Media­kirjasto

Martin saarna Helsingin Luther-kirkossa 2. sunnuntaina pääsiäisestä
Tekstinä Joh. 10:11–16
Messu videona: https://www.youtube.com/watch?v=JEymag1y3WY&t=1837s

 

Tämän sunnuntain teemaksi on merkitty hyvä paimen, mutta minun puolestani tämä voisi olla nimeltään myöskin pyhäkoulun sunnuntai. Niin paljon minulle tämän sunnuntain evankeliumitekstistä tulvivat mieleen erilaiset pyhäkouluun liittyvät kuvastot: flanellotaulut, siirtokuvat, väritystehtävät.

 

Mutta tippaakaan pyhäkoulutyön tärkeitä perinteitä väheksymättä olen otsikoinut tämän sunnuntain saarnani kolme osaa seuraavasti: ensinnäkin ”Hullu rakkaus”, sitten ”Koiran elämää” ja kolmanneksi ”Jo nyt, ei vielä”. Aion kertoa teille sodasta ja pikaruokaläheteistä, koirasta ja kyykäärmeestä sekä äänestä, joka kokoaa lauman

 

Lähdetään liikkeelle tuosta ensimmäisestä näkökulmasta. Hullusta rakkaudesta.

 

Hullu rakkaus

 

24. helmikuuta kello viisi aamulla. Tuo hetki oli ollut merkitty kalenteriini jo pitkään viime syksystä alkaen. En kuitenkaan ikinä olisi osannut, enkä tahtonut aavistaa, että suomen aikaa tuo hetki jäisi historiankirjoihin eräänä 2000-luvun eurooppalaisuuden synkkänä ja pimeänä kellonlyömänä.

 

Olin lähdössä täältä Helsingistä kohti Sastamalan Karkkua ja Karkun evankelista opistoa, missä järjestetään kahdesti vuodessa kolmen kuukauden raamattukurssi. 24. helmikuuta minun oli määrä opettaa Johanneksen evankeliumia Karkussa ja siksi olin laittanut täällä Helsingissä herätyskelloni soimaan viideltä, jotta ehdin syödä aamupalan ja suoria itseni hieman kuuden jälkeen rautatieasemalta lähtevään junaan.

 

Kelloni soi, nousin sängystä, napsautin kahvinkeittimen päälle ja kävin vessassa. Kaadoin kupin kahvia mukiini, istuin pöydän ääreen ja katselin ikkunasta kaukana avautuvaa maisemaa kohti etelää Suomenlahdelle. Kuten aina aamiaispöydässä, pyöräytin älypuhelimen auki ja tökkäsin Hesarin applikaatiosta aamuyön uutisvirran silmieni eteen.

 

Tuijotin lukemaani täysin ymmärtämättä mitä ruudulla näin. Venäjä oli aloittanut hyökkäyksen Kiovaan ja ympäri Ukrainaa. Uutinen oli muutaman minuutin vanha.

 

Tajusin pian, että tuhannen kilometriä etelämpänä ensimmäiset ohjukset olivat iskeytyneet kohteisiinsa samoilla hetkillä, kun minä olin noussut vuoteestani syvässä unessa nuokkuvassa Helsingissä.

 

Minä join kahvia katsellen epäuskoisesti vuoroin puhelintani ja vuoroin pahaenteisen tyyntä Suomenlahtea kohti etelää, jossa kaukana horisontin tuolla puolen elettiin keskellä vasta syttyneen sodan helvettiä.

 

Vihollisen hyökätessä ei puolustajalta kysytä tahtoa sotimiseen tai verenvuodatukseen. Harva tahtoo sotaa, mutta niin monen on mentävä. Ukrainan sodan kauhujen keskellä moni ukrainalainen ja kourallinen ulkomaalaisiakin on joutunut antamaan suurimman inhimillisesti annettavan uhrin: oman henkensä, jotta paha ei voittaisi. He ovat kuolleet oman tulevaisuutensa, perheittensä tulevaisuuden, ystäviensä tulevaisuuden, kansansa tulevaisuuden puolesta. Me kunnioitamme heitä.

 

Paavali kirjoittaa roomalaiskirjeessä: tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.

 

Tuskin nuhteettoman, ehkä hyvän. Mutta lienemme kaikki yhtä mieltä, siitä että ihmiskohtaloista tulee olla kyse, jotta äärimmäisen uhrin antaminen voi tulla kyseeseen.

 

Nyt sanon jotakin, joka voi tuntua mauttomalta ympäröivän maailman keskellä. Voit pahastua siitä, mitä seuraavaksi sanon, mutta sen on tultava sanotuksi, jotta voimme kulkea päivän evankeliumitekstin aivan loppuun saakka.

