Media­kirjasto

Raamatun kuvaama Jumala

 

Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kuva Jumalasta. Jopa ateistit määrittelevät jumalan jonkinlaiseksi olennoksi, vaikka eivät siihen uskoisikaan. Yleensä he käyvät sotaa tätä itse määrittelemäänsä jumalaa vastaan. Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka uskovat jumalaan – jumalaan, jonka ovat itse määritelleet. Väärä kuva Jumalasta aiheuttaa rauhattomuutta. Todellisen kuvan kirkastuessa löytyy myös rauha. Otsikon ”Raamatun kuvaama Jumala” alla piirretään kuva Jumalasta teeman viha ja rakkaus ympärillä. Tässä ei siis pyritä suurempaan analyysin kuvasta Jumalasta. Myöhemmän otsikon ”Vääristyneitä kuvia Jumalasta ja evankeliumi” alla kuvataan sitä miten oikea kuva Jumalasta voi toimia evankeliumin julistamisen apuna.

Raamattu tuo esiin todellisen Jumalan – me uskomme Jumalaan, joka on ilmaissut itsensä Raamatussa ja sen keskus on Jeesus Kristus. Jumalakuva itsessään on tärkeä osa evankeliointia. Tässä artikkelissa käydään läpi muutamia kohtia liittyen Jumalan rakkauteen ja vihaan. Alkuun käydään kuitenkin läpi Jumalan lain ja evankeliumin merkitystä. Luterilaiset tunnustuskirjat korostavat hyvin voimakkaasti tätä asiaa:

 

Tunnustuskirjat (Yksimielisyyden ohje: Laki ja evankeliumi): ”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa. Mutta jos evankeliumi saarnataan puhtaasti ja kirkkaana, omatunto kykenee evankeliumin varassa kestämään pahimmissakin ahdistuksissa ja torjumaan lain synnyttämä kauhun.”

 

Jumalan laki ja evankeliumi

Mooses toi kansan vapauteen Egyptistä. Kun kansa oli päässyt kaislameren yli, niin ihmiset suureen ääneen riemuitsivat (2 Moos 15:1-21). Kun Mooses oli tuonut kansan vapauteen Egyptistä, niin sille annettiin Siinain vuorella kymmenen käskyä. Tämä lain antaminen ei ollut kuitenkaan mikään mukava tapahtuma, jossa olisi nautittu eväitä auringonpaisteessa ja juhlittu, kuten tehtiin Egyptistä vapautumisen yhteydessä. Raamattu kuvaa lain antamista pelottavana ja siten vapatuminen Egyptistä ja lain antaminen luovat vahvan kontrastin (2 Moos 19; Hepr 12:18–21). Laki ja evankeliumi ovat tällainen kontrasti koko Raamatussa. Samanlaisen kontrastin luo Heprealaiskirje kuvatessaan kahta vuorta, joiden lähestyminen on varsin erilaista. Samalla molemmat vuoret kertovat todellisesta Jumalasta (Hepr 12:18–24):

• Sillä te ette ole käyneet sen vuoren tykö, jota voidaan käsin koskea ja joka tulessa palaa, ettekä synkeyden, ette pimeyden, ette myrskyn, ette pasunan kaiun ettekä äänen tykö, joka puhui niin, että ne, jotka sen kuulivat, pyysivät, ettei heille enää puhuttaisi; sillä he eivät voineet kestää tätä käskyä: "Koskettakoon vuorta vaikka eläinkin, se kivitettäköön"; ja niin hirmuinen oli se näky, että Mooses sanoi: "Minä olen peljästynyt ja vapisen";
• vaan te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö, ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri.

Kahden vuoren kuva jo kertoo kuinka lailla ja evankeliumilla on varsin erilaiset tarkoitukset ja kuinka ne vaikuttavat ihmiseen. Samalla nämä kaksi kuvaa yhdessä ja samassa tekstissä kertovat siitä kuinka ne ovat toisistaan erottamattomat asiat.

 

Laki opettaa tuntemaan synnin

Luterilaisuudessa yksi tärkeistä periaatteista on lain kolme käyttöä, joista lain toinen käyttö liittyy artikkelin aiheeseen. Lain kolme käyttöä ovat:

1. Yhteiskunnallinen laki, joka estää maailmassa olevaa pahuutta toteutumasta täysin. Tästä voi Paavalilta lukea Roomalaiskirjeen luvusta 13
2. Laki, joka paljastaa synnin ja Jumalan tuomion
3. Laki, joka ohjaa kristittyä elämään oikein

 

Lain toisen käytön periaatteet nousevat selkeimmin esiin Roomalaiskirjeestä ja Galatalaiskirjeestä. Tässä kappaleessa käydään Roomalaiskirjettä ja Jeesuksen vuorisaarnaa lyhyesti läpi.

