Media­kirjasto

2. Kor. 12 - Paavalin näyt ja ilmoitukset

18.5.2010 ⟩ Karkku ⟩ Erkki Koskenniemi

Ottaessamme esille Toisen korinttilaiskirjeen 12. luvun avaamme yhden koko Raamatun vaikuttavimmista jaksoista. Tässä luvussa apostoli Paavali on kaikkein persoonallisimmillaan.

Sykähdyttävää on, että juuri silloin kohtaamme kärsivän miehen, emme menestyvää. Näin myös nykypäivän raamatunlukija uskaltaa löytää itsensä Paavalin viereltä.

Paavalin valtava näky 12:1-5

Paavalin korinttilaiset vastustajat olivat ilmeisesti kehuskelleet näyillään ja ilmestyksillään. Tämä pakottaa myös Paavalin puhumaan omista kokemuksistaan. Sen hän tekee erittäin vastentahtoisesti ja sanoen suoraan, ettei näyillä kerskaamisesta ole mitään hyötyä. Nyt on kuitenkin pakko osoittaa korinttilaisille, etteivät he olleet suinkaan ainoita, jotka olivat saaneet yliluonnollisia kokemuksia.

Paavali puhuu salaperäiseen tapaan "miehestä", jonka hän tuntee. Tämä mies ei ole kukaan muu kuin Paavali itse. Ilmaisun ja koko jakson salaperäisyys korostaa voimakkaasti sitä, että toimijana oli Jumala ja että Paavali oli vain toiminnan kohteena. Samaa osoittaa myös se, että Paavali ei tiedä, oliko hän ruumiissaan vai ei. Kun Jumala toimii, ihmisen ei ole mahdollista analysoida ja eritellä omaa kohtaloaan, saati sitten vastata mielenkiintoisin teologisiin kysymyksiin ruumiin ja sielun erottamattomuudesta. Vain Jumala tietää, mitä Paavalille näyssä tapahtui.

Jotakin Paavalikin ymmärtää: Hänet temmattiin noin vuoden 40 vaiheilla kolmanteen taivaaseen, hän pääsi sisälle paratiisiin ja kuuli taivaallista puhetta, josta hän ei sen enempää saa puhua. "Kolmas taivas" on vaikeaselkoinen asia. Noihin aikoihin taivaan ajateltiin jakautuvan sfääreihin, joko kolmeen tai seitsemään. Ilmeisesti Paavali tarkoittaa, että hänet tempaistiin aivan korkeimpaan taivaaseen, aina Herran istuimen eteen. Tämä kokemus oli varmasti jotain aivan muuta kuin mistä korinttilaiset olivat puhuneet. Tästä hän ei kuitenkaan suostu puhumaan mitään.

Pysähdymme tähän ja pohdimme, mitä voisimme oppia. Ehkä kaikkein hedelmällisin asia pohdittavaksi on ero Ilmestyskirjan ja Paavalin välillä. Molemmissa tapauksissa on kyse huikeasta taivasnäystä. Johannes kirjoitti Ilmestyskirjan, Paavali laskee sormen huulilleen. Mistä tämä ero? Epäilemättä on kyse samasta erosta, mikä nykyisinkin on havaittavissa. Ilmestyskirja on Herran viesti kärsiville Kristuksen omille. Ahdistuksen ja vainojen sysimustassa yössä Jumala antaa taivaallisen esiripun värähtää. Verhon takaa kajastaa uskomattoman kirkas valo, joka antaa voimaa kaikille uskonsa takia vainotuille: Jaksakaa vielä pieni hetki, Jumalalla on kaikki valta eikä hän ole teitä unohtanut. Sen sijaan korinttilaiset olivat hyvinvoivia, uteliaita kristittyjä, joiden hengellistä uutisnälkää Paavali kieltäytyy täyttämästä. Korintin väen asia on etsiä Kristusta ja hänen haavojaan. Aivan sama jako on nähtävissä tänäänkin. Kristillisten palveluiden valistuneet kuluttajat pohtivat mielellään yhtä ja toista sellaista, mikä kutkuttaa mieltä suloisesti. Heille ei pidä tarjoilla muuta kuin yksinkertaista parannusta ja paluuta siihen, että Jumalan lapsen elämää eletään todeksi oikein tositarkoituksella. Sen sijaan vainotuille, kärsiville ja omassa palvelutehtävässään väsyneille Raamatun taivasnäyt tuovat ylimaallisen toivon.

