Media­kirjasto

Millainen on luterilainen vanhurskauttamisoppi?

Käsitellessämme tänään luterilaista vanhurskauttamisoppia koskettelemme uskomme sydäntä. Käytetyt sanat saattavat olla vieraita, mutta nyt puhutaan tärkeimmästä mitä meillä on: Miten minä voin kestää pyhän Jumalan edessä ja tämän elämän jälkeen mennä hänen kirkkauteensa.

Sana "vanhurskas" esiintyy usein niin Uudessa kuin Vanhassakin testamentissa ja hyvin vivahteikkaasti käytettynä. Kapeassa merkityksessä se tarkoittaa "oikeamielistä". Yksityiskohtiin menemättä toteamme, että

- sellainen ihminen, joka on vanhurskas Jumalan edessä, on väleissä Jumalan kanssa ja matkalla iankaikkiseen kirkkauteen

- sellainen ihminen, joka ei ole vanhurskas Jumalan edessä ei ole väleissä Jumalan kanssa ja on matkalla kadotukseen

"Vanhurskauttamisella" tarkoitetaan sitä, että Jumala tekee ihmisen vanhurskaaksi ja saattaa kanssaan väleihin sellaisen, joka ei hänen kanssaan väleissä ole.

Kyse on uskomme tärkeimmästä asiasta, vanhurskauttamisopista. Oikean ladun löydämme kun vertaamme sitä harhalatuihin.

Ei Jumalan vihaa, ei ristin sovitusta

Ensimmäinen harhalatu johtaa meidät maastoon, jossa mitään vanhurskauttamisoppia ei ollenkaan ole olemassa. Saamme tarkastella asiaa ensin hieman historian valossa.

Erityisesti 1800-luvulla valtasi protestanttisessa teologiassa alaa voimakas rationalismi. Elettiin aikaa, jolloin yhä enemmän luotettiin ihmisjärjen voimaan. Ihmisjärki korotettiin siksi myös uskonasioissa suureen arvoon. Koska yhteiskunta kehittyi, kehittyi totta kai myös uskonto. Pelkkä ajatuskin, että nykyajan viisaan ihmisen olisi nöyrryttävä etsimään totuutta Jumalasta siitä, mitä oppimattomat kalastajat sattuivat Jeesuksen puheista muistamaan, oli kauhistus tämän ajan valistuneille ihmisille.

Tuohon aikaan alettiin nähdä asia niin, että Jeesuksen opetus ei suinkaan siirtynyt puhtaana opetuslapsille. Tässä välissä nähtiin päin vastoin suuri katkos: Oppilaat olivat ymmärtäneet Jeesuksen aivan väärin. He olivat myös kirjanneet väärin ja epätarkasti ylös sen, mitä Jeesus oli opettanut. Raamattu ei siis kelvannut ohjenuoraksi, vaan siitä oli seulottava erilleen se, mitä Jeesus todella oli sanonut.

Kun seulottiin erikseen aitoja Jeesuksen sanoja ja pyrittiin kaivamaan kaiken moskan alta se, mitä Vapahtaja todella opetti, siirrettiin ensimmäisenä sivuraiteelle kaikki puhe synnistä, armosta ja syntien sovituksesta. Näiden 1800-luvun opettajien mukaan Jeesus ei tullut maailmaan sovittamaan syntiä eikä hänen kuolemansa tuonut kenellekään vanhurskautta. Hän tuli vain kertomaan kaikille, ettei Jumala ollut vihainen eikä ollut koskaan ollutkaan, ja että ihmisten tulee rakastaa toisiaan. Mitään varsinaista vanhurskauttamisoppia ei siis ole. Kysymys on ennen muuta eettisestä viestistä: On rakastettava toista ihmistä niin kuin Jumalakin rakastaa ihmisiä.

Ns. liberaaliteologinen opetus on hämmästyttävän ajankohtaista. Sille on tyypillistä, että ei puhuta synnistä, Jumalan vihasta, ei syntien sovituksesta eikä Jeesuksen rististä. Nämä ovat asioita, joita ei koeta kristinuskossa ollenkaan keskeisiksi tai jotka jopa kokonaan kiistetään. Silloin luterilainen vanhurskauttamisoppi on perusteellisesti hukassa. Tällainen opetus ei voi auttaa ketään, kaikkein vähiten sitä, joka taistelee uskon ja epäuskon kysymysten kanssa.