Roomalaiskirjeestä löytyy useita jakeita lain toiseen käyttöön liittyen. Tässä neljä niistä:

 

• Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on. (Room 3:20)
• Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. (Room 5:20)
• Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: ”Älä himoitse.” (Room 7:7)
• Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin (Room 8:9–10a)

 

Kaikissa näissä jakeissa tulee esiin ajatus siitä, että laki paljastaa tai lisää ymmärrystä siitä miten ihminen tekee syntiä. Ennen syntiinlankeemusta ihminen oli läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa ja ymmärsi hyvin minkälaista elämää ihmisen tulisi elää. Syntiinlankeemuksen jälkeen tämä kyky ymmärtää on hämärtynyt ja kieroutunut. Luther kirjoittaa tästä Galatalaiskirjeen selityksessä mm. näin:

 

Vaikkakin kaikilla ihmisillä on sydämiin kirjoitettu, luonnonmukainen tieto (vrt. Room 2:13–15) ja vaikka heillä luonnonmukaisesti on se vakaumus, että toiselle on tehtävä sitä, mitä itselleen tahtoo tehtäväksi – tämä ja muut samantapaiset lauselmat, joita me nimitämme luonnolliseksi laiksi, ovat inhimillisen oikeuden ja kaikkien hyvien tekojen perustuksena –, niin kuitenkin inhimillinen järki on perkeleen pahuuden vuoksi siinä määrin turmeltunut ja sokea, että se joko ei käsitä tätä myötäsyntynyttä tietoa, tahi, jos Jumalan sanan siitä muistuttaessa käsittääkin, kuitenkin tieten taiten – niin suuripa on perkeleen valta – jättää sen vaille huomiota ja halveksii sitä. (Galatalaiskirjeen selitys Gal 5:14).

 

Roomalaiskirjeen kohta, johon Lutherkin viittasi edellä olevassa tekstissä on hyvä lähtökohta myös lain julistamiselle (Room 2:13–15). Usein ihmisillä on monia hyviä periaatteita, jotka ovat Jumalan lain kanssa yhteneväisiä. Samalla tämä avaa mahdollisuuden keskustelulle. Voimme tarttua ihmisen omaksumiin periaatteisiin ja osoittaa myös näitten perusteella, että ihminen itse ei täytä omia vaatimuksiaan. Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että rakastaminen tai uskollisuus kuuluvat ihmiselämään. Totuus on se, että ei kukaan ihminen rakasta tai ole loppuun saakka uskollinen. Tämän ymmärtäminen voi jo avata tietä sille miksi evankeliumia syntien anteeksiantamisesta tarvitaan. Lain julistaminen ei siis aina ole kaikkien mahdollisten syntien luettelemista, vaan voi kohdentua johonkin erityiseen kysymykseen keskustellessa toisen ihmisen kanssa.

Paavalin yksi tavoitteista Roomalaiskirjeessä on opettaa ihmisen syntisestä luonnosta. Tähän opetukseen kuuluvat erilaiset synnit joihin hän kiinnittää huomion alkupuolella (Room 1:18–2:29). Yksittäiset pahat teot eivät välttämättä romahduta ihmistä. Toki on niitä, jotka ovat tappaneet ja kärsivät tästä tunnontuskia. Suurimmalla osalla ei ole tällaisia karkeita syntejä ja he ajattelevat olevansa varsin hyviä ihmisiä. Siksikin Paavali puhuu olemuksellisesta synnistä Roomalaiskirjeessä, eikä vain yksittäisistä synneistä (Room 3:9–20; 5:12–21). Tähän liittyy myös ajatus siitä, että jo himo on Jumalan tahtoa vastaan (Room 7:7–10a).

Tämä sama ajatus synnin syventämisestä tulee esiin vuorisaarnassa ja Jeesuksen opetuksissa. Kun laki opetti, ettei saa tappaa, niin Jeesus opetti kuinka väärät sanat toiselle ovat jo ”tappamista” (Matt 5:21–22). Psykologiasta tiedämme, että pahat sanat toista kohtaan voivat vaurioittaa toista ihmistä henkisesti. Sikäli tiedekin on osoittanut kuinka vaarallisia sanat ovat. Jeesus puhui Paavalin tavoin myös himosta. Hänen mukaansa pelkkä fyysinen aviorikos ei ole ainoa asia, joka tuottaa tuomion Jumalan edessä. Jo himoitseva katse riittää tähän (Matt 5:27–28). Myöhemmin Matteuksen evankeliumissa on opetus, jonka mukaan pahat ajatukset ja teot lähtevät sydämestä eli ihmisen keskuksesta (Matt 15:19–20). Siten Jeesus vei synnin käsitettä paljon syvemmälle kuin ihmiset yleisesti ymmärsivät. Tämä syventäminen on hyvä pitää mielessä, kun käytämme lakia paljastamaan syntiä. Silloin emme aina välttämättä puhu yksittäisistä pahoista teoista, vaan tähtäimessä voi olla myös syvemmälle, ihmisen olemukseen paneutuva lain käyttö.

 

Totuus ihmisestä ja evankeliumista rinnakkain

Roomalaiskirjeessä Paavali halusi käydä läpi sitä mikä on syntiä ihmisten elämässä. Näin tehdessään hän julisti lakia (Room 1:18–3:20). Tätä ennen hän oli jo hahmotellut mitä evankeliumi on (Room 1:1–17). Roomalaiskirjeessä on ajatus siitä, että pelastus tapahtuu ilman lakia (Room 3:21–25). Tätä ajatusta pelastumisesta Jeesuksen työn tähden kutsutaan evankeliumiksi. Samalla tämä kohta kertoo siitä kuinka laki ja evankeliumi on erotettava toisistaan. Niillä on erilainen käyttötarkoitus:

1. 1. 1. Laki paljastaa mutta ei voi pelastaa ketään, koska kukaan ei ole kykenevä täydellisesti sitä täyttämään.
      2. Vain evankeliumi voi pelastaa, koska se kertoo Jeesuksen työstä, joka on täydellinen.

