Media­kirjasto

Abraham - Jumala ilmoittaa itsensä

3.3.2015

Abraham - Jumala ilmoittaa itsensä

Tämän sarjan viimeinen jakso käsittelee Abrahamia. Kertomukset hänestä (1. Moos. 12-25) kuuluvat juutalaisen uskon ytimeen ja ovat siis myös kristitylle varsinainen aarreaitta. Suosittelen jokaista kertaamaan nämä upeat kertomukset. On hyvä tietää, että Lutherille Abraham oli hyvin rakas, Jumalan tyhjätasku, jota Herra johdatti kaikkien vaikeuksien halki ja jolle hän ennen kaikkea antoi vanhurskaudeksi uskon.

   Tämän sarjan tarkastelutavan mukaisesti emme lähde käymään läpi kertomuksen yksityiskohtia (siihen aika ei riittäisikään), vaan koetamme löytää suuria linjoja. Kysymyksiämme ovat silloin, mikä on Abrahamin merkitys ja miten kertomuksia hänestä on hahmotettu myöhemmin.

Abraham, Jumalan siunaama

Abrahamin valtava merkitys on siinä, että puhuttuaan ensin koko ihmiskunnalle Jumala valitsee yhden ihmisen ja alkaa puhua hänelle. Tähän tärkeään asiaan palaamme vielä, mutta juuri tämä panee esittämään myös kysymyksen siitä, ketkä ovat Abrahamin oikeita perillisiä.

   Vanha testamentti tekee selväksi Abrahamin suuren merkityksen. Ennen häntä ei ollut Jumalan kansaa. Israelin olemassaolo alkaa siitä, että Jumala kutsuu kaukaa Kaksoisvirtain maasta yhden ihmisen. Abraham saa lupauksen, että hänen siemenensä on siunattu ikuisesti (1. Moos. 12) ja että hänen saamansa siunaus tulee siunaukseksi kaikille kansoille. Mitä tämä merkitsee ja kenelle tämä siunaus kuuluu?

”Abrahamin lapsia?”

Erityisesti viime aikoina on usein sanottu, että Abrahamin lapsia ovat juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kaikki nämä kolme monoteististä uskontoa vetoavat Abrahamiin, ja meidän on hyvä tietää miten. Juutalaiset lukevat sitä, mitä me sanomme Vanhaksi testamentiksi, ja katsovat itsensä Iisakin jälkeläisinä ainoiksi Abrahamin perillisiksi. Kristitty lukee Roomalaiskirjettä ja näkee, että Abrahamin perillisiä ovat ne, jotka uskovat Jumalan armoon samoin kuin isä Abraham aikoinaan. Muslimit katsovat juutalaisten väärentäneen oikean ilmoituksen ja pitävät itseään Abrahamin - tai Ibrahimin, kuten he sanovat - vanhimman pojan Ismaelin (Ismail) jälkeläisinä. Perinteisen juutalaisen näkökulman mukaan sekä kristityt että muslimit ovat täysin osattomia Abrahamista. Muslimin mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä kolmesti ja aina kirkkaammassa muodossa, nimittäin Vanhassa testamentissa, Uudessa testamentissa ja Koraanissa, ja oikeita Ibrahimin jälkeläisiä ovat he. Tosin heidän näkökulmastaan kaikki monoteistiset uskonnot ovat sinänsä oikealla tiellä, mutta juutalainen ajaa hevosella, kristitty Ladalla ja muslimi Mersulla. Kristillistä näkökulmaa avataan tämän opetuksen kokonaisuudessa.

   Maailma on viime aikoina ollut varsin rauhaton. Vielä muutama vuosikymmen sitten uskottiin, että uskonnot ovat häviämässä. Tästä ei kuitenkaan ole mitään merkkiä. Maailmanrauhan kannalta uskontojen merkitys ymmärretään nyt paremmin kuin aiemmin. On hyvin keskeistä, että eri uskontojen edustajat ymmärtävät toistensa ajatukset. Myös suomalaisten kristittyjen tulisi tuntia maassamme vahvistuva islam huomattavasti nykyistä paremmin. Silloin tiedämme, mikä omassa opetuksessamme löytää liittymäkohtia tähän uskontoon, mikä omassa käytöksessämme loukkaa muslimia tarpeettomasti ja missä on todellinen ja sovittamaton ristiriita. Lähetyskenttä totisesti alkaa kotioveltamme, jos ei jo sen sisäpuolelta, eikä Raamattuun sitoutunut kristitty ole tyytyväinen ennen kuin joka ainoa ihminen kumartaa Ristiinnaulittua.

