Media­kirjasto

Kain ja Abel – kaksi kansaa, kaksi valtiota

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kolmas luku puhuu syntiinlankeemuksesta. Lankeemuksen jälkeen kuvattu ensimmäinen synti on ehkä järkyttävin rikos, mihin ihminen voi syyllistyä, eli veli tappaa veljen. Samalla ensimmäisen ihmisparin kaksi poikaa, Kain ja Abel, ovat vanhastaan olleet osoitus siitä, miten ihmiskunta jakaantuu tässä maailmassa kahtia, ikään kuin kahteen kansaan. Mutta muutenkin nämä hahmot opettavat meille hyvin paljon. Lisäksi nimenomaan tämä kertomus on erittäin syvällinen ja heijastaa myös syvää psykologista viisautta.

Kaksi uhria

Adamin ja Eevan kaksi poikaa kulkivat alun alkaen eri teitä. Kain viljeli maata, Abel hoiti eläimiä. Kun molemmat tulivat Jumalan eteen uhraamaan, Kainin uhri ei kelvannut Jumalalle, Abelin kelpasi. Miksi?

   Useimmiten on parasta olla selittelemättä Jumalan tekoja. Hän tekee mitä tahtoo eikä hänen tarvitse kysellä meiltä. Tällä kertaa voimme Kirkon pitkän selityshistorian myötä hahmottaa, miksi veljesten uhrien vastaanotto oli erilainen. Jo nyt, aikojen alussa, alkoi häämöttää se uhri, johon jokainen Vanhan testamentin aikainen uhri tähtäsi. Golgatalla Kristus uhrasi oman verensä ja se oli maksu koko maailman synneistä. Mikään vähempi ei riittänyt. Juuri tähän uhriin osoitti jo nyt Abelin uhri, ja siksi se kelpasi Jumalalle. Sen sijaan Kainin uhri ei kelvannut, vaikka hän uhrasi parasta mitä hänellä oli. Eikä tänäänkään Jumalalle kelpaa uhriksi mikään, mitä ihminen tuo omasta omaisuudestaan, vaikka hän antaisi mitä. Miljardeillakaan ei osteta vapaaksi yhtään sielua hänen edessään, jolla on käsissään taivas, maa ja koko universumi.

Varo syntiä!

Kain näki siis, että Abelin uhri miellytti Jumalaa ja hänen oma uhrinsa ei. Tarjolla oli yksinkertainen mahdollisuus: Uhrata seuraavalla kerralla samaa kuin Abel, jotta uhri kelpaisi Jumalalle. Kainin valitsema tie oli toinen. Hän alkoi kadehtia, vihata ja hautoa murhaa.

   Kainin tie on sittemmin tullut tutuksi ihmiskunnassa ja me tunnemme sen kutsun oman puseromme sisäpuolelta. Ihminen ei jostakin syystä kestä sitä, että toinen menestyy, ei myöskään sitä, että toinen tekee oikein. Se on asia, joka herättää närää, juorupuhetta, kiukkua ja lopulta vihaa. Juuri tätä varten vanhurskas Abel ja syntinen Kain ovat aina vastakkain tässä maailmassa. Meidän ei tule olla tosin kovin kärkkäitä ottamaan itsellemme vain Abelin roolia, jos siihen on syytä ollenkaan. Kyllä meissä asuu myös Kain, joka ei siedä kilpailijoita.

   Jumalan sanat Kainille on syytä jokaisen painaa mieleen:

”Herra kysyi Kainilta: "Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa."” (1. Moos. 4:6-7)

Syntiä ei voi hävittää maailmasta. Syntiinlankeemuksen jälkeen se on ollut osa tämän maailman tylyä todellisuutta. Se on ovella vaanimassa jokaista ihmistä, eikä sille saa antaa tilaa. Jokaisen ihmisen velvollisuus on taistella syntiä vastaan, oli se millaista hyvänsä. Jos sille antaa tilaa, se vahvistuu. Lottomylly saattaa katsojan haaveilemaan miljoonista, tietyssä tilanteessa saattaa ilmaantua ylikäymätön houkutus ja sen jälkeen käsi käy tai hiiren nappi naksahtaa. Yliseksuaalinen aikamme työntää eteemme erilaista materiaalia, seuraavaksi siihen jäädään koukkuun ja sen jälkeen tie on auki aviorikokselle tai esiaviolliselle seksille. Vastaavasti harmi kasvaa kiukuksi, kiukku vihaksi ja viha lopulta murhaksi – toisilla synneillä on vastaavanlainen polkunsa. Syntiä on helpompi vastustaa harmin tai viettelyksen tai haaveilun asteella. Viha, himo tai varkauden mahdollisuus valmistavat sitten jo tien teolle, jota emme alun perin halunneet.  Sananlaskujen kirja (Sananl. 4:23 , KR 1938) tiivistää opetuksen hienosti: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.”

