Media­kirjasto

Uusi testamentti ja ihmiskuvaan liittyvät harhat

Olemme aamuluennoilla käsitelleet ensin Uuden testamentin kirjoittamisen aikoihin esiintyneitä Jumala-kuvaan liittyviä harhoja ja sitten kosmologisia, maailmankuvaan liittyneitä harhoja. Nyt käsitellessämme antropologisia, siis ihmiskuvaan liittyviä harhoja, saamme suurelta osin rakentaa aikaisempien esitysten päälle. Jos jollakin suuntauksella on kristilliselle uskolle vieras oppi Jumalasta ja oppi maailmasta, todennäköisesti myös ihmiskäsitys on epäkristillinen.

1. Ihminen on Jumalan luoma, mieheksi ja naiseksi luotu

Gnostilaiseen maailmankuvaan kuului ehdottomana elementtinä kaiken olevan jakaminen kahtia, dualismi. Kaikki aineellinen oli pahaa, kaikki henkinen hyvää. Gnostilaisuus ei nähnyt maailman synnyn takana hyvää Luojaa, jota koko luomakunta kiittää. Ihmisen syntyminen maailmaan ei merkinnyt suurta onnea, vaan suurta tuskaa: Kipinä valkeutta joutui vangiksi ruumiillisuuden vankilaan. Pahinta ihmisyydessä on hänen sukupuolisuutensa, joka ei ole ainoastaan lihallisuutta vaan johtaa lisäksi uuden ihmisen syntymään. Yksi esimerkkiteksti - monelle UT:n lukijalle yksi vaikeimmista - kertoo yllättävän paljon siitä, miten pahaa harhaa jouduttiin vastustamaan. 1. Tim. 2:8-15 selittyy gnostilaisuudesta käsin.

Ensi lukemalta kyseessä on yksinkertaisesti kummallinen teksti, jonka lukija esittää itselleen ainakin seuraavat kysymykset:

1) Onko joku väittänyt, että naisen täytyy "vallita" miestänsä (kr. authentein, olla ehdoton johtaja)?

2) Onko joku väittänyt, että Eeva luotiin ensin ja Aadam vasta sitten?

3) Onko joku väittänyt, että Aadam petettiin eikä Eeva?

4) Mitä ihmettä tarkoittaa "on pelastuva lasten synnyttäjänä"?

Tekstin avain on gnostilainen ajattelu, joka riehui seurakunnissa. Gnostilainen teksti nimeltä Johanneksen apokryfi (Apokryphon Johannis) esittää seuraavan ohjelman:

Alussa kaikki oli hyvin eikä maailmaan syntynyt ihmisiä. Eeva, joka oli luotu ensin, hallitsi ja Aadam oli alamainen. Paha luojajumala petti kuitenkin Aadamin, joka sai myös Eevan lankeamaan. Eeva tuli raskaaksi ja synnytti ensimmäisen ihmisen, mikä oli pahan luojajumalan tahto. Samassa yhteydessä Aadam otti komennon itselleen. Eeva antoi periksi, vaikka tiesi kaiken menevän silloin huonommin. Aikaa myöten Eevan tyttäret unohtivat, miten päin käskysuhteiden piti olla.

Parannus asiantilaan tulee, kun Eevan tyttäret tajuavat taas, miten asioiden todellisuudessa tulee olla. Silloin Eevan tyttäret muistavat, kenen piti olla hallitsija, kuka luotiin ensin ja kenet petettiin. Silloin Eevan tyttäret lakkaavat synnyttämästä lapsia tähän maailmaan eivätkä sielut joudu enää ihmisruumiin inhottavaan vankeuteen. Näin ihmisolennoista inhottavin, perheenäiti, kohoaa arvoon arvaamattomaan, mutta vain jos hän lakkaa synnyttämästä maailmaan lapsia.

1. Tim. 2:8-15 on ankara vastaus tällaiselle harhaopille. Aadam luotiin ensin, Eeva petettiin eikä naisten ollut syytä kallistaa korvaansa gnostikkojen roskapuheille. Menemällä naimisiin nuori nainen tunnusti käytännön teolla uskonsa hyvään Luojaan, jonka tahdosta tähän maailmaan syntyy pikkulapsia. Harhaopit vievät vain kadotukseen. Siitä varjelee Jumalan sanan noudattaminen, joka tulee esiin käytännön elämässä. Lasten synnyttäminen ei kuitenkaan pelasta ("jos vain pysyy uskossa ja rakkaudessa ja viettää hillittyä, Jumalalle pyhitettyä elämää").