Meidän tulisi oppia kuuntelemaan saarnoista ei vain sitä, mitä niissä sanotaan, vaan myös sitä, mitä jää sanomatta. Jos synti ja armo eivät ole saarnoissa ja puheissa keskeisellä paikalla, niitä ei ilmeisesti pidetä kaiken keskuksena. Aivan erityisesti on korostettava sitä, ettei luterilainen usko tunne eikä tunnusta mitään Jumalan rakkautta ohi Kristuksen ristin. Ilman Kristusta meillä ei ole armollista Jumalaa. Kukaan ei tule Isän luo muuten kuin Pojan kautta. Taivas on auki Golgatan kohdalta, mutta se on tarkoin suljettu muualta.

Pohjiaan myöten parannus?

Kokonaan toisenlainen kuin edellinen on se opetus, jota myös esiintyy usein. Sen mukaan korostetaan, että Jumalan armo ei ole halpaa armoa eikä sen saaminen ole yksinkertainen asia. On ensin luovuttava synnistä, hyvitettävä se, mitä on rikkonut, pyydettävä anteeksi ja sitten sovittava Jumalan kanssa. Syntisäkki on käännettävä kokonaan ylösalaisin, sillä vain sillä tavoin voi ihminen löytää tien Jumalan luo. On siis tehtävä, kuten jotkut sanovat, "pohjiaan myöten parannus", luovuttava kaikesta synnistä jättämättä Jumalaa minkään sydämen kolkan ulkopuolelle. On luovuttava synnistä kokonaan. Vasta sitten armo kuuluu ihmiselle. Ilman täydellistä parannusta armo on vain halpaa armoa ja valhekuvaa.

Tämän ajatustavan edustajissa on paljon oikeaa intoa, jota ei tule käsitellä liian kovasti. Totuus on kuitenkin se, etteivät he ole vielä ollenkaan tajunneet, mistä on kysymys ihmisen ja Jumalan suhteessa. Synti ei ole kevyt asia, joka on pyyhkäistävissä sivuun. Se ei ole rajattavissa meidän ulkopuolellemme, vaan se on syvällä meidän sydämessämme. Se ei lähde meistä rajustikaan taistellen, ei paastolla eikä rukouksella. Ihminen joutuu sittenkin Paavalin kanssa huutamaan: Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista! Ja jos oma pelastumiseni on jollakin tavoin riippuvainen siitä, että olen täydellisesti antautunut Jumalalle tai täydellisesti luopunut synnistä, minun täytyy aivan varmasti hukkua ja joutua helvettiin.

Yksi tapahtuma vai pitkä kehitys?

Katolinen kirkko on perinteisesti nähnyt vanhurskauttamisen toisin kuin luterilainen kirkko. Katoliselle vanhurskauttaminen ei ole kertakaikkinen tapahtuma, vaan pitkä kehitys, prosessi. Ei riitä se, että ihminen uskoo siihen, mitä Kristus on tehnyt hänen puolestaan Golgatalla. Jumalan armo tarttuu ihmisen elämään, Jumala vuodattaa häneen rakkautensa ja näin ihminen muuttuu paremmaksi. Tämän muutoksen Jumala katsoo hänelle vanhurskaudeksi. Ihminen ei siis pelastu yksin uskosta sikäli kuin uskolla tarkoitetaan uskolla omistettua vanhurskautta, vaan hänet pelastaa usko, johon liittyy rakkaus. Katoliset siis sisällyttävät uskoon sen, mitä me sanomme pyhitykseksi. Näin vanhurskauttaminen muodostuu elämänikäiseksi prosessiksi.

Meidän asiamme ei ole tuomita katolista uskoa vaan pitää huoli omastamme. Siitä huolimatta on sanottava, että olemme varsin voimakkaasti eri mieltä. Rooman opettamalla tiellä ei hyvää omaatuntoa saada. Ihminen joutuu katsomaan itseensä ja kysymään, onko minulla tarpeeksi kilvoitusta, pyhyyttä ja elämän muutosta, jotta olisin väleissä Jumalan kanssa.