 

Roomalaiskirjeestä löytyy teksti, jossa ihmisen ongelma ja ratkaisu siihen ovat rinnakkain – eli lain paljastama ongelma ja evankeliumi ovat rinnakkain. Viidennen luvun jakeissa 6–11 esiintyy kolme hyvin voimakasta sanaa ja rinnakkain aina vastaus, jonka Jeesus on aikaansaanut ihmisiä varten:

• Kristus kuoli jumalattomien puolesta (jae 6)
• Kristus kuoli syntisten puolesta (jae 8)
• Kristus kuoli Jumalan vastustajien puolesta (jae 10)

 

Tämän jälkeen puhutaan Aadamista ja siitä kuinka Jeesus ratkaisee Aadamista johtuvan ongelman. Näistä rinnakkaisuuksista kaksi esimerkkiä (Room 5:19, 21):

 

sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi.

että niinkuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsisi vanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta.

 

Näissä jakeissa ihmisestä paljastuu monenlaista ongelmaa ihmisyydessä ja samalla kaikkiin näihin ongelmiin ratkaisuna on Jeesuksen teko ristillä. Samalla nämä tekstit kertovat Roomalaiskirjeen kokonaisuudessa siitä kuinka lain paljastaman ongelman ratkaisee Jeesus. Evankelioinnissa yksi mahdollisuus on kuunnella toisen ihmisen ongelmaa ja tuoda Jeesuksen työstä juuri se ratkaisu, joka sopii tähän. Vastaamme siis ongelmaan evankeliumilla. Tässä artikkelissa käsitellään myöhemmin muutamia näkökulmia siitä miten erilaisiin ongelmiin voidaan vastata tuomalla evankeliumi ratkaisuksi.

 

Galatalaiskirjeessä tulee kahdessa jakeessa hyvin esiin kuinka laki ja evankeliumi ovat rinnakkain. Paavali kirjoitti (Gal 2:19–20):

 

Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.

 

Ristiinnaulitseminen itsessään kertoo tuomiosta, jonka laki on saanut aikaan. Toisaalta tekstissä itsessään esiintyy laki, joka on aiheuttanut hengellisen kuoleman Paavalille. Samalla tähän kuoleman ja rangaistuksen ongelmaan tulee rinnalle evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta. Näin voidaan nähdä kuinka laki tai tarkasti ottaen sen paljastama synti ja tuomia sekä evankeliumi kulkevat rinnakkain.

 

Pitääkö evankelioinnissa julistaa lakia ja evankeliumia?

Tämä kysymys ei ole mitenkään yksinkertainen. Vastausta haettaessa vaikkapa Roomalaiskirjeen tai Galatalaiskirjeen teksteistä ei yleensä oteta huomioon ettei kumpikaan teksti varsinaisesti liity evankeliointitilanteeseen ja sikäli tähän kysymykseen emme löydä niistä suoraa vastausta. Galatalaiskirjeestä toki löytyy viite siihen mitä Paavali julisti Galatiassa ensimmäistä kertaa ollessaan mutta tämäkin on valikoitunut tietyn ongelman ratkaisemiseksi (Gal 3:1). Siksi täytyy lähestyä tätä kysymystä erityisesti niistä teksteistä, jotka puhuvat suoraan evankelioinnista. Lopputulos näyttää kuitenkin hyvin samanlaiselta, kuin lähestysimme asiaa Galatalaiskirjeen ja Roomalaiskirjeen pohjalta. Siten voi ajatella, että evankeliointitilanteen julistuksessa ja seurakunnan edessä tapahtuvassa julistuksessa on samankaltaisuuksia.

Ensimmäisiksi esimerkeiksi tekstissä nostetaan esiin Pietarin puhe Jerusalemissa ja Paavalin puhe Ateenassa. Näissä kummassakin on kyseessä joukkokokous. Tämän jälkeen käydään läpi pari esimerkkiä siitä kuinka yksittäiset ihmiset ovat kohdanneet Kristuksen.

Pietarin puheessa lain kärki on kuinka juutalaiset ovat olleet ristiinnaulitsemassa Jeesusta Kristusta eli heille luvattua Messiasta (Apt 2:23, 36). He eivät luottaneet Jumalan tekoon ja siten tekivät ensimmäistä käskyä vastaan. Tämän johdosta kuulijat tunsivat piston sydämessä (Apt 2:37). Mutta voidaan sanoa, että ei Pietarin puhe ollut puhtaasti lakia. Siinä on monenlaisia elementtejä, jotka puhuvat Jumalan lupauksista: Pyhän Hengen vuodattamisesta kaikkiin ihmisiin tai siitä kuinka Herraa avuksi huutava pelastuu (Apt. 2:17, 18, 21). Tämän esimerkin perusteella ei julisteta pelkästään lakia tällaisessakaan tilanteessa. Lain kärki on kuitenkin tärkeä, jotta jotain tapahtuisi ihmisten sydämissä. Piston saaneille tarjotaan pelastusta kasteessa (Apt. 2:38–41). Kääntymys Jumalan puoleen on varsinaisesti sitä, että Jumalan tarjoama pelastus otetaan uskolla vastaan.