Kainin kirous ja Kristuksen veri

Kuten jokainen syntiin langennut, Kain yritti murhatyön jälkeen vältellä Jumalaa. Hänen vastauksensa Jumalalle on röyhkeä ja tyly. Hän kuvitteli voivansa salata rikoksensa. Sitä hän ei tiennyt, että syyttömän Abelin veri huusi kostoa, ja tietenkin se kuului Jumalan korviin. Kain oli sen jälkeen sananmukaisesti merkitty mies, kiertolainen ja vailla mahdollisuutta palata Jumalan luo.

   Juuri tähän kohtaan ankkuroituu Heprealaiskirje. Koko tämän kirjeen pääaihe on Kristuksen uhrikuolema Golgatan ristillä kaikkien maailman ihmisten puolesta. Ihmiskunta syyllistyi pahimpaan mahdolliseen rikokseen, mikä vain on kuviteltavissa, eli Jumalan Pojan murhaamiseen ja vielä järkyttävästi kiduttaen. Jos Abelin veri huutaa kostoa, miten tämä veri voisi olla vaiti! Ei se vaikenekaan, mutta se huutaa jotakin aivan muuta:

Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri. (Hepr. 12:22-24)

Me olemme syntisiä, aivan pohjaan saakka. Kristuksen veri huutaa syntiselle armoa ja anteeksiantamusta Jumalan edessä. Meidän edestämme on annettu uhri, jonka takia syntinen ihminen ei ole Kainin tavoin kirottu kiertolainen, vaan saamme tulla pyhän Jumalan eteen viettämään juhlaa - Heprealaiskirjeen sanat johdattavat meitä katsomaan nimenomaan Herran ehtoollista uusin silmin.

Kaksi kansaa, kaksi valtiota

Lännen kirkon suuri opettaja Augustinus opetti lukemaan tänään käsiteltävää kertomusta uudesta näkökulmasta. Kainista ja Abelista lähtien on ollut nähtävissä, miten tässä maailmassa elää rinnakkain kaksi kansaa ja kaksi valtiota. On Kainin kansa ja Abelin kansa: On niitä, jotka ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle ja on niitä, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Nämä kaksi kansaa ja kaksi valtiota elävät tässä maailmassa alusta alkaen siihen asti, että tämä maailmanaika päättyy viimeiseen tuomioon ja uuden maailman luomiseen. Itse asiassa kyse ei ole vain ihmisistä: Jumalan valtioon kuuluvat Jumala itse, hänen enkelinsä ja Kristukseen turvaavat ihmiset. Vastaavasti toiseen valtioon kuuluvat Saatana, hänen enkelinsä ja epäuskoiset ihmiset.

   Nämä kaksi valtiota eivät tee koskaan sovintoa toisensa kanssa. Ne elävät toisilleen vastakkaisina niin kauan kuin tämä maailma seisoo. Sotaa ja verenvuodatusta ei välttämättä ole näkyvissä, mutta leppoisankin rinnakkaiselon takana on katoamaton jakolinja. Saatana ei tee koskaan parannusta ja hänen enkelinsäkin ovat kadottaneet mahdollisuuden palata Jumalan luo. Vain ihmisten kesken tapahtuu rajan ylittämistä: Epäuskoiset löytävät Kristuksen tai uskova luopuu uskostaan. On kaikille tärkeää tajuta, että ihmisten osalta tuo raja ei mene lopullisesti kiinni niin kauan kuin ihminen on elossa tai tämä maailma pystyssä. Yksi voi langeta, toinen voi löytää Kristuksen.

   Augustinus hahmottaa siis kokonaiskuvaa koko Raamatusta ja myös koko maailmanhistoriasta. Se on hyvin puhutteleva ja vahva näkökulma. Meitä se saattaa miettimään useita asioita. Kumpaan valtioon minä haluan kuulua? Kuulunko halukkaasti Kainin joukkoon, jolla on lopulta surkea kohtalo? Vai kaipaanko siihen joukkoon, joka on Abelista lähtien turvannut yksin Jumalan armoon ja anteeksiantamukseen? Tai annanko ystäväni olla kaikessa rauhassa siinä valtiossa, joka kerran katoaa savuna ilmaan? Mitä minä voisin tehdä ystäväni ja läheisteni hyväksi – Kristuksen Kirkko ei ole pelkkä harrastekerho, vaan se on aina suorittamassa Herransa antamaa tehtävää. Ja niin – mitä voisimme maailmanlähetyksen hyväksi? Jokainen sydän, jossa on Kristus, on lähettäjän sydän. Jokainen sydän, jossa ei ole Kristusta, on lähetyskenttä, lähellä ja kaukana.