 

Me ymmärrämme, että yrityselämässä talousosastolla ei olla valmiita kuolemaan tilinpäätöksen edestä. Viestinnän puolella ei uhrata ainoaa henkeä, jotta verkkosivut pysyvät auki. Henkilöstöhallinnossa ei kukaan ole valmis kaatumaan lomakertymän laskennan edestä.

 

Mutta kuitenkin: Kristus vertaa itseään paimeneen, joka on valmis antamaan henkensä lampaittensa puolesta. Huomaa tämä: Kristus ei sano: Minä olen hyvä sotilas, joka kaatuu perheensä ja kotimaansa puolesta. Sen me vielä ymmärtäisimme. Mutta Kristus sanoo: minä olen paimen, joka kuolee lampaittensa edestä.

 

Ja nyt me emme voi enää ymmärtää täysin, tai ainakaan ymmärtäessämme hyväksyä Kristuksen toimintaa, sillä minun mielestäni tämä kielikuva on aika hirveän ravisteleva! Paimen oli Kristuksen ajan tavallinen ammatti. Ja vieläpä sangen vähän arvostettu.

 

Yleinen ja todella tarpeellinen, muttei hyvin palkattu, haluttu, kilpailtu eikä arvostettu.

 

Meidän aikanamme Kristus voisi sanoa: ”Minä olen hyvä ruokalähetti, joka panee henkensä alttiiksi ruokakuljetuksen puolesta. Muut ruokalähetit eivät ole oikeita kuljettajia. Gangsterit nähdessään he jättävät ruokakuljetuksen sikseen ja pakenevat. Gangsterit saavat ruokalähetyksen haltuunsa, koska muut ruokalähetit eivät välitä ruokakuljetuksestaan.”

 

Mietipä tätä! Kuka meistä olettaa ruokalähetin laittavan henkensä ruokakuljetuksen puolesta alttiiksi?

 

Ei varmasti kukaan!

 

Susi oli lammaspaimenelle itselleenkin uhka. Paimenessa työskentelevä oli tekemisissä toki elävien lampaiden kanssa ja joko oman tai isäntänsä omaisuuden parissa, mutta kuitenkin varmasti jokaiselle paimenelle oli selvää se, että loppujen lopuksi oma henkikulta olisi omaisuutta tärkeämpää: vaikka se omaisuus olisi elävää ja sanoisi ”bää”.

 

Mutta Kristus ei katso niillä silmillä, joilla me katsomme. Hän asettaa meidän mittapuuksemme lampaan. Ja sanoo, että hän on valmis kuolemaan meidän puolestamme.

 

Kynnys painetaan kellariin saakka. Jos koskaan aprikoit, voiko Kristus rakastaa sinua, muista, että hän on verrannut rakkauttaan paimenen rakkauteen, joka on valmis kuolemaan lampaittensa puolesta. Pähkähullua ja järjetöntä rakkautta. Täysin holtitonta.

 

Pohtiessasi Kristuksen rakkautta, jota olet todella tervetullut pohtimaan, pureskelemaan ja miettimään sivu koko elämäsi, älä tee sitä katsoen itseesi, vaan katso Kristukseen.

 

Tutki Kristuksen rakkautta katsoen Kristusta. Ja ihmettele Hänen lupaustaan: Hän on kuin paimen, joka on valmis rakastamaan lammastaan kuolemaan saakka. Ja sinä olet arvokkaampi Kristukselle kuin lammas on paimenelle. Paljon arvokkaampi. Et ole vain omaisuutta: olet hänen kättensä tekoa.

 

Koiran elämää

 

Olin kerran vaimoni ja hänen perheensä kanssa keväisellä metsäretkellä Karstulan Vastingilla. Perheeseen kuuluu myöskin monirotuinen koira, Tassu nimeltään. Tassu on tunnettu todella sympaattisena tapauksena, mutta kukaan sen tunteva ei pidä sitä mitenkään tunnetun koiralajin viisaimpana edustajana.

 

Se osaa loikoilla takan ääressä sohvalla ketarat levällään kuin ihminen, ja se osaa pitää toisella tassullaan jäätelöpaketin kuorista kiinni samalla kun se nuolee niistä jäätelöä.

 

Mutta turha sille on kovin syvällisesti koettaa luennoida toiveistaan ja tahtomisistaan sitä kohtaan: puheenymmärtäminen ei ole sen vahvin laji. Voisi jopa sanoa, että se ei tajua yhtään mitä sille puhutaan.

 

No mutta takaisin tuolle metsäretkelle. Aikamme kävelyretkeämme tehtyämme keväisen metsätien laidassa tuli vastaan useampi auringonlämpöön hakeutunut kyykäärme.