Ateenassa ollessaan Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. Tämän johdosta hänet kutsuttiin Areiopagille (Apt 17:18). Siten voidaan ajatella, että evankeliumi oli osaltaan herättämässä kiinnostusta.[1] Itse puheessa Areiopagilla lain kärkenä löytyy yksi erityinen piirre – ihmiset ovat tehneet jumalankuvia itselleen erilaisista materiaaleista (Apt 17:16, 29–30). Toinen lain piirre oli maininta siitä, että Jumala on asettanut tuomarin tuomitsemaan (Apt. 17:30–31). Keskuksessa on siis käskyt, jotka liittyvät suhteeseen Jumalan kanssa. Kysymys ylösnousemuksesta on osa evankeliumia ja se tuntui jakavan mielipiteet. Tätä asiaa osa pilkkasi ja osa halusi kuulla joskus lisää ja osa näistä halukkaista hakeutui Paavalin seuraan oppiakseen lisää (Apt. 17:32–34).

Kumpikaan näistä esimerkeistä ei puolla sitä ajatusta, että ensin olisi julistettava lakia ja vasta sitten kun ihminen tuntee piston sydämessä, niin silloin julistetaan evankeliumia. Toisaalta kumpikaan näistä teksteistä ei puolla sitä ajatusta, että evankeliumia voisi julistaa ilman lakia.

 

Nyt siirrymme tarkastelemaan muutamaa esimerkkiä, jossa ihminen on kohdannut Jeesuksen. Niistä ensimmäisessä puhutaan Paavalista ja täytyy ottaa huomioon kaikki mitä hänen elämässään on tapahtunut.

Paavali kohtasi Kristuksen vainotessaan uskovia. Näyssä Jeesuksen sanojen kärki oli voimakasta lakia: ”Saul, Saul, miksi sinä vainoat minua?” ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.” (Apt 9:3–5). Nämä sanat paljastavat, että Paavali on vainonnut Jumalan lupaamaa Messiasta. Sikäli tässä yhteydessä on samankaltaisuuksia Pietarin puheen kanssa, jota käsiteltiin edellä. Paavali oli kuullut Stefanoksen puheen, joka oli oikeastaan sisällöltään lakia – se kertoi koko ajan Israelin kansasta, joka ei totellut Jumalaa (Apt 7). Puhe päättyi syytökseen, että neuvosto oli edesauttamassa Jeesuksen ristiinnaulitsemista ja kuinka he eivät ole noudattaneet lakia (Apt 7:52–53). Tässä voidaan nähdä lain käyttö, jossa katumattomia kovistellaan kovastikin lailla. Samaan tapaan Jeesuskin julisti monille fariseuksille ja lainopettajille (Kts esim. Matt 23:13–36; Luuk 11:37–52). Jeesuksen läsnäolo ja Jeesuksen omat sanat asettivat Paavalin seinää vasten. Tällöin hänellä ei ollut enää mitään pakotietä sen suhteen, että hänkin oli tehnyt Jumalan tahtoa vastaan. Evankeliumin Paavalille toi Ananias (Apt 8:10–19). Näin laki ja evankeliumi olivat jopa ajallisesti erillään. Toki Paavali oli varmasti kuullut jo evankeliumia julistettavan ja hän oli kohdannut itse Jeesuksen. Sikäli poikkeuksellisesti ne voivat olla erillään.

Jeesus kohtasi samarialaisen naisen kaivolla. Tämäkään kohtaaminen ei ole aivan yksinkertainen selitettävä. Lain ymmärrys paistaa naisen sanoista läpi, kun hän sanoi (Joh 4:6): ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Hän siis ymmärsi jotain siitä tuomiosta ja kuulumattomuudesta Israelin kansaan, jonka yhteydessä Jumala toimi. Juutalaiset välttivät samarialaisia, koska he palvoivat myös muita jumalia. Tämä oli lain julistamista – he erottautuivat lakia noudattamattomista. Samalla Jeesus kuitenkin kohteli naista poikkeuksellisesti pyytämällä häneltä vettä (Joh 4:7). Tällä tavalla evankeliumi itse eli Jeesus Kristus lähestyi naista. Jeesus paljasti myös naisen ongelman eli sen kuinka hänellä on jo viides mies menossa (Joh 4:16–19). Tässä Jeesus ei oikeastaan paljasta hänelle mitään mitä hän ei olisi jo tiennyt. Siten Jeesus vain kohdisti sanat naisen kipeään paikkaan. Tätä ennen Jeesus oli jo tarjonnut elävää vettä eli julistanut hänelle evankeliumia. Myöhemmin hän ilmaisi olevansa messias (Joh 4:25–26). Tällöin nainen lähti kertomaan muille ihmisille Jeesuksesta. Näin evankeliointi naisen kohdalla oli lakia ja evankeliumia.

 

Jumalan viha ja Jumalan rakkaus

Edellä on kuvattu ajatus Jumalan laista ja evankeliumista. Jumala on antanut lakinsa ja jo sen antamisaikana Israelin kansa pelkäsi – he ymmärsivät mitä laki merkitsi (2 Moos 19; Hepr 12:18–21). Israelin kansan rikkoessa Jumalan tahtoa vastaan kuvataan Jumala vihastuneena. Vastapainona tälle vihastumiselle annettiin evankeliumi, joka Heprealaiskirjeessä kuvattiin Siionin vuoreksi, jonka luona on juhliva joukko ja Jeesus (Hepr 12:22–24). Tunnelmat näissä kuvissa ovat varsin erilaiset. Evankeliumia voi kuvata myös Jumalan rakkautena, joka on tullut ilmi Jeesuksen antamisena ihmiskunnan pelastumiseksi: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh 3:16). Siten voidaan puhua, että Raamatussa sanapari viha ja rakkaus kuvaavat jotain Jumalasta.

