Osa I

Mitä on Vanhan testamentin tutkimus?

Avaat Raamatun ja silmiesi eteen osuu jokin Vanhan testamentin teksti. Et tule ehkä ajatelleeksi, kuinka paljon asioita on tehty ennen kuin sinulla on mahdollisuus lukea tuota Vanhan testamentin tekstiä omalla äidinkielelläsi. Ensinnäkin tarvitaan kielitaitoa, jotta hepreankielinen (tai arameankielinen) teksti osataan kääntää. Toiseksi on perehdyttävä muinaisen Israelin ja ylipäätänsäkin muinaisen Lähi-idän kulttuuriin ja historiaan, jotta tekstissä mainitut käsitteet ja tavattulisivat ymmärretyksi. Mitä esimerkiksi tarkoittaa heprean ilmaisu kārat bĕrît, ”leikata

liitto”? Ilmaisu tulee ymmärretyksi perehtymällä siihen, millä tavalla muinaisessa Lähi-idässä solmittiin liitto. Liiton solmimisen yhteydessä uhrattiin eläin (tai eläimiä). Usein uhrieläin halkaistiin kahtia jaliiton solmijat kävelivät uhrikappaleiden välitse (Jer. 34:18-19) tai seisoivat uhrikappaleiden välissä (1.Moos. 15:9-11). Niin kuin eläin muodosti yhden kokonaisuuden, samalla tavalla liiton solmijat tulivat yhdeksi. Siksi eläimen kahtia leikkaaminen tai sen kaulavaltimon leikkaaminen tuli termiksi, jotakäytettiin liiton tekemiseen. Näin ollen heprean kārat bĕrît on hyvä kääntää ymmärrettävästi ”tehdä liitto” eikä ”leikata liitto.” Kolmanneksi Raamatun kääntäjien on täytynyt ajatella myös sitä, millätavalla tekstissä mainitut tärkeät termit tai käsitteet ovat olleet merkityksellisiä myöhemmissä juutalaisissa ja kristillisissä teksteissä ja millä tavalla puolestaan nämä tekstit käännetään. Näin lukijalla on mahdollisuus löytää tärkeät linkit Raamatun tekstien välillä. Tässä muutamia näkökulmiasiihen, mitä kaikkea tietoa hyvä kääntäminen edellyttää. Tämän kirjan tarkoituksena on opastaajokainen teologiasta kiinnostunut Vanhan testamentin eksegetiikan eli selitysopin maailmaan ja senkeskeisiin käsitteisiin.

1. Vanhan testamentin teksti ja kaanon

Vanhan testamentin tekstimuodot

Masoreettinen tekstitraditio on juutalaisten vuosisatojen ajan tallettama Vanhan testamentin tekstimuoto. Alkujaan tämä tekstimuoto talletettiin pelkkänä konsonanttikirjoituksena, mutta 500- luvulta jKr. alkaen siihen alettiin liittää vokaalimerkintöjä ja lukemista helpottavia aksenttimerkkejä. Tämän tekstimuodon esiaste ns. proto-masoreettinen teksti ilman vokaalimerkintöjä tunnettiin Jeesuksen ajan juutalaisuudessa ja tutkijoiden yleisen näkemyksen mukaan se edustaa yleensä varhaisinta ja luotettavinta tekstitraditiota. Kristilliselle kirkolle masoreettinen tekstitraditio on aina ollut tärkeä ja arvokas. Esim. Hieronymuksen 400-luvun alussa valmiiksi tekemä Vanhan testamentin käännös perustui heprean tekstiin, joka oli käytännössä identtinen masoreettisen tekstin kanssa. Luther tunnetusti nosti hepreankielisen Vanhan testamentin arvoonsa.

Vuonna 1947 löydettiin ensimmäiset Qumranin kirjakääröt. Sittemmin on arkeologisissakaivauksissa löytynyt suuri määrä tekstejä, joista monet ovat Vanhan testamentin tekstienkäsikirjoituksia. Qumranin yhteisö syntyi n. 150 eKr. ja sen perustajana oli teksteissä

mainittu ”Vanhurskauden opettaja”. Qumran tuhottiin vuonna 68 jKr. Sen tekstitraditiot sijoittuvat siisaikavälille 150 eKr. – 68 jKr. Monet teksteistä ovat ennen Jeesuksen aikaa. Jeesuksen aikanasamarialaiset muodostivat oman kansanryhmän, jota juutalaiset halveksivat. Samarialaisilla oli omakulttipaikkansa Garisiminvuorella muinaisen Sikemin kaupungin vieressä. He pitivät Viittä Mooseksenkirjaa arvossa ja heillä oli oma tekstitraditionsa sille. Vielä tänäkin päivänä pieni samarialaistenuskonnollinen ryhmä lukee sitä. Sille on tyypillistä erilaiset lisäykset. Niiden tarkoituksena oli mm. osoittaa, että oikea Jumalan palvontapaikka sijaitsi Garisiminvuorella. Jeesus ja samarialainennainen keskustelivat juuri tästä kysymyksestä (Joh.

4:19-24). Samarialaisen tekstitradition esiaste ns. pre-samarialainen teksti on löydetty Qumranin tekstienjoukosta.

Septuaginta-käännös tehtiin suunnilleen aikavälillä 250-150 eKr. Nimi Septuaginta tarkoittaa ”seitsemänkymmentä”. Aristeaan kirjeessä on talletettu juutalainen legenda, jonka mukaanseitsemänkymmentä oppinutta miestä käänsi samaan aikaan Mooseksen kirjat kreikaksi. Kun käännöksiä verrattiin keskenään, ne olivat kaikki samanlaisia. Vaikka traditio ei annakaan kaikilta osin luotettavaa tietoa, pidetään sitä kuitenkin todisteena siitä, että ensimmäiseksi käännettiinMooseksen kirjat ja myöhemmin kiinnostuttiin kääntämään myös muita Vanhan testamentin tekstejä.Sittemmin termi Septuaginta omaksuttiin koskemaan kirjakokoelmaa, johon oli kerätty eri paikoissa jaeri aikoina tehtyjä Vanhan testamentin kirjojen kreikannoksia.

Kreikankielisestä käännöksestä tuli diasporassa (eli hajaannuksessa) asuvien juutalaisten käyttämä tekstimuoto. Kristityt omivat tämän tekstimuodon käyttöönsä, minkä seurauksena juutalaiset alkoivat vähitellen vieroksua sitä. Septuagintan rinnalle syntyi sisarkäännöksiä, jotka tunnetaan nimelläAquila, Symmakhos ja Theodotion. Näihin käännöksiin tehtiin tarkennuksia, ja joitakin

kristilliselle tulkinnalle tärkeitä Septuagintan kohtia käännettiin toisin. Monissa vanhoissa kristillisissäVanhan testamentin käännöksissä on huomioitu Septuagintan lukutapoja.

Qumranin tekstit ovat auttaneet ymmärtämään paremmin Vanhan testamentin tekstihistoriaa.Qumranin oman tekstitradition lisäksi sieltä on löytynyt proto-masoreettista ja pre- samarialista tekstitraditiota. Lisäksi sieltä on löytynyt esimerkkejä kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintantaustalla olevasta Vanhan testamentin tekstimuodosta.

Jeesuksen aikana Vanhan testamentin tekstin sananmuodosta ei siis vallinnut täyttä yksimielisyyttä. Voimme puhua ainakin neljästä eri tekstimuodosta: (1) heprean masoreettisen tekstin (= MT) esiaste (ns. proto-masoreettinen teksti), (2) samarialaisten tallettaman Viiden Mooseksen kirjan tekstin esiaste (ns. pre-samarialainen tekstitraditio), (3) kreikankielinen Vanha testamentti eli Septuaginta (= LXX), ja (4) Qumranin tekstitraditio. Nämä eri tekstimuodot eivät kuitenkaan poikenneet toisistaan suuresti. Joissakin kirjoissa on tosin nähtävissä huomattaviakin eroja, joista kerrotaan tarkemmin tämän kirjan kolmannessa osassa.

Vanhan testamentin kirjojen järjestys

Juutalaiset järjestivät Vanhan testamentin tekstit erilaisiin kokonaisuuksiin. Kaikille juutalaisille Mooseksen kirjat olivat Jumalan antaman ilmoituksen keskus. Palestiinassa oli tapana järjestää Vanhan testamentin kirjat kolmeen osaan: (1) Toora eli Mooseksen kirjat; (2) Nebi’îm eli profeetat, jotkakäsittivät varhaisemmat (Joos., Tuom., 1.-2. Sam. ja 1-2. Kun.) sekä myöhemmät profeetat (Jes., Jer.,Hes. ja 12 pikkuprofeettaa); (3) Ketubîm eli kirjoitukset (Ps., Job, Sananl., Ruut., Laul. l., Saarn., Val., Est., Dan., Esra-Neh. ja 1-2. Aik.). Tällaisena Vanhan testamentin kaanon periytyi rabbeille, jamasoreettisessa traditiossa kirjat järjestettiin yllä olevan jaon mukaan.

Babylonialaisessa Talmudissa (Baba Batra 14b) on säilynyt varhainen nimetön traditio Temppelin hävityksen (70 jKr.) jälkeiseltä ajalta, jonka mukaan profeettakirjojen järjestys on Jer., Hes., Jes. ja 12-profeetat, ja kirjoitusten Ruut, Ps., Job, Sananl., Saarn., Laul. l., Val., Dan., Est., Esra [= Esra- Neh.] ja1.-2. Aik. Masoreettisessa Raamatussa Esra ja Nehemia muodostavat yhden ainoan kirjan. Edellämainittu Talmudin kohta perustelee profeettakirjojen järjestystä sillä, että Jeremia sisältää Kuningasten kirjojen mukaisesti tuhon kuvauksen. Hesekielin kirja taas alkaa tuhon kuvauksella mutta päättyy lohdutukseen, kun taas Jesaja sisältää rabbien esittämän näkemyksen mukaan pääasiassalohdutuksen sanomaa (erityisesti luvut Jes. 40-66).

Edellä kuvattu kolmijakoinen Vanhan testamentin järjestys on vanha. Sirakin kirjassa (n.180 eKr.) Ben Sira muotoilee kolmijaon seuraavasti (Sir. 38:34-39:1): Korkeimman laki, muinaistensukupolvien viisaus ja profeetat. Ben Siran pojanpoika, joka käänsi isoisänsä tekstin

kreikaksi aloittaa käännöksensä johdannon seuraavasti: ”Jumalan laissa, profeettakirjoissa ja niidenjälkeisissä kirjoituksissa meille on annettu paljon arvokkaita asioita, ja niiden takia meidän tulee ylistääIsraelia kaikesta siitä opista ja viisaudesta, joka sillä on.”

Toisessa Makkabealaiskirjassa (2. Makk. 2:2-3,13) luetellaan pyhät kirjoitukset järjestyksessä: laki, kuninkaat ja profeetat sekä Daavidin kirjoitukset. Aleksandriassa Jeesuksen aikanaelänyt juutalainen filosofi Filon (De Vita Contemplativa 25) puhuu laista sekä profeetoista, psalmeista jamuista kirjoituksista. Juutalainen historioitsija Josefus kirjoittaa ensimmäisen

vuosisadan lopulla jKr teoksessaan Apionia vastaan (1:39-41), miten juutalaisten pyhät kirjoitukset voidaanjakaa Mooseksen viiteen kirjaan, profeettoihin ja jäljellä oleviin kirjoituksiin.

Juutalaiset pitivät 12 pientä profeettaa yhtenä kirjoituksena (Kahdentoista profeetan kirja), ja vastaavasti Samuelin ja Kuningasten kirjoja sekä Aikakirjoja kutakin vain yhtenä kirjana sekäEsran ja Nehemian kirjoja yhtenä kokonaisuutena. Näin he päätyivät siihen, että pyhät kirjoitukset käsittävät yhteensä 24 kirjaa. Nämä 24 Vanhan testamentin kirjaa edellytetään itsestään selvänä kokonaisuutena rabbiinisessa kirjallisuudessa. Se on ilmeisen vanha traditio, koska n. 100 jKr.syntyneessä 4. Esran kirjassa (4. Esra 14:45) puhutaan 24 pyhästä kirjasta.

Toisaalta Josefus mainitsee kirjassaan Apionia vastaan (1:39-41), että pyhiä kirjoituksia on vain 22. Tämän saman tiedon antaa kirkkohistorian isänä tunnettu kirkkoisä Eusebius teoksessaan Kirkkohistoria (VI.25:1). On arvioitu, että Laulujen Laulu ja Saarnaaja eivät tämän laskutavan mukaanolisi vielä kuuluneet kaanoniin. Näiden kirjoitusten arvovallasta onkin säilynyt keskustelua rabbienkeskuudessa.

Septuaginta syntyi pääasiassa Aleksandriassa, jossa asui runsaasti juutalaisia.

Monikaan heistä ei enää hallinnut heprean kieltä, vaan puhuivat kreikkaa. Septuagintassa Vanhan testamentin kirjojen joukkoon liitettiin siellä asuville juutalaisille tärkeitä ns. deuterokanonisia kirjoja. Ne tunnetaan myös nimellä Vanhan testamentin apokryfit: 1. Esdras, Salomon Viisaus, Sirak, Judit, Tobit,Baruk, Jeremian kirje, 1.-4. Makkabealaiskirjat ja Salomon Psalmit. Septuagintan varhaisissakäsikirjoituksissa (ns. koodeksit) kirjat järjestettiin myös toisella tavalla kuin Palestiinan juutalaisessakaanonissa. Tosin eri koodekseissa järjestys hieman vaihtelee. Mooseksen kirjojen jatkoksi laitettiinkaikki historialliset kirjat niin että 1.-2. Aik., 1. Esdras ja 2. Esdras (= Esra ja Neh.) sekä Ester liitettiin muiden (Joos. - 2. Kun.) jatkoksi. Historiallisten kirjojen jälkeen tulivat deuterokanoniset historiallisetkirjat: Judit, Tobit, 1.-4. Makk. Tämän jälkeen kaanonissa olivat runolliset kirjat: Psalmit, Sananl., Saarn.,Laul. l., Job sekä deuterokanoniset Salomon Viisaus, Sirak, Salomon psalmit. Vanhan testamentinlopussa olivat profeetat.

Tutkijat puhuvat aleksandrialaisesta kaanonista, joka poikkesi kirjojen järjestyksen lisäksipalestiinalaisesta kaanonista siinä, että apokryfit olivat mukana. Aleksandrialaisen kaanonin kirjat tulivat ensimmäisten kristittyjen käyttöön, ja apokryfit vaikuttivat paljon kristilliseen teologiaan. Hieronymus järjesti kirjat Vulgataan (= latinankielinen käännös Vanhasta testamentista) pitkälti Aleksandrian kaanonin mukaan, ja tämä Vulgatan järjestys on sittemmin omaksuttu useissamoderneissa Vanhan testamentin käännöksissä.

Puhuessaan opetuslapsilleen Emmauksen tiellä Jeesus painotti Vanhan testamentin tekstejä tavalla, joka oli poikkeuksellista juutalaiselle: ”Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä,mitä profeetat ovat puhuneet?” Jeesus halusi paljastaa opetuslapsilleen, missä on Vanhan testamentintulkinnan painopiste. Ei Mooseksen kirjoissa ja sen sisältämässä liitossa, vaan profeettojen kirjoissa,joissa on kuvattu uusi liitto (Jer. 31:31-34) ja messiaaninen aikakausi. Tosin Jeesus ei jättänytMooseksen kirjoja kokonaan syrjään Emmauksen tiellä pitämässään

raamattuopetuksessa. Luukkaan mukaan Jeesus ”selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Lk. 24:27). Ilmestyessään myöhemmin opetuslapsilleen Jeesus kertoo heille Vanhan testamentin kirjoitusten täyttymisestä: ”Kaiken sen

tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta

kirjoitettu” (Lk. 24:44). Jeesuksen toisen raamattutunnin jäsennys mukaili paremmin Palestiinan juutalaisten(myöhemmin rabbiiniseen) tapaa jakaa kirjat kolmeen osaan: Mooseksen laki (Toora), profeetat jakirjoitukset.

Kristillisessä itseymmärryksessä Vanhan testamentin profeetat on asetettu etusijalle.

Jeesuksen mukana koittanut aika on ensisijaisesti profeettakirjoissa luvattu ja ennustettu. Toisaalta Jeesus antoi esimerkin opetuslapsilleen siitä, että Vanhan testamentin kirjoituksia voidaan tutkiamyös jakamalla ne kolmeen osaan: Mooses – profeetat – kirjoitukset, erityisesti Psalmit.

2. Vanhan testamentin eksegeesin työvaiheet

Eksegeetti on Vanhan testamentin tekstin äärellä kiinnostunut useista tulkintaan liittyvistä kysymyksistä. 1) Mitä tekstiä tutkitaan ts. mitkä kaikki jakeet kuuluvat kyseiseen tekstikokonaisuuteen? 2) Minkä kielisestä tekstistä on kysymys? Onko kyseessä heprean vai arameankielinen teksti? 3) Millä tavalla teksti on tulkittu varhaisissa käännöksissä ennen kuin masoreetitvokalisoivat sen? Onko varhaisissa käännöksissä löydettävissä variantteja? 4) Milloin ja missä teksti onsyntynyt? 5) Millainen tekstin ulkoinen muoto on? Onko kyseessä esimerkiksi profetia vai sananlasku?Onko teksti osa kuninkaallisen arkiston historiallista dokumenttia? Onko teksti rukous tai jollakin muullatavalla kulttiin liittyvä? 6) Minkälaisia traditioita teksti sisältää?

Onko profeettatekstissä esimerkiksi viittauksia kultissa käytettyihin teksteihin tai Abrahamista kerrottuihintraditioihin? 7) Minkälaista retoriikaa on käytetty?

Vanha testamentti on loppujen lopuksi melko suppea kirja, kun sitä verrataan kaikkeenmuinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen. Siksi tutkija on kiinnostunut myös muinaisen Lähi- idän teksteistä,jotka auttavat ymmärtämään paremmin esimerkiksi Vanhan testanmentin kulttuuria, uskonnollisiatapoja ja hepreankielisiä ilmaisuja.

Eksegetiikan metodit ovat aloittaville opiskelijoille usein vaikeita käsittää ja sisäistää.

Niiden oppimiseen ja sisäistämiseen tarvitaan kaksi eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe on saada tuntuma siihen, mitä näillä metodeilla voidaan saavuttaa. Toisessa vaiheessa metodit hyvin hallitsevaoppii ymmärtämään metodiensa rajallisuuden. Toisen vaiheen metodien sisäistäminen edellyttääuseiden vuosien työtä eksegeettisten kysymysten parissa. Tässä oppikirjassa annetaan esimakua siihen, mitkä ovat eksegetiikan keskeisimmät metodit. Eksegetiikan metodien tarkoituksena on ohjata tutkimusta. Kysymyksessä on pitkälti se, millä tavalla tutkimus käytännössa etenee. Eritutkimuskysymyksiin käytetään eri metodeita – metodia voitaisiin verrata avaimeen, jolla saadaan oviauki. Eri avaimia käyttäen tutkija avaa uusia ovia ja etenee tekstin tulkinnassa. Hän tekee ilmeiseksi sensyntyhistorian vaiheita ja sisältöön vaikuttavia tekijöitä.

Tutkimusta tehdään siksi, että johonkin tiettyyn kysymykseen halutaan vastaus tai jostain asiasta halutaan saada lisää tietoa. Metodeja käyttämällä tutkija etenee työssään loogisesti ja toiset tutkijat pystyvät seuraamaan sitä, mitä tutkimuksessa on tehty. Näin pyritään mahdollisimman puolueettomaan ja toistettavissa olevaan tutkimukseen. On hyvä muistaa, että kaikkiin kysymyksiinei löydy vastauksia, sillä lähdeaineisto ei ole tarpeeksi kattava.

Tekstikritiikki

Eksegeetti kiinnittää ensimmäiseksi huomiota tekstin historiaan eli millä tavalla teksti on aikojen kuluessa kopioitu ja tulkittu varhaisissa käännöksissä. Hän käyttää metodia, joka tunnetaan nimellätekstikritiikki. Tekstikritiikin tarkoituksena on tutkia Vanhan testamentin käsikirjoituksia ja niiden luotettavuutta. Hepreankielisiä käsikirjoituksia tunnetaan lukuisia. Laajimmann aineiston muodostavat ns. masoreettisen tekstin (= MT) käsikirjoitukset. Pentateukin osalta tutkijalla on käytössään myös Samarialainen Pentateukki. Qumranin Vanhan testamentin käsikirjoitusten

merkitys tekstikritiikissä on tärkeää. Tutkija vertaa tekstitraditioita toisiinsa ja kiinnittää huomiota siihen, onko hepreankielinen teksti identtinen kaikissa. Jos tekstit poikkeavat toisistaan, poikkeamiensyitä voidaan selittää erilaisilla kriteereillä. Muiden tutkijoiden aikaisemmin tekemät huomiot tekstistäsäästävät valtavasti aikaa ja voivat lisäksi auttaa huomaamaan jotain, mitä itse ei huomaisi. Tärkeää onkuitenkin tutkia myös itse, koska tutkijoiden näkemykset voivat myös ohjata ajatukset harharaiteille.

Hepreankielisten tekstitraditioiden vertaaminen ei kuitenkaan riitä. Vanhasta testamentista on tehty jo antiikin aikoina lukuisia käännöksiä kuten Septuaginta (= LXX), Vulgata (latinankielinen käännös), Peshitta (syyriankielinen käännös). Tutkijat ovat pyrkineet kääntämään näitätekstejä takaisin heprean kielelle. Joskus tulokset ovat hämmästyttäviä. LXX on muodostunut erityisentärkeäksi tässä asiassa – sen hepreankielisen alkutekstin uskotaan monissa kohdin olleen erilainen kuinMT. Tästä onkin jonkin verran vedenpitävää todistusaineistoa, sillä mm. Jeremian kirjantakaisinkäännös on lähes identtinen joidenkin Qumranista löytyneiden lyhyempien Jeremian tekstienkanssa – ja nämä tekstit poikkeavat MT:stä.

Kirjallisuuskritiikki

Toinen tärkeä metodi on nimeltään kirjallisuuskritiikki. Se kulkee osittain käsi kädessä tekstikritiikin kanssa. Pääkysymys on ”onko teksti yhtenäinen vai ei”? Lähtökohtaisesti mitä tahansa tekstiä pidetäänyhtenäisenä. Kun tekstiä aletaan lukea, tutkija voi kuitenkin huomata asioita, jotka liittyvät tekstinkirjalliseen yhtenäisyyteen. Hyvänä esimerkkinä on Ensimmäisen Mooseksen kirjan alku. Se alkaasanoilla ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Kun päästään jakeeseen 1. Moos. 2:4, kerronta alkaa ikäänkuin uudelleen. Jakeissa 1. Moos. 2:2-3 on juuri todettu, että Jumala sai työnsä päätökseen ja siunasiseitsemännen päivän. Nyt jakeesta 1. Moos. 2:4 alkaa uudelleen kerronta luomisesta, myös miehen janaisen luomisesta. Tutkijat ovatkin päätyneet siihen, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan alku sisältääkaksi eri luomiskertomusta, jotka kirjan kirjoittaja on tuntenut eri lähteistä. Kirjallisuuskritiikissä kiinnitetään siis huomiota yksityiskohtiin, jotka luovat kerrontaan sellaisia ”säröjä”, että kirjoittajan on täytynyt käyttää eri lähteitä. On kuitenkin muistettava, että kirjallisuuskriittisen metodin käyttö onsubjektiivista. Kaikki tutkijat eivät näe epäyhtenäisyyttä samalla tavalla.

Redaktiokritiikki

Jos kirjallisuuskriittisessä työskentelyssä kiinnitetään huomiota tekstin epäyhtenäisyyteen, redaktiokritiikki on puolestaan metodi, jossa pääpaino on siinä, miten teksti on saavuttanut nykyisenmuotonsa. Redaktorilla tai toimittajalla on ollut käsissään tekstinkatkelmia ja muita lähteitä, joidenpohjalta hän on kirjoittanut oman tekstinsä. Esimerkiksi Genesiksen redaktori on tuntenut kaksi luomiskertomusta, ihmiskunnan alkuvaiheista kertovat alkukertomukset sekä paljon erilaisiatraditioita patriarkoista. Hän on koonnut kaiken tuntemansa aineiston yhteen ja esittänyt sen yhtenäisenä kirjallisena teoksena. Kirjallisuuskriittisen metodin avulla tutkija on päätynyt siihen, ettäGenesiksen kirjoittajalla on ollut käytössään kaksi luomiskertomusta.

Redaktiokriittisen metodin avulla tutkija pyrkii taas kysymään, mitä Genesiksen redaktori halusi

lukijoilleen viestittää kahdella luomiskertomuksella. Pyrkikö hän yhtenäistämään ne esimerkiksi tekemällä niihin molempiin lisäyksiä? Useiden tutkijoiden mielestä redaktorit ovat myös muokanneetlähteitään, lisänneet ja poistaneet tekstistä osia, niin että nämä saattoivat paremmin välittäälukijoilleen tahtomansa viestin. Toisinaan ajatellaan, että tekstit ovat käyneet läpi useita redaktiovaiheita.

Tekstikritiikki, kirjallisuuskritiikki ja redaktiokritiikki ovat metodeja, joiden avulla tutkija pyrkii selvittämään tekstin synty- ja talletusvaiheita. Tekstikritiikin avulla pyritään rekonstruoimaanalkuperäinen teksti sellaisena kuin se joskus kirjoitettiin. Kirjallisuuskritiikin avulla pyritään selvittämäänVanhan testamentin tekstin taustalla olevia erilaisia kirjallisia lähteitä. Redaktiokritiikin avulla taas pohditaan sitä, millä tavalla tekstin kirjoittaja on pannut kokoon kirjoittamansa tekstinsä erilaisistalähteistä ja tehnyt niihin omia täydentäviä huomioitaan. Kolme muuta tärkeää metodia keskittyy tekstin sisältöön. Ne ovat muotohistoria, traditiohistoria ja historiallinen tilanne.

Muotohistoria

Muotohistoria on metodi, jonka avulla tutkija selvittää millaisesta tekstistä on kysymys. Onko kyseessä kuninkaallisen arkiston annaali, profetia, ylistyslaulu, rukous jne. Muotohistoriassa keskitytääntekstin ulkoiseen muotoon ja tarkoitusperään. Tutkija kiinnittää huomiota tekstin tyylilajin, siinä käytettyyn sanastoon, lauseenrakenteisiin sekä tekstin tehokeinoihin (mm. parallelismi, poikkeavasanajärjestys, toisto, korostukset, jokin erityinen piirre). Muotohistorian metodia käyttäen tutkija voimyös havaita, että tekstin syntyvaiheessa on ollut useampi kuin yksi kirjoittaja. Esimerkiksi jakeissa 2. Kun. 18:13-19:27 on yhdistetty annaali-tyyppinen katkelma kuninkaallisista arkistoista (2. Kun.18:14-16) ja profeetta Jesajan toimintaan keskittyvä katkelma (= Jes. 36-37). Kenenkään kirjoittajan kaikki lauseet eivät ole samanlaisia esimerkiksi sanajärjestyseltään tai ilmaisutavoiltaan, mutta jonkinlainen rakenne on todennäköisesti tilastollisesti havaittavissa. Muotohistorian avulla tutkija päättelee, millaisesta tekstistä on kysymys. Metodilla on ollut keskeinen merkitys esimerkiksipsalmien tutkimuksessa, kun on päätelty, minkätyyppisestä rukouksesta kulloinkin on kysymys. Psalmit on jaettu erityyppisiin rukouksiin niiden sisältämien ilmaisujen perusteella (ks. luku 8.2).

Traditiohistoria

Traditiohistoria on metodi, jossa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia uskonnollisia, kulttuurisia ja ideologisia traditioita Vanhan testamentin tekstin takaa löytyy. Jesajan kirjan tekstiä lukiessaan tutkija huomaa usein samanlaista teologiaa kuin esimerkiksi Psalmien kirjan monissa Siionia (eli Jerusalemia) kuvaavissa teksteissä. Tutkija päättelee, että Jerusalemista kotoisin oleva profeetta ontuntenut hyvin Jerusalemin temppelissä veisattuja psalmeja ja hyödyntänyt niiden sisältöä julistuksessaan. Traditiohistorian metodi perustuu siis siihen, että Vanhan testamentin tekstien taustalla on valtava määrä meille tuntemattomia tekijöitä. Kirjoittaja on elännyt omassa viitekehyksessään. Hänellä on ollut oma uskonnollinen vakaumus ja kulttuuri on vaikuttanut hänen tapaansa kirjoittaa ja esittää asiansa.

Historiallinen tilanne

Historiallinen tilanne on metodi, jonka avulla pyritään ajoittamaan teksti tiettyyn historian ajanjaksoon janäin löytämään sen syntyyn vaikuttavia historiallisia syitä. Hyvä esimerkki on Jesajan kirjan”joulunprofetia” eli Jes. 8:23b-9:6. Jo Luther selittäessään tätä tekstiä

Kirkkopostillassaan (Osa 1, joulupäivän epistolasaarna) mainitsee sen taustalla olevan Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) tekemä sotaretki Israelia vastaan: ”Sinun täytyy nimittäintarkasti tietää, mitä Raamattu 2. Kuningasten Kirjan 15. luvussa (2. Kun. 15:29) kertoo: Israelin kuninkaan,Pekahin aikana tuli Tiglat-Pileser, Assurin kuningas, valloitti Gileadin ja Galilean, melkein kolmanneksen Jordanin kummallakin puolella olevasta maasta ja vei asukkaat pakkosiirtolaisuuteen…” Vanhantestamentin tutkimuksessa on usein päädytty samaan tulkintaan. Jakeen Jes 8:23 jälkimmäinen osaviittaa Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) hyökkäykseen Syyriaa ja Israelia vastaan (ns. syyro-efraimilainen sota; ks. 2. Kun. 15:29-30; 16:1-9). Perehtymällä tarkemmin Tiglat-Pileser III:nkuningasinskriptioihin – jotka tutkijoilla on nykyisin käytettävissä – he ymmärtävät paremmin profetiantaustalla olevan historian tilanteen. Tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota siihen, ettäkuninkaalle annetut neljä nimeä jakeessa Jes. 9:5 muistuttavat paljon assyrialaisten kuninkaidenkunniatitteleitä. Näin historiallisen tilanteen ymmärtäminen auttaa tutkijaa, kun hän traditiohistorian metodin avulla selvittää kuninkaan neljän nimen merkitystä. Hän päätyy siihen mahdollisuuteen, että nimet voisivat olla jossakin suhteessa assyrialaisista kuninkaista käytettyihin titteleihin.

Muita tärkeitä metodeja ja aputieteitä

Näiden eksegetiikan perusmetodien ohella Vanhan testamentin tutkija hyödyntää monia aputieteitä. Tärkeän taustan Vanhan testamentin maailmaan tarjoaa muinainen Lähi-itä ja sen kirjallisuus. Siksiesimerkiksi egyptologia ja assyriologia ovat tärkeitä aputieteitä. Unohtaa ei sovi myöskäänarkeologiaa, jonka avulla tutkija pystyy hahmottamaan paremmin Vanhan testamentin eri aikakausiasekä niiden materiaalikulttuuria. Voidaan esimerkiksi tutkia sitä, millä tavalla Sanheribin vuonna 701 eKr.Juudaan tekemä valloitusretki näkyy arkeologisissa

hävityskerrostumissa. Mainitaanhan jakeissa 2. Kun. 18:13 ja Jes. 36:1, että ”kuningas Hiskian neljäntenätoista hallitusvuotena Sanherib, Assyrian kuningas, hyökkäsi Juudan linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja valloitti ne.” Sanheribin omissa kuningasinskriptioissa mainitaan, että hän valloitti 46 varustettua kaupunkia ja lukemattoman määrän pikkukyliä. On selvää, että Assyrian kuninkaan tuhoamat kaupungit Juudassa heijastuvat jollakin tavalla arkeologian alalla.

Vanhaa testamenttia voidaan tutkia myös monien muiden modernien metodien avulla.Esimerkiksi retoriikan avulla selvitetään, millä tavalla oletettu kirjoittaja pyrkii vaikuttamaan tekstin avulla lukijaan. Lähtökohtana on teksti itsessään. Siitä kerätään havaintoja, millä tavalla lukijoitayritetään saada vakuuttumaan oletetun kirjoittajan sanomasta.

Osa II

Vanhan testamentin historia

Vanha testamentti on syvällisellä tavalla historiallinen kirja. Siinä kuvatut tapahtumat ankkuroituvat muinaisen Lähi-idän historiaan. Tässä kirjan toisessa osassa tehdään tarkempaa selkoa Vanhan testamentin historiasta.