Nyt käsitelty tekstijakso ottaa kantaa miehenä ja naisena olemiseen ja torjuu samalla gnostilaiset naispapit. Laajemmat kysymyksenasettelut ovat esillä jaksossa 1. Tim. 4:1-5: On varottava niitä, joiden "omassatunnossa on polttomerkki. Nämä kieltävät menemästä naimisiin ja syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa".

Raja gnostilaiseen opetukseen vedettiin voimakkain linjanvedoin. Tavallaan gnostilaisen harhan ansiosta Uuden testamentin antropologiassa korostuu erityisen voimakkaasti se, että ihminen on Jumalan luoma, mieheksi ja naiseksi luotu, ja että se on hyvä eikä paha asia.

2. Ihminen nousee kuolleista viimeiselle tuomiolle

Juutalaisuuden sisällä vallitsi ylösnousemuksesta tunnetusti erimielisyys saddukeusten ja fariseusten välillä. Saddukeukset tunnustivat auktoriteetikseen vain Mooseksen lain eivätkä kyenneet löytämään sieltä oppia ylösnousemuksesta. Fariseukset lukivat opin Jesajan (26:19) ja Danielin (12:2) kirjasta. Ruumiin ylösnousemus oli jo ennen kristillistä lähetystyötä pakanamaailmassa tunnettu - ja pilkattu - uskonkappale.

UT ei tunne kristillistä uskoa ilman ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota. Ylösnousemususko on vahvasti esillä UT:n eri traditiokerroksissa (ks. esim. Mark. 12:18-27 par.; Joh. 5:28-29). Paavali torjuu tarkoin meille tuntemattomaksi jäävän tätä uskonkohtaa koskevan harhan ja pitää mahdottomana kristinuskoa ilman ylösnousemusta (1. Kor. 15).

Kysymys ruumiin ylösnousemuksesta oli kristillisen lähetystyön edetessä opinkappale, josta kristityt tunnettiin ja josta heitä pilkattiin. Sielun kuolemattomuus hyväksyttiin, samoin jälleensyntyminen, mutta ruumiin ylösnouseminen nähtiin järjettömyydeksi. Marttyyrien ruumiiden polttaminen oli yritys tehdä ylösnousemususko mahdottomaksi. Sille kirkon opettajalle joka muistaa tämän opinkappaleen keskeisen aseman varhaisen kirkon propagandasodassa pakanuutta vastaan, jälleensyntymisopin yleisyyttä suomalaisessa uskonnollisuudessa todistavat gallupit opettavat kaunistavaa nöyryyttä.

3. Jumalan luomaa ihmistä ei saa sortaa

Luomisteologiasta käsin varhainen Kirkko joutui vastustamaan useita eri harhoja, joiden yksityiskohtainen käsitteleminen ei ole nyt mahdollista. Luomisteologiasta käsin torjuttiin homoseksualismi (Room. 1), ja luomisteologiasta käsin nähtiin Kristuksen omaksi kastetussa ihmisessä jo Jumalan uusi luomisteko, joka kerran kohtaa koko maailmaa (2. Kor. 5:17). Ihmiskuvaan liittyvä asia, jota emme voi sivuuttaa, on suhtautuminen eri asemassa oleviin kristittyihin.

Jaakobin kirje ottaa esille kaksi seurakuntaan tulevaa kuvitteellista ihmistä, rikkaan ja köyhän (2:1-7). Rikasta kunnioitetaan, köyhä sysätään sivuun. Näin häpäistään köyhä ja nostetaan kunniaan rikas. Ja kuitenkin rikkaat sortavat kristittyjä, kun taas Jumala on valinnut köyhät "olemaan uskossa rikkaat". Kristilliseen ihmiskuvaan kuuluu se, ettei ihmisiä erotella rahakukkaron painon mukaan. Samasta asiasta varoittaa myös Paavali Korintin hurmahenkiä ja vapaaherroja, jotka alkoivat kokouksensa ja Herran aterian hyvissä ajoin ja jättivät iltahämärissä paikalle hiipivälle orjalle vain rippeet (1. Kor. 11:17-22).

Kysymys ihmisen arvosta on esillä muissakin yhteyksissä. Tahdikkaasti ja taitavasti, mutta samalla tehokkaasti Paavali estää Filemonia rankaisemasta orjaansa Onesimosta (Flm.). Vaikka apostolisen opetuksen mukaan miehellä ja naisella on seurakunnassa erilaiset tehtävät, tasa-arvo ja yhtäläinen osallisuus pelastuksesta on selvästi opetettu sekä Gal. 3:28 että 1. Piet. 3:7.