 

Roomalaiskirjeessä toistuvat sanat viha ja rakkaus muodostaen tärkeän jännitteen kirjeeseen. Viidennessä luvussa ne sanat ovat kahdessa jakeessa (Room 5:8–9; kts myös Room 8:31–39):

 

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.

 

Ensimmäisen kerran sana viha tulee esiin luvussa 1 (Room 1:18; kts. myös Room 2:5, 8, 3:5, 4:15). Jakeen mukaan viha kohtaa kaikkea väärintekoa kohtaan. Tämän jälkeen Paavali kirjoittaa monenlaista sellaista, jonka voisi liittää suoraan kymmeneen käskyyn tai on kymmenen käskyn selitystä (Room 1:19–32). Jakso päättyykin sanoihin: ”Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin ovat ansainneet kuoleman … ” (Room 1:32). Myös erämaavaelluksella Jumalan viha leimahti, jos ei täytetty Jumalan tahtoa (2 Moos 20:5; 32:10; 4 Moos 11:1; jne.). Joka kerta Mooseksen tai Aaronin täytyy tehdä jotain, jotta tämä viha tai Jumalan rangaistus lakkaisi. Tämä heijastelee jo Kristuksen tekoa eli evankeliumia ja Jumalan rakkautta, josta Paavali kirjoittaa kirjeissään.

Jesajan kirjassa tulee esiin Jumalan rakkaus. Tämä on useissa yhteyksissä Jumalan vihan kanssa rinnakkain (Jes 42:24–25 / 43:1–4; 54:8–10). Jesajan kirjasta löytyy myös muita sanoja kuvaamassa vihan laantumista. Nämä asiat kertovat Jumalasta ja Jumalan armahtavasta olemuksesta samalla tavalla kuin Jumalan rakkaus (Jes 48:9; 51:20–22; 59:18–20). Jesajan kirjassa on muillakin tavoilla ilmaistu Jumalan tuomiota tai vihaa ja armoa. Huomattavaa on, että viha on hetkellistä mutta rakkaus on ikuista (Jes 54:8–10). Rakkaus on aina suurempi kuin viha. Siten armo voi aina ylittää myös rikkomuksen, kuten Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (Room 5:20).

Jumala rakkaudessaan toimii aktiivisesti, jotta ihmiskunta pelastuisi. Jumala ei siis ole passiivinen rakkaus, jonka puoleen tulisi kurottautua saadakseen tämän rakkauden tai armon. Hän lähestyy meitä. Roomalaiskirjeessä Jumalan rakkaus on ristinmuotoista rakkautta (Room 5:5–11; 8:31–39). Galatalaiskirjeen mukaan Jeesus Kristus rakasti Paavali ja meitä kuollessaan ristillä (Gal 2:19–20). Jesajan kirjassa Jumala kuvataan kansansa lunastajaksi ja joissain yhteyksissä niistä esiintyy myös Jumalan rakkaus (Jes 43:1–4; 54:8–10). Lunastuksena on annettu Jeesus Kristus ristinkuolemaan.

Samalla ristinmuotoinen Jumalan armo kertoo Jumalasta itsestään. Siinä on läsnä tuomio, joka tulee käskyjen rikkomisesta. Kristus itse kantaa sen tuomion, joka kuuluisi meille. Samalla tämä teko osoittaa Jumalan rakkauden ja toisaalta sen kuinka Kristuskin rakasti meitä antaessaan itsensä uhriksi meidän puolestamme (Gal 2:19–20; Room 8:31–39).

Jännite Jumalan vihan ja rakkauden tai lain ja evankeliumin välillä tulee säilyttää. Muuten vääristetään jotain olennaista Raamatun kokonaisuudessa. Oikea kuva Jumalasta tuo myös mahdollisuuksia evankelioinnille.

 

Julistaja ja evankeliumin voima

Kuva Jumalasta vaikuttaa myös evankeliumin julistamiseen. Siksi tässä tekstissä paneudutaan vielä julistajan persoonaan evankeliumia julistettaessa. Edellä kuvattiin Jumala rakastavana Jumalana. Tekstissä puhuttiin myös siitä kuinka Jumala on aktiivinen Jumala. Tämä totuus vaikuttaa myös itse julistustapahtumaan.

Piirrämme mielessämme helposti kuvan alkuseurakunnan julistajista suurina ja voimakkaina hahmoina. Kenties meille tulee ensimmäisenä mieleen Pietarin saarna Jerusalemissa, jossa hän täynnä Pyhää Henkeä julisti rohkeasti. Tämän takia me hyvin helposti odotamme vastaavaa tunnetilaa tai jopa ajattelemme helposti, että julistustilanne on jotenkin meistä itsestä kiinni.