   

Koko ihmiskunta - yksi ihminen

Vanhan testamentin alkulukujen joukossa Ensimmäisen Mooseksen kirjan 12. luku merkitsee siis valtavaa muutosta: Nyt Jumala ei puhu enää koko ihmiskunnalle, kuten Adamin tai Nooan aikana. Nyt hän valitsee yhden ihmisen ja alkaa puhua vain hänelle. Hänestä hän luo ensin perheen, sitten suvun, sitten heimon ja lopulta kansan. On olemassa vain yksi valittu kansa, Abrahamin jälkeläiset.

   Koko Vanhan testamentin päälinja lähtee juuri tästä peruslinjauksesta: Jumala on Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, yhden kansan Jumala, ja kaikki muut ovat muukalaisia ja osattomia hänestä. Hämmästyttävästi sen kanssa rinnakkain kulkee toinen linjaus: Jumala on sittenkin kaikkien kansojen Jumala ja hän kutsuu luokseen koko luomaansa ihmiskuntaa. Israelia ei valittu vain itseänsä varten, vaan siksi, että rakastava Jumala lähestyy lopulta kaikkia maailman kansoja ja joka ainoaa ihmistä. Tämä linjaus käy ilmi nimenomaan siellä, missä Israel erityisesti valitaan, eli Abraham-kertomuksissa ja Siinailla (2. Moos. 19). Israel on kuin pappi kansojen joukossa ja sillä on kaikkia kansoja koskettava tehtävä. Miten nämä kaksi toisilleen vastakkaista linjausta sopivat yhteen? Olihan Jeesuksen aikana jokaiselle juutalaiselle itsestään selvää, että jotkut olivat Abrahamin lapsia ja Jumalan kansaa, kaikki loput pakanoita ja Jumalasta osattomia.

   Uuden testamentin näkökulmasta katsottuna juuri Abraham on äärimmäisen tärkeä palanen. Hän sai kerran Jumalalta lupauksen:

”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille” (1. Moos. 12:3).

  Jumalan suuri suunnitelma alkaa hahmottua. Syntiinlankeemuksen jälkeen synti vain lisääntyi, eikä se lakannut vedenpaisumuksellakaan. Oli Jumalan aika lähteä toiselle tielle. Enää ei puhuttu koko ihmiskunnalle, vaan valittiin yksi ihminen, sittemmin yksi kansa, ja sen keskellä valmistettiin tie Jumalan Pojan ihmiseksi syntymiselle. Tähän tähtäsivät Abrahamin saamat lupaukset, tähän profeettojen ennustukset, tähän Kristuksen esikuvina toimineet kuninkaat. Tätä heijasteli myös järkyttävä kertomus siitä, miten Abraham sai määräyksen uhrata oman poikansa - se uhri keskeytettiin, mutta Golgatan uhria ei. Näin Abrahamin jälkeläinen - Kristus - tuo siunauksen kaikille maailman kansoille eikä kukaan ole osaton Jumalan rakkaudesta.

Yksi ihminen - ilmoituksen uskonto

Abrahamin valintaan liittyy myös toinen tärkeä piirre. Jumala puhui aikanaan kasvoista kasvoihin paitsi Adamille ja Eevalle myös Kainille ja Nooalle. Nyt hän valitsee Abrahamin ja lähdetään pitkälle tielle, joka valmistaa tien Kristukselle. Tästä hetkestä lähtien meidän uskomme on ilmoitususkonto.

   Abrahamin saama ilmoitus on niukka - kunhan sai määräyksen lähteä omasta maastaan ja lupauksen omasta maasta ja siunauksesta. Jo se tempaisi hänet irralleen kaikista niistä käsityksistä, joita muilla ihmisillä on jumalista ja yliluonnollisesta. Matkan varrella ilmoitusta tuli lisää, niin hänelle kuin hänen jälkikasvulleen, ja sanoma kirkastui. Matka jatkui. Jumala antoi Moosekselle lakinsa, asetti tuomarit ja kuninkaat ja antoi profeettojen kaiuttaa hänen totuuttaan. Ihmisten Pyhää koskevat uumoilut eivät kestäneet synkkinä aikoina, ei vaikka temppelit olivat täynnä ja virsi kaikui kuin pauhina - Jumala vihasi väärää, ilmoituksen sivuuttavaa jumalanpalvelusta (esim. Aam. 5:23 ja Malakian kirja). Israelin uskon määritti Jumalan sana, pyhät kirjoitukset.