Mitä me luterilaiset sanomme?

Luterilaisen uskon mukaan vanhurskauttaminen on ensinnäkin a) täysin Jumalan teko, toiseksikin se on b) kertakaikkinen teko, jonka c) seurauksena on pyhitys.

a) Luterilaisen uskon sydänääniin kuuluu, että ihminen ei itse kohoa Jumalan luokse ja tarjoa hänelle sovintoa. Siihen ihminen ei synnin vuoksi pysty, vaan olemme omassa varassamme kaikki sokeita. Jumalan itse täytyy avata ihmisen silmät, ja hän tekee sen lain ja evankeliumin saarnalla. Luther kertasi itse ja opetti muita kertaamaan päivittäin katekismuksen sanoja: "Minä uskon, että en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraani, enkä tulla hänen tykönsä, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minua evankeliumilla ..." Jumala ei ainoastaan ole valmistanut koko pelastustekoaan Kristuksessa aivan yksin ja ilman ihmisten apua. Sen lisäksi on kokonaan hänen työnsä se, että hän saattaa ihmisen uskomaan siihen tekoon, jonka hän on tehnyt valmiiksi. Luterilaisen uskonopin perusteos on tässä kohdin Sidottu ratkaisuvalta, yksi Lutherin pääteoksista.

Meille loukkaavankin selkeä on Room. 8:31-39 sekä jakso Room. 9-11, jossa Paavali pohtii oman kansansa Israelin paatumusta.

b) Niillä tuhansilla sivuilla, jotka Lutherin teologiasta joko uskonpuhdistajan kynästä tai toisten muistiin merkitseminä on meille säilynyt, uskonpuhdistaja esittää Jumalan pelastusteon rikkaasti ja monimuotoisesti. Eri kuvien ja esitystapojen keskellä perusasiat nousevat selkeästi perusasioiksi. Lutherin mukaan synti otetaan pois meistä kahdella tavalla. Ensimmäinen asia on syntien anteeksiantamus, toinen on pyhitys.

Ensimmäinen tapa, millä synti otetaan ihmiseltä pois, on syntien anteeksiantamus. Lutherin mukaan synti lakkaa niin, että sitä ei lueta syyksi. Ihminen on ja pysyy syyllisenä Jumalan edessä, mutta Jumala antaa Jeesuksen työn takia kaikki synnit ja rikkomukset anteeksi eikä niitä muista. Hän on lahjoittanut meille pyhyyden, jota meillä ei muuten ole ja jota emme voi koskaan muuten saada. Perusteena ei ole mikään, mikä on ihmisessä, vaan Jumalan, Suuren Tuomarin armahdustuomio. Juuri tätä kutsutaan teologian kielellä forenssiseksi vanhurskauttamisopiksi. Forum merkitsee paitsi toria myös oikeusistuinta. Jumala, meidän tuomarimme, on julistanut syntisen ihmisen vanhurskaaksi Kristuksen takia. Hän ei lue meille tuomiota syntiemme takia, vaan jättää kaikki syntimme ottamatta huomioon (imputaatio).

Tärkeimmät Raamatun kohdat, joihin luterilaiset opettajat ovat alusta alkaen viitanneet, ovat Room. 3-5 sekä esim. Room. 8:33. Näissä kohdissa vanhurskauttaminen on yksiselitteisesti kertakaikkinen tapahtuma eikä elämänikäinen kehitys: Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi. Jokaiselle luterilaiselle saarnamiehelle tämä näkökulma - tieteen kielellä forenssinen vanhurskauttamisoppi ja imputaatio - on aivan luovuttamaton. Syynä on se, että sen kohdalla pelissä on muutakin kuin saarnamiehen kunnia: Kyseessä on hänen oman sydämensä rauha. Minun ei tarvitse itse koota Jumalan armoa kuin puolukoita metsästä, vähän sieltä ja vähän tuolta ja kysellä, koska sitä on koossa tarpeeksi ämpärin pohjalla. Siihen ei minun tarvitse enkä saa ohjata myöskään kuulijoitani. Jumalan armo on kertakaikkinen ja täydellinen. Kristuksen pelastusteko riittää minulle nyt ja iankaikkisuudessa. En luota omiin tekoihini, en omiin tunteisiini, en omaan uskooni. Luotan siihen, että suuri Jumala on minut oman Poikansa takia armahtanut ja ottanut lapsekseen.