3. Vanhan testamentin ajanjaksot

Vanhan testamentin eksegetiikan opiskelun kannalta on hyödyllistä opetella Israelin historian ajanjaksot ja suhteuttaa opitut asiat niihin. Vanhan testamentin tutkimuksessa korostuu usein näkemys siitä, millä tavalla Vanhan testamentin kirjojen sanoma ja synty liittyvät tiettyihin historian ajanjaksoihin. Se, joka ei tunne näitä ajanjaksoja, ei pysty oppimaan Vanhaa testamenttia. Voimmejakaa Vanhan testamentin kuvaaman historian seuraaviin ajanjaksoihin, joita selvennetään tarkemminluvussa 5.

2000-1600 eKr: Patriarkat Kanaanin maassa (keskipronssikausi). Joosef on voinut olla Egyptissä nk. hyksojen

(”vieraat hallitsijat”) aikakautena (ns. toinen välikausi 1700-1550 eKr.).

1200-luku eKr: Israelilaisten pako Egyptistä eli exodus tapahtui luultavasti Ramses II:n (1293-1224 eKr.) hallituskaudella.

1150-1020 eKr: Tuomarien aika Israelissa. Samuel n. 1050 eKr. Saul tuli kuninkaaksi n. 1020 eKr.

1010-930 eKr: David ja Salomo. Ensimmäinen Temppeli valmistui Salomon 11. hallitusvuotena eli 960 eKr. Valtakuntajakaantuu Salomon kuoltua Israelin ja Juudan kuningaskuntaan.

930-721 eKr: Israelin kuningaskunta. Assyrialaiset tuhosivat Samarian ja veivät israelilaisia pakkosiirtolaisuuteen vuosina 722-720 eKr.

930-587 eKr: Juudan kuningaskunta. Jekonja (Jojakin) vietiin pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eKr. Babylonialaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 586 eKr.

537 eKr: Persian kuningas Kyyros antoi ediktin, jonka perusteella Juudan asukkaat saivat palata takaisin Luvattuun maahan.

520-515 eKr: Toinen Temppeli rakennettiin. 458eKr: Esra saapui Jerusalemiin

444 eKr: Nehemia saapui Jerusalemiin.

333-331 eKr: Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri kukisti Persian vallan.

323-167 eKr: Aleksanterin kuoleman jälkeen Juudea oli koko 200-luvun eKr. Ptolemaiosten (Egyptin kuninkaat) vallan alla; vuonna 201 Juudea siirtyi Seleukidien (Syyrian kuninkaat) vallan alle.

167-63 eKr: Makkabealaiset aloittivat kapinansa Syyriaa vastaan. Se päättyi Juudean itsenäistymiseen. Makkabealaisten jälkeläiset perustivat nk. hasmonealais-dynastian ja hallitsivat itsenäistä Juudeaa aina Rooman vallan aikaan asti 63 eKr.

Monet Vanhan testamentin keskeiset historialliset tapahtumat sijoittuvat Assyrian (700- ja 600- luvuteKr.), Babylonian (600-luvun loppu ja 500-luvun eKr. ensimmäinen puolisko) ja Persian (539- 333 eKr.)valtakausiin Lähi-idässä. Siksi on hyvä esitellä Assyrian, Babylonian ja Persian kuninkaat ja heidänhallitusvuotensa:

Myös Vanhan testamentin profeettakirjat ankkuroituvat vahvasti historian tapahtumiin. Lähes kaikkien profeettakirjojen alussa on mainittu, keiden Israelin ja/tai Juudan kuninkaiden aikana profeetat toimivat. Seuraavassa on lyhyesti esitettynä, minä historiallisina aikakausina profeetat elivät ja vaikuttivat.

700-luku eKr. – Assyria maailmanvaltana

Aamos oli kotoisin Juudasta, mutta vaikutti Israelissa Jerobeam II:n hallituskaudella (760- tai 750- lukueKr.). Hän kritisoi Betelin kulttia ja julisti tuomion Israelille.

Hoosea toimi pohjoisessa Israelin valtakunnassa. Hän kritisoi Israelin synkretististä uskontoa,erityisesti Baalin palvontaa.

Jesaja oli Jerusalemissa vaikuttava profeetta. Jesajan julisti, että Assyria tulee hyökkäämään Juudaan, mutta Jerusalem pelastuu. Jesaja ennusti myös uuden uskollisen kuninkaan syntymisen Daavidin sukuun.

Miika toimi Juudassa. Hän julisti tuomiota Juudalle ja Jerusalemille, mutta näki myös kansan saavan pelastuksen tulevaisuudessa.

600-luvun loppu ja 500-luvun alku eKr. – Babylonia maailmanvaltana

Jeremia ennusti, että Babylonia tuhoaa Jerusalemin ja vie kansan ylimykset pakkosiirtolaisuuteen.Jerusalemin hävityksen jälkeen kansa pelastuu Jumalan määräämällä ajalla.

Nahumin kirjan keskeisenä sanomana oli Assyrian pääkaupungin, Niiniven, tuhoutuminen. Se tapahtui vuonna 612 eKr.

Sefanja ennusti, että Herran tuomiopäivän koittaa Juudalle.

Habakuk näki näyn, että Babylonia hyökkää Juudaan ja alistaa sen valtansa alle. Herra pitää kuitenkinhuolen kansastaan ja tuhoaa lopulta Babylonian.

Hesekiel siirrettiin Babylonian pakkosiirtolaisuuteen yhdessä Jekonjan kanssa vuonna 597 eKr. Babyloniassa Hesekiel sai kutsun profeetaksi vuonna 593 eKr. Hän ennusti Jerusalemin hävityksen. Hävityksen jälkeen kansa kuitenkin pelastuu ja Jerusalem rakennetaan uudestaan.

Obadja ennustaa tuomion edomilaisille, jotka hyökkäsivät Juudaan Jerusalemin hävityksen aikana 586 eKr.

Pakkosiirtolaisuuden loppu, 540-530-luvut eKr.

N.k. Deuterojesaja (Jes. 40-55) kuului profeetta Jesajan julistusta tallettaneeseen oppilaskuntaan. Hänjatkoi Jesajan jalanjäljissä ja julisti uuden aikakauden alkua Juudalle, joka oli saanut Jesajan ennustaman rangaistuksen. Deuterojesaja ennustaa, että Persian kuningas Kyyros kukistaa Babylonian ja antaa Juudan asukkaille oikeuden palata takaisin Jerusalemiin. Kaupunki rakennetaan uudelleen ja siitä tulee koko maailman keskipiste.

Pakkosiirtolaisuuden jälkeinen aika, n. 530-400 eKr. – Persia maailmanvaltiaana

Haggai kehottaa kansaa rakentamaan uudelleen Herran temppelin.

Sakarjan kirjan lukuihin 1-8 on talletettu profeetta Sakarjan saamat näyt Jerusalemista. Ne kertovatJerusalemin uudesta tulevaisuudesta ja pelastuksesta. Serubbabelin johdolla temppeli rakennetaanuudelleen.

N.k. Tritojesaja (56-66) jatkaa profeetta Jesajan julistusta. Hänen keskeinen sanomansa on, että kansanon tehtävä parannus, jotta se saisi kokea Jesajan luvuissa 40-55 luvatun pelastuksen.

Joelin kirjan ajoitus on epävarma. Usein hänet kuitenkin ajoitetaan pakkosiirtolaisuuden jälkeiselle ajalle. Kirjan sanoman mukaan heinäsirkat tuhoavat maan sadon Herran tuomiopäivänä. Kirjan lopussaheinäsirkkojen invaasio on esikuva vielä hirmuisemmalle hyökkäykselle: Kansojen joukot vyöryvät kohtiJerusalemia. Ahdistuksen päivinä Herra vuodattaa Henkensä kansan keskuuteen.

Sakarjan kirjan luvut 9-14 jatkavat profeetta Sakarjan sanomaa. Jerusalem joutuu ahdistukseen, muttapelastuu. Jerusalemiin eli Siioniin saapuu Herran lähettämä nöyrä kuningas.

Malakian kirjassa kritisoidaan ankarasti leeviläisiä pappeja. Elia saapuu ennen Herran tuomiopäivän ilmestymistä.

Tämä lyhyt katsaus Vanhan testamentin historiaan osoittaa, että sen itseymmärrykseen kuuluvat Jumalansuuret teot historian vaiheissa. Tutkijat keskustelevat siitä, kuinka luotettava Vanhassa testamentissa kuvattuhistoria on. Seuraavassa luvussa käsitellään joitakin keskeisiä näkökulmia Vanhan testamentin historiaan.

4. Millainen on Vanhan testamentin historiankirjoitus?

Tämän johdanto-opin perusväitteenä on, että Vanhassa testamentissa keskitytään erityisellä tavallakuvamaan Jumalan ja Israelin välistä suhdetta historiallisesta näkökulmasta käsin. Vanhan testamentinsanoma avautuu oikein vain, jos ymmärtää sen kirjoittajien tarkoituksen tehdä selkoa Jumalan suurista teoista historiassa. Siksi onkin olennaista pohtia Vanhan testamentin historiankirjoituksenluonnetta.

Vanhan testamentin historia – mielikuvitusta?

Tiedotusvälineissä on tavan takaa juttuja siitä, millä tavalla Raamattu on historiallisesti

epäluotettava kirja. “Amerikkalaistutkijan mukaan iso osa Vanhasta testamentista on satua.” Näin otsikoi esimerkiksi Helsingin Sanomat aikoinaan keväällä 1993. Lehti viittasi professori Thomas Thompsonin uusimpaan kirjaan, jossa tämä kyseenalaisti Vanhan testamentin historiallisena kirjana.Thompsonin mukaan esim. kuninkaat Daavid ja Salomo olivat mielikuvituksen tuotetta.

Saman vuoden kesällä israelilaisen arkeologin Abraham Biranin johtamilla Tel Danin kaivauksilla

löydettiin arameankielisen piirtokirjoituksen osa, jossa mainittiin “Daavidin huone” (btdwd eli bêt dāwīd). Kun tieto tästä löydöstä tuli julkisuuteen, vanhempi tämän kirjan kirjoittajista oli Norjassa, Granissa, Vanhan testamentin tutkijoiden kokouksessa, jossa oli läsnä myös prof. Thompson. Oli mielenkiintoista seurata hänen asennoitumistaan tähän löytöön. Hän oli laatinut kirjoituspöytänsä äärellä selitysmallin, jonka piti vastata historiallista todellisuutta. Arkeologinen löytö näytti nyt osoittavan,että hänen selitysmallinsa olikin väärä. Raamatun historian epäilijä joutui nyt itse epäilemään laatimaansaselitysmallia.

Tel Danin piirtokirjoituksen löytymisestä alkaen siitä on käyty vilkasta keskustelua.

Thompson ja muutamat muut ovat yrittäneet tulkita aramean kirjaimet btdwd muulla tavalla kuin viittaukseksi Juudan kuninkaan nimeen “Daavid.” Näin Thompsonin selitysmalli Daavidin epähistoriallisuudesta voisi yhä olla mielekäs. Tämä selitysmalli sai kuitenkin uuden kolauksen, kun 1995Tel Danista löydettiin toinen osa tätä samaa arameankielistä piirtokirjoitusta. Kävi ilmi, että kirjoituksessa mainitaan Israelin ja btdwd:n kuninkaiden nimet, jotka Aramin kuningas väittää surmanneensa taistelussa. Vaikka kuninkaiden nimet eivät ole säilyneet kokonaisuudessaan, on Vanhantestamentin pohjalta helppo täydentää puuttuvat kirjaimet. Teksti kuuluu nyt seuraavasti (hakasulkeissaon vaillinaisen tekstin täydennys):

[Minä tapoin Joo]ramin [Ahabin] pojan, Israelin kuninkaan, ja [minä] tapoin [Ahas]jan [Joramin] pojan, btdwd:n [kunin]kaan.

Tuskin enää kukaan tutkija voi kyseenalaistaa sitä, että piirtokirjoituksen ilmaisu btdwd viittaa “Daavidin huoneeseen” eli Juudaan. Tällainen tapa viitata kuningaskuntaan kuningassuvun perustajan mukaan oli tyypillistä muinaisessa Lähi-idässä. Arpadin kuningassuvun perustajana oli Agūsi tai Gūs, minkä vuoksi assyrialaiset kutsuivat Arpadin kuningaskuntaa nimellä Bīt-Agūsi eli “Agūsin huone.” Vastaavasti he kutsuivat esim. kuningaskuntia Bīt-Jakini, “Jakinin huone”, ja Bīt- Adini,“Adinin huone” niissä vallinneiden hallitsijasukujen perustajien mukaan. Israelin

kuningaskunta mainitaan usein Assyrian lähteissä nimellä Bīt-Humria eli “Omrin huone.” Nimi viittaaOmriin, jonka suku oli ensimmäinen pitkäaikainen kuningassuku Israelissa (1. Kun. 16:15- 28).

Tel Danin piirtokirjoitus on ensimmäinen Raamatun ulkopuolinen todistus siitä, että Daavid on historiallisena henkilönä ollut olemassa. Kirjoitus ajoitetaan 800-luvun eKr. jälkimmäisellepuoliskolle eli n. sata vuotta Salomon kuoleman jälkeen. Se tuhosi Thompsonin selitysmallin ja osoitti,ettei Raamatun kertomusten historiallisuutta voida helposti tehdä tyhjäksi kirjoituspöydän äärellä. Raamatun tutkija voi yllättäen osoittautua ideologiksi, joka omiin luuloihinsa luottaen kuvitteleesaaneensa tutkimuspöytänsä äärellä jotakin salaista tietoa tai ilmoitusta siitä, kuinka kaikki oikeinkävikään.

Tel Danin piirtokirjoitus tukee Vanhan testamentin historian kerrontaa

Tel Danin piirtokirjoituksessa viitataan samaan taisteluun, josta kerrotaan jakeissa 2. Kun. 9:14-15. Israelin kuningas Joram oli haavoittunut. Jehu käytti tätä hyväkseen ja anasti vallan surmaamalla ensiksiJoramin ja sitten Juudan kuninkaan Ahasjan, joka oli tullut Israelin kuninkaan avuksi taistelussa Aramiavastaan (2. Kun. 9:16-29). Tel Danin piirtokirjoituksen väite siitä, että Aramin kuningas Hasael surmasiJoramin ja Ahasjan, ei saa tukea Vanhasta testamentista. Hasael näyttää kerskuvanpiirtokirjoituksessaan saavutuksillaan, joita hän itse ei tarkkaan ottaen toteuttanut. Hän käyttää tietoaJoramin haavoittumisesta ja kuolemasta ja väittää, että juuri hän olisi surmannut Israelin kuninkaan.Tietyssä mielessä Hasaelin väite olikin oikea. Ilman Aramin ja Israelin välistä taistelua ei Jehulla olisi ollutmahdollisuutta anastaa valtaa itsellensä. Vastaavalla tavalla esim.

Assyrian kuningas Sanherib kerskuu omissa piirtokirjoituksissaan kukistaneensa Elamin, vaikka Babylonianlähteistä tiedämme, että Sanherib kykeni voittamaan Elamin siellä käydyn sisällissodan seurauksena. Piirtokirjoitusten tarkoituksena oli esittää propagandaa kuninkaan suuruudesta ja mahdista. Mitä mahtavimmat sotilaalliset saavutukset kaunistavat kuninkaan kruunua, sitä pelottavampi vastustaja hänvihollisten silmissä oli.

Arkeologia vahvistaa Vanhan testamentin kertomusten historiallisuutta Thompson ei oleainoa tutkija, joka on heikoin perusteiin yrittänyt kyseenalaistaa Raamatun historiallisuuden. 1800-luvulla jotkut tutkijat epäilivät luvussa Jes. 20 esitetyn Assyrian kuninkaan Sargonin olevan pelkkätekaistu nimi, jolla ei ole mitään historiallista pohjaa. Kuningasten kirjoissa ei Sargonin nimeä mainita,eikä sen nimistä kuningasta tunnettu myöskään muista lähteistä, jotka käsittelivät profeetta Jesajanelinaikaa 700-luvulla eKr. Mutta sitten tapahtui yllättävä käänne.

Ranskalainen Paul Emile Botta löysi nykyisen Irakin alueelta upean Khorsabadin kuningaspalatsin rauniot. Sieltä löytyneet nuolenpääkirjoitukset paljastivat palatsin kuuluneen Sargon II:lle (Assyrian kuninkaana 721-705). Piirtokirjoituksissa oli yksityiskohtainen selostus Sargonin käymistä taisteluista.Vuosina 713-711 Sargon teki sotaretken Filisteaan, jossa oli syntynyt kapina. Kapinan johdossa oliAsdodin kaupunki, jonka Sargon valloitti, aivan kuten Jesajan kirjan 20. luku sanoo: “Kun kolme vuotta olikulunut, Assyrian kuninkaan Sargonin joukkojen ylipäällikkö marssi Asdodiin, piiritti kaupungin ja valloittisen.”

Toisena esimerkkinä voitaisiin mainita Babylonian kuninkaan Belsassarin pidot (Dan. 5).Viime vuosisadalla jotkut tutkijat pitivät Belsassaria mielikuvituksen synnyttämäksi kuninkaaksi, koskaNabunaidin tiedettiin olleen Babylonian viimeinen kuningas. Dan. 5 sen sijaan väittää Belsassaria viimeiseksi kuninkaaksi. Arkeologiset löydöt toivat päivänvaloon kirjoituksia, joista ilmeni Nabunaidinasettaaneen poikansa Belsassarin hallitsemaan Babyloniaa, kun hän itse vietti aikaansa Arabiassa,Tema-nimisessä kaupungissa.

Raamatun ulkopuoliset lähteet mainitsevat lukuisia Vanhassa testamentissa kerrottujahistorian tapahtumia sekä Israelin ja Juudan kuninkaita nimeltä. Seuraavassa taulukossa on esitettynä nämä kuninkaat sekä ne historian tapahtumat, joiden yhteydessä heidän nimensä näissä lähteissäesiintyvät:

David: “Davidin huone” mainitaan Tel Danin piirtokirjoituksesta, jonka olemme jo edellä

esittäneet. Piirtokirjoitus on peräisin 800-luvun eKr. jälkimmäiseltä puoliskolta.

Siisak: Egyptin faraon Sisakin (945-924 eKr.) yksityiskohtainen selostus taisteluretkestään Palestiinassa vastaa jakeiden 1. Kun. 14:25-28 tietoa, jonka mukaan Juudaan kuningas Rehabeam antoi suuren määrän arvometalleja hänelle pelastaakseen Jerusalemin hävitykseltä. Sisakin valloittamien kaupunkien listasta käy ilmi, että hän hyökkäsi myös pohjoista kuningaskuntaa, Israelia,vastaan.

Omri: Mesan steelassa (suunnilleen 800-luvun eKr. puolesta välistä) kerrotaan, että Omri alisti Moabin Israelin vallan alle. Moabin kuningas Mesa onnistui kuitenkin vapauttamaan maansa Omrin pojan aikana. Viittaako tämä Omrin poika Ahabiin vai mahdollisesti Omrin pojanpoikaan Joramiin eiole täysin selvää. 2. Kun. 3 kertoo tästä samasta konfliktista Mesan ja Israelin välillä. Lisäksi monissa assyrialaisissa kirjoituksissa puhutaan Omrin huoneesta (= bit Humria) viitattaessa Israelinkuningaskuntaan.

Ahab: Assyrian kuningas Salmaneser III (858-824 eKr.) mainitsee piirtokirjoituksissaan Ahabin yhdessä Aramin kanssa sotineen häntä vastaan Qarqarissa vuonna 853 eKr.

Jehu: Nk. Musta Obeliski kuvaa tekstin kera, miten Jehu on polvistuneena Salmaneser III:n edessä jamaksaa tälle veron. Tämä tapahtui vuonna 841 eKr.

Ahasja: Tel Danin piirtokirjoitus. Aramin kuningas väittää surmanneen kaksi kuningasta, jotka suurella todennäköisyydellä ovat Juudan Ahasja ja Israelin Joram. Tämä taistelu kerrotaan myös luvussa 2. Kun. 9. Sen mukaan Jehu surmasi nämä kuninkaat.

Joram: Tel Danin piirtokirjoitus. 2. Kun. 9.

Joas/Israel: Assyrian kuningas Adad-Nirari III (810-783) mainitsee piirtokirjoituksissaan Israelin kuninkaan Joaksen maksaneen hänelle suuren veron vuonna 796 eKr.

Asarja: Asarja tai Ussia voidaan ehkä mainita Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) piirtokirjoituksissa. Tutkijat eivät kuitenkaan ole tästä yhtä mieltä.

Menahem: Tiglat-Pileser III:n piirtokirjoitusten mukaan Menahem maksoi veron Assyrian kuninkaalle (vuonna 737 eKr.). Jakeissa 2. Kun. 15:19-20 viitataan samaan historian tapahtumaan. NimiPul näissä jakeissa on Tiglat-Pileser III:n babylonialainen hallitsijanimi.

Pekah: Tiglat-Pileser III tekee piirtokirjoituksissaan yksityiskohtaisesti selkoa ns. syyro- efraimilaisesta sodasta, joka käytiin vuosina 734-732 eKr. Tässä sodassa Pekah, Israelin kuningas,

ja Resin, Aramin kuningas, yrittivät syöstä Ahasin Jerusalemin valtaistuimelta. Assyrian kuningas mainitsee nimeltä Pekahin. Tästä tapahtumasta kerrotaan myös jakeissa 2. Kun. 15:29-30.

Ahas: Tiglat-Pileser III mainitsee edelleen, miten Ahas maksoi suuren veron hänelle näinä vuosina 734-732 eKr. Meillä on syytä olettaa, että Ahas oli pyytänyt apua Assyrian kuninkaalta (2. Kun.

16:5-9; vrt. Jes. 7:1-17).

Hosea: Tiglat-Pileser III mainitsee edelleen, että hän asetti Hoosean Samarian kuninkaaksi Pekahin sijaan. Jakeen 2. Kun. 15:30 mukaan Hosea teki kapinan Pekahia vastaan ja tappoi tämän.

Hiskia: Assyrian kuningas Sanherib (705-681) kertoo piirtokirjoituksissaan yksityiskohtaisesti sotaretkestään Juudaan vuonna 701 eKr. Tästä tapahtumasta kerrotaan luvuissa 2. Kun. 18-19 ja Jes36-37.

Manasse: Assyrian kuningas Asarhaddon (681-669) mainitsee Manassen Assyrian vasallina. Vrt. 2. Aik. 33:10-13.

Jojakin: Babylonialaisten piirtokirjoitusten mukaan Jekonja sai ruoka-annoksia kuninkaan hovissa. Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä jakeissa 2. Kun. 25:27-30 on kerrottu.

Vanhan testamentin historiankirjoitus on valikoivaa

Jos saisit tehtäväksi kirjoittaa Inkerin historian vaiheet viimeisen tuhannen vuoden ajalta, huomaisit pian joutuvasi valintojen eteen. Mitä tapahtumia sinun tulisi kertoa? Kuinka yksityiskohtaisesti sinulla onmahdollisuus kertoa joistakin tietyistä tapahtumista? Millä tavalla Inkerin historian vaiheet tulisi sitoalaajempiin poliittisiin viitekehyksiin? Lukiessamme Vanhan testamentin historian kuvausta kohtaamme nämä samat kysymykset. Vanhan testamentin kirjoittajat joutuivat valikoimaanesittäessään Israelin historian vaiheet.

1. Kirjoittajat eivät käsittele muinaisen Lähi-idän historiallisia tapahtumia kovin laajasti. Ja he käsittelevät niitä ainoastaan silloin, kun ne liittyvät Israelin tai Juudan poliittisiin tapahtumiin. Lukiessamme vaikkapa Jeremian ja Hesekielin toiminnasta ja heidän vieraita kansoja vastaan lausuttuja profetioita emme heti ymmärrä, miten ajankohtaisia nämä ennustukset olivat profeettojen elinaikana. Koska Jeremian ja Hesekielin kirjojen monet profetiat on tarkkaan ajoitettu, pystyy Vanhan testamentin tutkija yhdistämään niiden sisällön Lähi-idän historiallisiin vaiheisiin. N.k.Babylonian kronikka valaisee yksityiskohtaisesti Lähi-idän historian tapahtumia 600- luvun lopulta ja500-luvun alusta, jolloin Jeremia ja Hesekiel elivät. Babylonian kronikan tiedot

Lähi-idässä käydyistä taisteluista täsmäävät hämmästyttävän hyvin Hesekielin ja Jeremian kirjojen profetioiden kanssa.

2. Kirjoittajat keskittyvät kuvaamaan Israelin ja Juudan historiaa tietystä uskonnollisesta viitekehyksestä käsin. Vaikka israelilaiset palvoivat kuninkaiden aikana myös muita jumalia, on Vanhan testamentin kirjoittajien uskonnäkemyksen mukaan Israelin Jumala (Jahve) ainoa oikea Jumala maailmassa. Raamatussa esitetty historiankirjoitus on historian tulkintaa tästä uskosta käsin. Kirjoittajat ovat usein ottaneet esille asioita, jotka ovat poliittisesti vähäpätöisiä, mutta Israelin uskonnon kannalta merkityksellisiä. Esimerkiksi jakeissa 2. Kun. 16:10-21 kerrotaan seikkaperäisesti siitä, kuinka Ahas rakennutti Jerusalemin temppeliin alttarin Damaskoksessa näkemänsä mallin mukaisesti. Toisaalta kirjoittajat ovat sivuuttaneet merkittäviä poliittisia

tapahtumia tai henkilöitä. Vanha testamentti ei esim. mainitse Karkarissa vuonna 853 käytyä taistelua, jossa Aramin kuningas Hadadeser ja Israelin kuningas Ahab taistelivat Assyrian kuningastaSalmaneser III:a vastaan. Ainoa epäsuora viittaus tähän taisteluun voi olla 1. Kun. 22:1, jonka mukaanAramin ja Israelin välillä ei kolmeen vuoteen ollut sotaa. Assyrian valtapyrkimykset lännessä pakottivat luultavasti kuningaskunnat väliaikaiseen yhteistoimintaan. Raamattu ei myöskään kerro meille sitä,että Israelin kuningas Jehu maksoi raskaan veron Salmaneser III:lle vuonna 841. Omrin hallituskausisivutetaan Raamatussa lyhyesti (1. Kun. 16:21-28), vaikka Raamatun ulkopuolisten lähteiden mukaanhän oli yksi Israelin merkittävimpiä poliittisia johtajia. Esim. nk. Meshan Stelen mukaan Omri alisti Moabin valtansa alle. Kuten edellä olemme todenneet, kertoo tämä mooabilainen piirtokirjoitusMesha-nimisestä kuninkaasta, joka vapauttaa maansa Israelin vallan alaisuudesta 840-luvulla eKr. Tätätietoa tukee myös 2. Kun. 3, jonka mukaan Ahabin poika Joram joutui yhdessä Juudan kuninkaan Joosafatin kanssa taistelemaan Meshaa vastaan.

3. Raamatun historian kirjoitus on päämäärähakuista. Se kuvaa ihmisten uskollisuutta Jahvea kohtaan ja heidän luopumustaan. Ne, jotka ovat seuranneet Israelin Jumalan antamia säädöksiä, ovatlopulta menestyneet. Toisinaan Vanhassa testamentissa Israelin kansan historia esitetään pelkästään tästä näkökulmasta kuten esim. Aikakirjoissa.

Kolme kertomusta samasta tapahtumasta

Hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikeaa on selvittää Raamatussa kerrotun tapahtuman historiallinen luonne, on Assyrian kuninkaan Sanheribin tekemä sotaretki Juudaan Hiskian 14. hallitusvuotena (701eKr.). Tutkija saa tarkastella tätä historiallista tapahtumaa kolmesta eri kuvakulmasta:

1. Sanherib kertoo omissa piirtokirjoituksissaan valloittaneensa 46 Juudan linnoitettua kaupunkia jasulkeneensa Hiskian Jerusalemiin kuin linnun häkkiinsä. Hän ei kuitenkaan tee selkoa siitä, miksi hän eivalloittanut Jerusalemia. Emme myöskään löydä selitystä sille, mikä oli Sanheribin armeijan vetäytymisen syy.
2. Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoo Sanheribin armeijan yrittäneen valloittaa Egyptin maan. Yöllä tuli peltohiiriä, jotka nakersivat rikki assyrialaisten sotilaiden aseet. Kun assyrialaiset aamulla huomasivat onnettomuuden, he pakenivat sotatantereelta. Voiton muistoksi egyptiläiset pystyttivät jumalalle patsaan, joka pitää kädessään hiirtä. Herodotoksen kertomus on tarina, joka kuitenkin sisältää historiallisen totuuden ytimen. Siinä mainitut “peltohiiret” voivat viitata johonkin sairauteen, joka tuotti tuhoa Assyrian armeijassa. Jakeiden 1. Sam. 5:6-6:11 mukaan filistealaistenkeskuudessa riehui kulkutauti, mahdollisesti juuri paiserutto. Kulkutauti oli ilmeisesti hiirten levittämä, koska filistealaiset toivoivat pelastuvansa sairaudelta uhraamalla Israelin Jumalalle viisi kultaistapaiseen ja viisi kultaista hiiren kuvaa.
3. Lukujen 2. Kun. 18-19 (ja Jes. 36-37) mukaan Sanherib joutui perääntymään Jerusalemin luota, kunJumala lähetti yöllä enkelin surmaamaan assyrialaisia sotilaita. Tämä kuvaus voi myös viitata ruttoon,sillä luvun 2. Sam. 24 mukaan enkeli surmasi Juudan kansaa rutolla. Näin ollen Raamatun

ja Herodotoksen kertomukset yhdessä voidaan tulkita siten, että assyrialaiset joutuivat luopumaan Jerusalemin valloituksesta armeijan keskuudessa riehuneen ruton takia. Sanherib jättää tämän yksityiskohdan luonnollisesti kertomatta. Assyrian lähteissä on johdonmukaisesti vaiettu kaikista tappioista, ja niitä on jopa vääristelty Assyrian saamiksi voitoiksi. Esimerkiksi Babylonian kronikka kertooSanheribin joutuneen perääntymään Halulessa taistellessaan Elamin armeijaa vastaan.

Sanherib vääristää sotilaallisen tappion voitoksi ja kertoo murskanneensa vastustajansa ja keränneensä vihollisten päät suureksi röykkiöksi taistelukentälle.

Arkeologia vahvistaa Sanheribin ja Raamatun (2. Kun. 18:13) väitteet siitä, että monet Juudan kaupungeista tuhottiin 700-luvun lopulla eKr. Siksi Sanheribin sotaretki Juudaan vuonna 701oli poliittinen katastrofi Juudalle. Profeetta Jesaja nuhteli kansaansa, jonka kaupungit ja maat oliryöstetty ja tuhottu, mutta joka ei kuitenkaan ollut kääntynyt Jumalan puoleen. Jäljelle oli jäänyt vainJerusalem, kuin vartiomaja kurkkumaassa (Jes. 1:4-9). Jerusalemin asukkaita Jesaja nuhtelee ankarasti(Jes. 22:1-14). Luvuissa 2. Kun. 18-19 (ja Jes. 36-37) ei esitetä Jesajan kritiikkiä, vaan ne keskittyvätkuvamaan Hiskian uskollisuutta ja nöyryyttä Jumalaa kohtaan. Jumala pelastaa Hiskian ja Jerusaleminvarmalta tuholta, kun kuningas kääntyy Jumalansa puoleen hädän hetkellä. Jakeiden Jer. 26:18-19 mukaan Hiskia nöyrtyi parannukseen kuultuaan profeetta Miikan tuomionjulistuksen (Miika 3:12). JosVanhassa testamentissa olisi säilynyt ainoastaan 2. Kun. 18- 19, saisimme yksipuolisen kuvantodellisista historian tapahtumista vuonna 701 eKr. Vanha testamentti sisältää kuitenkin erilaisiakuvakulmia tähän tapahtumaan ja yhdessä Raamatun ulkopuolisten lähteiden ja arkeologisten tutkimustulosten avulla ne auttavat ymmärtämään paremmin, mitä vuonna 701 eKr. tapahtui. Siltikysymys Assyrian armeijan tuhoutumisesta jää omalla tavallaan arvoitukselliseksi.

Mitä on Vanhan testamentin historian tutkimus?