Paavalista me piirrämme helposti samanlaisen kuvan kuin Pietarista hänen julistaessaan ensimmäistä kertaa. Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen Paavali on kuitenkin kerännyt omia varsin heikkoja tunnetiloja juuri siitä julistustilanteesta, jossa hän oli ollessaan Korintissa. Tästä tilanteesta tässä tekstissä valottamassa sitä kuinka julistustilanne ei ole riippuvaista meidän voimastamme tai tunnetiloista. Paavali kirjoitti itsestään: ”Ja ollessani teidän tykönänne minä oli heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa (1 Kor 2:3 Kr -38).”[2] Tämä kuva paljastaa sen, että julistaja ei ainakaan aina ole voimansa tunnossa. Samankaltaisesta kertoo myös Galatalaiskirje, jossa Paavali kiitti kirjeen saajia siitä, etteivät he väheksyneet häntä vaikka hän oli ruumiillisesti heikko. Tämä heikkous oli jopa syynä sille, että hän oli julistanut Galatiassa ensimmäisen kerran (Gal 4:13). Samasta heikkoudesta kertoo myös monet muut Paavalin kirjeitten tekstit (mm. 2 Kor 4:7–10; 12:7–10).

Paavali rinnastaa Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä ihmisen ja Jumalan muutamalla tavalla:

1. 1. 1. Ihmisen voima julistustilanteessa ei ole mitään verrattuna Jumalan Hengen voimaan (1 Kor 2:1–5).
      2. Jumalan viisaus ja ihmisen viisaus eivät ole samalla viivalla. Jumala jopa hävittää ihmisviisauden (1 Kor 1:19–25; 2:6–8; 3:18–20).

 

Ensimmäisen kohdan takia Paavalin tunnetilalla tai voimalla ei ollut merkitystä julistustilanteeseen. Julistustilanteessa Jumala etsii aktiivisesti ihmistä julistetun sanansa kautta. Ristiinnaulittu Kristus, jossa siis on nähtävissä Jumalan viha ja rakkaus, on tekstin mukaan julistuksen keskuksessa (1 Kor 1:18, 23–25; 2:2). Siinä Jumala itse etsii ihmistä Pyhän Hengen avulla.

Ajattelemme helposti, että tietynlainen kampanja tai toimintatapa ovat avainasemassa, kun tavoitamme uusia ihmisiä. Toimintavatoilla ja kampanjoilla on oma merkityksensä siinä mielessä, että me ylipäätänsä pääsemme julistamme evankeliumia. Varsinaisesti kaikessa tässä Jumala tekee työn ja me saamme olla hänen työtovereitaan (1 Kor 3:6–9). Se on olennaisempaa kuin toimintapa. Samalla meidän tehtävämme on rukoilla viisautta ja voimia julistaa, että olisimme hänen työnsä välikappaleita (Apt 4:23–31; Ef 6:18–20; Kol 4:2–3). Jumala myös sanallaan saa aikaan meissä halun julistaa ja hän on Pojassaan meidän sydämessä tekemässä tätä työtä. Kaikessa hengellisessä työssä siis Jumala on aikaansaava ja ohjaava voima.

Jumalan Sana on se varsinainen asia, joka saa jotain aikaiseksi. Tämä johtuu siitä, että Jumala on aina Sanassaan mukana. Tai julistettaessa ristiinnaulittua Kristusta, Hänen rakkautensa on vaikuttavana asiana siinä julistuksessa. Siten ihmisviisaus tai ihmisessä olevat kyvyt eivät ole ratkaisevia sanoman vastaanottamiseksi. Olennaisempaa on, että Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta julistustilanteessa (1 Kor 2:4, 10–13)

 

Vääristyneitä kuvia Jumalasta ja evankeliumi

 

Lepytettävä ja vihainen Jumala

Tasapainoinen, Raamatun mukainen kuva Jumalasta sisältää Jumalan vihan ja rakkauden. Rakkaus puolestaan on aina vihaa suurempi aktiivinen Jumalan voima, joka on antanut lunastuksen Jeesuksessa Kristuksessa työn kautta. Tässä kappaleessa käsitellään sellaista jumalakuvaa, josta puuttuu rakkaus.

Monissa uskonnoissa esiintyy jumala, joka täytyy lepyttää uhreilla. Sikäli ne heijastelevat kristinuskon ajatusta uhrista. Erotuksena kristinuskon Jumalaan näissä uskonnoissa jumalalta puuttuu ominaisuuksistaan kokonaan rakkaus tai hän on ailahtelevainen ja sattumanvarainen armossaan. Raamatun kuva Jumalasta rakkautena on erotuksena tälle vihaiselle ja ihmiskeinoin lepytettävälle jumalalle. Rakastava Jumala on itse valmistanut rakkaudessaan ja aktiivisuudessaan tien takaisin hänen luokseen.

Usein monijumalaisissa uskonnoissa näkyy kuinka jumalakuva on pirstaloitunut. On olemassa suotuisia ja ei suotuisia jumalia. Todellisessa Jumalassa viha ja rakkaus ovat samassa persoonassa. Suotuisetkaan jumalat eivät ole läheskään niin armollisia, kuin todellinen Jumala on rakkaudessaan. Yllättävää kyllä jopa buddhalaisuuden keskuudesta voidaan löytää ilmiöitä, joissa lepytellään jumalaa. Esimerkiksi tätä tapahtuu pesemällä Buddhan patsasta (http://www.dharmadrum.org/content/news/view.aspx?sn=1469). Sen tehtävänä on mm. puhdistaa ihmisestä monenlaista väärää. Samalla se voittaa suotuisten jumalien tuen ja suojelun (Kts kohta 8). Koraanista puolestaan ei löydy ajatusta siitä, että Jumala olisi rakkaus.