c) Lutherin mukaan synti lakkaa kristityssä ihmisellä toisellakin tavoin kuin niin, että se annetaan anteeksi. Jumalan Henki alkaa johdattaa ihmistä noudattamaan Jumalan tahtoa. Kristus itse asettuu meidän sydämiimme ja ihmisen sydämessä alkaa taistelu. Ihmisen oma sydän - syntinen liha kuten Paavalin kielellä sanomme - taistelee Jumalan tahtoa vastaan ja on tekemässä syntiä. Meidän sydämessämme asuva Henki taistelee syntiä vastaan ja kuuntelee Jumalan tahtoa. Näin ihmisessä Lutherin mukaan on kaksi voimaa, joiden välinen taistelu jatkuu elämän loppuun asti. Vasta sitten synti ja vajavaisuus jättävät kristityn ja jäljelle jää Jumalan lahjoittama taivaallinen pyhyys.

Kun puhutaan pyhityksestä ja luterilaisesta uskosta, on muistettava ennen muuta kolme asiaa.

Pyhityksestä tai Kristuksen asumisesta ihmisen sydämessä on turha puhua muuta kuin armahdetulle ihmiselle. Siitä, että ihminen löytää Kristuksen ristin, seuraa itsestään pyhitys ja halu seurata Jumalan sanaa. Muuten puhe Jumalan sanan noudattamisesta tai Hengellä täyttymisestä aiheuttaa vain lakihenkisyyttä, tunnekuohuista sekasotkua tai jopa vihaa Jumalaa kohtaan. Ensin on Jumalan ilmainen ja täydellinen armo, sitten on pyhitys. Joka kääntää tämän järjestyksen päälaelleen, vie kristityltä rauhan ja uskonvarmuuden. Edes puhe ihmisen sydämessä asuvasta Kristuksesta ei riitä antamaan rauhaa - siihen tarvitaan meidän edestämme ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus.

Toiseksi elämän pyhyys eroaa armahduksen perusteella lahjaksi saadusta pyhyydestä siinä, että se jää tässä elämässä ihmisen synnin takia aina vajavaiseksi. Vasta taivaassa elämän pyhyys on täydellistä.

Kristitty rukoilee Isä meidän -rukouksessa päivittäin Jumalaa antamaan synnit anteeksi. Tämän lisäksi Room. 7 todistaa meille ihmisen olevan ja pysyvän syntisenä loppuun asti. Samaa sanoo myös 1. Kor. 15:50-58 sekä 1. Joh. 1:8.

Kolmanneksi on turha kuvitella, että kristityn ihmisen elämässä on kaksi puolta, Jumalan antama armo ja ihmisen tuottama pyhitys. Luterilaisen uskon mukaan - ja tämä on tärkeää - kaikki oikea pyhitys on Pyhän Hengen työtä, ei ihmisen työtä. Synti lakkaa siis kahdella tavalla: Niin että se annetaan anteeksi ja niin, että Jumalan Henki saattaa luopumaan siitä. Molemmat ovat kokonaan Jumalan tekoa.

Joh. 15:5-6 Kristus kehottaa omiaan pysymään hänen yhteydessään: niinkuin viinipuun rungosta virtaa oksiin elämän virta joka antaa kyvyn kantaa hedelmää, niin myös Kristuksesta virtaa kristittyyn voima pyhitykseen.

Mistä on kysymys ekumeenisissa neuvotteluissa?