Esimerkki Sanheribin sotaretkestä Juudaan antaa uuden näkökulman pohtia kysymystä, mitä on Raamatunhistorian tutkimus. Historian tutkimuksen varsinaisena kohteena ei ole historian tapahtuma, vaan siitäkertovat dokumentit (historialliset lähteet). Dokumentit antavat kuitenkin todellisuudesta aina yksipuolisenkuvan. Tämä johtuu seuraavista seikoista:

1. Historian tapahtumaa on mahdotonta vangita kirjalliseen muotoon. Tapahtuma täytyy pelkistäämielessä hallittavaan kokonaisuuteen. Kirjoittaja joutuu valitsemaan ne asiat, jotka hän ottaa esillehistorian kirjoituksessaan. Hän joutuu myös valitsemaan tavan, jolla hän nämä asiat esittävät. Tämä voitaisiin sanoa myös seuraavasti: kirjoittaja joutuu valitsemaan semioottiset merkit (= kielensymbolit), joilla hän kuvaa historian tapahtumia. Merkit eivät itsessään ole historian tapahtumanasioita. Ne vain viittaavat näihin asioihin ja edellyttävät tulkintaa.
2. Historiasta kertova dokumentti riippuu sen kirjoittajan tavasta tulkita tapahtuma. Todellisuus itsessään ei sisällä tulkintaa, vaan havaitsija yrittäessään ymmärtää todellisuutta aikaansaa tulkinnan.Näin ollen dokumentti on todellisuuden tulkintaa. Historian tutkijat yrittävät siis tulkita sitä, mitentoiset ovat yrittäneet tulkita todellisuutta. Dynaaminen todellisuus ei muutu, vaikka siitä kerrottaisiinvirheellisesti (esim. Sanheribin tapa peitellä tappiot) tai vaikka tutkija omissa

tutkimuksissaan loisi todellisuudesta vääristyneen kuvan (esim. Thompsonin väite, että Daavid ei ole historiallinen henkilö).

3. Historian tapahtumasta kerrotut asiat eivät läheskään aina ole silminnäkijöiden kuvausta. Ne onvoitu tallettaa suullisena perimätietona kauan ennen kuin ne on talletettu kirjalliseen muotoon. Kirjallisia lähteitä on voitu muokata useaan eri otteeseen. Historian tulkinta ja dokumentin tallettamisen vaiheet liittyvät toisiinsa.

Historian tulkinta riippuu siis tutkijan hyväksymistä ratkaisumalleista, jotka koskevat todellisuutta jasäilyneiden dokumenttien luonnetta. Parhaimmillaan tutkija kykenee luomaan vain yhden mahdollisen maailman, joka on loogisessa suhteessa käytettävissä oleviin lähteisiin ja niiden kriittiseenarviointiin. Esim. Thomas Thompson ei pidä Raamatun historian kuvausta luotettavana, mistä johtuuhänen monet ylikriittiset väitteensä. Toisaalta taas monet muut tutkijat katsovat Raamatun esittämänhistorian luotettavaksi. Nykyään tutkimuksen piirissä esiintyykin useita toisistaan poikkeaviaselitysmalleja Raamatun teksteihin.

Vanha testamentti on Jumalan johtaman historian kuvausta

Edellä on vain rajoitetusti kuvattu muinaisen Lähi-idän historiallista aineistoa, joka osoittaa Vanhantestamentin ankkuroituvan muinaiseen Lähi-idän historiaan. Jokainen Vanhan testamentin luku voidaan liittää Lähi-idän historialliseen maailmaan. Raamatun historiallisuus antaa tärkeän ominaisleiman juutalaiseen ja kristilliseen jumalasuhteeseen. Jumala ei jää kaukaiseksi, epämääräisen uskonnollisen mielikuvitusmaailman persoonaksi, vaan hän on todellisuudessa toimiva Herra. Hengellinen kokemus Jumalasta ankkuroituu siihen, mitä Jumala on historiassa tehnyt, ja mitäJumala voi yhä tänä päivänä tehdä. Jumalaa ei löydetä ihmissydämen sopukoista, dogmatiikankirjoista, vaan historian tapahtumien keskeltä. Näistä tapahtumista profeetat ja apostolit todistavat.

5. Läpileikkaus Vanhan testamentin historiaan

Tässä luvussa käymme vielä lyhyesti läpi Vanhan testamentin historian pääpiirteet. Jotta lukijalle kävisiparemmin selville, millaisiin historiallisiin ajanjaksoihin Vanhan testamentin kirjat sijoittuvat, jokaisen alaotsikon jälkeen on mainittu, mikä Raamatun kirja tai lähde valottaa tarkemmin kyseisen historian ajanjakson tapahtumia. Vanhan testamentin sisällön omaksuminen kannattaakin tehdä niin, ettäsuhteuttaa kerrotut tapahtumat aina historian aikajanalle.

Patriarkkojen aika (n. 2000–1400 e. Kr.): 1. Moos.

Emme tiedä tarkkaan, milloin patriarkat s.o. Israelin kansan esi-isät (Abraham, Isak, Jaakob jne.) elivät.Genesiksen (eli 1. Moos.) kertomuksissa ei ole säilynyt mitään sellaista historiallista tapahtumaa, jokavoitaisiin ajoittaa tarkemmin Raamatun ulkopuolisten lähteiden avulla. Yhtenä melko yleisenävaihtoehtona on esitetty 1800-1700 eKr.

Patriarkat olivat kierteleviä paimentolaisia, jotka eivät asettuneet pysyvästi mihinkäänkaupunkiin asumaan. Heidän aikanaan Kanaanin maa oli jakautunut moneen pieneen kaupunkivaltioon, jotka Egypti oli alistanut valtansa alle. Genesiksessä mainitaankin useasti Abrahamin suvun käyneen Egyptissä.

Seemiläiset heimot, ns. hyksot valloittivat Egyptin 1700-1550 eKr. Heistä ei tiedetä paljonkaan, koska tältä ajalta ei juuri ole säilynyt kirjallisia dokumentteja. On kuitenkin ajateltu, ettäJoosef, seemiläinen orja, olisi voinut juuri hyksojen valtakaudella kohota merkittäväksi henkilöksi Egyptissä (Gen. 37-50).

1500-luvun puolivälissä eKr. Egypti onnistui karkottamaan hyksot. Tämän seurauksenaKanaanin maassa alkoi jälleen Egyptin valtakausi. Voimakkaat 18 dynastian faaraot tekivät useitasotaretkiä Kanaaniin. Kuuluisin heistä oli Tutmosis III (1479-1425 eKr.), joka hyökkäsi ainakin 16 kertaaKanaanin maahan. 1400-luvulla eKr. Egyptin pahimpana kilpailijana Kanaanissa olivat hurrilaiset eliMitannin kuningaskunta (joka sijaitsi nykyisen Kaakkois-Turkin ja Pohjois- Syyrian alueilla) sekä 1300- ja1200-luvuilla eKr. Heetin kuningaskunta (nykyisen Turkin alueilla).

Egyptin tavoin nämä molemmat kuningaskunnat olivat kiinnostuneita Kanaanin maasta. Lähi-idän suurvallat ovatkin aina olleet kiinnostuneita Kanaanin maan hallinnasta: Egypti, Mitanni, Heetti, Assyria, Babylonia ja Persia.

Egyptistä löytyneet ns. Amarnan–kirjeet valottavat elämää Palestiinassa 1300-luvulla eKr.Kirjeet olivat kanaanilaisten kaupunkivaltioiden kuninkaiden lähettämiä ja ne oli osoitettu Egyptinfaraolle. Kirjeistä käy ilmi, että Kanaanin maa oli Egyptin vallan alaisuudessa. Se oli jakautunut moniin pieniin keskenään riiteleviin kuningaskuntiin. Nämä pikkukuninkaat pyysivät Egyptin faraolta apua.Merkittäviä poliittisia keskuksia Amarnan aikakautena olivat Jerusalem ja Sikem. Mielenkiintoisena yksityiskohtana on kirjeissä toisinaan mainitut hapiru-joukot. Tutkijat olivat aluksi innostuneitayhdistämään nämä hapirut heprealaisiin. Hapirut eivät kuitenkaan olleet etninen ryhmä, vaanjuurettomia vaeltajia, jotka saattoivat liittyä yhteen ja muodostaa sotilaallisia joukkoja. Ei olekuitenkaan poissuljettu se mahdollisuus, että jossakin vaiheessa israelilaiset olisi

mielletty tällaiseksi vaeltavaksi joukoksi, ja että nimi heprealainen alkujaan olisi peräisin juuri termistähapiru.

Egyptin ja Heetin rajut yhteenotot 1200-luvulla eKr. johtivat näiden suurvaltojen heikkenemiseen ja poliittisen tyhjiön syntymiseen Palestiinassa, mikä lopulta mahdollisti uusien kansojen asettumisen ja/tai muodostumisen sinne 1100-luvulta eKr. alkaen (esim. Israel, Ammon, Moab, Edom ja Filistea).

Egyptistä pako eli eksodus (1200-luku eKr.): 2-5. Moos.

Israelin pako Egyptistä tapahtui mitä todennäköisimmin Ramses II:n (1293-1224 eKr.) aikana, koska Egyptin piirtokirjoitusten mukaan hän rakennutti Pi-Ramseksen eli Ramseksen. Tämä kaupunki mainitaan myös jakeessa 2. Moos. 1:11, jonka mukaan israelilaiset orjat rakensivat sen. Ramses II kertoo käyttäneensä orjatyövoimana myös hapiruja.

Mooseksen johdolla kansa pääsi pakenemaan Siinain erämaahan, jossa kansaa johdatettiin yhden sukupolven ajan ennen Kanaanin maahan tuloa. Tästä tapahtumasta ei ole löytynyt tietoa Raamatun ulkopuolisissa dokumenteissa. Vanhan testamentin mukaan Mooses antoi kansallelain autiomaavaelluksen aikana. Silloin solmittiin ns. Siinain liitto Jumalan ja Israelin heimojen välillä.Heimot lupautuivat palvelemaan ainoastaan yhtä Jumalaa ja tämä Jumala, Jahve, lupautui heidänsuojelijakseen. Tulemme jatkossa näkemään, millä tavalla Mooseksen kirjat ovat kirjallinenkokonaisuus, johon on kerätty mooseslaisen teologian aineistoa monien vuosisatojen ajalta (ks. luku6). Egyptistä pako historiallisena tapahtumana luo vahvan teologisen taustan koko israelilaisellejumalauskolle. On vaikea kuvitella, että tämän tapahtuman juuret eivät olisi syvällä historiantapahtumissa.

Kanaanin maan valloitus: Joos. ja Tuom.

Ei ole täysin selvää tulivatko kaikki Israelin heimot Luvattuun maahan yhtä aikaa vai tulisiko puhua useista muuttoaalloista. Onhan Vanhassa testamentissa säilynyt kaksi eri matkareittiä Luvattuun maahan. Näiden kahden eri reitin olemassaolo voisi selittyä sillä, että heimot ovat tulleet kahdessa erivaiheessa. Ensimmäinen muuttoaalto olisi voinut olla esim. Amarna kautena, joskus 1400- tai 1300-luvulla eKr. ja jälkimmäinen Mooseksen seuraajan Joosuan johdolla 1200-luvulla eKr. Joka tapauksessa historian myöhempi kehitys näytti toteen sen, että kaikki Israelin ja Juudan alueilla asuneet heimot omaksuivat jahvismin. Jahve-uskosta tuli tunnusomainen piirre juuri Israelin ja Juudan alueilla, kun taas muualla Kanaanin maassa ja Syyriassa palvottiin toisia jumalia.

Joosuan kirjaa lukiessa saa helposti sen kuvan, että Kanaanin maan valloitus tapahtui nopeasti ja tehokkaasti. Kuitenkin Tuom. 1 viittaa siihen, että Israelin heimojen ei onnistunut alistaavaltansa alle tasangolla sijaitsevia voimakkaita kanaanilaisia kaupunkeja, koska näillä oli raudoitetutsotavaunut. Valloituksen varhaisimmissa vaiheissa israelilaiset olivat voittoisia lähinnä vain vuoristoseuduilla. Luvusta Tuom. 1 avautuva historiallinen katsaus on mahdollista saattaa sopusointuun arkeologisen aineiston kanssa. Vaikka arkeologia ei sinänsä paljastakaan, keitä Kanaanin maan kaupunkeihin 1200- ja 1100-luvulla asettuneet asukkaat olivat, on mahdollista yhdistää heidät juuri israelilaisiin. Koko Kanaanin maa kyettiin alistamaan Israelin vallan alle vasta

Daavidin aikana. Yksi viimeisimmistä valloittamattomista kaupungeista oli Jerusalem (=Jebus). Daavidin joukot valloittivat sen n. vuonna 1000 eKr. (2. Sam. 5).

Kanaanissa asustavien israelilaisten heimojen välillä vallitsi keskinäinen avunanto vihollisten uhatessa. Esim. Deboran voittolaulussa (Tuom. 5) näkyy, kuinka heimojen välinen yhteistyö toimi hädän hetkellä. Laulussa ylistetään heimoja, jotka lähtivät sotaan Hasorin kuninkaan sotapäällikköä Siseraa vastaan ja toisaalta taas moititaan niitä, jotka eivät tulleet mukaan. Usein vihollisuhan hetkellä heimojen keskuudesta nousi karismaattisia johtajia eli tuomareita (esim.Ehud, Gideon, Debora, Jefta, Simson), joiden opastuksella viholliset lyötiin. Näistä karismaattisistajohtajista tuli myös Israelin tuomareita s.o. oikeuden jakajia.

Israelin heimoilla oli joitakin tärkeitä keskuspyhäkköjä. Joissakin niistä sijaitsi aina myös Jumalan liiton arkku. Israelin heimot tulivat keskuspyhäkköön vuoden suurina juhlina palvomaan Jumalaa. Näitä pyhäkköjen keskuspaikkoja ovat olleet Sikem, Betel ja Silo. Sikemin vierestä, Ebalin vuoren juurelta on löydetty alttarirakennelma, joka ajoitetaan rautakauden alkuun, joskus 1100-luvulle eKr. Jakeiden Joos. 8:30-35 mukaan Joosua rakensi alttarin Ebalin vuorelle. Myöhemmässä vaiheessa tuomari Samuelin aikana Israelin uskonnollisena keskuksena oli Silo (1. Sam. 1-2).

Heimojen väliset suhteet eivät aina olleet lämpimiä. Keskinäisiäkin sotia käytiin (ks. esim.Tuom. 19-21). Tuomarien aikana on myös selvästi nähtävissä, kuinka kanaanilainen maanviljelysuskonto, Baalin palvonta, leviää israelilaisten heimojen keskuudessa. Kuningasaikana baalismista tuli ajoittain suosittu uskonto, varsinkin pohjoisessa kuningaskunnassa, Israelissa.

Israelin valtakunta Daavidin ja Salomon aikana (1010–930 eKr.): 1. Sam. 1 – 1.Kun. 11

1000-luvun lopulla Israelissa alkoi kuninkaiden aika. Ensimmäiset kuninkaat valittiin Samuelin johdolla.Syy tähän uuteen poliittiseen organisoitumiseen oli filistealaisten muodostama uhka. Saul käviensimmäiset voittoisat taistelut heitä vastaan. Daavidin aikana filistealaiset alistettiin lopullisesti.

Daavid oli mahtavin Israelin (ja Juudan) kuninkaista. Hän oli taitava diplomaatti, joka kykeni yhdistämään eri heimot keskenään yhdeksi kuningaskunnaksi. Daavidille ja hänen suvulleen Jumala lupasi ikuisen kuninkuuden (2. Sam. 7). Daavidin aikana Jerusalemista tuli Israelin poliittinen ja uskonnollinen keskus, jonne Salomon aikana rakennettiin temppeli Herralle. Tästä temppelistä tulisittemmin israelilaisen uskonnon ja juutalaisuuden symboli.

Salomon hallituskauden loppu oli rappeutumisen aikaa niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin. Hänen kylvämänsä katkeruus Israelin heimojen välillä (raskas työtaakka, ks. 1. Kun.12) ja hänen osoittamansa myötämielisyys vaimojensa harjoittamalle uskonnolle (vrt. 1. Kun. 11:1-11)johti lopulta Israelin yhtenäisen valtakunnan hajoamiseen.

Israelin ja Juudan kuningaskunnat (930–586 eKr.): 1. Kun. – 2. Aik., profeettakirjat

Salomon kuoleman jälkeen vain Juudan ja Benjaminin sukukunta pysyivät uskollisena Salomon pojalle Rehabeamille. Muut heimot valitsivat kuninkaakseen Jerobeamin, jonka Salomo oli karkottanut Egyptiin. Vuodesta 930 eKr. alkaen Palestiinassa oli kahtia jakautunut Israelin kuningaskunta. Pohjoista nimitettiin Israelin ja eteläistä Juudan kuningaskunnaksi. Juudaa hallitsi Daavidin suku aina vuoteen 586 eKr. asti, jolloin babylonialaiset hävittävät Jerusalemin. Israelissa hallitsivat taas monet kuninkaat ja ainoastaan kaksi varsinaista dynastiaa: Omrin ja Jehun dynastia. Assyrialaiset hävittivät Israelin kuningaskunnan pääkaupungin Samarian vuosien 722-720 eKr. aikana.

Näiden kahden kuningaskunnan historian aikana suurvallat kerta toisensa jälkeen ryntäsivät Palestiinaan ja alistivat sen pikkuvaltiot vero-orjuuteen. Olemme jo edellä nähneet, miten monet Kuninkaiden kirjojen tapahtumat saavat tukea egyptiläisistä, assyrialaisista ja babylonialaisista dokumenteista sekä Palestiinasta löydetyistä piirtokirjoituksista.

Vuonna 925 Egyptin faarao Siisak tunkeutui Juudaan ja Israeliin (1. Kun. 14:25-28; 2.

Aik. 12). 800-600- luvuilla eKr. Assyrian (nykyisen Irakin seudulla) suurvalta alkoi levittäytyä Palestiinaan. Varsinainen Assyrian valtakausi Palestiinassa oli 740-630-luvuilla eKr. Palestiinan pikkuvaltiot yrittivät yhteisillä kapinayrityksillä Egyptin apuun turvaten vapautua Assyrian vero- orjuudesta. Seurauksena olivat useat Assyrian tekemät kostoretket, jotka vuosina 722-720 eKr. johtivat Israelin kuningaskunnan tuhoon. Samaria valloitettiin ja Assyrian kuninkaan Sargon II:n (721-705 eKr.) aikana Israelin kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan. Juudakin oli vähällä kärsiäsaman kohtalon vuonna 701 eKr., jolloin Sanherib hyökkäsi Palestiinaan. Jumala kuitenkin varjeliJerusalemin kaupungin, ja Juuda pelastui täydelliseltä tuholta (ks. Jes. 36-37).

600-luvun eKr. lopulla Assyrian valtakunta alkoi rappeutua Babylonian noustessa Lähi-idän suurvallaksi. 630-610-luvuilla eKr. Juudan kuningaskunta kokee viimeisen kukoistuskautensa kuningas Joosian hallituskautena. Joosia tunnetaan Kuningasten kirjoissa

vanhurskaana kuninkaana, joka puhdisti valtakuntansa epäjumalanpalveluksesta ja sääti lain, jonka mukaan pääsiäisjuhlaa oli jälleen alettava viettää Juudassa (2. Kun. 22-23). Joosian valtakunta ulottui myös entisille Israelin kuningaskunnan alueille. Viimeinen kukoistuskausi päättyi Joosian traagiseen kuolemaan Megiddossa 609 eKr. (2. Kun. 23:29-30). Tämän jälkeen Juuda yritti epätoivoisesti vapautua Babylonian vallan alaisuudesta Egyptin apuun turvautuen. Se johti lopulta Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin kostoretkiin. Ensimmäisen kostoretken seurauksena vuonna 597 eKr. Jekonja vietiin pakkosiirtolaisuuteen. 11 vuotta myöhemmin 586 eKr. Juudan kaupungitja Jerusalem tuhottiin ja kansan ylimystö vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

Suurin osa tavallista kansaa jäi asumaan Juudaan käskynhaltijan Gedaljan alaisuudessa (2. Kun. 25:22-26; Jer. 40:7-41:18). Osa taas pakeni Egyptiin turvaan (Jer. 44).

Pakkosiirtolaisuus (586–537 eKr.): Jes. 40–55

Pakkosiirtolaisuus on merkittävä virstanpylväs Juudan kansan historiassa. Silloin monet ymmärsivät, ettäprofeetat jotka Herran nimissä olivat ennustaneet kansalle onnettomuutta, olivat

Jumalan lähettämiä. Heidän sanomansa, että kansa oli luopunut Jumalan antamista säädöksistä, otettiin nyt todesta. Seurauksena oli monien Vanhan testamentin kirjoitusten, kuten esim.

Mooseksen lain, profeettojen julistuksen ja nk. deuteronomistisen historiankirjoituksen (5. Moos. -

2. Kun.) kokoaminen. Voidaankin täydellä syyllä sanoa, että monet Vanhan testamentin kirjoituksistaovat syntyneet pakkosiirtolaisuuden aikana.

Pakkosiirtolaisuuteen ei viety kaikkia Juudan asukkaita. Jer. 40-41 ja arkeologinen todistusaineisto osoittavat selvästi, että Benjaminin heimon alueet Jerusalemin pohjoispuolella säilyivät suuremmilta tuhoilta. Pakkosiirtolaisuutta alettiin pitää merkittävänä teologisena tapahtumana.Se koettiin Jumalan rangaistuksena, joka johtaa kansan uudistumiseen.

Pakkosiirtolaisuus ikään kuin puhdisti kansan ja auttoi sitä näkemään Jumalan tarkoituksen ja suunnitelman historiassa. Vanhassa testamentissa on nähtävissä näkemys, jonka mukaan todelliseenIsraeliin kuuluvat ne, jotka vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja jotka sieltä palasivat Jumalaan turvautuen jahalusivat rakentaa temppelin uudelleen.

Pakkosiirtolaisuudesta ei tullut lopullista. Jo Jeremia oli ennustanut, että pakkosiirtolaisuus kestää vain rajoitetun ajan, s.o. 70 vuotta (Jer. 25:12, 29:10-11). Vuosina 546- 539Persian kuningas Kyyros “hämmästytti” maailmaa kukistamalla Median, Lydian ja Babylonian. Kyyroksesta tuli kiistaton valtias Lähi-idässä. Kyyroksen vapaamielinen politiikka koitui Juudan asukkaille onneksi. Jesajan kirjassa Kyyroksen nousu Lähi-idän valtiaaksi nähdäänkin Jumalan ihmeellisenä johdatuksena (ks. Jes. 45:1-7). Kyyros antoi vuonna 538 eKr. ediktin, määräyksen, jonkanojalla Juudan asukkailla oli oikeus palata omaan maahansa ja rakentaa Jerusalemin temppeliuudelleen (Esra 1:1-4; Jes 44:28).

Persian vallan aika (537–333 eKr.): Esra, Neh. ja Est., Jes. 56–66, Hagg., Sak., Mal.

Persian ajasta Palestiinassa tiedämme melko vähän muutamia ajanjaksoja lukuun ottamatta. Huolimatta Kyyroksen antamasta ediktistä kaikki juutalaiset eivät palanneet yhtä aikaa. Voidaan puhuauseista muuttoaalloista, joista ensimmäistä johti Sesbassar vuonna 538 eKr. (Esra 1).

Maahan palanneiden joukko oli todennäköisesti melko pieni. Toinen paljon suurempi muuttoaalto oli vuonna 520 e.Kr ja sitä johti Serubbabel (Esra 2). Yhtenä keskeisenä tehtävänä pakkosiirtolaisuudesta palanneilla oli temppelin uudelleen rakentaminen. Kansa oli kuitenkininnokkaampi rakentamaan omia talojaan kuin temppeliä. Profeetat Haggai ja Sakarja innostivat kansaa rakennusprojektiin (Hagg. 1-2; Sak 1-8). Käskynhaltija Serubbabelin sekä ylimmäisen papin Joosuan johdolla temppeliä ryhdyttiin rakentamaan toden teolla vuonna 520 eKr. ja se vihittiin käyttöön vuonna 515 eKr.

Kolmas suuri muuttoaalto ajoittuu vuoteen 458 eKr., jolloin pappi ja kirjuri Esran johdollamonet juutalaiset palasivat Luvattuun maahan (Esra 8). Noin 20 vuotta myöhemmin Nehemia saapuiJerusalemiin ja ryhtyi Samarian Sanballatin, “ammonilaisen” Tobiaan ja

“arabialaisen” Gesemin (Neh. 2:19) vastustuksesta huolimatta rakentamaan Jerusalemin muureja.

400-luvulla eKr. Jerusalemin ja Samarian välit rikkoutuivat lopullisesti. Seurauksena oli

historiallinen kehitys, joka lopulta johti Uudessa testamentissakin näkyvään vastakkaisasetteluun juutalaisten ja samarialaisten välillä.

Persian aika oli suhteellisen rauhallista aikaa koko Lähi- idässä. Juutalaisia kohtaan syntyi kuitenkin aina paikoitellen vainoja, kuten Esterin kirjasta näemme. Myös Niilin varrella sijaitsevasta Elefantinen saaresta löydetyt papyrukset osoittavat paikallisen vainon syntyneen Elefantinessa sijaitsevaa juutalaista sotilassiirtokuntaa kohtaan.

Aleksanteri Suuren sotaretki Persiaa vastaan (333 – 323 eKr.): Dan. 11:1–4, Josefos

300-luvun eKr. lopulla Lähi-itä joutui ensimmäisen kerran läntisen vallan alaiseksi. Makedonian nuorikuningas Aleksanteri Suuri murskasi Persian valtakunnan vuosina 333-331 eKr. ja jatkoi seuraavinavuosina valloituksiaan aina Intiaan asti. Aleksanterin valloitusten myötä kreikkalainen kulttuuri (= hellenismi) levisi koko Lähi-itään. Tämä kulttuuri näkyi silmiinpistävästi rakennustaiteessa jahenkisessä elämässä. Se ajautui monella eri tavalla ristiriitaan juutalaisen uskonnon arvojen japerustan kanssa.

Juutalaisen historiankirjoittajan Josefuksen mukaan juutalaiset ottivat Aleksanteri Suureniloiten vastaan Jerusalemissa. He katsoivat hänen olevan jakeissa Dan. 11:2-3 luvattu sankarikuningas, joka kukistaa Persian valtakunnan. Nämä jakeet makkabealaisaikana (160-luku eKr.) kirjoitetussa Danielin kirjassa voivatkin olla varhaisempaa traditiota.

Aleksanterin valtakausi jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi. Hän kuoli 32 vuoden ikäisenä vuonna323 eKr., minkä jälkeen hänen valtakuntansa joutui hänen kenraaliensa käsiin.

Kenraaleista merkittävimmät olivat Ptolemaios ja Seleukos. Ptolemaioksen suku alkoi hallita Egyptiä jaSeleukoksen suku Syyriaa ja itäisiä osia Aleksanterin valtakunnasta. Puhutaankin PtolemaiostenEgyptistä ja Seleukidien Syyriasta.

Ptolemaiosten valtakausi

Palestiina joutui Aleksanterin kuoleman jälkeen Ptolemaioksen Egyptin haltuun. Koko Ptolemaioksen dynastian valtakauden ajan Egypti ja Seleukidien Syyria ottivat mittaa toisistaan ja he kilpailivat Palestiinan herruudesta. Näitä ns. syyrialaisia sotia käytiin viisi. Kolmessa ensimmäisessäsodassa Egypti pystyi menestyksekkäästi puolustamaan etujaan Palestiinassa.

Neljännessä sodassa 220-luvulla eKr. oli nähtävissä jo sotaonnen kääntyminen Seleukidien puolelle.Lopulta Seleukidien Antiokus III vuosina 201-198 eKr. valloitti Palestiinan Ptolemaioksilta.

Ptolemaioksien aikakaudelle oli tyypillistä kreikkalaisten kaupunkien perustaminen Palestiinaan. Antiikin Kreikan tavan mukaisesti monelle kaupungille myönnettiin polis (=kaupunki)

-oikeudet, mikä merkitsi tietynlaista autonomista asemaa. Näin Ptolemaiosten onnistui levittää hellenistiläistä kulttuuria ja voittaa alamaistensa suosio, joita autonominen asema viehätti. Näissä kreikkalaisissa kaupungeissa asuvat juutalaiset vähemmistöt joutuivat luultavasti usein konflikteihinpakanallista uskontoa harjoittavien kreikkalaismielisten kanssa. Vastakohtana kreikkalaisille kaupungeille olivat Juudean ja Galilean alueet, jotka jäivät suurelta osin juutalaisuuden ydinalueiksi.

Seleukidien valtakausi ja Makkabealaiskapina (201–142 eKr.): 1. ja 2. Makk. sekä Dan.

Seleukidien valtakausi Palestiinassa oli lyhyt ja dramaattinen. Kohta 100-luvun eKr. alussa Seleukiditjoutuivat kohtaamaan vaarallisen vihollisen lännessä: Rooma oli alkanut levittäytyä yhä enemmän itäänpäin. Vuonna 190 eKr. Rooma löi Magnesiassa Seleukidien joukot ja alkoi uhata Seleukidien asemaaidän johdossa. Tämän vuoksi Seleukidit pyrkivät lujittamaan epäyhtenäistä ja moniin eri kansoihinjakautunutta valtakuntaansa. Antiokhos IV Epifaneen (175-164 eKr.) aikana tämä pyrkimys johtisuoraan konfliktiin juutalaisuuden kanssa.

Antiokhoksen ajatuksena oli luoda poliittisesti, uskonnollisesti ja kulttuurin kannalta yksi jayhtenäinen valtakunta. Tähän päämäärään päästääkseen hän pakotti juutalaisia luopumaan uskostaansyöttämällä heille epäjumalille uhrattua sian lihaa ja vaatimalla heitä palvelemaan epäjumalia. Monet luopuivat uskostaan, kun taas toiset olivat valmiit kärsimään marttyyrikuoleman. Viimeinen pisarajuutalaisille oli, kun Antiokhos vuonna 167 eKr. toi Zeus Olympoksen patsaan (“turmion iljetys,hävityksen kauhistus,” Dan. 11:31) Jerusalemin temppeliin ja lopetti siellä juutalaiset uhritoimitukset. Tämän seurauksena syntyi nk. makkabealaiskapina, jonka johdossa oli Mattatias niminen mies jahänen viisi poikaansa. Näistä sodista kerrotaan erityisesti Makkabilaiskirjoissa (ks. luku 11.3). Juudas Makkabeus osoittautui kaikkein lahjakkaimmaksi soturiksi ja hänen johdollaan makkabealaisten onnistui tuottaa monia raskaita tappioita syyrialaisille. Temppeli vapautettiin vuonna 164 eKr. ja tämäntapahtuman kunniaksi juutalaiset vielä nykyäänkin viettävät Hanukka-juhlaa. Juudaksen saatua surmansa taistelussa hänen työtään jatkoivat hänen veljensä Joonatan ja Simon. Kapinan seurauksenaJuudea vapautui lopulta kokonaan Syyrian vallan alaisuudesta. Siitä alkoi makkabealaisten jälkeläisten hallinto Juudassa, nk. hasmonealaisdynastian aika. Hasmonealaisten valtakausi päättyivuonna 63 eKr. roomalaisten vallattua Juudean ja Palestiinan. Tämä poliittinen tilanne onkin sitten jotuttu Uuden testamentin lehdillä.

Osa III

Vanhan testamentin kirjat ja niiden johdannot

Kirjan kolmannessa pääosassa käydään läpi Vanhan testamentin kirjat ja deuterokanoniset kirjat sekä niiden pääsisältö, niihin liittyvät tärkeimmät eksegeettiset kysymykset ja niiden merkitys Uudessatestamentissa.

6. Mooseksen kirjat

6.1 Mooseksen kirjojen synty ja tulkinta

Mooses kirjoittajana?

Juutalaisuudessa Mooseksen kirjoja kutsutaan yleisesti heprean termillä Toora. Se merkitsee ”opetusta”, ja sen varhainen kreikankielinen käännös Septuagintassa oli nomos eli laki. Tästä johtuen puhutaan usein ”Mooseksen laista”, vaikka toora käsitteenä on paljon laajempi.

Mooseksen kirjoihin viitataan usein myös nimellä Pentateukki. Nimi tulee kreikankielisestä ilmaisustahē pentateukhos biblos eli ”viisiosainen kirja”. Vanhassa testamentissa viitataan toisinaan ”Mooseksenlakiin”, mutta ei ole aina selvää, mihin osaan Pentateukkia viitataan. Deuteronomistisessahistoriankirjoituksessa (5. Moos. – 2. Kun.) viitataan luultavastikin vain Viidenteen Mooseksen kirjaan eliDeuteronomiumiin (1. Kun. 2:3; 2. Kun. 14:6; 23:25).

Kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintan (Deuteronomion) ja Hieronymuksen kääntämän latinankielisen Vulgatan (Deuteronomium) Viidennen Mooseken kirjan nimet merkitsevät ”toinen laki”.Kronistisessa historiankirjoituksessa (1.-2. Aik. sekä Esra-Neh) termi ”Mooseksen laki” viittaa mahdollisesti jo laajemmin koko Pentateukkiin (2. Aik. 23:18; 25:4; Esra 3:2; 6:18). Esimerkiksi 1. Aik. 1-9 edellyttänee tunnetuksi Pentateukin pelastushistoriallisen esityksen Aadamista Jaakobin poikiin jaheidän jälkeläisiinsä. Myöhemmin juutalaisuudessa vakiintui näkemys, että Mooses on Pentateukin kirjoittaja. Varhaisin todistus, jonka mukaan koko Pentateukki on Mooseksen kirjoittama, tulee juutalaiselta historioitsijalta Josefukselta. Hän kirjoittaa Apionia vastaan suunnatussa teoksessaan(Contra Apionem 1.8): ”nämä viisi (kirjaa) ovat Mooseksen kirjoittamia.”

Tämä käsitys vakiintui myöhemmin Talmudissa. Uudessa testamentissa (Mark. 12:26) edellytetään myös, että Mooses on kirjoittanut kaikki viisi Mooseksen kirjaa.

Historiallisesti tarkasteltuna on selvää, ettei koko Pentateukki voi olla Mooseksen kirjoittama. Viitataanhan luvussa 5. Moos. 34 Mooseksen kuolemaan. Mooses on kuitenkin niin keskeinen henkilö Pentateukissa, että on ollut perusteltua juutalaisessa (ja sittemmin myös kristillisessä) tulkintatraditiossa yhdistää nämä viisi kirjaa hänen persoonaansa. Genesiksessä ei kertaakaan mainita Moosesta nimeltä. Genesis liittyy kuitenkin esityksellisesti muihin Mooseksen kirjoihin, minkä johdosta myös sen katsottiin olevan peräisin Moosekselta.

Mooseksen kirjojen syntyprosessi

Mooseksen kirjojen synnystä ei antiikin aikaisissa lähteissä puhuta mitään. Tekstin huolellinen tutkiminen on kuitenkin paljastanut, että Pentateukki on pantu kokoon monista erilaisista lähteistä.Monet laeista esiintyvät kolmessa eri kohdassa (esim. 2. Moos. 23:19; 34:16; 5. Moos. 14:21). Tämä onhelpointa selittää siten, että Mooseksen nimissä olevia erilaisia lakikokoelmia on ollut useita. Ne on kaikki koottu yhteen ja toimitettu viiteen Mooseksen kirjaan. Mooseksen kirjojen syntyä voitaisiinverrata varhaisessa Syyrian kirkossa 100-luvun jKr lopulla vaikuttaneen Tatianoksen toimitustyöhön,kun hän teki neljästä evankeliumista yhden ainoan kokoelmateoksen,

joka tunnetaan nimellä Diatessaron (”neljän kautta”). Evankeliumitekstinä sitä käytettiin varhaisen Syyrian kirkon liturgiassa pitkään. Mooseksen kirjat voidaan nähdä vastaavanlaiseksi kokoelmateokseksi, johonkerättiin kaikki saatavilla oleva tieto mooseslaisista laeista joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla 400-luvulla eKr.

Mooseksen kirjoja tutkimalla on verraten helppo erottaa tiettyjä varhaisia lakikokoelmia, jotka olivat kirjoittajan (tai kirjoittajien) käytössä pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla. Jotkut niistäovat hyvin vanhoja, ja niiden kieltä on jouduttu päivittämään, jotta ne olisivat luettavia. Kielellisenpäivityksen ohella varhaisia lähteitä on myös toimitettu teologisesti ja tutkijat ovat eri mieltä näiden toimitustöiden laajuudesta. Varhaisin Mooseksen nimissä oleva lakikokoelma lienee Liitonkirja (2. Moos. 20:24-23:33). Deuteronomiumin eli Viidennen Mooseksen kirjan kirjoittaja on tuntenut sen, kunkirjoitti 600-luvun eKr. lopulla Joosian aikana Mooseksen lain esityksen. Niin Liitonkirja kuin Deuteronomium ovat läpikäyneet vielä lopullisen toimitustyön, kun ne on liitetty meidän tuntemiimme Mooseksen kirjoihin. Muita tärkeitä kokoelmia ovat Kymmenen käskysanan kokoelmat(2. Moos. 20; 5. Moos. 5) ja Pyhyyslaki (3.

Moos. 17-26). Erillisiä pienempiä kokonaisuuksia voidaan erottaa, kuten 2. Moos. 34 ja kahdentoistakirouksen litania luvussa 5. Moos. 27.

Lakikokoelmien ohella Mooseksen kirjat sisältävät myös kerrontaa alkaen maailman luomisesta aina patriarkkojen ja Mooseksen elämään asti. Myös näiden kerronnallisten osien taustalla on ollut erilaisialähteitä, joita Mooseksen kirjan lopullinen toimittaja on hyödyntänyt.

Tutkijat puhuvat neljästä eri kerronnallisesta lähteestä: 1) Jahvisti kirjoitti maailman luomisesta ja Israelin varhaisesta historiasta käyttämällä johdonmukaisesti Jumalan nimeä Jahve. 2) Elohisti puolestaan käytti nimeä Elohim (”jumala”), kun hän kirjoitti historian katsauksensa alkaenAbrahamista. 3) Deuteronomiumissa tehdään oma kerronnallinen katsaus Israelin historiaan, ja tutkijat keskustelevat, löytyykö muualta Mooseksen kirjoista deuteronomistisia tekstejä. 4) Pappiskirja on yleisen käsityksen mukaan verraten myöhäinen esitys maailman luomisesta aina Mooseksen elämään asti. Näiden neljän lähteen katsottiin syntyneen tässä esitysjärjestyksessä, muttanykyisin tutkijat ovat hyvinkin erimielisiä siitä, millä tavalla nämä lähteet tulisi ajoittaa. Itse asiassa tutkijateivät ole enää lainkaan yksimielisiä siitä, että Pentateukki jakautuu näihin lähteisiin. Tutkijoiden erimielisyyden taustalla on se tosiasia, että Mooseksen kirjojen lopullisessa toimitustyössä ei varhaisempien lähteiden sananmuotoja ole aina säilytetty, vaan niitä on muokattu. Siksi tutkijan onvaikea ajoittaa lähteitä, jotka sisältävät varhaista aineistoa, mutta jotka ovat nyt Mooseksen kirjoissamuokatussa muodossa. Tätä tilannetta voitaisiin verrata synoptisiin evankeliumeihin. Luukas jaMatteus ovat säilyttäneet Markuksen todistuksen Jeesuksen elämästä ja opetuksista, muttamuokanneet hänen kielellistä esitystään. Samalla tavalla Mooseksen kirjoissa on hyödynnetty varhaisempia lähteitä. Niitä on paikoitellen lainattu sanatarkastikin, mutta niiden sananmuotoja on toisinaan myös päivitetty. Pelkästään Matteuksen evankeliumia käyttäen on vaikeaa ja monin paikoinmahdotonta rekonstruoida Markuksen evankeliumin sananmuodot.

Vastaavasti pelkästään Tatianoksen Diatessaronia käyttäen voidaan erotella Johanneksen evankeliumistaperäisin olevaa sisältöä omaksi lähteekseen, mutta synoptisten evankeliumien (Matteuksen, Markuksen jaLuukkaan) erottaminen toisistaan olisi vaikea, ellei peräti mahdoton

tehtävä. Vastaavasti Mooseksen kirjojen kohdalla on vaikea erottaa niiden taustalla olevia kirjallisialähteitä.

Lähi-idän kirjallinen vasallisopimuskaava

Mooseksen kirjojen sisältö ja kirjallinen esitystapa seuraavat muinaisen Lähi-idän kirjallisia tyylilajeja.Monet Mooseksen laeista ovat ikivanhoja, ja niitä vastaavia lakeja voidaan löytää esimerkiksi Hammurabinlaista (1700-luvulla eKr.) ja sitäkin varhaisemmista mesopotamialaisista lakikokoelmista. Mooseksen kirjoissa Jumalan ja Israelin suhde esitetään vasallisopimuksen kaavaa käyttäen. Israel kuvataan Jumalanvasallina, joka saa hallittavakseen Kanaaninmaan. Israelin

tehtävänä on olla Jumalan uskollinen vasalli, jotta se saisi elää ja hallita maata, joka ”vuotaa maitoa jahunajaa.”

Lähi-idän kirjallisia sopimuksia tunnetaan aina 2500 eKr. alkaen ja ne sisältävät erityisestikolme pääryhmää: (1) Turkin Boghazköysta (muinainen Heetin pääkaupunki Hattusas) löydetytvasallisopimukset Heetin kuninkaiden ja heidän vasalliensa välillä (n. 1450-1200 eKr.). (2) Syyriasta 800-luvulta eKr. peräisin olevat arameankieliset sopimukset. (3) Uus-assyrialaiset vasallisopimukset(800-600 eKr.), jotka solmittiin Assyrian kuninkaan ja hänen vasalliensa välillä. Koska esimerkiksiheettiläisissä vasallisopimuksissa käytetään akkadinkielisiä termejä riksu (liitto) ja mamitu (vala) ontodennäköistä, että sopimuksissa käytetty kaava on peräisin Kaksoisvirtojen maasta.

Sopimukset voidaan jakaa kahteen eri päätyyppiin: (1) tasavertaiset sopimukset ja (2) suurkuningas-vasalli sopimukset, jotka puolestaan jakaantuvat kahteen eri alalajiin: velvoittavat sopimukset ja lupaukseen perustuvat sopimukset. Lupaukseen perustuva liitto korosti suurkuninkaan suosiollista mielenlaatua vasalliaan kohtaan, kun taas velvoittavassa liitossa pääpaino olivasallin uskollisuudessa kuningasta kohtaan. Vanhassa testamentissa Siinain liittoa voidaan luonnehtiavelvoittavaksi liitoksi, kun taas Aabrahamin (1. Moos. 17 ja 22) ja Daavidin kanssa (2. Sam. 7) solmitut liitotperustuvat Jumalan antamiin armon lupauksiin. Jumala pysyy uskollisena, vaikka Abrahamin taiDaavidin jälkeläiset olisivat eläneet Jumalan tahdon vastaisesti, ja kutsuu liitosta luopunutta uudelleenyhteyteensä (ks. erityisesti Jes. 51:1-3; 55:3-5).

Heettiläisissä vasallisopimuksissa esiintyvä kaava muistuttaa muotohistoriallisesti Pentateukissa esitetyn Siinain liiton esitystapaa. Näissä vasallisopimuksissa on erotettavissa kuusi kohtaa:

1. Esittely: Liiton solmijan (=kuningas) nimi, tittelit ja kunnianimi sekä sukuluettelo.

2. Historiallinen katsaus: Esitetään ne vaiheet, jotka ovat johtaneet liiton solmimiseen. Tässä osassa korostetaan usein myös kuninkaan hyväntahtoisuutta vasalliaan kohtaan.
3. Velvoitukset: Vasallin tehtävät ja velvollisuudet suurkuningasta kohtaan määritellään yksityiskohtaisesti.
4. Velvoitus laittaa kopio dokumentista näkyviin temppeliin.

5. Todistajat: Sopimus solmittiin jumalten edessä ja nämä olivat todistajina vasallia vastaan, mikäli tämä rikkoo sopimuksen.
6. Kiroukset ja siunaukset: Mikäli vasalli pitää liiton sopimusehdot, häntä kohtaa siunaus. Jos hän rikkoo ne, hän saa osakseen kirouksen.

Siinain liiton solmiminen luvuissa 2. Moos. 19-24 voidaan jakaa heettiläisten vasallisopimusten mukaan seuraaviin osiin:

Kymmenen käskysanan esitys (2. Moos. 20) seuraa siis yllä esitetyn sopimuskaavan alkua:

1. Esittely: “Minä olen Herra, sinun Jumalasi...” (j. 2)
2. Historiallinen katsaus: “... joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta” (j. 2).
3. Velvoitukset: 10 käskysanaa.

Muualta Pentateukista voidaan löytää monia vastaavuuksia heettiläisten vasallisopimusten kohtiin 4-6. Jakeessa 2. Moos. 25:16 israelilaisia velvoitetaan säilyttämään lain taulut arkussa, joka oli pyhäkössä. Edelleen israelilaisten tulee lukea liiton dokumentti säännöllisin väliajoin (5. Moos.

31:10-13; vrt. myös 2. Moos. 24:7). Heetin kuninkaan, Suppiluliuman (1375-1335 eKr.) ja Mitannin vasallin Mattiawazan välisessä sopimuksessa todetaan: “Jäljennös tästä taulusta on asetettu aurinkojumalan Arinnan eteen ... Mitannissa kopio on asetettu Tessubin, Kahatin pyhäkön (kurinnu) herran, eteen.” Tämä sopimus määrittelee edelleen: “Säännöllisin väliajoin sopimus luettakoon julki Mitannin kuninkaan ja Hurrinmaan asukkaiden läsnä ollessa.”

Koska Israelin monoteistinen uskonto teki mahdottomaksi sen, että jumalia olisi

otettu liiton todistajiksi, kutsuttiin tähän tehtävään “taivas ja maa.” “Taivas ja maa ovat todistajinani, kunnyt sanon...” (5. Moos. 4:26; 30:19); “Kuuntele, taivas, mitä minä puhun,

kuulkoon maa minun sanani” (5. Moos. 32:1). Kirouksia ja siunauksia on lueteltu luvuissa 3. Moos.

26 ja 5. Moos. 27-28.

Asarhaddonin perimyssopimus

Uusassyrialaisissa vasallisopimuksissa on usein mainittu liiton solmimisen rituaali ja siinä vannottu uskollisuuden vala. Erityisesti Viidennen Mooseksen kirjan katsotaan monessa suhteessa muistuttavan uusassyrialaisia vasallisopimuksia, erityisesti Assyrian kuninkaan Asarhaddonin (681- 669 eKr.) aikaisia sopimuksia. Viides Mooseksen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin, jotka muodollisesti muistuttavat vasallisopimusta – kohtia on valotettu Asarhaddonin perimyssopimuksen käännöksillä. Asarhaddonin valtiosopimus vuodelta 672 eKr., ja sen tarkoituksena oli taata hänen poikansa Assurbanipalin asema. Teksti on osittain käännetty teoksessa R. Mattila (toim), Ninive 612 eKr.:Assyrian imperiumin loisto ja tuho (Helsinki University Press 1995) 111-117.

Liiton osapuolten esittely (5. Moos. 1:1-6a; 5:6a): ”Asarhaddonin, kaikkeuden kuninkaan, Assyrian kuninkaan,Sanheribin – samoin kaikkeuden kuninkaan, Assyrian kuninkaan – pojan sopimus

Humbarešin, Nahšimartin kaupungin hallitsijan kanssa, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa kanssa, kaikkien nahšimartilaisten, kaikkien hänen hallinnassaan olevan väen, suurten ja pienten kanssa, niin paljon kuin heitä on auringonnoususta auringonlaskuun, kaikkien niiden kanssa, joita Asarhaddon hallitsee kuninkaana ja herrana, teidän kanssanne, poikienne ja pojanpoikienne kanssa, jotkasyntyvät tulevina aikoina tämän sopimuksen jälkeen” (§ 1).

Historiallinen johdanto (vrt. 5. Moos. 1:6b-3:29; 5:6b; 9:7-10:11): ”Valasopimus, jonka Asarhaddon,Assyrian kuningas, on tehnyt teidän kanssanne, taivaan ja maan suurten jumalten edessä, Assurbanipalin vuoksi, perimyspalatsin suuren kruununprinssin, Asarhaddonin, Assyrian kuninkaan,teidän herranne pojan, jonka hän on nimennyt ja nimittänyt kruununprinssiksi” (§ 4).

Kehotus seuraamaan sopimusta (vrt. 5. Moos. 4:1-23; 6:4-7:26; 10:12-22): ”Kun Asarhaddon, Assyrian kuningas menee kohtaloonsa, te asetatte Assurbanipalin, perimyspalatsin suuren kruununprinssin,kuninkaalliselle valtaistuimelle ja hän on hallitseva teitä Assyrian kuninkaana ja herrana. Te suojelettehäntä maalla ja kaupungissa, kaadutte ja kuolette hänen vuokseen. Te puhutte hänelle tottasydämestänne, neuvotte häntä hyvin ja uskollisesti ja helpotatte hänen

tietään kaikin tavoin …” (§ 4).

Säädökset (vrt. 5. Moos. 12-26): Asarhaddonin tekemässä perimyssopimuksessa on useita säädöksiä, joita vasallien tulee kunnioittaa. Esim. ”Jos te kuulette jotain pahaa, ilkeää tai sopimatontakuninkuudesta, jotakin joka ei ole sopivaa ja hyvää Assurbanipalia, perimyspalatsin suurtakruununprinssiä kohtaan, joko hänen veljiltään, hänen sediltään, hänen serkuiltaan, hänen perheeltään, hänen isänsä sukulaisilta tai ylimyksiltä ja maaherroilta tai parrakkailta hovimiehiltä ja eunukeilta tai oppineilta tai keneltä tahansa ihmiseltä, te ette salaa sitä vaan tulette ja ilmoitatte senAssurbanipalille, perimyspalatsin suurelle kruununprinssille” (§ 6).

Todistajat (vrt. 5. Moos. 4:26; 30:19; 31:28): ”Vahvistaen, tehden ja asettaen sen Jupiterin,

Venuksen, Saturnuksen, Merkuriuksen, Marsin ja Siriuksen edessä. Aššurin, Anun, Illilin, Ean, Sinin, Šamašin, Adadin, Mardukin, Nabûn, Nuskun, Urašin, Nergalin, Mullisun, Šeruan, Belet-ilin, Niniven Ištarin, Arbelan Ištarin, taivaassa ja maassa asuvien jumalten, Assyrian jumalten, Sumerin ja

Akkadin jumalten, kaikkien maitten jumalten edessä” (§ 2).

Kiroukset ja siunaukset (vrt. 5. Moos. 27-28): Perimyssopimuksissa on tyypillinen pitkä lista

kirouksia, ja ne alkavat seuraavasti: ”Aššur, jumalten kuningas, joka määrää kohtalot, määrätköön teillepahan ja epämiellyttävän kohtalon. Älköön hän antako teille pitkää ikää ja vanhuuden elinpäiviä. Mullisu,hänen rakas vaimonsa, tehköön pahaksi hänen lausumansa, älköön hän ajako teidän asiaanne. Anu,jumalten kuningas, antakoon sairauden uupumuksen, malarian,

unettomuuden ja kivulloisuuden sataa kotienne päälle …” (§ 37, 38, 38A).

Valan vannominen (vrt. 5. Moos. 29:9-28): ”Vannokaa Aššurin, jumalten isän, maitten herran kautta!Samoin Anun, Illilin ja Ean kautta! Samoin Sinin, Šamašin, Adadin ja Mardukin kautta!

Samoin Nabûn, Nuskun, Urašin ja Nergalin kautta! Samoin Mullisun, Šeruan ja Belet-ilin kautta! Samoin Niniven Ištarin ja Arbelan Ištarin kautta! Samoin kaikkien Assurin jumalten kautta … Samoin kaikkien maitten jumalten kautta! Samoin kaikkien taivaan ja maan jumalten kautta!

Samoin kaikkien hänen maansa ja alueensa jumalten kautta!” (§ 3).

Sopimuksen solmiminen (vrt. 5. Moos. 10:1-5; 31:24-26): ”Koskien Assurbanipalia, perimyspalatsin

suurta kruununprinssiä, Asarhaddonin, Assyrian kuninkaan poikaa, jonka vuoksi hän on tehnyt

teidän kanssanne tämän valasopimuksen” (§ 1).

Sopimuksen määräaikainen lukeminen (vrt. 5. Moos. 31:9-13). Heettiläisissä sopimuksissa on erikseen velvoituksia lukea sopimus ääneen. Assyrialaisissa sopimuksissa velvoitetaan sopimuksen olevan voimassa myös tulevien sukupolvien ajan, mikä edellyttää lukemista.

Sopimuksen kopio (vrt. 5. Moos. 17:18-19; 31:25-26): Ennen kirouksia (alkaen § 37) Asarhaddonin perimyssopimuksessa on kielto tuhota asiakirja, mikä edellyttää sen säilyttämistä: ”Jos te poistatte sopimustaulun, poltatte sen tulessa, heitätte sen veteen, hautaatte sen maahan tai tuhoatte sen millähyvänsä keinolla, hävitätte sen tai tasoitatte sen pinnan niin …” (§ 36). Tämän jälkeen seuraa kiroukset.

Israel Jumalan vasallina

Voidaan siis täydellä syyllä sanoa, että Jumalan ja Israelin välinen suhde – niin kuin se Pentateukissa on esitetty – vastaa suurkuninkaan ja vasallin välistä suhdetta. Suurkuningas lupaa suojella ja antaa siunauksen kansalleen, kun taas kansan tulee tarkkaan noudattaa Jumalansa antamia säädöksiä. Jumala rankaisee tottelemattomuuden toteuttamalla kaikki kiroukset ja erityisesti karkottamalla kansansa pois Luvatusta maasta. Kuitenkin Jumalan sanelema liitto sisältäälupauksen kirouksenkin alaiselle kansalle: luopunut ja pakkosiirtolaisuuteen ajettu kansa voi kääntyäJumalansa puoleen, jolloin sen sallitaan palata takaisin Luvattuun maahan. Jumala ei hylkäälopullisesti. Erityisesti Aabrahamille ja Daavidille annetut lupaukset korostivat lohdullista puoltaJumalan ja Israelin välisessä liitossa. Luvun 3. Moos. 26 mukaan syntiin langennut ja siksi kirouksenalle joutunut kansa pääsee uudelleen Jumalansa hoiviin Aabrahamille lausutun lupauksen nojalla (j.42). Myös luvuissa Jes. 40-55 lohdutetaan Babylonian pakkosiirtolaisuuteen ajettua kansaanimenomaan Aabrahamille (Jes. 41:8; 51:1-3) ja Daavidille (Jes. 55:3-5) annetuilla lupauksilla.

Vaikka siis Mooseksen kirjat nykyisessä muodossaan ovat syntyneet pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla ilmeisesti joskus 500- tai 400-luvulla eKr., ne sisältävät varhaisiaMooseksen nimissä talletettuja traditioita.

6.2 Genesis

Ensimmäinen Mooseksen kirja tunnetaan nimellä Genesis kreikankielisessä Vanhassa testamentissa, Septuagintassa sekä latinankielisessä Vulgatassa. Kreikankielinen nimi on johdettu jakeesta 1. Moos. 2:4: ”Tämä on kirja taivaan ja maan synnystä/alkuperästä (geneseōs).” Nimi on siisjohdettu jakeesta, joka vastaa hyvin kirjan ensimmäistä jaetta. Sen mukaan ”alussa (hepreaksi

bĕrēšît) Jumala loi taivaan ja maan.” Juutalaisessa traditiossa kirjaa kutsutaan sen ensimmäisen

sanan mukaan nimellä bĕrēšît (vastaavalla tavalla nimettiin myös muut Mooseksen kirjat). Juutalainen tapa nimetä Mooseksen kirjat niiden alkusanan mukaan seuraa vanhaa itämaista tapaa. Esimerkiksibabylonialaiset kutsuivat omaa luomismyyttiään sen ensimmäisten sanojen mukaan: Enūma eliš, ”kunylhäällä” tai Gilgameš-eposta vastaavasti: Ša nagba āmuru, ”hän, joka syvyydet näki”. Genesis sopiikinhyvin nimeksi kirjalle, joka käsittelee maailman alkua ja luomista sekä sen jälkeisiä tapahtumia ainapatriarkkojen aikaan (s.o. Joosefiin) saakka.

Genesiksen sisältö

Genesis sisältää 11 kertaa n.k. tolĕdôt-formelin (2:4; 5:1; 6:9; 10:1; 11:10; 11:27; 25:12; 25:19;

36:1, 4; 36:9; 37:2), joka on käännetty käännöksissä monella tavalla eri jakeissa: ”tämä on

kertomus” tai ”sukuluettelo” (vrt. Mt. 1:1-17) jne. Tolĕdôt esiintyy Vanhassa testamentissa vain

monikossa ja tarkoittaa ”todistuksia” tai ”jälkipolvea, sukua” (se johdetaan heprean verbistä jālad,”synnyttää”). Genesiksessä tolĕdôt -formelit jakavat kirjan laajempiin kerronnallisiin kokonaisuuksiin:

1. 1. Moos. 2:4-4:26; 2:4: ”Tämä on kertomus taivaan ja maan synnystä ...”

1. Moos. 2:4 avaa uuden jakson ensimmäisen luomiskertomuksen (1. Moos. 1:1-2:3) jälkeen. Tässä jaksossa kuvataan ensimmäisten ihmisten elämää paratiisissa ja syntiinlankeemusta. Kertomus Kainista ja Abelista on liitetty tähän yhteyteen muistuttumaan syntiinlankeemuksen jälkeisestä pahuuden voittokulusta maailmassa. Lisäksi Kainin ja Abelin välinen konflikti on perustelu sille, miksi seuraavassa luvussa Aadamin jälkipolvi esitetään jatkuvaksi Setin kautta. Abel tapettiin ja Kainkarkoitettiin eli sukulinja jatkuu Setistä.

2. 1. Moos. 5:1-6:8; 5:1: ”Tämä on Aadamin sukuluettelo.”

Jakso keskittyy Aadamin sukuluettelon esittämiseen Setin kautta aina Nooaan asti. Sukuluettelon loppuun onliitetty maininta ihmiskunnan turmeluksesta (1. Moos. 6:1-8), joka puolestaan on johdantona seuraavallekokonaisuudelle.

3. 1. Moos. 6:9-9:29; 6:9: ”Tämä on kertomus Nooan suvusta.”

Jaksossa kuvataan Jumalan lähettämä rangaistus sen turmeluksen johdosta, jonka Jumalan pojat (=varhaisen juutalaisen tulkintatradition mukaan langenneet enkelit) saivat aikaan maailmassa (1. Moos. 6:1-8). Samalla kertomus liittyy siihen tilanteeseen, johon Aadamin sukuluettelo päättyi eli Nooan aikakauteen (1. Moos. 5:32).

4. 1. Moos. 10:1-11:9; 10:1: ”Tämä on kertomus Nooan poikien ... suvusta.” Vedenpaisumuskertomuksen jälkeen esitellään heprealainen maailmankuva. Sen mukaan kaikki kansat polveutuvat Nooan kolmesta pojasta: Seemistä, Haamista ja Jafetista. Kun nämä kansat on lueteltu, kerrotaan Babelin tornin rakentajista. Kansat, jotka pitivät yhtä ja puhuivat yhtä ja samaa kieltä, hajautettiin eri kielipiireihin ja kansakuntiin.

5. 1. Moos. 11:10-26; 11:10: ”Tämä on kertomus Seemin suvusta.”

Kuten luvussa 1. Moos. 5 esiteltiin etenevä linja Aadamista Nooaan, tässä luetellaan linja Seemistä Terahiin,Abrahamin isään. Tällä sukuluettelolla on tärkeä kerronnallinen merkitys. Se luo pohjan jatkossa laajastikuvatulle Abrahamin historialle.

6. 1. Moos. 11:27-25:11; 11:27: ”Ja tämä on kertomus Terahin suvusta.”

Terahin suvun historia keskittyy pääasiassa Abrahamin vaiheisiin. Mutta siinä kerrotaan myös Abrahamin veljenpojan Lootin vaiheista. Kertomus päättyy Abrahamin kuolemaan ja hautaamiseen.

7. 1. Moos. 25:12-18; 25:12: ”Ja tämä on kertomus Ismaelin suvusta ...”

Genesiksen kirjoittaja ei ole kovin kiinnostunut Ismaelin suvun vaiheista. Hän tyytyy esittelemään lyhyesti Ismaelin jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Ismaelin jälkeläiset elivät Arabian niemimaalla, ja siksivarhaisessa islamissa kiinnostuttiin Ismaelista. Koraanin ja islamin opetusten mukaan mukaan Abrahaminsuvun historia jatkui Ismaelin kautta, ei Iisakin.

8. 1. Moos. 25:19-35:29; 25:19: ”Ja tämä on kertomus Iisakin ... suvusta.”

Iisakin suvun historia keskittyy pääasiassa Jaakobin vaiheiden esittämiseen. Mutta keskeisenä on myös Jaakobin ja hänen veljensä riita ja sovinto. Tämä jakso päättyy Iisakin kuolemaan ja hautaamiseen.

9. 1. Moos. 36:1-37:1; Tekstijakso sisältää kaksi tolĕdôt -formelia: 1. Moos. 36:1: ”Tämä on kertomus Esaun ... suvusta” ja 1. Moos. 36:9: ”Ja tämä on kertomus edomilaisten isän Esaun suvusta ...”

Kuten Ismaelin kohdalla myös Esaun kohdalla Genesiksen kirjoittaja tyytyy mainitsemaan ainoastaan Esaun jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Kirjoittaja päättää jakson viittaamalla Jaakobin asuinpaikkaan Luvatussa maassa (1. Moos. 37:1). Ilmeisesti tarkoituksena on osoittaa Jumalan armonvalinnan toteutumista Abrahamin suvun jälkeläisten keskuudessa. Jaakob asui muukalaisena Kanaanin maassa (eli Luvatussa maassa) sen lupauksen perillisenä, joka Abrahamille oli annettu, kun taas Esau siirtyi pois sieltä Seirin vuoristoon.

10. 1. Moos. 37:2-50:26; 37:2: ”Tämä on kertomus Jaakobin suvusta.”

Tekstijakso keskittyy Joosefin vaiheisiin. Sen keskeinen juoni kertoo, kuinka koko Jaakobin perhe siirtyy Kanaanin maasta Egyptiin. Näin ollen Genesiksen esitys päättyy siihen, mistä Toinen Mooseksenkirja (Exodus, joka tulee kreikan sanasta exodos, ”poislähtö”) jatkaa: Israelin lähtö Egyptistä, orjuudenpesästä.

On selvää, että tolĕdôt-formelit jakaavat Genesiksen esityksen eri osiin ja että kirjan rakenne on yhdenkirjoittajan systemaattisen esityksen ja ajattelun lopputulos. Tämä ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla on ollut käytettävissä varhaisempia lähteitä. Tiedot eri lähteistä ovat usein varsin hataralla pohjalla, eikäniistä ole hyötyä, kun selvitetään kirjan/kirjojen historiallisia ja

kulttuurihistoriallisia taustoja. Kirjallisten lähteiden avulla voidaan vain arvioida tekstien ikäkerrostumia, mutta ei niiden sisältämien traditioiden ikää. Liian usein tieteellisessä keskustelussaoletetaan, että tekstilähteen ajoittaminen tiettyyn aikakauteen johtaa samalla siihen johtopäätökseen,että kyseinen tekstimateriaali on ainoastaan ja vain kyseisen aikakauden tuote. Esimerkiksi tutkijat ovatusein sitä mieltä, että pappislähde Pentateukissa on pakkosiirtolaisuuden jälkeiseltä aikakaudelta ja kuvaa fiktiivisesti (täysin mielikuvituksen pohjalta) varhaisen Israelin historian vaiheita. Voisimme ottaa vertailuun Kalevalan syntymisen. Vaikka Kalevala kirjallisena luomuksena on verraten myöhäinen (1800-luvulla), on selvää, että sen sisältämä traditiot heijastavat paljon varhaisempaa materiaalia. Muinaisen Lähi-idän monet eepokset tunnetaan myöhäisbabylonialaiselta javarhaisbabylonialaiselta aikakaudelta. Tekstien sanamuoto on usein täysin erilainen, mutta eepostensisältö ja juoni on kuitenkin pysynyt samanlaisena yli tuhannen vuoden aikana. Vastaavalla tavalla meillä on mahdollisuus ymmärtää Genesiksen traditioiden talletusprosessi. Genesis on kirjoitettulopulliseen asuunsa joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla, 400-luvulla eKr. Genesiksen kirjoittajalla on kuitenkin ollut käytettävissään runsaasti varhaista kirjallista materiaalia ja suullista perimätietoa, joiden pohjalta hän on laatinut systemaattisen esityksen maailman synnystä aina Israelinkansan varhaisiin historiallisiin vaiheisiin. Heprean kieliasu Genesiksessä kuten myös Pentateukissa yleensä on ns. standardia raamatun hepreaa, jonka erityispiirteet voidaan ajoittaa hepreankielistenpiirtokirjoitusten (vuosilta 700-400 eKr.) avulla. Varmaa on se, että Genesiksen kirjoittajalla on ollutmielessään selvät teologiset päämäärät esittäessään maailman synnyn, alkutapahtumat ja Israelinvarhaista historiaa.