Toiseksi saamme pohtia Paavalin suhtautumista yliluonnollisiin kokemuksiin. Tarjolla on ikään kuin kaksi eri Paavalia: Toinen, joka puhuu vain järkeen käyviä eikä ollenkaan yliluonnollisista asioista, ja toinen, joka ei juuri muusta puhukaan kuin Pyhän Hengen voimasta, ihmeistä ja yliluonnollisista kokemuksista. Kumpi näistä on oikea, raamatullinen Paavali? Paavali sinänsä ei ole ristiriitainen, vaan oma aikamme, joka peilaa häntä hyvin erilaisista lähtökohdista käsin. Toisaalta on olemassa sellaista kristillisyyttä, jossa tuonpuoleinen ja lopunajat on perusteellisesti unohdettu - yksinkertaisesti sanottuna on mukauduttu tähän maailmaan. Silloin Paavalista tehdään mielellään hyvin järkeviä puhuva saarnamies, joka ei isommin yliluonnollisilla asioilla mellastele. Tällöin kuitenkin unohdetaan, miten suuren merkityksen Paavali antaa esim. tekemilleen apostolin tunnusteoille (2 Kor 12:12) sekä profetoimisen armolahjalle (1 Kor 14). Toisaalta on olemassa sellaistakin kristillisyyttä, jossa keskitytään vain yliluonnollisiin kokemuksiin. Tällaisesta varoittaa ankarasti paitsi Kol 2:18 myös nyt käsillä oleva 2 Kor 12. Kiinnostus yliluonnolliseen ei saa koskaan työntää Kristuksen ristiä meidän uskomme keskuksesta.

Sairas apostoli 12:6-10

Paavali tietää, että hän voisi nyt vyöryttää esiin kokemuksia, jotka tekisivät vastustajat vihreiksi kateudesta. Sitä hän ei kuitenkaan tee, vaan kehottaa uskomaan sitä, minkä kuulija hänestä näkee ja kuulee; apostoli epäilemättä tarkoittaa yksinkertaista ristin saarnaa, joka oli hänen tavaramerkkinsä.

Edes Herran apostoli ei pysynyt nöyränä omin voimin. Siihen tarvittiin Herraa ja hänen käsittämätöntä tapaansa rakastaa omiaan: Paavali pantiin kärsimyksen ahjoon. Häntä vaivasi sairaus, josta hän rukoili pääsevänsä irti. Jumalan tahto oli toinen ja siksi Paavali sai opetella sitä, että Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.

Paavalin sairautta on pohdittu vuosisadat. Kyseessä ei ole hengellinen ongelma, vaan yksiselitteisesti ruumiillinen heikkous. Tämä sairaus oli niin näkyvä, että kuulijoilla oli kiusaus nauraa, kun sellainen mies puhui Jumalan hyvyydestä (Gal 4:13-14). Ehdotuksia on tuotu esiin laaja skaala masennusjaksoista epilepsiaan. Varmuutta emme saa tästä asiasta koskaan, mutta mikäli veikata täytyy, veikkaisin silmäsairautta. Paavali saattaa nimittäin - ellei hänen sanojaan ole ymmärrettävä sananparrenomaisiksi - viitata ruumiilliseen heikkouteensa sanoessaan, että galatalaiset olivat olleet valmiita uhraamaan omat silmänsä hänen hyväkseen. Krooniset silmätulehdukset olivat tuolloin yleisiä ja näkyviä. Pahassa vaiheessa ne estävät työntekoa tavalla, johon Paavali viittaa.