Syyskesällä suomalaisten kristittyjen käsiin ilmaantui asiakirja, josta oli huhuttu jo aikaisemmin. Luterilainen Maailmanliitto (LML) ja katolinen kirkko olivat laatineet yhdessä luonnoksen yhteiseksi asiakirjaksi vanhurskauttamisopista. Asiakirjan pyrkimyksenä on osoittaa ja todeta yhdessä, että 1500-luvulla - Tridentin kirkolliskokouksen asiakirjoissa (=Tridentinum) ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa - annetut oppituomiot eivät vanhurskauttamisen kohdalla enää osu maaliinsa. Suomen kirkko sai aikaa tammikuun 1996 loppuun asti ottaa alustavan kannan asiakirjaan ja tehdä muutosehdotuksia. Sen jälkeen asiakirja puetaan lopulliseen asuunsa ja se palaa kansallisille kirkoille hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Katolinen kirkko käy samaan aikaan oman hyväksymisprosessinsa.

Asiakirjan synty on hämmentävä. LML ei ole saanut kansallisilta kirkoilta mandaattia neuvotteluihin eivätkä kansalliset kirkot ole valinneet neuvottelijoita. Saksalaisen version päällä lukee: "Ei julkaistavaksi". 1500-luvun teologisia arvioita ollaan siis nyt purkamassa pikavauhtia ja tietynlaisen hämärän peitossa.

Suomessa on tunnustuksellisella puolella pyritty tekemään nopeasti asiakirjan teologista arviointia. Muutamassa kuukaudessa on käynyt ilmi, että asiakirjan teologiset ongelmat ovat suuremmat kuin prosessin hallinnolliset kummallisuudet. Tällä hetkellä tilanne on se, että on olemassa painavia teologisia puheenvuoroja, mutta varsin vähän tavalliselle kristitylle suunnattua materiaalia. Siksi asian tärkeys ei ole välttämättä vielä kaikille hahmottunut.

Tridentinum ja Yksimielisyyden ohje ovat vanhurskauttamisopin kohdalla osittain toisilleen aivan vastakkaiset. Sen osoittaa yksinkertainen vertailu:

"Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästä uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu (=kirottu)." (Tridentinum, 9. kaanon).

"Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen, mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi" (SD 3,9).

"Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai että hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu (=kirottu)." (11. kaanon). Ks. yllä.

"Jos joku sanoo, että Jumalan käskyt ovat vanhurskautetullekin ja armon alla elävälle ihmiselle mahdottomat noudattaa: hän olkoon erotettu (=kirottu). (18. kaanon)"

"Uskovat eivät kuitenkaan tässä maailmassa uudistu täydellisesti, vaan vanha Aadam pysyy heissä hautaan saakka, samoin heissä jatkuu Hengen sota lihaa vastaan. Tosin he sisällisen ihmisen puolesta ilolla yhtyvät Jumalan lakiin, mutta heidän jäsenissään oleva laki tekee vastarintaa heidän mielensä laille" (SD 6,18).

Yksinkertainen vertailu osoittaa, että nämä kaksi asiakirjaa ovat vanhurskauttamisen kohdalla osin toisilleen aivan vastakkaiset. Perinteisen katolisen ja perinteisen luterilaisen käsityksen ero on kiteytettävissä seuraavasti: Luterilaisille vanhurskauttaminen on Jumalan kertakaikkinen oikeudellinen teko, jolla hän julistaa syntisen vanhurskaaksi, katolisille koko elämän kestävä prosessi, joka sulkee sisäänsä sen, mitä me kutsumme pyhitykseksi. Ongelmana on siis vanhurskaaksi julistamisen ja vanhurskaaksi tekemisen (pyhitys) suhde. Yhteinen julistus katsoo, että kummankaan osapuolen vanhurskauttamisoppi ei ole muuttunut, mutta oppituomiot eivät silti enää osu maaliinsa. Käsitykseen on vaikea yhtyä: Joko jompikumpi on luopunut vanhasta opistaan tai ristiriita on edelleen tallella. Yhteinen julistus pyrkii väljään muotoiluun:

"15. Jumala kutsuu kaikki ihmiset vastaamaan uskossa Jumalan vanhurskauttavaan tekoon Kristuksessa. Vain sillä tavalla heidät sekä julistetaan että tehdään vanhurskaiksi ..."

