Media­kirjasto

Kristus – uusi Aadam

Tässä sarjassa käsiteltiin jo kertomuksia Aadamista sen mukaan kuin Vanha testamentti niitä esittää. Nyt on aika katsoa, miten tärkeä Aadam on Uudessa testamentissa

Luominen ja luominen

Raamatun lukija saa oppia ihastelemaan, miten moni Raamatun ensimmäisten sivujen kertomus saa uuden näkökulman Raamatun viimeisiltä lehdiltä käsin. Kain ja Abel astuvat esille uudelleen, Nooa ja vedenpaisumus saavat uuden merkityksen ja Baabelin kieltensekoitus saa käänteisen toisintonsa helluntaina. Vieläkin vaikuttavampi näkökulma on se, että Raamattu alkaa luomisesta ja se päättyy luomiseen. Ensimmäiset luvut kertovat siitä, miten Jumala loi kaiken hyväksi. Tämän jälkeen kerrotaan syntiinlankeemuksesta ja sen jälkeen lähdetään pitkälle tielle. Vasta Uudessa testamentissa asiat löytävät uudelleen paikkansa: Jumala ei jättänyt luomakuntaansa siihen synnin, kuoleman ja katoavaisuuden yöhön, jossa se kulkee kohti tuhoaan. Jo siinä vaiheessa kun paratiisin portit sulkeutuivat ihmisparin takana, Jumalan ajatukset kulkivat kohti kaiken rikki menneen korjaamista. Jumala lähetti oman Poikansa Jeesuksen korjaamaan sen, mikä rikkoutui syntiinlankeemuksessa.

   Ilmestyskirjan viimeiset luvut kertovat, miten vanha maailma katoaa ja uusi luodaan. Tällä tavalla koko Raamattu jäsentyy yhdeksi, suureksi Jumalan rakkauskirjeeksi ihmiskunnalle. Se kertoo siitä, miten hyvä Jumala loi, miten syntinen ihminen rikkoi, ja miten Jumala korjasi vahingon ja luo kaiken uudelleen, nyt lopullisesti hyväksi. Tällä tavalla lukijalle hahmottuu Raamatun suuri kokonaisuus. Juuri siitä käsin koko Raamattua on hyvä lukea. Vaikka Jumalan sanan jokainen osa on tärkeä, sillä on keskuksensa. Se keskus on Kristuksen tulo maailmaan ja se, miten hän poisti synnin erottamasta toisistaan pyhää Jumalaa ja syntistä ihmiskuntaa. Jokaisen Raamatun lukijan olisi ymmärrettävä, että Jumala kutsuu Raamatun lukijaa ottamaan vastaan sen lahjan, jonka hän on meille antanut. Jos sen hukkaamme, meillä ei ole mitään – ei kerta kaikkiaan mitään.

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:1-4)

Kristus-kuvan luonnostelua

Raamattu rinnastaa toisiinsa Aadamin ja Kristuksen. Ymmärtääksemme tätä paremmin, meidän on syytä opetella palanen varhaista raamatunselitystä. Se perustui esikuviin tai luonnoksiin eli typoksiin. Vaatteita tekevät käyttävät kaavoja, talonrakentaja piirustuksia, taiteilija luonnoksia. Aivan vastaavasti varhainen Kirkko löysi juutalaisten opettajien vanavedessä Vanhan testamentin sivuilta tällaisia kaavoja, piirustuksia ja luonnoksia. Ne ovat jo sinänsä arvokkaita, mutta saavat varsinaisen täyttymyksensä, kun niitä katsotaan Kristuksesta käsin. Kristus oli kuin vaskikäärme, johon katsominen teki tehottomaksi synnin myrkyn (4. Moos. 21 – Joh. 3). Ehtoollinen on kuin manna, jota Jumala antoi sataa nälkäisten leiväksi erämaassa (2. Moos. 16 - Joh. 6). Kristus oli kolme päivää haudan levossa kuten Joona oli kolme päivää meripedon sisällä (Joona 2 – Matt. 12:40). Niin kuin Abraham uhrasi poikansa (vaikka tämä uhri jätettiin kesken), niin Isä Jumala uhrasi oman Poikansa ja osoitti näin valtavan rakkautensa ihmisiä kohtaan (1. Moos. 22 – Room. 8:32). 

   Näitä esikuvia on lukemattomia ja niiden opiskelu on sydämiä sytyttävää puuhaa. Tänään meidän edessämme on tärkeä näkökulma: Aadam on Kristuksen esikuva.

Kristus – uusi Aadam

Roomalaiskirjeen viidennessä luvussa Paavali asettaa varsin koruttomaan tyyliin rinnakkain Aadamin ja Kristuksen.

Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä. Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa. Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva.

 Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi. Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio. Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen.

 Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita. Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden (Room. 5:12-21

Aadam, koko ihmiskunnan kantaisä, lankesi syntiin. Näin hän ansaitsi itselleen synnin, kuoleman ja helvetin. Nämä ovat Aadamin perintökalleudet. Kristus tuli tähän maailmaan uudeksi Aadamiksi, uudeksi ”ensimmäiseksi ihmiseksi”. Hän eli oikein ja Jumalan mielen mukaisesti, ja hän ansaitsi itselleen vanhurskauden, pyhyyden ja taivaan. Nämä ovat Kristuksen perintökalleudet, ja ne hän antaa omilleen.