Todellinen Jumala puolestaan aktiivisesti etsii keinon lunastaa ihmiskunta, kuten Jesajan kirja ja Roomalaiskirje opettavat. Todellinen Jumala myös aloittaa sisäisen puhdistuksen ihmisessä ja on sen varsinainen tekijä (Jes 57:14 – 19):

 

Hän sanoo: Tehkää, tehkää tie, tasoittakaa tie, poistakaa kompastuskivet minun kansani tieltä. Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi. Sillä en minä iankaiken riitele enkä vihastu ainiaaksi; muutoin henki nääntyisi minun kasvojeni edessä, ne sielut, jotka minä tehnyt olen. Hänen ahneutensa synnin tähden minä vihastuin; minä löin häntä, kätkin itseni ja olin vihastunut. Mutta hän luopui minusta ja kulki oman sydämensä tietä. Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta minä parannan hänet ja johdatan häntä ja annan jälleen lohdutuksen hänelle ja hänen surevillensa. Minä luon huulten hedelmän, rauhan, rauhan kaukaisille ja läheisille, sanoo Herra, ja minä parannan hänet.

 

Tässä nähdään evankeliumi niille ihmisille, jotka ovat väsyneet lepyttämään Jumalaa ja etsimään sisäistä puhdistusta.

Lain julistamista ja totuuden paljastamista näille ihmisille voi olla se, että kysytään oletko todella tullut sisäisesti puhtaaksi? Toinen kysymys voi olla, että oletko saanut jumalan asettumaan sinun puolellesi? Evankeliumia julistava ihminen voi myös tuoda oman kokemuksensa siitä kuinka rauhaa Jumalan edessä ei voinutkaan saavuttaa erilaisilla metodeilla ja yrityksillä lepyttää Jumala. Tämän jälkeen voi kertoa kuinka evankeliumissa on vakuutus pelastumisesta, koska se perustuu Jumalan rakastavaan työhön ihmiskunnan puolesta.

 

Onko Jumala vain jokin energia?

Itämaisessa uskonnollisuudessa usein ajatellaan, että jumaluus on jonkinlainen energia. Tämä tulee vahvimmin esiin hindulaisuudessa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hindulaisuus kts. Jumalakäsitys). Hindulaisuuden mukaan erilaiset jumaluudet käyttävät hyödykseen maailman energiaa. Meidän näkulmastamme he käyttävät tätä energiaa hyvään tarkoitukseen ja jotkut pahuuteen. Ajatus jumalasta jonkinlaisena energiana ei ole mitenkään vieras myöskään meillä länsimaissa – varsin monet ihmiset ajattelevat tällä tavalla. Tällöin jumalalla ei ole persoonallisuutta ja siten meidän näkökulmastamme katsottuna jumalakuva on vääristynyt. Tällöin ihminen itse käyttää tätä energiaa hyväkseen – hänen täytyy ”pelastuakseen” löytää energian lähde. Tämä energia löytyy joko ihmisestä itsestään tai hänen ulkopuoleltaan.

Kristillinen jumalakuva opettaa, että Jumala on persoona. Tämä persoona ei ole etäinen persoona, joka ei toimisi maailmassa eikä välittäisi ihmisistä. Tämä persoona tulee kärsimykseemme rinnallekulkijaksi jopa itse kärsien meidän kanssamme. Kolmiyhteinen Jumala on aktiivinen ja pelastuskysymyksessä tämä on ensiarvoisen tärkeää. Aktiivinen Jumala, joka rakastaa, on valmistanut pelastuksen ihmiskunnalle. Isä lähettää Poikansa tekemään sen mitä ihmiskunta ei itse voi omassa varassaan tehdä samalla kärsien meidän kanssamme. Paavali kirjoitti (1 Kor 1:21):

 

Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.

 

Kreikkalaiseen filosofiaan kuului ajatus siitä, että jokaisessa ihmisessä oli jumalallinen siemen. Filosofeissa tämä siemen oli vahvempana kuin toisissa. Tämän jumalallisen siemenen avulla oli mahdollista käsittää maailmankaikkeutta, koska se oli suoraan yhteydessä rajan toiselle puolelle. Tätä Paavali kritisoi ja tuo esiin erilaisia ihmisryhmiä, joissa ajateltiin olevan jotain erityistä tietoa (1 Kor 1:20). Paavali tosin listaa myös kirjanoppineet – hekään eivät osanneet löytää Jumalaa vaikka heillä oli ilmoitettu sana Vanhassa Testamentissa. Filosofien lisäksi valtaapitävillä ajateltiin olevan suurin tietämys mitä on tämän maailman ulkopuolella jumalallisessa maailmassa. Osa Rooman keisareista sanoivat olevansa välittäjiä tai jonkinlaisia jumalolentoja. Tästä ajattelutavasta Paavali kirjoitti seuraavassa luvussa (1 Kor 2:8):

 

Sitä ei kukaan tämän maailman valtiaista ole tuntenut, sillä jos he olisivat sen tunteneet,

he eivät olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa.

 

Kun apostolit julistivat evankeliumia, niin usein sanoman otti vastaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat. Tämä johtui varmasti osaksi siitä, että näissä ihmisissä ajateltiin olevan vähemmän tätä viisautta tai voimaa, joka mahdollisti jumalallisen ymmärryksen. Tämä piirre näkyy myös Paavalin tekstissä (1 Kor 1:26–29):

 

Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.