Luterilaiset neuvottelijat ja useimmat meidän kirkkomme vastuunkantajista ovat katsoneet, että asiakirja voidaan hyväksyä. Syitä voi osin vain arvailla, mutta pyrkimättä kaikenkattavaan analyysiin totean, että seuraavia käsityksiä on esitetty:

a. Katoliset ovat nyt tulleet paljon luterilaisia vastaan ja tunnustavat nyt, että pelastus tapahtuu yksin armosta, Kristuksen tähden.

b. Katolinen kirkko on todellisuudessa luopunut Tridentinumista, mutta oman prinsiippioppinsa vuoksi se ei voi avoimesti sitä sanoa. Suuri kirkko ei voi myöntää avoimesti erehtyneensä, sillä se sotisi jatkuvan ilmoituksen dogmia vastaan.

c. On otettava rohkeita askeleita näkyvään ekumeniaan ja sen vuoksi kyettävä tekemään myös myönnytyksiä. Yksimielisyyden ohje ja sen sisältämä forenssinen vanhurskauttamisoppi ovat vuosikymmenien ajan olleet luterilaisten parissa halveksittuja. Forenssisesta vanhurskauttamisopista luopuminen on katsottu ehdoksi kirkolliseen yhteyteen - ja sen hinnan monet luterilaiset teologit maksavat mielihyvin.

Kommentoin näkökantoja lyhyesti.

a. Katoliset eivät ole tunnustaneet Yhteisessä julistuksessa mitään, mitä he eivät ole tunnustaneet sydänkeskiajalla. Se että myös katolisen keskiaikaisen käsityksen mukaan pelastus tapahtuu tietystä näkökulmasta yksin armosta käy parhaiten ilmi asiakirjasta Augsburgin Interim. Tällä asiakirjalla luterilaiset haluttiin panna kirkollisesti ruotuun sen jälkeen kun keisarin sotajoukot olivat voittaneet heidät sotilaallisesti. Koskettavin sanankääntein (3. artikla) lunastuksen sanotaan tapahtuvan yksin Kristuksen haavojen tähden - mutta kokonaan toinen asia on, miten tämä armo tulee yksilön kohdalle: Vanhurskauttaminen on asiakirjan mukaan pitkä, koko ihmisen elämän kestävä prosessi eikä Kristuksen tähden syntiselle julistettua armoa.

b. Katoliset teologit - paavi mukaan lukien - ovat eri yhteyksissä todenneet, että Tridentinum on edelleen voimassa. Jos teologisesti monisäikeisessä kirkossa onkin suuntauksia, jotka ovat keskiaikaisen Arnulf Louvainilaisen tavoin palvoneet Kristuksen rakkautta, Tridentinum on ja pysyy katolisen kirkon tunnustuksena. Kymmenille kielille käännetty uusi katekismus osoittaa, että sen opetukset ovat täysin ajankohtaisia nykyäänkin.

c. Viimeiset sanat, jotka kuulin pois nukkuneelta Robert Preusilta, kuuluivat näin: "Mitä nyt tapahtuu, ei ole ekumeniaa, vaan kirkollista Jugoslaviaa. Ei ole etsittävä ensin organisatorista yhteyttä, vaan jatkettava keskustelua niin, että voimme olla samaa mieltä." Luterilaiset eivät voi luopua Yksimielisyyden ohjeesta eivätkä forenssisesta vanhurskauttamisopista.

On selvää, että luterilaisella puolella vallitsee suuri kyvyttömyys: Omaa 1500-luvun lopun oppiperinnettä ei tunneta eikä ymmärretä. Kirkon kallein aarre, vanhurskauttamisoppi, on kateissa eikä sitä siksi osata puolustaa ekumeenisissa keskusteluissa. Sen lisäksi meillä ei juuri tunneta nykyistä katolista kirkkoa eikä sen olemusta: Se joko tunnetaan vain Lutherin Mannasta ja nähdään kokonaan mustaksi Perkeleen valtakunnaksi tai tunnetaan vain kahvipöytäkeskusteluista ja nähdään kokonaan toisenlaiseksi kuin ennen. Kirkon monisäikeistä teologista ja historiallista olemusta ei useinkaan ymmärretä.