Genesis 1–11 – Historiallista kerrontaa?

Tavallinen Raamatun lukija törmää väkisinkin kysymykseen, kuinka Genesiksen ensimmäisiin lukuihin 1.Moos. 1-11 tulisi suhtautua. Kuvaavatko nämä luvut historiaa vai ovatko ne israelilainen versio Lähi-idän myyttisestä aineistosta?

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (eli Genesiksessä) kuvaukset maailman luomisestaja patriarkkojen elämästä on laadittu historiallisen esityksen mukaisesti. 1. Moos. 5 ja 11:10-26 antavatyksityiskohtaiset tiedot vuosiluvuista maailman luomisesta aina Abrahamin aikaan asti. Raamatun kuvaus Abrahamin suvun vaiheista ja myöhemmästä Israelin historiasta mahdollistaa yleisesityksenlaatimisen maailman synnyn iästä. Raamatun tiedoista voidaan laskea, että maailma olisi tällä hetkellä n.6000 vuotta vanha. Suomalainen 1700-luvulta peräisin oleva raamatunkäännös Biblia sisältää yksityiskohtaisen aikataulun maailman tapahtumista. Tällaisenaan Raamatun kuva maailman historian vaiheista oli vallitseva kristillisessä maailmassa aina valistuksen aikaan asti. NykyisinGenesiksen esittämää näkemystä maailman historian alkuvaiheista ei enää voida sovittaa yhteenluonnontieteissä ja historian tutkimuksessa saavutettuihin tuloksiin. Kuinka lukuihin 1. Moos. 1-11 tulisisiis suhtautua? Jos lukuja 1. Moos. 1-11 luonnehditaan pelkäksi myyttikokoelmaksi vailla mitäänhistoriallista arvoa, sivuutetaan tärkeitä teologisia näkökulmia.

Lisäksi voidaan kadottaa Genesiksen ja monien Lähi-idän myyttien sisältämä historiallinen ydin. Toisaalta taas yritykset selittää 1. Moos. 1-11 luotettavana historiallisena kuvauksena johtavathistorialliseen juurettomuuteen tai historialliseen kritiikittömyyteen.

Luvut 1. Moos. 1-11 liittyvät monella tavalla muinaisen Lähi-idän myytteihin ja mytologioihin. Näitä ovat esimerkiksi luomisen yhteydessä tapahtuvan ”kaaosvesien” vallan rajoittaminen (1. Moos. 1:1-10); ihmisen luominen savesta, maan tomusta (1. Moos. 2:7);

paratiisiajan ihanuus (1. Moos. 2-3); ihmisten pitkät elinajat (1. Moos. 5); vedenpaisumus (1. Moos. 6-9);aikakausi, jolloin maailmassa puhuttiin vain yhtä ainoata kieltä (1. Moos. 11:1-8). Kaikkialla Lähi-idässätällainen myyttinen aineisto oli sidoksissa uskontoon ja pönkitti pakanallisia uskomuksia moniinjumaliin. Ilman omaa uskon näkökulmaa maailman syntymiseen israelilainen jumala-usko olisi ollutvakavasti uhattuna näiden pakanallisten maailmankatsomusten paineessa. Israel tarvitsi oman uskonvastauksen: miten maailma sai syntynsä ja millä tavalla maailman historian kulkua on johdettuihmiskunnan alkuvaiheiden aikana? 1. Moos. 1-11 pyrkii antamaan vastauksen näihin kahteen kysymykseen. Sisältönsä puolesta se ankkuroituu Raamatun ajan vallitseviin myyttisiin käsityksiin, mutta on muuten vapaa antamaan oman uskon ratkaisunsa: Jumala on luonut kaiken ja johtanutmaailman historian kulkua ja valinnut kansojen keskuudesta Abrahamin suvun ja tehnyt hänenkanssaan liiton.

Vaikka nykyisen tieteellisen näkemyksen valossa on mahdotonta tarkastella lukujen

1. Moos. 1-11 kuvausta historiallisena, on niiden antama uskon näkökulma ja teologinen anti sitäkin merkittävämpi. Lukujen 1. Moos. 1-11 teologiaa tarkastellaan tässä kirjassa siitä näkökulmasta käsin,miten se poikkeaa muinaisen Lähi-idän myyttien sisällöstä. Näin käy ilmi, mikä on lukujen 1. Moos. 1-11keskeinen teologia.

Vielä nykyäänkin lukuja 1. Moos. 1-11 voidaan tarkastella ”lapsenomaisena” ja

helppotajuisena maailman synnyn ja sen varhaisten historiallisten vaiheiden kuvauksena. Esimerkiksimaailman luominen (1. Moos. 1) on esitetty muinaisista itämaisista uskomuksista poiketen niin, etteivätaurinko, kuu ja tähdet edusta jumaluuksia. Syntiinlankeemus (1. Moos. 3) ja sitä seurannut ihmisen turmelus on hyvin sovellettavissa ihmisen kautta historian ajan osoittamaan aggressiivisuuteen toistaihmistä kohtaan. Kielten eriytyminen (1. Moos. 11:1-9) on pidempänä historiallisen ajan ilmiönä tarkasteltuna mielekäs. Onhan nykyisessä kielitieteessä vallitseva näkemys se, että monet maailmankielistä kuuluvat yhteisiin kieliryhmiin. Näin ollen yhä edelleenkin on tarpeellista ja Raamatun ilmoituksen kunnioituksen kannalta välttämätöntä, että lapsille opetetaan lukujen 1. Moos. 1-11kertomukset sellaisinaan. Niin kuin 1. Moos. 1-11.

Aikoinaan toimi välttämättömänä vastapainona pakanallisille myyteille ja uskomuksille, niin nämä Raamatun ensimmäiset luvut tarjoavat myös nykyaikana hyvän vastapainon tieteellisen filosofian synnyttämille erilaisille maailmankatsomuksille, joissa Jumalalla ei ole tilaa.

Patriarkkakertomusten historiallisuus

Jos siis luvut 1. Moos. 1-11 perustuvat Lähi-idän myyttiseen aineistoon, eikä niitä voida luonnehtia historialliseksi kerronnaksi, kuinka on sitten patriarkkakertomusten (1. Moos. 12-50) historiallisen arvon laita?

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, missä määrin patriarkkakertomukset ovat todelliseen historiaan viittaavia tapahtumaselostuksia. Monet ajattelevat näiden kertomusten olevanvailla mitään todellista historiallista pohjaa. Niitä pidetään

myöhään syntyneinä kertomuksina, joiden tarkoituksena oli selittää Israelin kansan syntyhistoria. Toisaalta on tutkijoita, jotka ovat yrittäneet argumentoida sen puolesta, että patriarkkakertomukset sisältävät historiallisesti luotettavaa materiaalia. Heidän perusargumenttinsa on se, että luvuissa 1.Moos. 12-50 kuvatut tapahtumat voidaan monessa suhteessa yhdistää toisella vuosituhannella eKr. vallinneisiin historiallisiin olosuhteisiin ja kulttuuriin sekä uskonnollisiin tapoihin. Tällaisten yhteyksien löytyminen patriarkkakertomusten sisällön ja Raamatun ulkopuolisten lähteiden välillä eikuitenkaan vielä todista kertomusten olevan historiallisesti luotettavia. Ne puhuvat vahvasti kuitenkinsen puolesta, että kirjoittajilla on ollut vähintäänkin jotain tietoa patriarkkojen ajasta. Tällaiset yhteydet antavat meille mahdollisuuden luoda loogisen mahdollisen maailman, johon patriarkkakertomuksetvoidaan sijoittaa. Käsitteellä ”looginen mahdollinen maailma” ymmärretään tässä selitysmallia, jossapatriarkat sijoitetaan muinaisen Lähi-idän historialliseen ja kulttuuriseen maailmaan, ja kysytään missämäärin tämä on loogisesti mahdollinen ratkaisu.

Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle tieteellisesti perustellusta näkemyksestä, jonka mukaan patriarkkoja voidaan pitää historiallisina henkilöinä ja heidän elämänvaiheitaan historiallisina tapahtumina. Samalla on muistettava, että vuosisatojen aikana patriarkkakertomuksiin on liitetty runsaasti tärkeitä teologisia teemoja. Voidaankin sanoa, että kertomukset on ”keitetty”moneen kertaan. Niihin on liittynyt paljon teologista ainesta. Toisinaan kertomuksissa esiintyy selviä anakronismeja. Esimerkiksi patriarkkakertomuksissa puhutaan filistealaisista, jotka saapuivatKanaanin maahan kauan patriarkkojen oletetun ajan jälkeen.

Toisinaan taas kertomuksissa tulee esille niin tärkeitä teologisia asioita, että niitä on varmasi muotoiltu uudelleen. Silti Raamatun ulkopuolisen aineiston avulla voidaan osoittaa, että patriarkkakertomuksissa edellytetyt elämäntavat, käsitteet, nimet, jne. soveltuvat monella tavalla muinaisen Lähi-idän toisen vuosituhannen eKr. olosuhteisiin. Seuraavaksi esitellään muutamia tärkeitä ajatuksia, jotta patriarkkakertomukset tulisivat paremmin ymmärretyiksi.

Nykyisen tiedon puitteissa patriarkkoja ei voida ajoittaa tiettyyn tarkasti määriteltyyn historialliseen ajanjaksoon. Erilaisia ehdotuksia on olemassa ja ne vaihtelevat toisen vuosituhanneneKr. alusta aina 1500-1400-luvuille eKr. asti. On perusteltua olettaa, että patriarkat ovat eläneet joskus toisella vuosituhannella eKr., todennäköisesti sen alkupuoliskolla. Joosefin valtaannousu on liitetty hyksojen aikaan Egyptissä (1700-1550 eKr.). On ajateltu, että Joosefin elämänvaiheet olisivatesimerkki siitä, kuinka seemiläisen (heprealaisen) miehen onnistui nousta orjan asemasta aina Egyptin yhteiskuntahierarkian huipulle. Jos Joosefin oletettu elinaika olisi 1600-luvulla eKr., voitaisiinAbrahamin elinaika ajoittaa 1800- ja 1700-lukujen eKr. vaiheille.

Patriarkkojen nimet olivat laajassa käytössä toisella vuosituhannella eKr. niin Mesopotamiassa kuin myös Syyriassa ja Kanaanissa. Tell Mardikhin (muinainen Ebla) kaivauksissa löydetyissä kolmannen vuosituhannen eKr. loppuun ajoitetuissa savitauluissa on nimiä, jotka muistuttavat paljon patriarkkojen nimiä: Eb-ri-um, Ab-ra-mu, E-sa-um, Ish-ma-ilu, Is-ra-ilu jne.

Vanhassa testamentissa ei patriarkkojen nimiä käytetä myöhemmässä Israelin tai Juudan historiassa. Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet kovin myöhään puhtaan

mielikuvituksen pohjalta, on vaikea selittää, mistä kertomusten laatijat olisivat keksineet juuri oikeanlaisetnimet.

Patriarkkojen elämäntyyli sopii hyvin seminomadeihin, jotka kiertelivät paikasta toiseen ja asettuivat asumaan kaupunkien lähettyville. Patriarkoista usein käytetty nimitys ”heprealainen” voitietyissä tapauksissa viitata rauhattomuuksia aiheuttaneeseen sosiaaliseen

ryhmään hapirut, kuten käy ilmi Simeonin ja Leevin toiminnasta Sikemissä (1. Moos. 34). Hapirujen nimistä suurin osa on ei-seemiläisiä, mutta myös seemiläisiä nimiä on säilynyt. Kiertelevinä paimentolaisina patriarkkoja eivät suojelleet lait. He pelkäsivät tulevansa murhatuiksi kauniiden vaimojensa takia (1. Moos. 12; 20; 26). Loot oli halveksittu ihminen Sodomassa (1. Moos. 19:9) ja Jaakob oli huolissaan kahden poikansa aiheuttamasta sekasorrosta Sikemin kaupungissa ja pelkäsi paikallisten asukkaiden kostoa (1. Moos. 34:30).

Patriarkkakertomusten historiallisuutta tukevat niissä kuvatut elämäntavat. Luvuissa

1. Moos. 12-50 on esitetty tapoja, jotka eivät sovi yhteen myöhemmin annetun Mooseksen lain kanssa.1. Moos. 12-50 kertoo monista yksityiskohdista, joille löytyy hyviä vastaavuuksia toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin olevista historiallisista dokumenteista. Aloitetaan tarkastelu patriarkkojen elämäntavoista, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain säädösten kanssa: Abraham naisisarpuolensa (1. Moos. 20:12; vastoin 3. Moos. 18:9, 11; 5. Moos. 27:22); Jaakobilla oli vaimoinaansisarukset (1. Moos. 39; vastoin 3. Moos. 18:18); Aabraham istutti pyhän puun (1. Moos. 21:33; vastoin5. Moos. 16:21); Jaakob pystytti kivipaaden (s.o. maṣṣēbâ-kiven; 1. Moos. 28:22; vastoin 5. Moos.16:22); nuorempi veli asetetaan vanhemman edelle (Joosef – Ruuben ja Efraim – Manasse; vastoin 5.Moos. 21:15-17). Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet verraten myöhään, miksi niihin olisi tietoisesti pantu yksityiskohtia, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain kanssa? Asian voi selittäähyvin seuraavasti: Patriarkkakertomukset ovat oma perimätietonsa ja Mooseksen nimissä talletetutlakikokoelmat taas omansa. Kun ne verraten myöhäisessä vaiheessa otettiin mukaan samaankirjalliseen esitykseen, näitä jännitteitä ei enää haluttu purkaa.

Nykyisin tunnetaan lukuisa määrä muinaisen Lähi-idän dokumentteja, joissa esiintyy vastaavia elämäntapoja kuin patriarkkakertomuksissa. Erityisesti Nuzista (Tigrisin itäpuolella) löytyneet 1500-1400-luvuille eKr. ajoittuvat tekstit valottavat patriarkkakertomuksissa esiintyviä tapoja ja osoittavat niiden olleen käytössä toisella vuosituhannella eKr. Toisaalta on todettava, että monet vastaavista tavoista esiintyvät myös ensimmäiseltä vuosituhannelta eKr. peräisin olevissa Lähi-idän dokumenteissa. Yhtäläisyydet toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin oleviin dokumentteihin eivät siis todista patriarkkakertomusten tapoja varhaisiksi, mutta eivät varmasti myöskään osoita niitä historiallisesti mahdottomiksi. Seuraavassa esitetään joitakin esimerkkejä näistä yhtäläisyyksistä (kyseisten Raamatun kohtien selityksistä löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa). Mies saattoi adoptoida orjan saadakseen hänestä perillisen omaisuudelleen. Abraham on ilmeisesti adoptoinut palvelijansa Elieserin, jolle koko hänen omaisuutensa oli tarkoitus siirtää (1. Moos. 15:1-4). Lapseton vaimo saattoi hankkia miehelleen toisen vaimon saadakseen perillisen hänen kauttaan. Jos varsinainen vaimo kuitenkin myöhemmin sai lapsen, siitä tuli pääperillinen (vrt.Saara ja Hagar sekä Ismaelin karkottaminen; 1. Moos. 16; 21:8-21). Jaakobin ja Labanin

kertomus, joka sijoittuu maantieteellisesti lähelle Nuzia, sisältää monia vastaavuuksia: Jaakob ei saaottaa muita vaimoja Raakelin ja Lean lisäksi (1. Moos. 31:50). Jaakob on saattanut olla Labanin adoptoima (vrt. selitystä 1. Moos. 31:43). Raakel ja Lea nousevat Labania vastaan ja Raakel varastaaLabanin jumalankuvat (1. Moos. 31:14-15). Jumalankuvien omistajan katsottiin olevan pääperillinen.Raakel halusi näin osoittaa Labanin omaisuuden kuuluvan miehelleen Jaakobille.

Eräässä Nuzin tekstissä kerrotaan kuolin-/sairasvuoteella tapahtuneesta siunauksesta ja sen sitovuudesta (1. Moos. 27). Jos Harranin lähellä sijaitsevan Nuzin dokumentit auttavat paremmin ymmärtämään Jaakobin ja Labanin vaiheiden yksityiskohtia, Egyptin dokumentit puolestaan valottavat monelta osin Egyptiin sijoittuvan Joosef-kertomuksen yksityiskohtia (ks. selityksiä lukuihin 1. Moos. 37-50).

Patriarkkojen uskonto, niinkuin se on kuvattu luvuissa 1. Moos. 12-50, soveltuu hyvin paimentolaiskulttuuriin. Patriarkkojen jumalia kutsutaan heidän omiin nimiinsä sidotuilla ilmaisuilla:Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Vanhan testamentin mukaan patriarkkojen aikana eivielä ymmärretty näiden kaikkien nimitysten olevan yhden ja saman

Jumalan nimi. Vasta Mooses teki israelilaisille tunnetuksi tämän: ”Ja minä olen ilmestynyt

Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille ‘Jumalana Kaikkivaltiaana’ (= ’Ēl Šaddaj), mutta nimelläni

‘Herra’ (=Jahve) en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi” (2. Moos. 6:3).

Patriarkkakertomusten mukaan Jumalan katsottiin olevan suvun suojelija, joka siunaa sitä javarjelee sen jäseniä. Paikkakunnasta toiseen kiertelevillä paimentolaisilla ei ollut mitään vakituista kulttipaikkaa, ja siksi oli luonnollista kutsua jumalaa suvun päämiehen mukaan: Abrahamin Jumalajne. Patriarkkakertomuksissa mainitaan myös useita muita Jumalan nimiä: ’Ēl ^cEljôn (1. Moos. 14:18-22),’Ēl Rō’ī (1. Moos. 16:13), ’Ēl Šaddaj (1. Moos. 17:1 etc.) ’Ēl ^cÔlām (1.

Moos. 21:33), ’Ēl Bêt’ēl (1. Moos. 31:13, 35:7). Esimerkiksi ’Ēl Bêt’ēl oli Betelin jumala, ’Ēl ^cEljôn taas Jerusalemin jumala jne. Tutkijat ovat arvelleet, että nämä nimet saattaisivat viitata eri jumaliin.Myöhemmässä israelilaisessa traditiossa kehittyi näkemys, jonka mukaan Israelin Jumala Jahve oliilmestynyt näillä nimillä patriarkoille (ks. 2. Moos. 6:2-3).

Israel-nimi esiintyy ensimmäisen kerran egyptiläisessä Merneftan steelassa n. vuodelta 1200 eKr. Israel nimi itsessään edellyttää, että israelilaisten on täytynyt pääasiassa olla ’Ēl-jumalan palvelijoita. Toinen Mooseksen kirja edellyttää taas, että heprealaiset orjat oppivat tuntemaan ’Ēl-jumalan nimellä Jahve (2. Moos. 6:2-3). Historian kannalta ei ole siis poissuljettu seuraava skenaario Israelin synnystä: Jo ennen Moosesta Kanaanin maahan oli muodostunut

Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jälkeläisten joukko, jotka patriarkkojen tavoin palvelivat ’Ēl-jumalaa. Tähän joukkoon oli liittynyt hyksojen valtakauden murtumisen jälkeen joukko seemiläisiä. Kun Mooses yhdessä heprealaisten orjien kanssa halusi mennä palvelemaan jumalaa jonnekin Kanaaninmaansuuntaan (2. Moos. 5:3), ehkä jo silloin yhteydet Kanaanin maassa asustaviin Israelin heimon jäseniin olivat olemassa. Näin ollen Vanhassa testamentissa säilyneiden patriarkkakertomusten varhaisinmerkitys oli siinä, että ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta Mooseksen heprealaisten orjien ja Kanaaninmaassa vaikuttaneen Israelin välillä. Molempia yhdisti yhteinen historia hyksojen aikaisessa Egyptissäsekä sieltä pakeneminen. Toiset olivat lähteneet

aikaisemmin, Mooses vasta myöhemmin. Mooses oli uskonnollinen johtaja, joka ilmoitti koko

Israelille, että Jahve on itse asiassa sama jumala kuin patriarkkojen tuntema ’Ēl.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että patriarkkakertomukset voivat hyvin olla historiallisesti luotettavia. Niissä on monia yksityiskohtia, jotka soveltuvat hyvin toiselle vuosituhannelle eKr. Ei ole mitenkään erikoista, että Abrahamin vähäisestä suvusta ei ole löytynyt mainintoja Raamatun ulkopuolisissa teksteissä. Voidaan siis ajatella, että patriarkkakertomukset ontalletettu Abrahamin suvun keskuudessa sukupolvien ajan. Beduiiniheimojen keskuudessa esi- isienelämän vaiheet ja kohtalot olivat suuressa arvossa. Niistä kerrottiin lapsille ja lasten lapsille. Ne loivatsuvun jäsenten välille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vanhassa testamentissa Abrahamin suvun historia on todistuksena Jumalan uskollisuudesta ja siunauksesta. Jumala valitsee Abrahamin, kasvattaasuuren kansan tästä yhdestä miehestä, joka uskoo Häneen ja ojentautuu Hänen sanansa mukaan.Abraham on valmis uhraamaan oman poikansa ja saa vastaanottaa

Jumalan lupauksen: ”Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra... sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksikaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen” (1. Moos. 22:16-18).

Patriarkkakertomuksia on myös työstetty historian eri vaiheissa, sillä niillä on ollut tärkeäteologinen merkitys Israelin myöhemmässä itseymmärryksessä, erityisesti silloin kun kansa joutui Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Siellä patriarkkakertomukset loivat uutta toivoa vähälukuisellekansalle. Jumala oli kerran johdattanut yhden perheen Abrahamin ja Saaran Babylonian virtojen varsilta ja tehnyt heistä suuren kansan. Sama Jumala kykenee toistamaan tämän ihmeen ja tuomaanpakkosiirtolaisuuteen ajetun kansan takaisin Luvattuun maahan (Jes.

51:2): ”Katsokaa Abrahamia, isäänne, ja Saaraa, joka teidät synnytti! Yksi ainoa hän oli, Abraham,

kun minä hänet kutsuin: minä siunasin hänet jälkeläisten runsaudella.”

Genesiksen keskeisiä teologisia teemoja

Genesiksessä tulevat esille keskeiset teologiset teemat, jotka luovat pohjan Israelin uskolle. Luvuissa 1.Moos. 1-11 esitetään perusta israelilaiselle maailmankuvalle: Jumala on luonut maailman eikä siihen oletarvittu muita jumalia. Ihmisen ja Jumalan suhde on alussa ollut rikkoutumaton, kun Aadam ja Eeva saivatelää paratiissa Jumalan yhteydessä.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen on joutunut olemassaolon taisteluun, synnin ja kuoleman valtojen valtapiiriin. Muistoina tästä ovat ihmiskunnan pahuus ja tuhotulva. Kansojen yritysrakentaa yhtenäinen maailma ilman Jumalaa epäonnistuu, kun Jumala sekoittaa ihmisten kielet. Ihmiset jakautuvat eri kansoihin, ja tällaisessa maailmassa käynnistyy Jumalan pelastushistoria.

Luvuissa 1. Moos. 12-50 kuvataan Jumalan suvereenia armonvalintaa. Jumala valitsee Abrahamin ja tekee hänen kanssaan liiton (1. Moos. 15). Jumala lupaa antaa hänen jälkeläisilleen omaksiKanaanin maan. Ympärileikkauksesta tulee liiton näkyvä merkki (1. Moos. 17). Abrahamin uskollisuuttakoetellaan ja hän kestää koetuksen. Abrahamille luvataan, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi hänensiemenessään (jälkipolvessa tai jälkeläisessä). Abrahamin sukuun ja jälkeläisiin lukeutuvat monet kansatKanaanin maassa, jotka myöhemmin Daavidin ja Salomon aikana

muodostavat laajan kuningaskunnan. Keskeisessä asemassa ovat Abrahamin pojanpojan Jaakobin kaksitoista poikaa, joista tulee Israelin heimojen kantaisät.

Genesis ja Uusi testamentti

Genesiksellä on keskeinen asema Uudessa testamentissa. Kertoohan se maailman luomisesta ja Jumalan pelastushistorian käynnistymisestä maailmassa. Genesiksen selityksissä valotetaan usein yhteyksiä Uuteen testamenttiin, mutta jo tässä on syytä tuoda esille tärkeimmät yhteydet. Uuden testamentin kannalta luominen ei ollut ainoastaan Isän Jumalan teko, vaan siihen osallistuivat myösPyhä Henki (1. Moos. 1:2) ja Jumalan Poika (1. Moos. 1:3-4, 26; Joh. 1:1-3; 1. Kor. 8:6; Kol.

1:15-20; Hepr. 1:1-3). Syntiinlankeemuksessa Aadam sai aikaan turmeluksen, joka koski koko luomakuntaa, kun taas Kristus uutena Aadamina sai aikaan koko maailmaa koskevan pelastuksen (Room. 5:12-21). Nooan aikainen tulvakatastrofi sekä Sodoman ja Gomorran hävitys ovat Uudessa testamentissa kuvia lopunajan jumalattomuudesta ja sen tulevasta tuomiosta (Mt. 24:36-41; Lk.

17:26-37; Hepr. 11:7; 1. Piet. 3:20; 2. Piet. 2:5-6; Juuda 7).

Patriarkkakertomuksilla on keskeinen asema Uudessa testamentissa, sillä niissä tulee esille Jumalan armon lupaus ja patriarkkojen sinnikäs usko. Abraham uskoi Jumalaa, että hänestä tuleesuuren kansan kantaisä, vaikka inhimilliset edellytykset olivat heikot. Tämä usko luetaan hänellevanhurskaudeksi (1. Moos. 15:6), ts. hän pääsee uskon kautta oikeaan liittosuhteeseen Jumalan kanssa. Kristityille Abrahamin usko merkitsi sitä, ettei Abrahamin jälkeen tullut Mooseksen laki voinutolla keskeinen liiton perusta. Tätä tuki myös profetaallinen teksti (Jer.

31:31-34), jonka mukaan Jumalan uuden liiton perustana ei enää ole Siinain liitto. Sen sijaan uudenliiton perustana on Jumalan armo ja anteeksiantamus. Jumala vaikuttaa myös Henkensä kautta niin,että uuden liiton israelilainen elää Jumalan tahdon mukaan. Näin patriarkoista tulee kristityilleesimerkkihenkilöitä, jotka uskon kautta elivät oikeassa suhteessa Jumalan kanssa.

6.3 Exodus

Toinen Mooseksen kirja eli Exodus alkaa kertomuksella, kuinka orjuutetut israelilaiset pääsevät pakenemaan Egyptistä. Tästä tapahtumasta kirja on myös saanut nimensä. Kreikan sana exodos merkitsee ”poislähtöä”. Kirjan hepreankielinen nimi Šemôt (”Nimet”) tulee alkusanoista: ”Nämä ovatJaakobin poikien nimet, heidän jotka tulivat perheineen …”

Exoduksen sisältö

Toinen Mooseksen kirja liittyy kiinteästi Pentateukkiin ja Joosuan kirjaan. Kirja alkaa siitä, mihin Ensimmäinen Mooseksen kirja päättyi. Joosefin luut ovat yksityiskohta, joka yhdistää Pentateukin jaJoosuan kirjan toisiinsa. Joosef määräsi, että hänen luunsa tulee viedä Egyptin maasta Luvattuun maahan (1. Moos. 50:25). Lähtiessään Egyptistä israelilaiset ottivat ne mukaansa (2. Moos. 13:19). Joosua piti huolen siitä, että ne haudattiin Sikemiin (Joos. 24:32). Manassen asuttamalla vuoristoalueella oleva Sikem oli yksi niistä paikoista, missä tuomarien aikana vaalittiin Mooseksen hengellistä perintöä. Toisen Mooseksen kirja kertoo, kuinka kansa saapuu Siinain vuoren juurelle.

Siellä tehdään liitto Jumalan ja kansan välillä (2. Moos. 19-24). Vasta Neljännessä Mooseksen kirjassakerrotaan, että kansa lähtee Siinailta kohti Luvattua maata (4. Moos. 10).

Toinen Mooseksen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

Pääsiäinen

Kirjan keskeinen teologinen teema on pääsiäisjuhlan vietto, jolloin muistellaan Egyptistä vapautumista (2. Moos. 1-15). Kun näitä lukuja nykyään luetaan yhtenäisenä kertomuksena, ei välttämättä tulla ajatelleeksi, että ne ovat saaneet muotonsa pitkän historiallisen tallennusprosessinaikana. Luvut ovat syntyneet vuosisatojen teologisen pohdiskelujen tuloksena ja niihin on aikojen kuluessa liitetty uusia teologisia näkökulmia. Alkujaan pääsiäinen oli israelilaisten paimentolaistenjuhla. Kuninkaiden kirjat viittaavat siihen, ettei pääsiäisjuhlaa vietetty yleisesti kuningasten aikana.Vasta Josia (641/40-610/09 eKr.) määräsi, että kaikkien tuli viettää pääsiäistä. Siinä yhteydessätodetaan, ettei vastaavanlaista pääsiäisjuhlaa ollut vietetty Israelissa sitten tuomarien ajan (2. Kun.23:21-23). Koska tuomarit hallitsivat Israelia n. 1200-1000 eKr., kyseessä oli noin 400 vuoden katkos.Kuinka siis pääsiäisen traditio on talletettu Israelissa näiden neljän sadan vuoden aikana?

Josian asetus pääsiäisen vietosta perustui löydettyyn Mooseksen lakikirjaan (2. Kun.

22). On perusteltua olettaa, että kyseinen lakikirja on ollut versio nykyisestä Viidennestä Mooseksen kirjasta, jossa puhutaan paljon Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan. Jumala pelasti kansansa Egyptin orjuudesta, ja pääsiäisen vietto oli tämän pelastuksen muistelemista (5. Moos. 16).On siis mielekästä olettaa, että pääsiäisjuhlan traditio tuli (uudelleen) tunnetuksi Juudassa ja Jerusalemissa Viidennen Mooseksen kirjan vanhojen traditioiden pohjalta. Viidennen Mooseksen kirjan traditiot ovat taas alkujaan pohjoisesta Israelin valtakunnasta. Se oli tuhoutunut vuosien 722-720 eKr. melskeissä, kun assyrialaiset olivat hävittäneet Samarian (2. Kun. 17).

Exodus- ja pääsisäistraditio on ollut tunnettu pohjoisessa kuningaskunnassa ennen Samarian tuhoutumista. Tämä käy hyvin ilmi profeetta Hoosean julistuksessa. Hän toimi profeettana 700-luvun eKr.puolessavälissä. Hän viittaa exodus-traditioon ja edellyttää sen olevan

tunnettu kuulijoilleen. Hoosean kirjassa on myös mielenkiintoinen maininta Sikemistä (Hoos. 6:9). Tekstinmukaan papit väijyvät Sikemiin johtavalla tiellä ja murhaavat siellä kulkevia ihmisiä. Nämä ihmiset ovatilmeisesti Sikemin uskonnollisiin juhliin meneviä pyhiinvaeltajia. Sikem ja sen vieressä sijaitsevat Garisimin-ja Ebalinvuoret ovat puolestaan keskeisiä pyhiä paikkoja Viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos. 11:29-30; 27:14-26; ks. myös Joos. 8:30-35; Joos. 24). Siellä on ilmeisesti pidetty arvossa exodus-traditiota jasiihen liittyvää mooseslaista lainsäädäntöä. Hoosean julistus muistuttaa kieleltään ja sisällöltään Viidennen Mooseksen kirjan kieltä ja sanomaa. Niin Viidennen Mooseksen kuin myös Hoosean kirjan traditiot ovat tulleet merkityksellisiksi Jerusalemissa Josian hallituskaudella, ja kirjat on sittemmin toimitettu lopulliseenmuotoonsa Juudassa joskus 500- tai 400-luvulla eKr.

Josian hallituskaudella Assyrian valta oli murenemassa Lähi-idässä, ja toiveet olivat korkealla. Jumalan kansa voisi uudelleen elää vapaana Herran antamassa luvatussa maassa. Josia omaksui Assyrian tuhoaman pohjoisen kuningaskunnan alueilla erityisesti Sikemissä suositun pääsiäisjuhlan, joka todisti Jumalan suurista teoista koko Israelin kansaa kohtaan. Pääsiäisen vietto liittyiJosian poliittiseen suunnitelmaan yhdistää koko Israel taas yhdeksi kuningaskunnaksi, jollainen se oliDaavidin ja Salomon aikana. Uusi pelastuksen aika oli käsillä, jolloin Jumala pelastaa koko IsraelinAssyrian vallan alta niin kuin hän kerran pelasti kansansa Egyptin orjuudesta. Tällaista pelastusta enteillään myös Hoosean kirjassa, jossa exodus-traditio ilmaisee toivoa. Jumala on kerran vievä kansansa uudelleen autiomaahan ja aloittava sen kanssa uudelleen liittosuhteen (Hoos. 2:16-25).