 

Tämän saman ilmiön voi, ainakin osaksi, nähdä tapahtuvan Intiassa. Siellä kääntyneitten joukossa on eniten kääntyneitä. Voidaan sanoa, että yhteiskunta ja sen ihmiset ovat julistaneet lakia näille ihmisille – sanoma on ollut selvä, te ette löydä jumaluutta.

Suomalaisessa tai länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon niitä, jotka kokevat omistavansa jonkin erityisen viisauden. Usein tämä viisaus esiintyy ateistisessa muodossa. Länsimaissa on myös paljon niitä, jotka etsivät viisautta mutta eivät löydä. Toisaalta on niitä, jotka ajattelevat, että maailmassa on jonkinlainen energia mutta eivät ole koskaan panostaneet sen etsimiseen.

Yksi lain paljastava totuus on ajatus siitä, että tätä ihmisen kykyä löytää Jumala ei ole olemassa. Se karkaa aina käsistä. Tämä näkökulma tulee yllättävän lähelle myös postmodernia ajattelua. Postmodernissa ajattelun mukaisesti ei ole olemassa totuutta. Tähän on johtanut osaltaan ihmiskunnan rajut kriisit 1900 -luvulla. Ihmiskunta ei ole löytänyt parhaalla halullakaan totuutta ja rauhaa. Siksi postmodernistit haluavat riisua kaikki edeltävät uskomukset ja pystyttää uuden viisauden ja toimintamallin. Jossain määrin tämä uusi ideologia on sisäisesti ristiriitainen. Tämän ristiriidan korostaminen ei välttämättä ole paras tapa lähestyä postmodernistia. Yleensä ihmiset eivät ajattele myöskään niin loogisesti tai suoraan postmodernin filosofian pohjalta, että tällainen looginen lähestymistapa olisi hedelmällinen.

Me kristityt ajattelemme Paavalin tekstin pohjalta, että ihmiskunta ei voikaan löytää Jumalaa ja siten perimmäistä viisautta niillä edellytyksillä joita meillä on. Siinä tulemme lähelle postmodernia ihmistä. Voimme liittyä siihen näkökulmaan, että ihmiskunnan viisaus on rajallista. Ihminen voi viisaudessaan kehittää monenlaisia teknisiä välineitä ja käyttää niitä

Toinen ulottuvuus lain käyttöön on se, että monikaan ei ole edes yrittäneet löytää viisautta. He vain ajattelevat, että jos minä panostaisin etsimiseen, niin löytäisin viisauden. He ajattelevat usein, että todellisesti moni on näin tekemällä päässyt päämäärään. Lakia tällaiselle ihmiselle on kehotus yrittää kaikin voimin ja vasta sitten todeta, että sitä ei löytynyt. Toinen näkökulma lain julistamiseen on se, että ei ihmisiltä yleisesti edes löydy voimavaroja tähän yritykseen. Tämänkin moni ihminen voi tunnistaa, kun siitä rehellisesti puhutaan. Elämä on usein opettanut, ettei ihmisellä ole voimavaroja edes tämän fyysisen maailman hallitsemiseen omassa viisaudessaan.

 

Paavali toi esiin Ensimmäisen korinttilaiskirjeen alussa ajatuksen ristiinnaulitusta Kristuksesta (1 Kor 1:18, 23–25; 2:2). Ristiinnaulittu Kristus on varsinaisesti evankeliumin sisältö myös näille ihmisille, jotka ovat ymmärtäneet edes jossain määrin kyvyttömyytensä.

Mikä sitten on tämän ristiinnaulitun Kristuksen sisältö? Paavali kirjoitti (1 Kor 1:23–25):

 

me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.

 

Evankeliumin sisältö tässä yhteydessä on, että ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Laki paljasti, ettei ihminen itse omalla voimallaan tai viisaudellaan löydä Jumalaa. Tarvitaan Kristus, jotta löytäisimme Jumalan. Aktiivinen Jumala toimii tässä maailmassa julistuksen ja kirjoitetun sanan kautta, jotta tämä totuus tulisi lähelle ihmistä. Evankeliumin sanan kautta Kristus tulee auttamaan ihmistä ja on itse evankeliumin sisältö. Uskomalla ristiinnaulittuun Kristukseen me tunnemme Jumalan valmistaman pelastuksen ja samalla opimme tuntemaan kuinka Jumala on toiminut tässä maailmassa pelastaakseen ihmiskunnan.

Tämä aktiivinen ja persoonallinen Jumala on varsin erilainen kuin persoonaton energia tai voima. Persoonattomassa energiassa on se ongelma, että tämä energia täytyy itse löytää ja omaksua. Ihminen itse käyttää tällöin tätä energiaa sähkön tai kosken energian tapaan. Ihminen tällaisessa tapauksessa nousee ”jumalan” yläpuolelle – jumalasta tulee käyttökohde monenlaiseen, joka voi olla hyvää tai pahaa.

Persoonallisen Jumalan yläpuolelle ihminen ei voi nousta. Persoonallinen Jumala puolestaan voi auttaa ihmistä ja tulla ihmisen tueksi. Ristiinnaulitussa Kristuksessa tämä apu tulee erityisen lähelle. Kristuksesta tulee rinnallekulkija, jonka ansiosta ihminen pystyy hengellisyyteen. Kyvytön ihminen on tällöin suhteessa vahvemman kanssa ja lepää Jumalan kykyjen ja toiminnan varassa.