 

Ja kun koira kohtaa metsässä jonkin toisen eläinlajin edustajia, tekee se nopean riskiarvioin ja tuon arvion tuloksen perusteella se lähtee joko pakoon tai käy päälle.

 

Tassu-koiran todennäköisyyslaskennat vetivät vesiperän ja se oli jo lähtenyt syöksyyn kohti tiedostamatta jäänyttä vaaraa.

 

Yhtäkkiä appiukkoni tiukka käskysana viisti ilmaa.

 

Ja koira pysähtyi niille sijoilleen kuin kahlittuna.

 

Isännän ääni ajoi yli luonnollisista vieteistä.

 

Tassu-koira kuuli ja tunsi äänen, joka sen on ruokkinut – ja kunnioitti sitä. Sillä sen seurassa on se kasvanut pienestä pennusta saakka.

 

Kristus lupaa, että tilanne on sama myös sinun ja Hänen kanssaan. Sinä tunnet Kristuksen äänen ja kuulet sen muiden hälyäänien seasta. Sinä olet kasvanut Kristuksen kanssa ja kuulet, kun hän puhuu sinulle. Sinä tunnet Kristuksen yhtä hyvin kuin Kristus tuntee Isänsä. Se on paljon se!

 

Kun luet Raamattua ja käyt kirkossa, kuulet Kristuksen puhuvan sinulle. Kun pastori tai saarnaaja lukee Raamatusta: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei yksikään tule Isän luokse muutoin kun minun kauttani”, tai ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”, ei tämän kirkon salissa tai radion aalloilla kaiu pastorin tai saarnaajan sanat, jotka puhuisivat omasta rakkaudestaan tai omasta itsestään, vaan täällä kaikuvat itsensä Kristuksen sanat.

 

Ja kun sinä kuulet Kristuksen äänen, saat toimia kuin tuo Tassu-koira, joka laittoi kaiken muun syrjään ja pysähtyi katsomaan Pekkaa.

 

Ankara ääni, joka oli juuri kieltänyt siltä paljon, oli pelastanut koiraparan hengen.

 

 

Jo nyt – ei vielä

 

Tässä maailmassa tuntuu vallitsevan sellainen laki, että kaikki hajoaa ja hajaantuu ja jakaantuu. Suuret tarinat pirstaloituvat lukuisiksi pienemmiksi, ihmisryhmät jakautuvat kuppikunniksi ja kokonaisuudet sirpaloituvat. Ja se on totta myös meidän kristittyjen elämässä.

 

Seurakunnat hajaantuvat, kirkkojen määrä kasvaa. Uudistumisen ja Kristuksen sanassa pysymisen hinta näyttää olevan loputon yhteyden rikkoontuminen.

 

Ja kuitenkin Kristus sanoo: kerran tulee olemaan yksi lauma ja yksi paimen.

 

Kuinka se on mahdollista?

 

Kuin isännän ääni pysäyttää koiran, samoin Kristuksen ääni kokoaa seurakunnan.

 

Tämän yhden lauman kokoontumiseen pätee sellainen asia kuin ”jo nyt, ei vielä”.

 

Jo nyt on yksi lauma kaikkialla siellä missä Kristuksen ääntä kuullaan: me kuulumme kaikki yhteen laumaan. Meidän Kristittyjen tulee olla yhtä. Ja Kristuksen ääni kokoaa meidät yhteen. Missä Kristuksen ääni ei kuulu, siellä me emme kulje. Ja missä Kristuksen ääni kuuluu, siellä me olemme jo nyt yhtä.

 

Ja yksi lauma on kerran siellä, missä Kristus kerran kokoaa meidät yhteen tavalla, joka tulee olemaan todellisuutta vasta ajan rajan tuolla puolen. Silloin on totta se, että Paimen kokoaa laumansa yhteen.

 

Eikä Paimen, joka on kerran epäselvissä olosuhteissa tapaturmaisesti kuollut laumansa puolesta, vaan Paimen, joka on itse omasta valinnastaan antanut henkensä meidän, lauamansa puolesta. Paimenesta on tullut uhrikaritsa.

 

Ja kun uhrikaritsa on paimen, orja on kuningas, pimeys on valoa, heikkous voimaa: silloin meidän silmiemme eteen avautuu Jumalan todellisuus. Jos se ei kuulosta vielä tarpeeksi pähkähullulta, niin odotapa vielä yhtä juttua.

 

Tule ilolla tänään ehtoollispöytään. Siellä Jumala, maailmankaikkeuden luoja, tarjoaa itsensä syötäväksi ja juotavaksi. Matkaevääksi taipaleellamme taivaaseen.

 

Olet tervetullut. Aamen.