   Kristuksen tulo tähän maailmaan merkitsi Jumalan viimeistä ja lopullista ilmoitusta. Kun Kristus tuli maailmaan ja lunasti koko ihmiskunnan, ilmoituksen valo oli annettu ihmisille. Jumalan sana, joka oli annettu Abrahamille, Moosekselle ja profeetoille, annettiin nyt apostoleille. Sen jälkeen ei uutta ilmoitusta tule - jos joku julistaa muuta evankeliumia kuin Raamattu, olkoon kirottu (Gal. 1:8). Juuri Raamatun sana on se, mistä psalminlaulaja sanoo näin:

Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. (Ps. 119:105).

Kirkkokunnat ja Jumalan ilmoitus

Uskonpuhdistuksen aika teki selväksi, että eri kirkkokunnat suhtautuvat Raamattuun eri tavoin. Paavin ja kirkollisen hierarkian asema oli murtunut ja asiat hahmotettiin nyt hyvin eri tavoin.

   Muutamat ns. spiritualistit sanoivat suoraan Lutherin tehneen oikein, kun pani alueellaan paavin viralta, mutta väärin, kun asetti tilalle ”paperipaavin”, Raamatun. Todellisuudessa Pyhä Henki ei tarvitse sellaisia kanavia kuin Raamattu tai sakramentit, vaan hän puhuu uskovalle ihmiselle suoraan, sydämeen asti. Radikaalit ajatukset saivat osan tarttumaan aseisiin, perustamaan maan päälle Jumalan valtakuntaa ja hukuttamaan vanhan vallan vereen. Lukemattomien ihmisten veri virtasikin, mutta Jumalan valtakuntaa ei maan päälle tullut. Toiset olivat maltillisempia ja yhdistivät suoran ilmoituksen ja Raamatun lukemisen. Tämä jatkuvan ilmoituksen muoto on kristikunnassa varsin yleinen: Jumala puhuu edelleen yksilön sydämelle eikä ainoastaan Raamatussa.

   Myös vanhat kirkkokunnat katsoivat ja katsovat edelleen, että Jumalan ilmoitus ei ole päättynyt, mutta uskovat sen jatkuvan virallisessa kirkossa. Joidenkin mukaan se tapahtuu kirkolliskokousten päätöksissä (ortodoksit), toisten mukaan viime kädessä paavin virassa (roomalaiskatoliset), ja näistä käsityksistä on eri variaatioita.

   Luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan ilmoitus on annettu Raamatussa eikä se muutu eikä se jatku. Perusteluja tälle näkemykselle on helppo löytää: Harvat ovat eksyneet niin pahasti kuin Raamatun sivuun sysänneet ja omaa sydäntään seuranneet ihmiset. Kirkolliskokoukset ovat tehneet kiltisti kaikki päätökset, joita vallanpitäjät (mm. Adolf Hitlerin kannattajat) ovat niiltä vaatineet. Paavinvallan erehdyksiä ei nyt tarvitse luetella. Varma ja selvä tie on pitää Jumalan sana ainoana oppaana - ainakin se vie perille.

----

Olemme tämän sarjan aikana viipyneet Raamatun ensimmäisten lukujen parissa. Vuosituhansien jälkeen niiden kiehtova voima on uskomaton. Ne ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat kieleen, kulttuuriin ja symboliikkaan. Ja kuitenkin niiden suurin merkitys on yksinkertainen: Ne johtavat syntisen takaisin Isän kotiin. Raamatun ensimmäisten lehtien asiat kohtaamme sen viimeisillä sivuilla ja koko maailmankaikkeuden viimeisillä hetkillä. Luomisesta ja lankeemuksesta aloitetaan, uuteen ja kaiken ehjäksi tekevään luomistyöhön päätetään. Jumalan sana on kokonaisuus, hänen rakkauskirjeensä syntiselle ihmiskunnalle.