Aikakirjoissa halutaan tarkentaa Kuningasten kirjojen näkemystä: Jo Hiskian aikana 700-luvun lopulla eKr. annettiin asetus pääsiäisen vietosta, johon kutsuttiin myös pohjoisen kuningaskunnan asukkaita (2. Aik. 30). Aikakirjojen selostuksesta käy kuitenkin ilmi, ettei Hiskian yritys saanut riittävästi tuulta alleen.

Pääsiäisen traditio on siis säilynyt Israelissa eri heimojen, mahdollisesti juuri paimentolaisryhmien keskuudessa, jotka kunnioittivat Mooseksen asettamaa juhlaa. Ja olihan pääsiäisen vietto alkujaankin nimenomaan pienkarjanhoitoa harjoittavien paimentolaisten juhla, silläsen keskeisenä rituaalina oli pääsiäislampaan teurastaminen.

Josian kuoleman (609 eKr.) jälkeen toiveet Israelin yhdistymisestä kariutuivat. Tätä seurasirunsaan kahdenkymmenen vuoden päästä Jerusalemin tuho vuonna 586 eKr. (2. Kun. 25; Jer. 52).Pääsiäisjuhlan vietto sai jälleen uuden merkityksen. Nyt siihen liittyi toivo, että Jumala pelastaa kansansa Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Exoduksesta tuli esikuva Jumalan tekemästä uudesta ihmeestä, jossa kansa vapautetaan Babylonian pakkosiirtolaisuudesta (Jer. 16:14-15; 23:7- 8). Kun siis luemme Toisen Mooseksen kirjan esitystä Egyptin orjuudesta vapautumisesta, vastaamme tulee koko Israelinja Juudan historia. 2. Moos. 1-15 ei viittaa ainoastaan kerran historiassa tapahtuneeseen Egyptistävapautumiseen, vaan tekstissä näkyy myös historian saatossa syntyneet ajankohtaistukset, jolloin Jumalan toivottiin pelastavan kansa uusista koettelemuksista. Näitä olivat Assyrian ja Babylonian pakkosiirtolaisuuteen viedyt israelilaiset ja juudealaiset. Pääsiäisjuhlan vietto kutsuu uusia sukupolviaylistämään Jumalaa suurista teoista, joita hän on tehnyt Israelille ja yhä edelleen tekee. Vielä tänäkinpäivänä juutalaiset pääsiäisjuhlaa

viettäessään tunnustavat, että uudet sukupolvet juhlivat sitä pelastusta, jonka Jumala sai aikaan esi-isille Egyptin maassa: ”Olimme faraon orjia Egyptissä, mutta Herra, meidän Jumalamme, johdattimeidät pois sieltä voimakkain käsin ja ojennetuin käsivarsin. Ellei Pyhä – kiitetty olkoon Hän – olisijohdattanut isiämme Egyptistä, me, meidän lapsemme ja meidän lastemme lapset olisimme yhäolleet faaraon orjina Egyptissä.”

Pääsiäisateriaan liittyvä Jumalan toteuttaman pelastuksen muisteleminen ja toivo senuudelleen toteutumisesta loi leimansa myös kristilliseen ehtoolliseen. Jeesus asetti sen pääsiäisaterian yhteydessä ja sitoi siihen pelastussanoman syntien anteeksiantamuksesta: teidän edestänneannettu ja teidän edestänne vuodatettu (1. Kor. 11:23-26). Jeesuksen sanat ”tehkää tämä minunmuistokseni” ei viittaa vain nostalgisiin ajatuksiin siitä, mitä Jeesus joskus aikoinaan tekiopetuslapsilleen, vaan pääsiäisaterian hengen mukaisesti muistaminen tarkoittaa Jumalan pelastuksen ajankohtaistamista. Jeesus on ehtoollisella kaikkien osallistujien keskuudessa ja tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksensa jokaiselle, joka syö hänen ruumiinsa ja juo hänenverensä.

Exoduksen keskeisiä teologisia teemoja

Edellä on käsitelty Exoduksen keskeisin teologinen teema pääsiäinen. Muita tärkeitä teologisia teemoja Toisessa Mooseksen kirjassa ovat varhainen Mooseksen nimissä talletettu laki ja pyhäkköteltan rakennusohjeet. Mooseksen nimissä talletetut varhaisemmat lakikokoelmat ovat Kymmenen lainsanaa (2. Moos. 20:1-17), ns. Liitonkirja (2. Moos. 20:22-23:33) ja kultillinen dekalogi (2.Moos. 34:10-28). Kirjallinen rakenne, jossa Pyhäkköteltan rakennusohjeet annetaan yksityiskohtaisesti(2. Moos. 25-31) ja sitten kuvataan niiden tarkkaa seuraamista (2. Moos. 35-40), on tyypillinen muinaisenLähi-idän temppelin rakentamista käsittelevissä teksteissä.

Telttamaja on hepreaksi miškān ja sitä kutsuttiin myös ilmestysmajaksi (2. Moos.

33:7). Telttamaja sijaitsi pihalla (esipihalla), joka oli n. 50 x 25 m (= 100 x 50 kyynärää, kyynärä = n.

0.5 m) pinta-alaltaan. Sitä ympäröivät ympärysverhot (2. Moos. 27:9-19). Telttamaja oli n. 15 x 5 m avara ja se jakautui kahteen osaan, varsinaiseen pyhäkköön (10 x 5 m) ja kaikkeinpyhimpään (5 x 5 m).Kaikkeinpyhimmässä sijaitsi arkki, Jumalan läsnäolon symboli. Se oli n. 1.25 m pitkä, 0.75 m leveä ja0.75 m korkea akasiapuusta ja kullalla päällystetty arkku. Siellä säilytettiin Jumalan sormella kirjoitetut kymmenen lainsanaa (2. Moos. 31:18). Arkun päällä oli armoistuin, joka koostui kahdesta kullattustakerubista (2. Moos. 25:10-22). Sisällä pyhäkössä, kaikkeinpyhimmän ulkopuolella sijaitsivatakasiapuusta tehty pöytä (1 x 0.5 m, ks. 2. Moos. 25:23-30), jolla säilytettiin näkyleivät (3. Moos. 24:5-6;1. Sam. 21:6; Mt. 12:3-4; Mk. 2:25-26; Lk 6:3-4). Siellä oli myös seitsenhaarainen kynttiläjalka eli menora(2. Moos. 25:31-40), jossa oli poltettava puhdasta survomalla saatua öljyä (2. Moos. 27:20). Menorassatuli aina palaa tuli (2. Moos. 27:21, 3. Moos. 24:3). Suitsutusalttari (0.5 x 0.5 m) sijaitsi kaikkeinpyhimmänedessä samassa linjassa arkun kanssa. Siinä Aaron poltti hyvänhajuista suitsuketta, jonkavalmistaminen määrätään erikseen (2. Moos. 30:34-38). Pyhäkön ulkopuolelle sijoitettiin polttouhrialttari, joka oli päältä neliönmuotoinen (2.5 x 2.5 m) ja 1.5 m korkea. Sekin oli tehtyakasiapuusta ja se päällystettiin vaskella (2. Moos. 27:1-8). Tällä alttarilla poltettiin kaikki päivittäisetuhrit. Lisäksi esipihalla sijaitsi

vaskiallas (2. Moos. 30:17-21), jossa Aaronin ja hänen poikiensa tuli peseytyä ennen kuin he saapuivat Herran eteen.

Vasallisopimus on muinaisen Lähi-idän kirjallinen kaava, joka on vaikuttanut Exoduksenesitykseen. Sitä on käsitelty tarkemmin Mooseksen kirjojen Johdannossa (ks. luku 6.1). Siinain liittomuistuttaan muotohistorian puolesta tyypillistä vasallisopimusta, jossa Israel lupautuu seuraamaan Jumalanantamia säädöksiä, kun taas Jumala lupaa suojella ja varjella kansaansa.

Exoduksen historiallista taustaa

Keskeinen historiallinen ongelma Toisessa Mooseksen kirjassa on israelilaisten pako Egyptistä. Milloinse tapahtui? Jakeen 1. Kun. 6:1 mukaan Salomon temppeli rakennettiin 480 vuotta sen jälkeen, kunisraelilaiset olivat lähteneet Egyptistä. Koska temppeli rakennettiin 960-luvulla eKr., tulisi exodusajoittaa 1400-luvulle eKr. Tällainen ajoitus on tuskin mahdollista, sillä Amarna– kirjeiden mukaanKanaanin maa oli 1300-luvulla eKr. jakautunut pieniin kaupunkivaltioihin.

Amarna–kirjeissä ei myöskään ole mitään selvää mainintaa israelilaisista. Luku 480 voidaan kuitenkinymmärtää myös toisin. Aikakirjojen tallettamien leeviläisten sukuluettelojen mukaan exoduksen jaSalomon ajan välissä oli kaksitoista sukupolvea (1. Aik. 5-6). Yhden sukupolven iäksi voidaan arvioidaPentateukin mukaan 40 vuotta, ts. aika jolloin autiomaahan kuoli Egyptistä lähtenyt sukupolvi (4. Moos.14:32-33). Näin saadaan lasketuksi ajanjakso 12 x 40 = 480 vuotta. Todellisuudessa sukupolvenvälinen ero ei ole 40 vuotta, vaan lapset saadaan jo aikaisemmin 20- 25 vuoden iässä. Jos edelleenlasketaan Aikakirjojen sukuluettelon mukaan 12 x 20 = 240 ja 12 x 25

= 300, päädytään siihen, että israelilaiset olisivat lähteneet Egyptistä 240-300 vuotta ennen temppelin rakennusta. Näin päädytään 1200-luvulle eKr. Tätä ajoitusta on paljon helpompi puolustaa historiallisesti.

Merneftan steela 1200-luvun eKr. lopulta osoittaa, että Israel oli olemassa Kanaanin maassa jonkinlaisena heimoyhteisönä. Tiedetään, että Ramses II:n rakennusprojektilla Pi- Ramsesissatyöskenteli hapiruja. Pi-Ramsesta voitiin myös kutsua pelkällä nimellä Ramses, joka mainitaan jakeessa2. Moos. 1:11. Papyrus Anastasi n. vuodelta 1200 eKr. kuvaa kahden karanneen orjan pakomatkaa Siinain autiomaahan. Orjat käyttivät samaa pakoreittiä, jota israelilaisten kerrotaan kulkeneenToisessa Mooseksen kirjassa. Huolimatta näistä hyvistä vastaavuuksista eivät Pentateukin tekstit ole pöytäkirjan tarkkoja dokumentteja tapahtumista, vaan niillä on takanaan pitkä traditiohistoria ennenkuin ne ovat tulleet nykyiseen muotoonsa.

Hyvänä esimerkkinä voitaisiin mainita Mooseksen tekemät kymmenen ihmettä Egyptin maassa. Niihin viitataan myös Psalmeissa, mutta silloin mainitaan vain seitsemän ihmettä (Ps. 78:42-51; 105:28-36).

Egyptin vitsaukset eivät ole kuitenkaan sattumanvaraisia kirjallisia keksintöjä, jotka onympätty tekstiin. Ne on mahdollista tulkita ekokatastrofien sarjaksi, joka johtui epätavallisesta Niilintulvasta. Tavallista runsaammat sateet Etiopian vuoristoalueilla aiheuttivat Niiliin tulvan, joka veimukanaan virran varrelta punaisen väristä multaa. Seurauksena oli Niilin muuttuminen

”vereksi”. Hapen tasapaino vedessä järkkyi ja kalat kuolivat; lopulta virta alkoi haista (ensimmäinenvitsaus, 2. Moos. 7:14-24). Koska kalat, joiden ruokana olivat sammakon poikaset,

kuolivat, oli seurauksena ekotasapainon järkkyminen. Valtavat määrät sammakoita varttui täysikasvuisiksi ja niitä hyppi jokaisen egyptiläisen talossa (toinen vitsaus, 2. Moos. 7:25-8:10). Sammakoiden häviäminen selittyy Bacillus anthracis bakteerin leviämisellä kuolleissa kaloissa. Se leviää hyönteisten (=sammakoiden ruoka) välityksellä. Toinen kohtalokas seuraus ekotasapainon järkkymisestä oli moskiittojen suuri määrä, jonka syynä olivat suuret tulvat ja kalojen kuoleminen. Niitävilisi läpi koko Egyptin maan (kolmas vitsaus, 2. Moos. 8:12-15). Neljäntenä vitsauksena olivat paarmat,jotka olivat ilmeisesti Stomoxys calcitrans hyönteisiä. Ne olivat verta imeviä ja siten hyvin kiusallisia. Nelisääntyvät nopeasti ja häviävät yhtä nopeasti trooppisissa ja subtrooppisissa ilmastoissa. Niilin tulvanansiosta tämä trooppisten alueiden hyönteinen pääsi lisääntymään Egyptissä (2. Moos. 8:16-28). Israelilaisten asuttamassa Gosenissa hyönteiset eivät kuitenkaan olleet kiusana, koska sen ilmastoon merellinen Välimeren rannalla. Viides vitsaus, karjarutto, oli edellä mainitun Bacillus anthraciksenaiheuttama (2. Moos. 9:1-7). Kuudes vitsaus, märkäpaise, leviää yllämainitun Stomyx calcitrans hyönteisen välityksellä (2. Moos. 9:8-12). Ekotasapainon järkyttyä vilja jouduttiin kylvämään tavallista myöhemmin. Seurauksena oli, että se tuhoutui raekuurojen tultua ajallaan. Tämä oli seitsemäs vitsaus(2. Moos. 9:13-35). Kahdeksas ja yhdeksäs vitsaus eivät enää liity Niilin tulvan aiheuttamaanketjureaktioon. Kahdeksas vitsaus oli heinäsirkat, jotka tulevat itätuulen myötä ja poistuvat länsituulenmukana (2. Moos. 10:1-20). Yhdeksäs vitsaus oli pimeys. Se selittyy sillä, että Saharalta puhaltaneidentuulten mukana tuli laaja hiekkapilvi (2.

Moos. 10:21-29). Viimeinen eli kymmenes vitsaus kuvataan luvuissa 2. Moos. 11-12 tapahtumana, jolloin Jumala itse puuttui tapahtumien kulkuun. Hän ei vain käskenyt luonnonvoimia toimimaan, vaan liikkui itse Egyptin maassa tuhoojaenkelin kanssa ja surmasi Egyptin esikoiset. Sen seurauksenaegyptiläiset päästivät israelilaiset lähtemään.

Exodus ja Uusi testamentti

Uudessa testamentissa Toisen Mooseksen kirjan teologiset teemat ovat tärkeitä. Israelin vapautuminen Egyptistä on tulkittu pelastustapahtumana, jossa Jumala lunastaa vapaaksi kansansaorjuuden ikeen alta (esim. 2. Moos. 6:6; 15:13). Lunastusta käytetään myös Uudessa testamentissa kuvana Jeesuksen hankkimasta pelastuksesta. Jeesus on ristillä lunastanut syntisen ihmisenvapaaksi (Tiit. 2:14; 1. Piet. 1:18). Jumalan ja Israelin välinen liitto tehtiin Siinailla verta vihmomalla (2.Moos. 24). Jeesuksen tekemä uusi liitto vahvistetaan myös verta vuodattamalla (Hepr. 9:11-28).Ehtoollinen asetettiin pääsiäisaterian yhteydessä, kuten edellä on todettu. Pitkä autiomaavaellus nähdään esikuvana kristittyjen taivasmatkasta, joka on alkanut myös vapautuksella synnin jakuoleman vallasta. Sitä seuraa kristittyjen vaellus Jumalan lapsena.

Vaarana on, että he sortuvat samoihin synteihin, kuin mihin israelilaiset lankesivat autiomaavaelluksen aikana (1. Kor. 10:1-13; ks. myös Hepr. 3-4). Egyptin vitsaukset nähdään esikuvina maailman lopun vitsauksista, jotka Jumala lähettää maailmalle kutsuen sitä parannukseen (Ilm. 6; 8-9; 15-16).

6.4 Leviticus

Leviticuksen sisältö

Kolmas Mooseksen kirja tunnetaan juutalaisten keskuudessa sen ensimmäisen sanan wajjiqrā’ (”ja hänkutsui”) mukaan. Kirjan latinankielinen nimi Leviticus tulee kreikan sanasta Levitikon. Se kuvastaa kirjan sisältöä, joka käsittelee suurelta osin leeviläisten pappien velvollisuuksia ja etuoikeuksia. Rabbitkutsuivat kirjaa myös nimellä tôrat kôhănîm, pappien toora, ja viittasivat sillä kirjan sisältöön.

Sisältönsä puolesta kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

3. Moos. 1-7: Eri uhreja käsittelevät lait

3. Moos. 8-10: Pappien vihkiminen ja heidän pyhä palvelutehtävänsä

3. Moos. 11-16: Pyhyyttä ja puhtautta koskevat säädökset

3. Moos. 17-26: Kaikkia israelilaisia koskeva ns. Pyhyyslaki

3. Moos. 27: Herralle osoitettujen lupausten takaisinlunastus

Uhrikultti

Leviticus sisältää monia varhaisia rituaaleja, jotka ovat pakkosiirtolaisuuden ja sen jälkeisenä aikanamuokattu kirjallisesti. Vaikka liitonarkkua ei toisen temppelin aikana enää ollut Jerusalemin pyhäkössä(ks. Jer. 3:16; 2. Makk. 2:4-7), lakien muotoilut kuitenkin edellyttävät sen olemassaoloa (näinesimerkiksi 3. Moos. 16).

Uhrilakien keskeisenä ongelmana on kysymys siitä, millä tavalla Israelin uskontohistoriatulisi ymmärtää. Kuninkuuden aikana jumalanpalveluselämä keskittyi suurelta osin kuninkaallisiinpyhäkköihin, joissa Jumalaa ei aina palveltu oikein. Tämä näkyy useissa Vanhan testamentin teksteissä,jotka liittyvät niin Jerusalemin temppeliin (esim. 2. Kun. 16:10-20; 21:1-18) kuin myös pohjoisenkuningaskunnan Samarian (esim. Hoos. 10:5) ja Betelin (esim. Aam. 7:13) pyhäkköihin. On siis virhe kuvitella, että Mooseksen kirjat kuvaisivat hurskasta jumalanpalveluselämää Salomonrakennuttamassa temppelissä. Näyttää pikemminkin siltä, että Mooseksen kirjojen kuvaaman jumalanpalveluselämän uskontohistoriallinen tausta löytyy joidenkin marginaalisten ryhmittymien keskuudesta. Vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja viimeistään Esran ja Nehemian toiminnan seurauksena, Mooseksen kirjojen uhrilakia koskevat säädökset pantiin käytäntöön Jerusalemin temppelissä. Toisaalta Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämä on aina tavalla tai toisella ollutsidoksissa sen tyyppisiin lakeihin kuin mitä Mooseksen kirjassa on talletettu. Tilannetta voitaisiin verratakristillisen liturgian historiaan. 200- luvulta alkaen kristillisen kirkon piirissä syntyi yrityksiä laatia kristillistä liturgiaa koskevia yleisiä ohjeita. Tietoa kerättiin useista seurakunnista, ja tarkoituksena oli tallettaa kaikki arvokas liturginen aineisto, mitä eri seurakunnissa seurattiin. Pentateukkiin on vastaavasti kerätty Mooseksen nimissä talletettuja erilaisia traditioita.

Uskontohistoriallisesti tarkasteltuna pyhäkkötelttaan liittyvät seremonialait eivät siis sellaisinaan käsittele suoraan autiomaavaelluksen aikaista telttamajaa ja siihen liittyvää jumalanpalveluselämää. Laeissa tulee esille erilaisten marginaaliryhmien tapa palvella Herraa Mooseksen asetusten mukaan aikana, jolloin kuninkaat kehittivät omia keskuspyhäkköjään usein

yleisen itämaisen kuningasinstituution puitteissa. Toisaalta tekstin tulkinnan kannalta on oleellista ymmärtää, että Leviticuksen pyhäkkötelttaa koskevat liturgiset ohjeet on muotoiltu koskemaan toisen temppelin aikaista jumalanpalveluselämää Jerusalemissa.

Telttamaja ja Jerusalemin temppeli

Tutkijat keskustelevat siitä, mitkä osat Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilaeista ovat varhaisintaaineistoa. Oleellista on määritellä ensiksi se, millä tavalla Mooseksen nimissä talletetut traditiot onomaksuttu Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämään. Josian reformi n. 623 eKr. (2. Kun. 22-23)perustui jollakin tavalla siihen aineistoon, joka on talletettu Viidenteen Mooseksen kirjaan (ks. senJohdantoa). Mooseksen lait, jotka keskittyvät pyhäkköteltan ympärille (2-4. Moos.), omaksuttiin Jerusalemin toisen temppelin jumalanpalvelusmenoihin pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla joskus400-luvulla eKr. Silloin Mooseksen kirjoista tuli Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää säätelevälakikokoelma. Onko Vanhasta testamentista mahdollista löytää vielä varhaisempia viittauksiapyhäkköteltan olemassaoloon?

Jakeiden 1. Kun. 8:1-5 mukaan pyhäkköteltta kaikkine esineineen vietiin Salomon rakentamaan temppeliin. Daavid (2. Sam. 6) ja Salomo (1. Kun. 8:5) olivat kiinnostuneita liiton arkusta,mutta on vaikeampi hahmottaa, millä tavalla pyhäkköteltta (1. Kun. 8:4) olisi pystytetty temppelin sisälle.Ilmeisesti tekstin (1. Kun. 8:1-5) kirjoittajakaan ei väitä tätä. Sen sijaan hän haluaa tähdentää lukijoilleen, että Jerusalemin temppeli tulee nähdä pyhäkköteltan jatkumona. Historiallisesti tarkasteltunaliitonarkku olikin tämän jatkumon ilmentymä. Se asetettiin temppelin kaikkeinpyhimpään kahdensuuren kerubin alle (1. Kun. 8:6). Kuninkaiden kirjat antavat kuitenkin syyn olettaa, että seuraavien vuosisatojen aikana käytiin kädenvääntöä siitä, millainen jumalanpalveluselämä Jerusalemin temppelissä tulisi vallita. Jotkut kuninkaat innostuivat palvelemaan jopa Asera–jumalatartatemppelissä tai sen lähistöllä (ks. 1. Kun. 15:13; 2. Kun. 18:4;

2. Kun. 21:3, 7; 23:4, 7). Vasta verraten myöhään Josian aikana (2. Kun. 22-23) – osittain jo Hiskianaikana (2. Kun. 18:1-12) – kiinnostus Mooseksen nimissä talletettuihin säädöksiin heräsi. Mooseksen lain säädökset tekivät varsinaisen läpimurron Jerusalemin temppelissä kuitenkin vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen, kun Serubbabel oli rakentanut temppelin uudelleen. Tärkeät henkilöt,jotka järjestivät Jerusalemin temppelin palveluksen Mooseksen kirjojen säädösten mukaisesti, olivatSerubbabel ja ylipappi Joosua (Esra 1-6), sekä myöhemmin Esra (Esra 7-10) ja Nehemia (ks. erityisestiNeh. 10). Kolmatta Mooseksen kirjaa lukiessamme kohtaamme siis näiden pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana toimineiden Jumalan miesten ja heidän läheisten kirjuriensa kirjaaman Mooseksenlain säädökset. Niiden juuret menevät kuitenkin historiassa vuosisatoja taaksepäin. Esimerkiksi Nataninvälittämä Herran kielto Daavidin suunnitelmille rakentaa temppeli (2. Sam. 7:5-7) viittaa selvästi siihen, että israelilaisten aikaisempaa pyhäkkörakennusta on voitu siirtää paikasta toiseen. On kuitenkin syytä varoa liittämästä Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilakia suoraviivaisesti israelilaisten varhaiseen pyhäkkörakennukseen.

Pyhyys, puhtaus ja saastaisuus

Pyhyyden, puhtauden ja saastaisuuden (tai epäpuhtauden) käsitteet ovat keskeisiä seremonialaissa. Yleisenä sääntönä on, että vain puhdas voidaan pyhittää. Se mikä on saastaista taiepäpuhdasta tulee ensiksi puhdistaa (mikäli se on mahdollista). Vasta puhtaaksi tullut voidaan pyhittää. Saastainen ja pyhä eivät koskaan kuulu yhteen. Kun Aaronin pojat Nadab ja Abihu toivat pyhäkköön epäpuhdasta tulta, Jumalan pyhyys tuhosi heidät (3. Moos. 10:1-7). Epäpuhdas on yleensä sellaista, joka poikkeaa normaalitilasta. Tätä taustaa vasten tulevat ymmärretyksi monet Mooseksen lain puhtaussäädökset. Esimerkiksi ihoon tulevat epänormaalit laikut tai ihosairaudet tekevät ihmisestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 13-14). Nainen kuukautistilassaan poikkeaa normaalista tilasta ja on siksi kultillisesti epäpuhdas (3. Moos. 15:19-24). Vastaavasti mies siemensyöksyn saatuaan tulee kultillisesti epäpuhtaaksi (3. Moos. 15:16-17). Sukupuoliakti tekee sekänaisesta että miehestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 15:18). Koska pappi oli pyhitetty Herralle, hän eisaanut koskea vainajaan paitsi, jos tämä oli hänen läheinen sukulaisensa (3. Moos. 21:2-4). Ylipappi eisaanut mennä edes oman kuolleen isänsä tai äitinsä luokse (3. Moos. 21:11).

Mooseksen laki säätää, että jotkut eläimet ovat epäpuhtaita eikä niihin sen vuoksi saa koskea, saatisyödä niitä (3. Moos. 11). Koska epäpuhtaus kuuluu olennaisena osana tiettyihin eläimiin, ei niitä voipuhdistaa, saati sitten pyhittää.

Suuri sovituspäivä

3. Moos. 16 sisältää Suurta sovituspäivää eli Jom Kippuria koskevat ohjeet. Päivään liittyy kaksi eri rituaalia: (1) leeviläinen rituaali ilmestysmajan puhdistamiseksi ja (2) erillinen syntipukkirituaali. Yleisesti ajatellaan, että Jom Kippuria alettiin viettää suhteellisen myöhään vasta pakkosiirtolaisuuden aikana. Käsityksen tueksi on esitetty se, ettei juhlapäivän viettoa mainita ViidennenMooseksen kirjan juhlakalenterissa (5. Moos. 16) eikä missään profeettakirjassa. Hes. 45:18-20 viittaa kylläkin temppelin puhdistusrituaaliin, jolloin ensimmäisen kuukauden ensimmäisenä jaseitsemäntenä päivänä uhrattiin syntiuhriksi mullikka pyhäkön puhdistamiseksi. Uhrin verta siveltiin temppelin ovenpieliin, alttarin välireunan neljään kulmaan ja sisemmän esipihan portin ovenpieliin.Näin toimitettiin temppelin sovitus eli puhdistus. Hesekielin kirjan kuvaama sovitusmeno ei kuitenkaanajoitu seitsemännen kuun kymmenenteen päivään kuten Jom Kippur (3. Moos. 16:29; 23:27; vrt. myös4. Moos. 29:7). Ainoa mahdollinen viittaus Jom Kippurin viettoon Pentateukin ulkopuolella saattaa ollaNeh. 9:1-2, jonka mukaan juutalaiset viettivät seitsemännen kuun 24. päivänä suurta katumuspäivää jatunnustivat rikkomuksensa.

Jom Kippur–rituaalin ajoitukseen vaikuttaa moni tekijä. Ensinnäkin juhlan julkinen viettoIsraelissa, jolloin se tulee mukaan juhlakalenteriin, on eri asia kuin juhlan vietto joidenkin heimojen taiuskonnollisten piirien keskuudessa. Toiseksi juhlan ajankohta syksyllä voi hyvinkin liittyä siihen, ettäsyysjuhla tai korjuujuhla (2. Moos. 23:16; 34:22) eriytyi myöhemmin kolmeksi erilliseksi juhlaksi: uudenvuoden, suuren sovituspäivän ja lehtimajajuhlan viettoon. Kolmanneksi, on kiistämätön tosiasia, että 3.Moos. 16 sisältää varhaista traditiota. Hes. 45:18-20 vastaa leeviläistä rituaalia ilmestysmajassa.Rituaali keskittyy kappōretin ympärille, mikä antaa aiheen olettaa, että liitonarkku oli vielä olemassa,kun juhla sai vakituiset piirteensä. Tiedetään, ettei

liitonarkku ollut enää käytössä Jerusalemissa toisen temppelin aikana (Jer. 3:16). Syntipukkirituaalille löytyy myös paralleeleja muinaisen Lähi-idän uskonnollisista teksteistä. Kaikki nämä yksityiskohdat tukevat johtopäätöstä, jonka mukaan rituaali oli tunnettu Israelissa jo hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Rituaalin primitiivinen yksityiskohta, jonka mukaan syntipukki tuli lähettää erämaassa asuvan demonin Asaselin luokse (3. Moos. 16:10, 26) tulee näin ymmärretyksi.

Pyhyyslaki

Pyhyyslain (3. Moos. 17-26) perustana on ilmeisesti varhaisempi teksti, jota on muokattu Pentateukin saadessa lopullisen muotonsa. Siinä on esitetty kaikkia israelilaisia koskeva vaatimus elää Jumalan tahdon mukaan. Tekstijaksossa toistuu usein ilmaisu ”Minä olen Herra” ja siihen liittyenvaatimus, jonka mukaan israelilaisten tulee olla pyhiä, niin kuin heidän Jumalansa on pyhä (ks. esim. 3.Moos. 19:2). Se tarkoittaa, että israelilaisten tulee erottautua muista kansoista. Tämä näkyy ensinnäkinsiinä, että israelilaiset palvelevat vain yhtä jumalaa eivätkä tee hänestä mitään jumalankuvaa (3. Moos. 19:4; 26:1). Toiseksi israelilaiset pitävät jokaviikkoisen sapattipäivän pyhänä. Työnteko lakkaa sapattina ja muut kansat tunnistavat tämän merkiksi siitä, että israelilaisten palvelema Jumalaon kansansa tukena ja turvana (3. Moos. 19:3; 26:2). Kolmanneksi israelilaiset elävät Jumalanasetusten mukaan ja poikkeavat niin elämäntavoiltaan kuin eettisten ratkaisujensa perusteella muistakansoista (3. Moos. 19:2; 26:3).

Leviticus ja Uusi testamentti

Kolmas Mooseksen kirja on kristitylle ehkä yksi hankalimpia Vanhan testamentin kirjoja. Kuitenkin juuritämä kirja nostaa esille kristinuskon kannalta kaikkein keskeisimmät teologiset käsitteet.

Ensinnäkin Jeesuksen kuolema Golgatan ristillä tulkitaan Uudessa testamentissa sovitusrituaaliksi. Jeesus on uhrannut itsensä koko maailman syntien puolesta, ja uhrilaki (3. Moos. 1-7) on sen taustalla. Jeesuksesta on tullut ”armoistuin” tai sovituksen paikka, jonka luona Jumala voidaan kohdataarmollisesti (Room. 3:25). Jeesus on Heprealaiskirjeen (Hepr. 5-10) mukaan itse ylipappi, joka Suurenasovituspäivänä uhraa itsensä kansan ja koko maailman syntien puolesta (3. Moos.

16).

Toiseksi Jeesuksen uhri pyhittää kristityt täydellisesti niin, että he voivat kohdata Pyhän Jumalan. Heistä tulee Pyhän Hengen temppeleitä, ja siten Jumala itse voi asua heissä ja vaikuttaa heidän elämässään (1. Kor. 6:12-20; 2. Kor. 6:14-18; Gal. 2:20). Opettaessaan

pyhittymisestä Paavali lainaakin jakeita 3. Moos. 26:11-12 (2. Kor. 6:16).

Kolmanneksi samalla tavalla kuin israelilaiset kutsuttiin elämään Jumalan tahdon mukaan ja erottautumaan maailman syntisestä menosta, myös kristityt on kasteen kautta puhdistettuJumalan omiksi vaeltamaan hänen tahtonsa mukaan (Room. 6; 1. Kor. 6:9-11; Gal. 5:13-26).