Huomattavasti tärkeämpi kuin Paavalin sairauden laatu on itse heikkous ja se, mitä Herra apostolille sanoi. Kertaamme uskon perusasioihin kuuluvan asian. On olemassa kunnian teologiaa, jossa Jumalan suuruus tulee kaikkien ihmisten näkyviin vastustamattomalla voimalla. Ja on olemassa ristin teologiaa, jonka ydin on siinä, että Jumala salaa tässä maailmassa suuruutensa ja kätkee sen heikkouteen. Paras esimerkki ristin teologiasta on tietenkin itse meidän Herramme, joka sai voiton kärsimällä ja kuolemalla. Sama kaava kulkee kuitenkin halki koko Raamatun: Jumala valitsee aseikseen pienet ja heikot, mutta alentaa voimakkaat ja mahtimiehet. Saamme syvällisen opetuksen evankeliumin työtä varten: Kyse ei ole siitä, mitä ihminen voi ja kykenee. Tehokkain todistus Kristuksesta kuullaan silloin, kun Jumala käyttää heikkoja ja taitamattomia ihmisiä.

Joudumme esittämään itsellemme syvälle luotaavia kysymyksiä. On helppo laulaa tunnettua armolaulua ja sanoa Paavalin tavoin mielistyneensä heikkouteen, ahdistuksiin ja vainoihin. Minkä arvoisia nämä puheet todellisuudessa ovat? Kuka meistä rakastaa kärsimyksiä ja ahdistusta? Kuka edes suostuu kärsimään Kristuksen takia? Mutta eikö juuri siksi meidän todistuksemme perustu ihmisviisauteen ja ole voimaton tämän jumalattoman ajan keskellä?

Paavali, Korintin apostoli 12:11-13

Paavali päättää kerskumisensa, johon hän on ryhtynyt vasten tahtoaan. Olisihan korinttilaisten ilmankin täytynyt pitää hänen puoliaan. Paavali oli tehnyt Korintissa apostolin tunnusteot - siis tarkemmin määrittelemättömät ihmeet - niin selkeästi, ettei epävarmuudelle pitänyt olla tilaa. Kuitenkin hän joutuu nyt taistelemaan omasta asemastaan itse perustamassaan seurakunnassa ja vielä puhumaan asioista, joista hän mieluiten vaikenisi. Apostolin ironiset sanat siitä "vääryydestä", ettei hän ole ollut korinttilaisille taloudellinen rasitus, antavat ymmärtää, ettei katkeruus ollut kaukana.

Kolmas kerta toden sanoo? 12:14-21

Nyt Paavali on sanonut korinttilaisille kaikki uskonopilliset perusteet, jotka hänellä on sanottavana. On aika vedota suoraan ihmisiin ja heidän kristilliseen omaantuntoonsa. Paavali on tulossa Korinttiin panemaan asioita järjestykseen. Rahaa hän ei itselleen kaipaa - ilmeisesti alkuseurakunnalle suunnattua kolehtiakin oli käytetty aseena häntä vastaan -, vaan hän on valmis ennemminkin isän tavoin jakamaan omansa lapsilleen, seurakuntalaisille. Paavali ei ole puolustuskannalla, vaan hän hyökkää. Hän ei nimittäin aio tulla Korinttiin puolustelemaan itseään, vaan panemaan asiat järjestykseen. Nyt hän ei puhu niinkään niistä julkisynneistä, joista hän varoittaa 1 Kor 6:9-11. Tulilinjalla ovat ennen muuta seurakunnan sisällä elävät ns. sovinnaiset synnit, kiukku, juoruilu ja ylpeys. Näihin hän lupaa puuttua Korintissa tiukalla kädellä - näemme, ettei Paavali todellakaan ollut hylkäämässä rakasta ongelmaseurakuntaansa.

Viimeisessä jaksossa tulee suorastaan hellyttävästi esiin Paavalin rakkaus seurakuntaa kohtaan. Vaikka seurakunta oli ilmikapinassa ja julkisynnissä, apostoli ei kyennyt unohtamaan sitä ja suunnistamaan muille maille. Oli pakko mennä selvittämään Korintin konkurssipesä. Näin Paavali kulkee sen Herran jalanjäljissä, joka ei hylkää heikkoa ja huonoa, vaan jaksaa nuhdellen ja lohduttaen hoitaa omiaan.