4. Ihminen ja synti

Varsin voimakasta poikkeamaa antiikin aikaisista ihmiskäsityksistä merkitsee synnin huomioon ottaminen. Koko ihmiskunta on synnin vallassa ja Jumalan vihan alainen (Room. 3:10-18). On olemassa vanha ihminen ja uusi ihminen.

Vanha ihminen merkitsee sitä, mitä ihminen on omassa varassaan, ilman Kristusta ja Jumalan vihan alla. Se on laskettu kasteessa hautaan ja ristiinnaulittu Kristuksen ristille. Uusi ihminen merkitsee sitä, mitä ihminen on Kristuksen varassa, Jumalan armon saaneena. Kristillinen elämä merkitsee sitä, että kasteesta tehdään johtopäätöksiä jokapäiväisessä elämässä. Näin "vanha ihminen" pannaan pois ja pukeudutaan "uuteen ihmiseen" (Ef. 4:22-24; Kol. 3:9-10). Tästä antropologisesta kaavasta on arkipäivän elämässä tuhansia erilaisia seurauksia.

Eksegeettisessä keskustelussa on viime aikoina noussut yhä voimakkaammin esille kysymys kristityn syntisyydestä. Kristillisen teologian valtavirrat sekä ortodoksisuudessa, Rooman kirkossa että protestantismissa (mukaanlukien alkuperäinen pietismi) ovat kiistäneet kristityn ihmisen syntiturmeluksen, kun taas muutamat Kirkon opettajat, meillä heistä tunnetuimpana Luther, ovat alleviivanneet tätä voimakkaasti. Laajaa kysymystä ei ole nyt mahdollista käsitellä yksityiskohtaisesti, mutta näen luterilaisen tulkinnan ainoaksi joka tekee oikeutta Uuden testamentin teksteille. Ei vain 1. Joh. 1:8 tee selväksi, että kristityn ihmisen perustunnustus Jumalan edessä on synnintunnustus, vaan myös Room. 7 on syytä ymmärtää niin, että se puhuu kristitystä ihmisestä eikä jumalattomasta. Tunteehan Paavali kristityn sydämessä riehuvan taistelun (Gal. 5:16-17), ja 1. Kor. 15:54-57 Paavali riemastuu ajatellessaan hetkeä, jolloin synnin ja kuoleman valta menettää lopullisesti otteensa hänestäkin. Vaikka länsimaisessa yhteiskunnassamme on tällä hetkellä erityisesti syytä korostaa kristillisen elämäntavan merkitystä, luterilaisella kristityllä ei ole pienintäkään syytä uskoa, että Isä meidän -rukouksen viides rukous koskettaisi vain menneisyyden syntejä.

-----

Aihepiiriimme liittyen voimme varmaan koota aamuluentojen opetuksen ajankohtaisen annin juuri ihmiskuvan kohdalle. Nähdäkseni meidän tulisi nostaa opetuksessa esille erityisen voimakkaasti seuraavat asiat:

Ratkaisevaksi kohdaksi näen kristillisen luomisuskon. On erikseen Luoja ja luomakunta. Kristitty palvelee ja kumartaa yksin kolmiyhteistä Jumalaa. Luomakunta ei ole osa jumaluutta. Taivaan tähdet eivät tiedä tulevaisuutta eivätkä hallitse ihmisen elämää. Aivan erityisesti ihmisen ei tule etsiä jumaluutta omasta itsestään.

Toinen ratkaiseva kohta on ihmisen syntisyys. Ihmisen päämurhe Jumala-suhteessa ei ole mikään muu kuin omassa sydämessä asuva synti. Tämän ymmärtäminen oli mahdotonta Raamatun aikana ja se on mahdotonta nyt. Ilman tätä ymmärrystä ei kuitenkaan mikään pala löydä oikeaa paikkaansa, eli ihminen sitten uutta tai vanhaa aikakautta.

Kolmanneksi ajankohtaiseksi asiaksi nousee kristinuskon eksklusiivisuus, siis että Kristus on paitsi tie Jumalan luo myös ainoa tie. Tämä uskonkohta oli vaikea esillä pidettäväksi 2000 vuotta sitten ja on sitä nyt - mutta se on luovuttamaton totuus.