   Ajattele itsesi vastasyntyneen lapsen vauvankopan äärelle. On varmaan viisainta, että et sano ääneen sitä, minkä jokainen tietää: Kuolema vie kerran tämän ihmisen tästä maailmasta. Vaikka ymmärtäisit olla hiljaa, asia on tosi. Uskomme mukaan juuri syntiinlankeemus sai aikaan sen, että jokainen ihminen on syntinen jo syntyessään ja sen vuoksi hän on ansainnut kuoleman ja kadotuksen. Näkökulma on pienen lapsen kohdalla tyly, mutta se on Roomalaiskirjeen äärellä tosi. Tämä maailma on synnin, kuoleman ja kadotuksen alla, Jumalan vihan alla. Kadotus ei ole muutamien harvojen suurrikollisten määränpää, vaan erotuksetta jokaisen ihmisen.

   Omassa varassaan siis jokainen ihminen on synnin vuoksi matkalla kohti kuolemaa ja kadotusta. Kristus tuli tähän maailmaan suorittamaan hämmästyttävän vaihtokaupan. Hän ottaa itselleen synnin, kuoleman ja eron Jumalasta, siis Aadamin perintökalleudet. Omat perintökalleutensa, vanhurskauden, elämän ja taivaan, hän lahjoittaa syntiselle ja helvetin ansainneelle ihmiselle. Se on kummallinen vaihtokauppa. Luther kutsui sitä autuaaksi vaihtokaupaksi. Se on syntisen ihmisen ainoa turva ja juuri siksi Kristus tuli tähän maailmaan.

Kaksi Aadamia

Paavalin opetukseen kuului hyvin tärkeänä osana opetus ihmisestä. Niin kauan kuin olemme omassa varassamme, meillä on itsellämme vain synti, kuolema ja helvetti. Kristuksen omana meillä on vanhurskaus, elämä ja taivas, jotka Kristus antaa meille lahjaksi. Tämä merkitsee sitä, että kristityn vaatteiden sisäpuolella elää kaksi Aadamia, uusi ja vanha. Juuri tässä on kristillisen elämän ydin, ja Paavali käyttää kuvaa erityisesti kasteen yhteydessä: Kun Jumala on armossaan antanut meille kasteessa uuden Aadamin, Kristuksen, meidän velvollisuutemme on joka päivä taistella vanhaa Aadamia vastaan. Lutherin sanoin sanottuna vanha Aadam on joka päivä hukutettava kasteen veteen.

 Sanat saattavat vaihdella: Ensimmäisen Aadamin kanssa rinnakkain saatetaan käyttää sanoja ”vanha ihminen” tai ”liha”, minkä vuoden 1992 Kirkkoraamattu valitettavasti kääntää monin eri tavoin (”itsekäs minä”, ”luonto” tms.). Toisen Aadamin kanssa rinnakkain käytetään sanoja uusi ihminen tai ”henki” (sanaparissa liha – henki”). Joka tapauksessa asia on sama: Kristityn elämä on jatkuvasti sitä, että hän riisuu pois vanhan ihmisen ja pukeutuu uuteen. Taustalla on silloin Vanha testamentti: Sakarjan kirjassa kerrotaan, miten syntiä tehneeltä ylipapilta Joosualta riisuttiin pois saastaiset vaatteet ja hänet puettiin juhlavaatteisiin (Sak. 3). Tähän liittyy Galatalaiskirje (Gal. 3:27).

    Kristityn elämä on siis jatkuvaa taistelua. Vanha Aadam ei lakkaa koskaan tekemästä meissä syntiä. Ollenkaan kaikki synti ei ole kassakaappien räjäyttämistä, murhaamista tai edes avointa ilkeilyä. Vanha Aadam on vaarallisimmillaan silloin, kun se ryhtyy hurskaaksi. Väärät uskonnot, tekopyhyys ja omahyväisyys ovat Vanhan Aadamin leipälajeja. Toisia Raamatun sanoja käyttääksemme liha on vaarallisinta silloin kun se ryhtyy hengelliseksi. Siksi syntiä on kristityn elämässä nimenomaan siellä, missä sitä ei ikinä pitänyt olla, eli kaikkein puhtaimmissa ja kaikkein parhaimmissa pyrkimyksissämme. Ne voivat olla ihmisten näkökulmasta erittäin arvostettuja asioita ja ovatkin arvokkaita, kuten yhteiskunnallinen aktiivisuus, lähimmäisen auttaminen tai vaikkapa virrenveisuu. Niiden alle voi kuitenkin kätkeytyä itsekäs ja omahyväinen ihminen, joka ei syntien anteeksiantamusta tarvitse.

 Meissä elävä Kristus eli uusi Adam ei milloinkaan tahdo langeta syntiin, vaan noudattaa mielellään Jumalan tahtoa. Meissä elävä uusi ihminen turvautuu vain siihen, mitä Kristus on meille lahjoittanut. Meissä elävä ”henki” katsoo Jumalaan ja rakastaa koko sydämestään kaiken hyvän lähdettä. Ja sitten – elämä on jatkuvaa riisuutumista ja pukeutumista.