Kolmas Mooseksen kirja auttaa kristittyjä ymmärtämään Jumalan pyhyyttä. Jumalan pyhyys on tuhovoima, joka kohtaa kaikkea syntiä ja epäpuhdasta. Mutta se on myös varjeleva voimaIsraelin turvana, kun kansa elää Jumalan tahdon mukaan. Pyhän Herran luokse on mahdollista tulla,kun seuraa tarkkaan annettuja ohjeita. Pyhän Jumalan luota löytyy turva ja

pelastus kaikesta maailmassa vellovasta pahuudesta. Kolmas Mooseksen kirja opettaa siis kristitylle,ettei hänen ongelmansa ole maailmassa vaikuttavat pimeyden voimat. Todellinen ongelma on se, millä tavalla hän pääsee pyhän Jumalan luokse tuhoutumatta. Uudessa testamentissa evankeliumin ilosanoma on se, että Jeesuksessa Kristuksessa on koko maailma sovitettu niin, että pyhä Jumala voinyt vastaanottaa jokaisen syntisen. Kristuksessa Jumala kutsuu kaikkia kansoja sovintoon itsensäkanssa (2. Kor. 5:18-21).

6.5 Numeri

Neljäs Mooseksen kirja tunnetaan hepreankielisellä nimellä bĕmidbar (”autiomaassa”), ja se tulee kirjan ensimmäisen jakeen sanasta. Toisena nimenä on käytetty kirjan ensimmäistä sanaa wajjĕdabbēr, ”jahän puhui.” Mishnassa (m.Joma 7:1 ja m.Menahot 4:3) ja Talmudissa (b.Sota 36b) kirjaa kutsutaannimellä ḥômeš happĕqquddîm (”väenlaskujen viides”). Nimi viittaa siihen, että kirja on yksi Mooseksennimissä talletetuista kirjoista. Se alkaa väenlaskulla (4. Moos. 1-4), ja kirjan lopussa esitetään uusi väenlasku (4. Moos. 26). Latinankielinen nimi Numeri ja vastaava kreikankielinen Arithmoi (”numerot”)viittaavat myös väenlaskuun.

Kirjan sisältö

Kirjan sisällölle on tyypillistä kerronnan ja lakien vaihtelu. Ei ole helppoa löytää selvää logiikkaa sille, millätavalla kerronta etenee ja uudet lait esitellään kirjassa. Joka tapauksessa on selvää, että NeljäsMooseksen kirja on jatkoa Toisen Mooseksen kirjan historian kuvaukseen. Kun israelilaiset luvussa 2.Moos. 19 saapuvat Siinain vuoren juurelle, niin jakeissa 4. Moos. 10:11-12 he lähtevät sieltä eteenpäinautiomaahan. Luvuissa 4. Moos. 11-25 kuvataan israelilaiset napisemassa Herraa vastaan jakapinoimassa Herran antamia johtajia Moosesta ja Aaronia vastaan. Tämän takia Jumala rankaiseeheitä 40 vuoden pituisella autiomaavaelluksella, kunnes kaikki Egyptistä lähteneet ovat kuolleetJoosuaa ja Kalebia lukuun ottamatta (4. Moos. 14:26-38). Luvussa 26 esitetään uusi väenlasku ikäänkuin merkiksi sille, että Egyptistä lähtenyt sukupolvi on kuollut, ja uusi sukupolvi on ottanut paikkansa.Se on valmis seuraamaan Herran tahtoa ja ottamaan Kanaaninmaan haltuunsa. Luvuissa 4. Moos. 27-36 israelilaiset seuraavat tarkoin Jumalan antamia ohjeita. Kirja antaa siis sen vaikutelman, ettäKanaanin maahan saapui kansa, joka haluaa elää Jumalan tahdon mukaan.

Autiomaavaellus ja sen historia

Neljännen Mooseksen kirjan kerronta viittaa siihen, etteivät kirjassa säilyneet traditiot käsittele juurilainkaan neljäkymmentä vuotta kestäneen autiomaavaelluksen tapahtumia. Jakeen 4. Moos. 33:38mukaan Aaron kuolee neljäkymmentä vuotta israelilaisten Egyptistä lähdön jälkeen. Siitä kerrotaan jakeissa 4. Moos. 20:22-29. Israelilaisia rangaistaan neljäkymmentä vuotta pitkällä autiomaavaelluksella ilmeisesti pian Siinailta lähdön jälkeen (4. Moos. 14:26-38). Näin ollen NeljännenMooseksen kirjan kirjoittaja tuntee vain joitakin yksittäisiä tapahtumia israelilaisten pitkänautiomaavaelluksen ajoilta. Näidenkin tapahtumien väliin on kirjoitettu uhreja koskevat lisämääräykset(4. Moos. 15), pappien ja leeviläisten oikeudet (4. Moos. 18) sekä laki

puhdistusvedestä (4. Moos. 19). Numerissa ei ole siis kovinkaan paljon tietoja siitä, mitä autiomaassa tapahtui näiden neljänkymmenen vuoden aikana: 1) Israelilaiset hävisivät taistelun Hormassa (4. Moos. 14:39-45); 2) muuan mies rikkoo sapatin määräyksiä (4. Moos. 15:32-36); 3) Korah, Datan ja Abiram kapinoivat Moosesta ja Aaronia vastaan (4. Moos. 16-17); 4) vettä saadaan Meriban kalliosta (4. Moos. 20:1-13); ja 5) edomilaiset kieltävät israelilaisia kulkemasta maansa halki (4. Moos. 20:14-21). Edomilaisten antama kielto liittyy läheisesti Aaronin kuolemaan, joka tapahtuilähellä Edomin rajaa (4. Moos. 20:23).

Historiallisesti tarkasteltuna neljänkymmenen vuoden autiomaavaellus antaa Raamatun lukijalle mielenkiintoisia haasteita. Voidaan nimittäin osoittaa, että Vanhassa testamentissa talletettukronologiset ajanjaksot ovat jännitteessä toistensa kanssa. Jakeen 1. Kun. 6:1 mukaan Salomontemppeliä ryhdyttiin rakentamaan 480 vuotta israelilaisten Egyptistä lähdön jälkeen. Tuomarienkirjojen tietojen mukaan tuomarit hallitsivat Israelia yhteensä 390 vuotta. Kun tähän lisätään 40 vuodenautiomaavaellus, Elin johtama 40 vuoden ajanjakso (1. Sam. 4:18) ja Daavidin 40 hallitusvuotta (2.Sam. 5:4-5) päädytään jo yli 480 vuoden ajanjaksoon. Lisäksi tulisi vielä laskea mukaan ainakin Saulinhallitusvuodet (ks. 1. Sam. 13:1; Apt. 13:21) ja Joosuan johtaman maan valloittamiseen käytetty aika,joka on ainakin kuusi vuotta. Tämä ”ainakin kuuden vuoden” jakso saadaan jakeiden 4. Moos. 10:11;13:26-27 ja Joos 14:10-11 tiedoista: Kaleb muistelee 85-vuotiaana (Joos. 14:10-11) sitä, kuinka hänet toisena vuotena Egyptistä lähdön jälkeen (4. Moos. 10:11) 40-vuoden ikäisenä lähetettiinvakoilemaan maata (4. Moos. 13:26-27). Jos autiomaavaellus kesti 40 vuotta, niin Kaleb on vakoiluretkensä jälkeen ollut 39 vuotta autiomaassa ja kuusi vuotta Kanaanin maassa.

Vanhemmat historialliset lähteet

Neljäs Mooseksen kirja sisältää muutamia Israelin historian kannalta mielenkiintoisia viittauksia.

4. Moos. 21:14 viittaa ”Herran sotien kirjaan”. Tässä kirjassa oli ilmeisesti kerrottu tarkemmin israelilaisten käymiä varhaisia taisteluita, joiden seurauksena heidän onnistui valloittaa Jordanin itäpuoleisia alueita. Jeftan argumentointi ammonilaisille perustuu siihen, että hän tuntee tradition, jonka mukaan israelilaiset asettuivat asumaan Jordanin itäiselle puolelle Arnon-joen pohjoiselle puolelle (Tuom. 11:12-28). Myös Mesan steelassa viitataan israelilaisten asutukseen Arnon-joenpohjoispuolella. Erikseen mainitaan nimeltä Gadin heimo.

Toinen historiallisesti merkittävä kertomus käsittää luvut 4. Moos. 22-24. Niissä kerrotaanprofeetta Bileamista, jota Moabin kuningas pyytää kiroamaan Israelin. Jumala puuttuu kuitenkin tapahtumienkulkuun, ja lopulta Bileam on pakotettu siunaamaan Israel. Lukujen 4.

Moos. 22-24 taustaa valottaa Tell Deir ^cAllasta löytynyt piirtokirjoitus, jonka mukaan Bileam oli merkittäväprofeetta. Piirtokirjoituksesta ei käy selville, milloin Bileam eli. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettäpiirtokirjoituksen syntyaikana n. 700 eKr. Bileam oli kuollut jo kauan aikaisemmin. On selvää, ettäBileamin ennustukset israelilaisten menestymisestä ovat ”Herran sotien kirjan” ohella toinen varhainentraditio, jolla perusteltiin Israelin olemassaoloa niin Jordanin idänpuoleisilla kuin myös lännenpuoleisillaalueilla.

Leevin suvun pappeus

Neljännessä Mooseksen kirjassa tehdään tarkempaa selkoa siitä, kuinka Leevin suvun jälkeläiset jakaantuvat varsinaisiin pappeihin, jotka ovat Aaronin jälkeläisiä, ja muihin Leevin suvun jäseniin, leeviläisiin. Pappien tehtäviä oli esitelty jo Kolmannessa Mooseksen kirjassa ja Neljännessä Mooseksenkirjassa niitä tarkennetaan (4. Moos. 6:22-26; 10:1-10; luvut 28-29). Leeviläisten palvelutehtävätpyhäkössä esitetään nyt ensimmäistä kertaa (4. Moos. 3-4: ks. myös 4. Moos. 8:5- 26). Tehtävien jako johti myös erimielisyyksiin siitä, ketkä kaikki voisivat toimia papillisissa tehtävissä ja kenellä onhengellinen arvovalta Israelissa. Ensimmäinen konflikti syntyi Mooseksen sekä Aaronin ja Mirjamin välillä (4. Moos. 12). Sen seurauksena Herra ilmoitti puhuvansa ainoastaan Mooseksen kautta ja siksitämän välittämää sanaa tuli kunnioittaa. Toinen konflikti koski Aaronin ja leeviläisten välistäkiistakysymystä siitä, kenellä oli oikeus toimia papillisissa tehtävissä (4. Moos. 16-17). Jumala vahvistiAaronin ja hänen poikiensa aseman ainoina oikeina pappeina Israelissa. Näkyvinä merkkeinä tästäolivat kapinoitsijoiden kuolema (4. Moos. 16) sekä Mooseksen sauvan puhkeaminen lehteen (4. Moos.17).

Aaronilainen siunaus

Aaronilainen siunaus tai Herran siunaus (4. Moos. 6:22-26) tunnetaan lähes samanmuotoisena yhdestä arkeologisesta löydöstä. Vuonna 1979 Jerusalemin lähistöltä, Ketef Hinnomin laakson haudasta löytyi kaksi hopearullaa. Kun ne avattiin, huomattiin että niissä oli Aaronin siunaus hiemanlyhyemmässä sananmuodossa. Rullat ajoittuvat n. 600 eKr. tai hiukan sen jälkeen ja ovat varhaisintodistus Vanhan testamentin tekstin sananmuodoista. Hopearullissa olevan pidemmän tekstinsananmuoto kuului: ”Herra siunatkoon sinua, Hän varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsasinulle, ja antakoon sinulle rauhan.”

Herran siunaus on kristityille tuttu jumalanpalveluselämästä ja siihen on sidottu paljonkristillisen liturgian sanomaa. On mm. ajateltu, että kolmiosainen siunaus, jossa esiintyy kolmestiHerran nimi ”Jahve” on kolmiyhteisen Jumalan siunaus. Siksi se päätetäänkin sanoilla ”Isän ja Pojanja Pyhän Hengen nimeen.” Varhaisessa Israelissa Herran siunaus muotoiltiin suhteessa muinaiseenitämaiseen uskonnolliseen ajatteluun. Heprean ”kirkastaa kasvot” (hē^cîr pānîm) vastaavia ilmaisuja esiintyy usein muinaisissa Lähi-idän teksteissä. Esimerkiksi babylonialaisessa 1100-luvulta eKr.peräisin olevassa rajakivessä (ns. kudurru-kivessä) Enlil lupaa ”kirkastaa kasvonsa”Nebukadnessar I:lle (n. 1125–1104 eKr.). Heprean ”kääntää kasvot” (nāšā’ pānîm) vastaavia ilmaisuja esiintyy usein akkadin kielisissä uskonnollisissa teksteissä: ”kohdistaa kasvot”, ”nostaa pää jotakuta kohti”, ”kääntää kasvonsa jotakuta kohti”. Esimerkkinä voitaisiin mainitababylonialaisen kärsijän (Jobin prototyypin) valitus teoksessa Ludlul Bēl Nēmeqi (ks.

edelleen luku 8.1): ”Minä kutsuin jumalaa, mutta hän ei kohdistanut kasvojaan // minä etsin jumalatartani,mutta hän ei nostanut päätänsä.” Heprean rauhan käsite šālôm on laaja. Se sisältää yleisesti kaiken sen,mitä ihmisen hyvään elämään ja tarpeelliseen hyvinvointiin kuuluu. Ulkoinen rauha on tietysti kaikentämän edellytys. Taustalla on muinainen itämainen ajattelu, jonka mukaan jumalat takasivat hyvinvoinnin. Akkadinkielinen rauhan toivotus jumalan nimessä oli ”suojatkoot jumalat sinuahyvinvoinnilla ja vastaavanlainen ugaritin kielinen taas ”suojelkoot jumalat sinua ja

antakoon sinulle hyvinvoinnin”. Arameankielisessä kirjeessä (400-luvulta eKr.) toivotetaan rauhaa jumalten nimissä: ”Ja meidän puolestamme taas rukouksia lausutaan, että jumalat [tai: jumala] suovatsinulle rauhan (šlm yśymw lk).” Tämä arameankielinen ilmaisu on jo ihan vastaava kuin

Herran siunauksessa oleva ”antakoon sinulle rauhan (wĕjāśēm lĕkā šālôm).”

Numeri ja Uusi testamentti

Neljännen Mooseksen kirjan keskeinen sisältö autiomaassa vaeltavista israelilaista on Uudessa testamentissa tärkeä. Autiomaavaellus nähdään esikuvana kristityistä, jotka tekevät taivasmatkaa kohti Luvattua maata (1. Kor. 10:1-13; Hepr 3-4). Kuvan tehokkuus perustuu siihen, että autiomaassakansa joutui moniin kiusauksiin, epäjumalanpalvelukseen (2. Moos. 32; 4. Moos. 25),

haureuteen (4. Moos. 25) ja napinaan (esim. luvut 4. Moos. 11, 14 ja 20). Samat kiusaukset ovat myösvaarana päättää kristittyjen taivasmatkan.

6.6 Deuteronomium

Deuteronomiumin sisältö

Viides Mooseksen kirja tunnetaan englantilaisessa maailmassa nimellä Deuteronomy. Se tulee latinankielisestä nimestä Deuteronomium, joka puolestaan perustuu kreikan sanoihin deuteros (”toinen”) ja nomos (”laki”). Deuteronomium sijoittuu kerronnallisesti Moabin maahan, jossa Moosesohjeistaa kansaa ennen kuin se menee ottamaan Kanaaninmaan haltuunsa. Kahdessa puheessaan Mooses käy seikkaperäisesti läpi tärkeimmät tapahtumat, jotka israelilaiset olivat saaneet kokea Egyptistä lähdön jälkeen (5. Moos. 1-4). Sitten hän ilmoittaa kansalle lain merkityksen pitkässäesipuheessa (5. Moos. 5-11) ja sitä seuraa yksityiskohtaisemmin lain sisältö (5. Moos. 12-26). LopuksiMooses esittää kiroukset ja siunaukset (5. Moos. 27-29) muinaisen Lähi- idän liittokaavan mukaisesti. Kirja päättyy siihen, kuinka Mooses hyvästelee kansan ja asettaa seuraajakseen Joosuan (5. Moos.30-34). Deuteronomium on muotoiltu pitkälti muinaisen Lähi- idän vasallisopimusten kirjallisen kaavan mukaan. Jumalan ja Israelin välillä vallitsee liitto. Sen mukaan Israel on Jumalan vasalli, jokasitoutuu elämään Herran säädösten mukaan maassa, jonka se saa hallittavakseen. NäinDeuteronomium toimii johdantona Joosuan kirjalle, jossa kuvataan israelilaisten asettuminen Kanaanin maahan. Deuteronomiumia onkin mahdoton erottaa niin kutsutusta deuteronomisestahistoriankirjoituksesta (Joos, Tuom., 1.-2. Sam. ja 1.-2. Kun.).

Deuteronomiumin keskeiset teologiset teemat tulevat esille tässä historian kuvauksessa. Israelin ja Juudan kuningaskuntien tuhoutumiset vuosina 722-720 ja 588-586 eKr. nähdään Jumalan antaminarangaistuksina. Kansa ei ollut kuullut Herran sanaa eikä elänyt liiton ohjeiden mukaan.

Siksi se sai osakseen Jumalan kirouksen (ks. 5. Moos. 28-29).

Deuteronomium ja Josian reformi

Deuteronomiumin syntyhistoria on liitetty Josian (641/40–610/09 eKr.) reformiin, jonka aikana temppelin korjauksen yhteydessä löytyi Mooseksen nimissä kirjoitettu vanha lakikirja (2. Kun. 22- 23).Tämä lakikirja on ollut pohjatekstinä, kun Deuteronomium on kirjoitettu nykyiseen

muotoonsa joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana. Josian reformin keskeiset toimenpiteet seuraavatniitä säädöksiä, jotka Deuteronomiumiin on kirjattu:

Josia solmii liiton, 2. Kun. 23:2-4; 5. Moos. 5:3; 29:1, 9

Herran säädöksiä seurataan tarkasti, 2. Kun. 23:3; 5. Moos. 6:1, 5

Epäjumalien palvelupaikat lakkautetaan, 2. Kun. 23:4-7; 5. Moos. 13

Taivaan kappaleiden palvonta lakkautetaan, 2. Kun. 23:5, 11-12; 5. Moos. 4:19; 17:3

Kulttiprostituutio lopetetaan, 2. Kun. 23:7; 5. Moos. 23:17-18

Kultti keskitetään yhteen paikkaan, 2. Kun. 23:8-9, 19; 5. Moos. 12

Lapsi-”uhreista” tehdään loppu, 2. Kun. 23:10; 5. Moos. 18:10

Pääsiäisen vietto keskitetään Jerusalemiin, 2. Kun. 23:21-23; 5. Moos. 16:1-8

Noituus poistetaan, 2. Kun. 23:24; 5. Moos. 18:11-14

Deuteronomium ja Liitonkirja

Viidennen Mooseksen kirjan lait seuraavat pitkälti varhaisemman Liitonkirjan (2. Moos. 20-23) lakikokoelmaa. Niiden välillä on lukuisia vastaavuuksia, ja Deuteronomium on selvästi kirjallisesti riippuvainen varhaisemmasta Liitonkirjasta.

Listasta käy ilmi, että Viides Mooseksen kirja on ajankohtaistanut monia Liitonkirjan lakeja. Siinä viitataanesimerkiksi kuninkuuteen (5. Moos. 17:14-20), kun Liitonkirja puhuu vain kansan ruhtinaasta (2. Moos. 22:27).

Pohjoisen Israelin kuningaskunnan traditiosta

Deuteronomiumin sisältö paljastaa, että sen taustalla ovat monet pohjoisen kuningaskunnan Israelinalueella talletetut traditiot. Ebalin ja Garisimin vuorten rinteet Sikemin kaupungin vieressä mainitaankeskeisenä pyhänä alueena, jonne israelilaisten tuli pystyttää alttari ja vahvistaa liitto (5. Moos. 11:29-30;27:1-26; vrt. Joos. 8:30-35; Joos. 23-24). Miksi sitten Jerusalemissa Josian aikana kiinnostuttiintuhoutuneen pohjoisen kuningaskunnan uskonnollisista traditioista? Syynä oli kaksi keskeistä historiallista tapahtumaa, jotka erityisellä tavalla puhuttelivat Juudan kuningaskunnan poliittista johtoaJerusalemissa.

Ensinnäkin Israelin kuningaskunta oli saanut vuosina 722-720 eKr. kokea kohtalon, jokaoli kohdannut monia muita Lähi-idän kansoja. Pääkaupunki Samaria oli tuhottu ja paljon kansaa vietypakkosiirtolaisuuteen (2. Kun. 17). Sama uhka oli leijunut Juudankin yllä, mistä Sanheribin sotaretki vuonna 701 eKr. (2. Kun. 18-19) oli vielä joidenkin ikääntyneiden ihmisten muistossa. Juuda oliajautunut Assyrian vasalliksi ja sen oli maksettava Assyrialle joka vuosi suurta veroa. Poliittisetkatastrofit pakottivat Juudan kansaa etsimään syitä siihen, miksi Herra oli hylännyt oman kansansa jajättänyt sen Assyrian vallan alle.

Toisena merkittävänä syynä oli uuden toivon herääminen. Assyrian valta heikkeni 600-luvun eKr. lopulle tultaessa ja Josian hallituskaudella kävi jo ilmeiseksi, että sen valta murenee lopullisesti. Oli koittamassa uusi aikakausi, jolloin Israelin Jumala voisi jälleen katsoa armollisesti kansansa puoleen. Siksi tuli etsiä Herraa ja hänen tahtoaan. Josian poliittisena pyrkimyksenä oli laajentaa valtakuntansa entisen pohjoisen Israelin kuningaskunnan alueille. Mitä Juudan kansa voisisiis oppia historian tapahtumista? Olihan Israelin keskeinen usko siinä, että Jumala näyttää valtansa javoimansa historian tapahtumissa.

Deuteronomiumin neljä keskeistä teemaa

Deuteronomiumin kuvaama Jumalan ja Israelin välisen liiton keskeinen sisältö voidaan kiteyttää neljään keskeiseen teemaan, joiden alkuperä on tuhoutuneen pohjoisen valtakunnan uskonnollisissa traditioissa. Deuteronomiumissa näitä teemoja käsitellään tiettyjen tyypillisten kielellisten ilmaisujen avulla. Näiden ilmaisujen esimuodot on löydettävissä Samarian hävityksen aikoihin toimineen Hoosean profeetallisessa julistuksessa. Hoosean kirja antaakin hyvän esimerkin siitäjatkumosta, joka vallitsee Deuteronomiumin teologian ja pohjoisen valtakunnan Jahve- uskollisten ryhmien julistuksessa.

Ensimmäinen keskeinen asia Deuteronomiumin sanomassa on vaatimus, jonka mukaan Israelin tulee palvella ainoastaan yhtä Jumalaa, Jahvea (5. Moos. 6:4-6). Teologian juuret ovatsyvällä Israelin historiassa. Deuteronomistinen historian kuvaus on kirjoitettu vähemmistön näkökulmasta. Siinä korostuu näkemys, jonka mukaan kansa kuninkaiden johdolla usein luopui Jumalasta, palveli häntä väärällä tavalla tai hyväksyi hänen rinnalleen muita jumalia. Kuningasten

kirjoissa keskeisenä Israelin kuningaskunnan luopumuksena oli ns. Jerobeamin synti. Jerobeam halusi yhdistää Herran palvelemisen Syyrian ja Kanaaninmaan alueilla yleisesti käytettyyn uskonnolliseensymboliin sonniin. Siksi hän rakensi kaksi sonnijalustaa Beteliin ja Daniin (1. Kun. 12:28-32; 2. Moos. 32). Herran uskottiin seisovan näkymättömänä kuninkaana kultaisen sonnipatsaan päällä (2. Moos.32:8; 1. Kun. 12:28). Sonni ei siis ollut varsinaisesti epäjumalankuva, vaan Herran valtaistuimen jalusta.Monien Herralle uskollisten ryhmittymien mukaan uudistus liitti Israelin Jumalan palvelemisen liian lähelle syyrialaisten tai kanaanilaisten tapaa palvella omia jumaliaan, joista Baal oli keskeisessä asemassa. Kuningasten kirjoissa annetaankin runsaasti palstatilaa Ahabin ja Isebelin aikaiselleBaalin palvonnalle (1. Kun. 17 – 2. Kun. 10). Vaikka Jehu hävitti Ahabin ja Isebelin suosiman, lähinnäSamariaan keskittyvän Baalin palvonnan (2. Kun. 10), hänestä mainitaan erikseen, ettei hänkuitenkaan luopunut Jerobeamin synnistä (2. Kun. 10:28- 31). Israelissa samoin kuin myös Juudassapalveltiin myös taivaankappaleita (2. Kun. 17:16).

Hoosean kirjassa ja Deuteronomiumissa kritisoidaan vieraiden jumalien palvontaa.

Kultainen sonnijalusta tuomitaan niin Hoosean julistuksessa (Hoos. 10:5; 13:2) kuin Deuteronomiumissa (5. Moos. 9:21). Taivaankappaleiden palvonta on luopumusta elävästä Jumalasta(5. Moos. 4:19; 17:3; 29:25). Hoosea kritisoi kansaa siitä, että se tekee itselleen jumalankuvia (Hoos.13:2; 14:4), ja vastaava kritiikki on esillä myös Deuteronomiumissa (5. Moos. 4:25; 27:15; 28:36, 64;29:16; 31:29). Hoosean kirjan ja Deuteronomiumin epäjumalanpalveluksen kritiikin samankaltaisuustulee hyvin esille jakeissa Hoos. 13:6 ja 5. Moos. 8:12-14.

Toinen tärkeä teologinen teema on pakkosiirtolaisuuden uhka ja sieltä pelastuminen. Herra, joka pelasti kansan kerran Egyptin orjuudesta, voi viedä uskottoman kansan takaisin sinne (5. Moos. 28:68). Sama uhkaus pakkosiirtolaisuudesta Egyptiin näkyy Hoosean julistuksessa (Hoos. 8:9-13; 9:3; 11:5). Vaikuttaakin siltä, että alkujaan pakkosiirtolaisuuden uhka koski nimenomaan kansan viemistä takaisin Egyptin orjuuteen. Kun sitten Assyrian ja Babylonian uhka muutti poliittisen tilanteen, ajatus Egyptin pakkosiirtolaisuudesta jäi vähemmälle huomiolle. Keskityttiin puhumaan vain pakkosiirtolaisuudesta, joka Vanhan testamentin historian kuvauksen mukaan toteutui Assyrian(2. Kun. 17) ja Babylonian (2. Kun. 24-25) aikaansaamien hävitysten seurauksina. Pakkosiirtolaisuuteen ajetulla kansalla oli kuitenkin oikeus kääntyä kohti Jumalaansa, joka voi rakkaudessaan armahtaasitä ja pelastaa sen (5. Moos. 4:29-30; 30:1-10; Hoos. 14:2-10). Herralla on valta johtaa kansansahistoriaa, se näkyy niin Hoosean kirjassa kuin Deuteronomiumissakin.

Hän voi haavoittaa ja taas parantaa (Hoos 5:15-6:3; 5. Moos. 32:36-39). Jumalan rangaistusten tarkoituksena on saattaa kansa jälleen tuntemaan (heprean verbi jāda^c) oma Jumalansa (Hoos. 6:3;5. Moos. 4:35, 39; 7:9; 8:5; 9:3, 6; 11:2). Samalla varoitetaan, ettei kansan tule etsiä apua

vierailta jumalilta – ne kun eivät osaa auttaa (5. Moos. 11:28; 13:3, 7, 14; 28:64; 29:25; vrt. Hoos

13:4).

Kolmantena keskeisenä aiheena Deuteronomiumissa on koko Israelia koskeva Jumalan suunnitelma. Deuteronomiumin traditiot ovat peräisin pohjoisesta kuningaskunnasta, muttakirja itsessään on toimitettu eteläisessä Juudassa. Mooseksen siunaus on yksi varhaisimpia tekstejä (5.Moos. 33). Vaikka siinä on siunattu kaikki Israelin sukukunnat, Juuda mainitaan siinä lähinnä vainohimennen (5. Moos. 33:7). Sen sijaan Jaakobin siunauksessa (1. Moos. 49) Juudan

suvulla on keskeinen asema (1. Moos. 49:8-12). Leevin suvun kohdalla tilanne on taas päinvastoin. Mooseksen siunauksessa Leevi on Joosefin heimon ohella tärkein (5. Moos. 33:8-11), kun taas Jaakobin siunauksessa Leevi niputetaan yhteen Simeonin kanssa ja molemmat esitetään kriittisessä valossa (1. Moos. 49:5-7). 5. Moos. 33 osoittaa hyvin, kuinka Jerusalemissa toimitettu Deuteronomium ei yksipuolisesti pönkitä Juudan suvun asemaa muiden heimojen kustannuksella. Toinen merkittävä teksti, jossa on haluttu ajatella erityisesti muita Israelin heimoja, on kuningaslaki(5. Moos. 17:14-20). Teksti edellyttää, että ainoastaan yksi kuningas hallitsee koko Israelia. Näin ollense tukee luonnollisesti Daavidin suvun kuninkuutta Israelissa (1. Moos. 49:8- 12). Kuningaslaki onmonella tapaa suunnattu Salomon kuninkuutta vastaan. Salomo tunnetaan deuteronomistisessa historiankirjoituksessa kuninkaana, joka sai aikaan epäjumalanpalveluksella (1. Kun. 11) ja ankarallapakkotyöllä (1. Kun. 12:4) lopulta valtakunnan jakautumisen.

Deuteronomiumin kuningaslaki asettaa siis kuninkuudelle tarkat raamit. Kuningas ei saa olla despootti, vaan hänen tulee tarkkaan seurata Herran lakia voidakseen hallita Israelissa. Myös Hoosean kirjan mukaan Israelin kansa valitsee kerran yhteisen kuninkaan, joka hallitsee kansaa vanhurskaasti (Hoos. 2;2; 3:4-5).

Neljäntenä erityispiirteenä Deuteronomiumissa on leeviläinen pappeus. Jokaisella Leevinheimoon kuuluvalla oli oikeus toimia pappina (5. Moos. 18:1-8). Deuteronomiumissa ei rajoitetapappeutta vain tiettyihin leeviläisiin heimoihin, toisin kuin Toisessa, Kolmannessa ja Neljännessä Mooseksen kirjassa. Tämän jännitteen ymmärtämiseksi tulee tarkastella Josian reformia ja senvakiinnuttamaa käytäntöä (2. Kun. 23:8-9). Kun kaikki uhrikultti keskitettiin Jerusalemiin, papeista tuliylitarjontaa. Kaikille ei riittänyt papillisia tehtäviä, ja tämä johti lopulta pappien ja leeviläisten erotteluun.Aikaisemmin kaikki leeviläiset olivat pappeja, mutta tästä eteenpäin vain jotkut Leevin suvun papeistasaivat hoitaa uhrikulttia, ja tämä tehtävä annettiin Aaronin suvulle. Aaronin suvun jälkeläinen Sadok jahänen poikansa olivat toimineet pappeina Daavidin ja Salomon aikana, ja heidän sukunsa olivakiinnuttanut asemansa Jerusalemin temppelissä. Deuteronomiumissa muistutetaan kuitenkin siitä,että merkittävä osa Mooseksen nimissä talletetuista traditioista on nimenomaan pohjoisessa valtakunnassa toimineiden leeviläisten pappien tallettamia. Pohjoisen valtakunnan leeviläiset olivatpitäytyneet Mooseksen nimissä talletettuun lakiin, kun taas Jerusalemin temppelissä oli erityisestivedottu (Aaronin jälkeläisen) Sadokin suvun pappeuteen. Aaronin suvun pappeuteen vedottiin myös pohjoisen valtakunnan alueella, erityisesti Betelissä, jossa tradition mukaan Aaronin poika Eleasar toimi pappina (Tuom. 20:27-28). Pohjoisen valtakunnan leeviläiset muistivat kuitenkin Aaronin suvun papit luopioina. Luvun 2. Moos. 32 mukaan juuri Aaron teki kultaisen sonnivasikan israelilaisille (vrt.Beteliinkin asetettua sonnijalustaa, 1. Kun. 12:28-32), ja Mooses yhdessä leeviläisten kanssa vastustivat sitä (2. Moos. 32:25-29).

Deuteronomium ja uusi testamentti

Uuden testamentin kannalta katsottuna Deuteronomium antaa hyvän kuvan lain tärkeästä merkityksestäjuutalaisuudessa. Monet laeista tähdentävät ihmisen vaellusta ja Jumalan tahdon seuraamista. Tällaisena Deuteronomiumin sanoma on ongelmaton myös kristillisessä teologiassa.

Kuitenkin uskollisuuden ja kuuliaisuuden vaatimus voidaan yhdistää kiinteästi vapaan tahdon painottamiseen, jolloin syntyy lakihurskautta painottava juutalaisuus. Jeesus kritisoi tällaista itsekeskeistä lain säädöksiin perustuvaa hurskautta (esim. Lk. 18:9-14), samoin Paavali. Paavalin teologiassa lain vanhurskauden tavoitteleminen omin voimin johtaa ihmisen lopulta kerskaamaan siitä,mitä hän on itsessään, ei siitä, mitä hyvää Jumala on tehnyt hänelle. Deuteronomiumissa toistuu usein se,kuinka Jumala hyvyydessään pelasti kansansa Egyptin orjuudesta, ja siksi kansan tulee elää Jumalan tahdon mukaan. Vastaavasti Paavali opettaa, että Jumalan armoteko Kristuksessa on riittäväpelastukseen, ja sen seurauksena kristittyjä kehotetaan elämään Jumalan tahdon mukaan.

Deuteronomiumissa odotetaan Mooseksen kaltaisen profeetan ilmestymistä (5.

Moos. 18:15-18). Uuden testamentin mukaan Jeesus on tämä luvattu profeetta. Jeesus opettaa lakiajumalallisella arvovallalla, kuten Matteuksen vuorisaarnasta käy hyvin ilmi (Mt. 5-7).

Jeesuksen korostama rakkauden kaksoiskäsky (Mk. 12:29-30) perustuu Deuteronomiumin lakeihin, erityisesti jakeisiin 5. Moos. 6:4-6. Ollessaan autiomaassa Saatanan kiusattavana Jeesus vetoaa Deuteronomiumin teksteihin ja osoittaa, kuinka tärkeästä Vanhan testamentin kirjasta on kysymys.Kristitty saakin Deuteronomiumin laeista viisautta ja ymmärrystä siihen, millä tavalla hänen tulee elääkristittynä ja seurata Jeesusta jokapäiväisessä elämässään.

7. Historian kirjat

7.1 Historian kerronta muinaisessa Lähi-idässä ja Israelissa

Historian kerronta ja kuningasinstituutio

Muinaisessa Lähi-idässä historiankirjoitus oli läheisesti sidoksissa kuninkuuteen. Kuningas kirjasi ylös aikaansaannoksensa dokumentteihin, jotka kätkettiin rakennusten perustuksiin muistoksi tulevillesukupolville tai asetettiin julkisesti nähtäviksi. Niissä kerrottiin kuninkaan käymät taistelut (useinmitenainoastaan voitot) ja rakennusprojektit. Esim. akkadinkielisessä Babylonian historiaa kuvaavassaBabylonian kronikassa keskitytään niihin kuninkaisiin, jotka ovat hallinneet kaupunkia.

Israelin historian kerronta muistuttaa osaltaan tätä Lähi-idän kerrontatyyliä. Kuninkaidenkirjat käyvät Israelin ja Juudan historiaa läpi kuningaskeskeisesti, mutta myös Jerusalemin kaupungin kohtalo on näkyvästi esillä. Israelin historian kerronta Vanhassa testamentissa saavuttaa kuitenkinvielä paljon laajemman näkökulman. Se on kansan historian vaiheiden esittelyä aina Aabrahamin valinnasta alkaen Jerusalemin hävitykseen saakka. Jumalan kansan historian vaiheiden kuvaaminen ei pääty tähän, vaan myös sen paluu pakkosiirtolaisuudesta ja elämä sen jälkeen otetaan esille. Tässä luvussa luomme yleiskatsauksen Vanhan testamentin kahteen erilaiseenhistorian esitykseen ja niiden keskeisiin teologisiin teemoihin.

Deuteronomistinen historia

Vanhassa testamentissa on kaksi laajempaa historiallista katsausta. Varhaisempi näistä on ns. deuteronomistinen historiankirjoitus, joka on jo mainittu edellä. Tämä nimi on peräisin Viidennen Mooseksen kirjan nimestä, Deuteronomium. Tutkijat ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana olleettietoisia siitä, että Joosuan, Tuomarien, Ensimmäisen ja Toisen Samuelin sekä Ensimmäisen ja Toisen Kuninkaiden kirjat sisältävät kielellisiä ilmaisuja ja teologisia painotuksia, jotka muistuttavat paljonDeuteronomiumin sisältöä. Niinpä tutkijoiden keskuudessa on vähitellen vakiintunut näkemys, jonkamukaan kaikki nämä seitsemän kirjaa yhdessä muodostavat nk. deuteronomistisen historiateoksen.

Deuteronomistinen historiateos on saanut syntynsä pakkosiirtolaisuuden aikana. Sen keskeinen teema on kansan syyllisyys. Kansa ei ollut elänyt Mooseksen kautta annettujen säädösten mukaan, ja oli siksi saanut ansaitsemansa rangaistuksen. Historiankirjoitus päättyy Jerusalemin hävityksen kuvaukseen ja pakkosiirtolaisuudessa elävän Jekonjan (Jojakinin) vapauttamiseen. Pakkosiirtolaisuus nähdään tässä historianteoksessa Jumalan lähettämänä rangaistuksena uppiniskaiselle kansalle. Usein sekä Israelin että Juudan kuninkaita kuvataan miehiksi, jotka tekivät sitä, mikä on pahaa Herran silmissä. Toisaalta oli niitäkin, jotka toimivat oikeinHerran tahdon mukaan. Daavid on heistä ensimmäinen. Hänelle luvataankin ikuinen dynastia, ts. ettähänen sukunsa saa ikuisesti hallita Jerusalemissa (2. Sam. 7). Hiskia (2. Kun. 18- 20) ja Joosia (2. Kun.22-23) ovat myös esimerkkejä vanhurskaista kuninkaista. Jekonjan

vapauttaminen (2. Kun. 25:27-30) on toivon kipinänä deuteronomistisen historiankirjoituksen loppupuolella. Jumala voi sittenkin olla armollinen kansalleen sen lupauksen mukaan, jonka hän antoiDaavidille (2. Sam. 7).

Profeettakirjoista Jeremian kirja muistuttaa teologialtaan ja kielellisiltä ilmaisuiltaan paljondeuteronomistista historiankirjoitusta. Myös deuteronomistisessa historiankirjoituksessa viitataanusein profeettoihin. Keskeisenä teemana on se, miten Jumala profeettojen välityksellä ilmoittaa asioitaetukäteen.

Kronistinen historia

Toinen Vanhan testamentin laajempi historiallinen esitys on kronistinen historiateos. Siihen kuuluvat Ensimmäinen ja Toinen Aikakirja sekä Esra–Nehemian kirja. Kronistinen historiateos keskittyy temppelin jälleenrakentamiseen ja kansan uuteen tulevaisuuteen Luvatussa maassa. Aikakirjojenkirjoittaja, kronisti, seuraa melko tarkkaan Kuninkaiden kirjojen esitystä. Teoksessaan hän esitteleeseikkaperäisemmin Temppeliin liittyviä asioita. Tämä kiinnostus temppeliin voidaan selittää sillä, ettäAikakirjat on kirjoitettu Persian aikakaudella, jolloin Jerusalem ja sen Temppeli olivat Juudanpoliittinen ja uskonnollinen keskus.

1. 1. 1. Aik. 3:17-24 sisältää pakkosiirtolaisuuden jälkeiset Daavidin suvun jäsenet. Tämän perusteella voidaan arvioida Aikakirjojen syntyajaksi n. 400 eKr. Kiinnostus Daavidin suvun kuninkaisiin näyttää myös viittaavan siihen, että kronisti piti toivoa yllä Daavidin suvun kuninkuudenuudistumisesta. Esran ja Nehemian kirja (heprealaisen tekstin mukaan kysymys on yhdestä ainoasta kirjasta) kuvaa pakkosiirtolaisuuden jälkeisiä tapahtumia. Keskeisessä asemassa on Temppelinjälleenrakentaminen ja Jerusalemin aseman vahvistaminen.

Sekä deuteronomistinen että kronistinen historiankirjoitus korostavat syyn ja seurauksenlakia. Paha ja hyvä saavat palkkansa. Historian tapahtumien myötä toteutuvat Jumalan siunaus ja kirous,vaikka siihen sitten kuluisi pidempikin aika. Esim. 2. Kun. 17 selittää Israelin kuningaskunnantuhoutumisen syyksi mm. Jerobeamin n. 200 vuotta aikaisemmin teettämät kultaiset sonnijalustat Betelinja Danin pyhäkköön (1. Kun. 12:25-33). Kuninkaiden kirjat kutsuvat tätä Jerobeamin kulttiuudistustanimellä “Jerobeamin synti.” Aina ei kuitenkaan tämä syyn ja seurauksen laki riittänyt selittämään kaikkia asioita. Joosia kuvataan kuninkaaksi, joka kaikesta sydämestään kääntyi Herran puoleen ja seurasi Mooseksen Deuteronomiumissa antamia säädöksiä (2. Kun. 23:25). Kuitenkin Joosian kohtalona olikuolema sodassa Megiddossa (2. Kun.

23:29-30).

7.2 Joosua

Joosuan kirjan sisältö

Joosuan kirja kuvaa Mooseksen seuraajan, Joosuan, johdolla tapahtunutta Kanaaninmaan valloitusta. Jumala oli luvannut antaa tämän maan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Joosuan kirjassa tämän lupauksen täyttymys on käsillä. Joosuan kirja voidaan jakaa kolmeen osaan:

Salamasota vai hidas asutusprosessi

Äkkilukemalta kirja antaa sen kuvan, että israelilaiset valloittivat maan nopeasti ja tehokkaasti. Joos.12 luettelee suuren joukon kuninkaita, jotka Joosua kukisti. Kirjan ja muiden Vanhan testamentintekstien huolellinen lukeminen paljastaa kuitenkin historian todellisen luonteen. Joosuan johdolla eikyetty alistamaan koko luvattua maata israelilaisten vallan alle. Jakeissa Joos. 13:1-7 mainitaanfilistealaisten ja foinikialaisten alueet, jotka jäivät valloittamatta. Joos. 17:11-18 tarkentaa tätä kuvaa.Kun esim. Joos. 12:23:n mukaan Joosua voitti rannikolla sijaitsevan Dorin kuninkaan, Joos. 17:11-12:n mukaan Manasse ei kuitenkaan onnistunut saamaan haltuunsa tätä kaupunkia. Joos. 17 luetteleemyös joukon keskeisiä kaupunkeja Jisreelin tasangolla, joita israelilaiset eivät kyenneet saamaan haltuunsa. Tuom. 1 luo yhteenvedon israelilaisten onnistumisista ja epäonnistumisista. Sen mukaan israelilaiset menestyivät lähinnä vain vuoristoseuduilla, kun taas tasankoalueita he eivätsaaneet haltuunsa. Syyksi sanotaan mm. se, että tasankoseuduilla asustavilla kanaanilaisilla oliraudoitetut sotavaunut (Tuom. 1:19).

Sotavaunuilla karautettaessa jalkamiesten kimppuun saatiin rajua tuhoa aikaan. Egyptistä tunnetaan piirros, joka kuvaa sotavaunujen voimaa jalkamiehiä vastaan.

Nämä Vanhan testamentin sisäiset jännitteet haastavat tietysti Raamatun lukijan pohtimaan, miten Luvatun maan valloitus historiallisesti tarkasteltuna tapahtui. Nykyisin Raamatun tutkijat ovattulleet varovaisemmiksi puhumaan israelilaisten maanvalloituksesta, koska arkeologisessatutkimuksessa on saatu lisää tietoa siitä, millainen Kanaanin maa oli rautakauden alussa n. 1200 eKr. israelilaisten saapuessa. Arkeologinen tutkimus on osoittanut, että rautakauden alussavuoristoseudun asutus oli verraten harvaa. Jotkut tutkijat puhuvat jopa siitä,

että israelilaiset tulivat “tyhjään maahan”. Historiallisesti tarkasteltuna Joosuan kirja kuvaa siis lähinnä israelilaisten asettumista asumaan vuoristoseuduille ja heidän epäonnistumistaan valloittaatasankoalueiden vahvemmat poliittiset keskukset. Miksi sitten Raamatun lukija saa niin helposti Joosuan kirjaa lukiessaan vaikutelman, että israelilaiset tulivat Joosuan johdolla ja menestyksellisesti tuhosivat paikallisen kanaanilaisen asutuksen? Syynä on se, että Joosuan kirja ei ole yksistään historian kuvausta, vaan ennen kaikkea poliittinen ohjelmanjulistus. Kirja piirtää ne rajat, jotka määrittelevät Luvatun maan rajat. Kirjan luvut 13-21 antavat yksityiskohtaisen kuvauksen siitä,miten Luvattu maa jaetaan Israelin heimojen kesken. Historiallisesti tarkasteltuna koko maan valloitusjäi Joosuan aikana haaveeksi. Vielä Daavidkin n. 200 vuotta myöhemmin valloitti Jerusaleminkanaanilaisilta, jebusilaisilta (2. Sam. 5).

Tuom. 2:20-23 antaa teologisen tulkinnan sille, miksi israelilaisten ei onnistunut valloittaa koko maata. Kansa oli uskoton Jumalalleen, ja siksi Jumala ei raivannut kaikkia vieraita kansoja israelilaisten tieltä. Näin Joosuan ja Tuomarien kirja yhdessä arkeologisen tutkimuksen kanssaavaa kirjan sanoman uudesta tuoreesta näkökulmasta. Kysymyksessä ei ollut mikään kanaanilaistenkansojen laaja tuho-operaatio, vaan verraten rauhallinen asutusprosessi harvaan

asuttuun vuoristoseutuun. Tämä asutusprosessi johti sitten moniin paikallisiin konflikteihin, joita Joosuan jaTuomarien kirja kuvaavat tarkemmin. Kun Joosuan kirja sai lopullisen asunsa osana laajempaa historiankirjoitusta (5. Moos. - 2. Kun.) joskus 500-luvulla eKr., näiden yksittäisten taistelukuvausten ja Abrahamille annetun lupauksen perusteella päädyttiin esittämään asia pääpiirteissään niin, että Israel saimaan haltuunsa Joosuan johdolla.

Israelin varhainen asutus Kanaanin maassa

Kun Joosuan kirjan kokonaisuutta tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta, on oleellista pitää mielessä kaksi asiaa. Ensimmäinen on historiallinen tilanne aikana n. 1250-1150 eKr. Pieni ja poliittisestivoimaton Israelin heimoyhteisö onnistui vakiinnuttamaan asemansa Kanaanin maassa, koska kokoLähi-itä oli suuren murroksen vallassa. Egyptin ja Heetin valtakunnat menettivät valtansa Kanaanin maassa. Kreikan saaristosta tulleet Merikansat aiheuttivat raskaita tappioita Egyptille ja yksiMerikansojen heimoista, filistealaisten, onnistui asettumaan Välimeren rannalla. Toisaalla nousevaAssyrian mahti nakersi Heetin poliittista valtaa Kanaanin pohjoisissa osissa.

Näiden tapahtumien seurauksena Kanaanin maahan syntyi poliittinen tyhjiö. Israelilaisten onnistui tunkeutua maahan ja asettua asumaan vuoristoseuduille. Toinen Joosuan kirjan historialliseen tulkintaan vaikuttava asia on se, että kirja on saanut lopullisen asunsa myöhään pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr. Se on osa ns. deuteronomistista historiankirjoitusta, jossa varhaiset israelilaiset traditiot on kerätty yhteen ja esitetty, miten oikein päädyttiin Jerusalemin onnettomaan hävitykseen vuonna 586 eKr. Joosuan kirjalla on tässä kokonaisesityksessä tärkeäasema. Se kertoo, kuinka Israel ja Juuda saivat itselleen ne maa-alueet, jotka oli menetetty Samarian(vuosina 722-720 eKr.) ja Jerusalemin hävityksen seurauksena.

Kriittinen lukija kysyy, missä suhteessa kirjan sisältö on yli 600 vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen maanasuttamiseen. Kirjan sisältö tulee suhteuttaa Vanhan testamentin moniin vanhoihin runoteksteihin. Niissä puhutaan samoista asioista kuin Joosuan kirjan myöhemmin muotoilluissa proosa-esityksissä. Ainakinseuraaviin runoteksteihin on hyvä perehtyä:

Psalmi 114 puhuu israelilaisten saapumisesta Jordanin yli Luvattuun maahan.

Jordanin joki on samaistettu kaaosmeren kanssa. Israelilaisten saapuminen Luvattuun maahan nähdäänvoittona kaaosvalloista (Ps. 114:3, 5). Sama ajatus esiintyy myös Mooseksen ja Mirjamin voittolaulussa (2.Moos. 15). Psalmi 114 on hyvinkin voinut olla Gilgalissa laulettu voittolaulu, jossa Jumalaa ylistetään kaaosvaltojen voittajana. Gilgal esiintyy Vanhassa testamentissa usein varhaisena israelilaisten(juudealaisten) kulttipaikkana (Joos. 3-5; 9:6; 10:6-9, 15; 1. Sam. 11:15;

15:20-21), mutta myöhemmin profeetat kritisoivat sitä (Aamos 4:4; 5:5; Hoos. 4:15; 9:15; 12:12).

Toinen Joosuan kirjassa mainittu tärkeä kulttipaikka on Sikem sekä sen läheisyydessä olevat Ebalin ja Garisimin vuoret. Sikemillä on vahva asema Vanhan testamentin historian kerronnassa (1. Moos. 12:6; 33:18-19; 34:1-31; 35:4; 37:12-14; Joos. 24; Tuom. 9; 1. Kun. 12:1, 25;

2. Aik. 10:1; Ps 60:8; 108:8; Jer. 41:5; Hoos. 6:9). Ebalin ja Garisimin vuoret mainitaan pyhänä paikkana, jossa israelilaiset lausuivat kaksitoista kirousta. Juuri Ebalin vuoren rinteelle Joosua rakensi alttarin(5. Moos. 11:29; 27:4, 12-13; Joos. 8:30-35; Tuom. 9:7). Joosefin luut haudattiin Sikemiin ja siitä tuliepäilemättä keskeinen kulttipaikka Joosefin heimoille Manasselle ja Efraimille

(Joos. 24:32). On mahdollista, että Mirjamin ja israelilaisten kiitosvirsi (2. Moos. 15) viittaa siihen, kuinka kansa pääsee Sikemin läheisyydessä sijaitsevalle Ebalin vuorelle palvelemaan Herraa (2.

Moos. 15:17-18).

Keskeinen teema Joosuan kirjassa on maan jakaminen heimojen kesken. Tämä on esillämonissa varhaisissa runollisissa teksteissä. Psalmi 78 perustelee sitä, miksi Efraimin alueella sijaitsevaSiilo hylätään kulttipaikkana ja Jerusalem valitaan sen tilalla. Siinä kerrotaan, kuinka Jumala karkottikansat Israelin tieltä ja arpoi perintömaat Israelin heimoille (Ps. 78:55; vrt. Ps. 44:3; 105:44). Jaakobin jaMooseksen siunauksissa (1. Moos. 49; 5. Moos. 33) puhutaan heimoista ja heidän asuinalueistaan.

Psalmi 68 on mielenkiintoinen varhainen runollinen teksti Basanin vuoren keskeisestä asemasta Jumalan vuorena. Basan oli Manassen toisen heimopuoliskon asuinalue. Teksti on myöhemmin ”päivitetty” koskemaan Jerusalemia. Psalmi 68 on hyvä osoitus Israelin heimojen uskonnollisista traditioista Jordanin itäisellä puolella.

Deboran voittolaulu (Tuom. 5) osoittaa, kuinka heimojen välillä vallitsi yhteistyö- ja avunantosopimus, kun joku heimoista oli vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi. Joosuan kirja korostaa vastaavasti, kuinka Jordanin itäiset heimot lupasivat avustaa Kanaaninmaan valloituksessa Jordanin läntisellä puolella.

Kun siis luemme Joosuan kirjaa, ikkunamme on pakkosiirtolaisuuden aika. Joosuan kirjaantaa selityksen sille, millä tavalla saatiin haltuun Kanaanin maa, joka oli menetetty Samarian jaJerusalemin hävitysten seurauksina. Luvatun maan yksityiskohtainen kuvaus oli samalla muistutus siitämaasta, joka voidaan joskus Jumalan armosta saada myös takaisin.

Joosuan kirjan keskeiset teologiset teemat

Joosuan kirjan keskeisin teema on Jahve-sota. Herra sotii kansansa puolesta ja antaa sille toivon. Varhaisissa runollisissa teksteissä Jahve kuvataan usein jumalallisena sotilaana, joka tulee kansansa avuksi jamurskaa sen viholliset (2. Moos. 15; 5. Moos. 33; Tuom. 5; Ps 68; Hab. 3).

Ongelmalliseksi Jahve-sodan teema tulee kristillisestä uskonvakaumuksesta käsin. Miksi Jumalan nimissä annetaan käskyjä, joiden mukaan kaikki miehet, naiset ja lapset on surmattava (Joos. 6:21; 8:25;10:28-43)? Tällaiset julmat käskyt selittyvät verikostoyhteiskunnan periaatteista käsin.

Poliisia ei ollut, ja siksi suku suojeli yksilöä. Jos ihminen murhattiin tai hänelle tehtiin pahaa, suvun miesten velvollisuutena oli kostaa surmaajalle tai väärintekijälle, eikä ainoastaan hänelle, vaan myös hänen suvulleen. Tästä syystä sodista tuli raakoja. Kaikki miehet, naiset ja lapset piti surmata,etteivät tulevat sukupolvet puolestaan kostaisi takaisin. Kristityn lukijan on tärkeä muistaa Jeesuksenopetus rakkaudesta: tulee rakastaa myös vihollista (Mt. 5:38-48; Room. 12:14; 1. Piet. 3:9).

Vanha testamentti antaa hieman ristiriitaisen kuvan siitä, kumpi osapuoli lopulta aloittisodan: Israel vai amorilaiset/kanaanilaiset? Joosuan kirja antaa sellaisen kuvan, että israelilaisetvalloittivat Jordanin itä- ja länsipuoliset maa-alueet ja surmasivat paikalliset asukkaat (Joos. 1-12).Kuitenkin muut kirjat tähdentävät toisenlaista kuvaa. Israelilaiset tarjosivat ensiksi rauhaa Jordaninitäpuolella olevalle kuninkaalle Sihonille. Tämä ei suostunut ja sen vuoksi

israelilaiset ajautuivat sotaan hänen kanssaan (4. Moos. 21:21-25; Tuom. 11:19-22). Kuvaava on Viidennen Mooseksen kirjan esitys. Jumala lupaa antaa Sihonin israelilaisten käsiin (5. Moos. 2:24). Israelilaiset pyytävät saada rauhassa kulkea hänen alueensa läpi. Tähän ei suostuta, ja seurauksenaon sota Sihonia vastaan (5. Moos. 2:25-37). Myös Joosuan kirja antaa sellaisen kuvan, että paikallisetasukkaat suhtautuivat israelilaisiin aggressiivisesti ja aloittivat sodan heitä vastaan (Joos. 11:18-20).

Toinen tärkeä teologinen teema on Israelin omaksi saama maa ja siellä asumiseen liittyvätehdot. Jumalan ja Israelin välinen suhde esitetään liittoteologian raameissa (ks. lukuja 6.1 ja 6.3). Herraon jumalallinen Soturi, joka kukistaa Israelin viholliset ja antaa omalle rakkaalle vasallilleenKanaaninmaan hoitoonsa (Joos. 10:42; 23:3). Vasallin tulee olla kuuliainen Herralleen ja seurata hänensäädöksiään tai hän menettää maansa (Joos. 23:13). Vanhoissa runoteksteissä esiintyy sama teema.

Joosua ja Uusi testamentti

Jeesus-nimi on hepreassa sama kuin Joosua-nimen lyhenne. Ei siis ihme, jos Joosua on Jeesuksenesikuva. Keskeinen Joosuan tehtävä oli johdattaa Jumalan kansan perille Luvattuun maahan.

Heprealaiskirjeen luvuissa 3-4 kerrotaan, kuinka kansa Joosuan johdolla ei päässyt todelliseen lepoon,kuten Psalmissa 95 osoitetaan. Jeesus on kuitenkin tullut uudeksi Joosuaksi ja kykenee viemäänJumalan kansan todelliseen sapatin lepoon.

7.3 Tuomarien kirja

Tuomarien kirjojen heprean teksti (ns. masoreettinen teksti) on säilynyt yhtenäisenä tekstimuotona, kun taas kreikankielisessä Septuagintassa on kaksi toisistaan poikkeavaa tekstimuotoa CodexAlexandrinus (= LXX^A) ja Codex Vaticanus (= LXX^B). Vaikka poikkeamia ei ole paljon, ne ovat kuitenkinmerkittäviä. Esimerkiksi A. Rahlfin editoimassa Septuagintan tekstissä on molemmat versiot haluttu laittaa näkyviin. Ilmeisesti antiikin aikana oli olemassa kaksi eri hepreankielistä versiota, joista sittentehtiin käännökset kreikan kielelle. Qumranista löydetyt Tuomarien kirjan käsikirjoitukset osoittavatselkeästi, että oli olemassa masoreettisesta tekstistä poikkeavia hepreankielisiä versioita.

Tuomarien kirjan sisältö

Tuomarien kirja kuvaa Israelin kansan ensimmäisiä vaiheita Kanaanin maassa. Siinä annetaan tarkempi selvitys siitä, miksi kansa ei kyennyt valloittamaan Kanaanin maata omakseen.

Historiallisesti tarkasteltuna syyt olivat poliittiset. Kanaanin maan tasangoilla asuvat kansat olivat liian voimakkaita eivätkä israelilaiset kyenneet valloittamaan heidän varustettuja kaupunkejaan (Tuom.1:1-2:5). Toisaalta syyt olivat myös uskonnolliset. Kansa ei elänyt Jumalan tahdon mukaan ja sai siksirangaistuksen. Viholliset saivat aiheuttaa heille tuhoa (Tuom. 2:6-3:6). Jakeet Tuom. 2:6- 10 ovat lähestoisinto siitä, mitä jakeissa Joos. 24:29-33 on puhuttu: Joosuan kuoleman jälkeen israelilaiset hylkäsivätHerran. Poliittisten ja uskonnollisten syiden esitteleminen Tuomarien kirjan alussa on johdantonatuomareiden aikaan (Tuom. 3-16). Tarkoituksena on osoittaa, kuinka

epävarmaa israelilaisten elämä tuomarien aikana oli. Kirja päättyy tavalla, jota voidaan pitää kuninkuuden puolustamisena (Tuom. 17-21). Näissä luvuissa kerrotaan, kuinka tuomarien aika oli jonkinlaista anarkian aikaa. Uskonnollinen epäselvyys näkyi erilaisten väärien jumalanpalvelustapojen syntymisenä (Tuom. 17-18) ja heimojen keskuudessa harjoitettu jumalatonmeno taas luopumuksesta Jumalan tarkoittamasta elämäntavasta (Tuom. 19-21). Israel tarvitsi kipeästikuningasta saamaan yhteiskunnassa järjestyksen. Näin ollen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

Tuomari-termin merkitys

Tuomarien kirjan nimi voi johtaa lukijaa harhaan kirjan sisällöstä. Monille tulee ensimmäiseksi mieleenoikeudenkäynti, jossa tuomari julistaa vastaajan syyttömäksi tai syylliseksi. Tällaisista tuomareista eikuitenkaan ole pääasiassa kysymys. Tuomarien kirjan nimi on johdettu heprean sanasta šōpēṭ. Termitulee heprean verbistä šāpaṭ, ”tuomita.” Länsiseemiläisissä kelissä verbijuurta špṭ (”tuomita”) onkäytetty, kun on puhuttu kuninkaan tehtävästä hallita kansaansa. Siksi onkin pohdittu, olisivatkotuomarit olleet omien heimojensa keskuudessa jonkinlaisia kuninkaita, jotka nauttivat ajoittain suosiotaja saivat laajempaa vaikutusvaltaa Israelissa. Näin tuomarien toiminta olisi voinut vastata Amarna-kauden kaupunkivaltioiden kuninkaita.

Luvuissa Tuom. 6-9 käsitellään Gideonin ja hänen poikansa Abimelekin historiaa. Siitä käy ilmi, että Gideon kieltäytyi hänelle tarjotusta kuninkuudesta (Tuom. 8:22-23) kun taas Abimelek julistautui omavaltaisesti kuninkaaksi Sikemissä. Abimelekin hallituskausi päättyi katastrofiin, jaJotamin kertoma ironinen puuvertaus hänen kuninkuudestaan (Tuom. 9:7-15)

osoittaa selvästi, ettei kirjan kirjoittaja yhdistä ”tuomaria” kuninkaaseen. Myös kirjan lopussa olevatmonet toteamukset, jonka mukaan Israelissa ei ollut kuningasta (Tuom. 17:6; 18:1; 19:1, 25) viittaavat samaan johtopäätökseen. Näin ollen Tuomarien kirja tekee selkeän eron kuninkaan ja tuomarinvälillä. Tuomari oli ilmeisesti heimon johtaja, jolle oli uskottu oikeudellista valtaa (vrt.

Tuom. 4:5), ja joka sotilaallisissa konflikteissa oli kunnostautunut sotilas (ks. esim. Tuom. 2:16). Tuomarienkirjassa tuomarit esitetään myös kansan hengellisinä johtajina. Heidän tehtävänään oli

ohjata kansa Jumalan luokse (Tuom. 2:10; 3:11-12; 4:1; 6:1; 10:6; 13:1). Kriisiaikoina he olivat Jumalan lähettämiä pelastajia.

Tuomarien kirjan kronologia

Tuomarien aika sijoittuu maan valloituksen 1200-luvulla eKr. ja kuninkuuden synnyn n. vuonna 1000 eKr. väliseen aikaan. Tuomarien kirjan kronologisten tietojen mukaan tuomarien aika olisi kestänytyhteensä n. 390 vuotta – kuten alla olevasta taulukosta näkyy – ja tämä pitkä ajanjakso ei tietystikäänmahdu tuohon 200 vuoden jaksoon.

Kuinka tämä kronologinen esitys tulisi ymmärtää? Jakeessa Tuom. 11:26 Jefta mainitsee Israelin valloittaneen Hesbonin ja Arnonin alueet 300 vuotta aikaisemmin. Joosuan ja Tuomarien kirjojen kronologisten tietojen valossa voidaan laskea tämän luvun tarkkuus. Joosuan johtaman maan valloittamiseen käytetty aika oli ainakin kuusi vuotta. Tämä ”ainakin kuuden vuoden” jakso saadaanjakeiden 4. Moos. 10:11; 13:26-27 ja Joos. 14:10-11 tiedoista: Kaleb muistelee 85- vuotiaana (Joos.14:10-11) sitä, kuinka hänet toisena vuotena Egyptistä lähdön jälkeen (4. Moos. 10:11) 40-vuodenikäisenä lähetettiin vakoilemaan maata (4. Moos. 13:26-27). Jos autiomaavaellus kesti 40 vuotta, Kalebon vakoiluretkensä jälkeen ollut 39 vuotta autiomaassa ja kuusi vuotta Kanaanin maassa. Kun tähänkuuden vuoden jaksoon lisätään ennen jaetta Tuom. 11:26 olevat luvut listasta, saadaan: 6 + 8 + 40 + 18+ 80 + 20 + 40 + 7 + 40 + 3 + 23 + 22 + 18 = 325. Jos kuitenkin Abimelekin 3 vuoden hallituskausi oli osaGideonin jälkeistä 40 vuoden ajanjaksoa, ja Tolan ja Jairin tuomarina oloajat Jordanin itäisellä ja läntiselläpuolella katsotaan tapahtuneen samanaikaisesti, tuosta summasta 325 tulee vähentää 3 + 22 = 25. Näinsaadaan tasan 300 vuotta. Tämä viittaa siihen, että Tuomarien kirja, joka nykyisessä muodossaan on osa n.s. deuteronomistista historiankirjoitusta perustuu varhaisempaan esitykseen tuomarien ajasta,jossa kyseinen 300 vuoden jakso on mielletty tarkaksi luvuksi. Usein esitetyn näkemyksen mukaan

Josian aikana (2. Kun. 22-23) syntyi varhainen esitys Israelin ja Juudan historiasta, joka sittemmin on toiminut lähteenä meidän Vanasta testamentista tuntemallemme versiolle. Tuomarien ajan ottaminen mukaan Josian aikaiseen historian kuvaukseen ajoi ilmeisesti kuninkaan poliittisia ja uskonnollisia tarkoitusperiä. Hän halusi osoittaa, että ilman kuninkuutta Israel ajautui sisäiseen sekasortoon. Siitä kerrotaan luvuissa Tuom. 17-21. Näin tarkoituksena oli luultavasti kuvata pohjoisenvaltakunnan surkeaa tilaa Samarian hävityksen jälkeen (2. Kun. 17). Josian pyrkimyksenä oli yhdistääpohjoisen valtakunnan alueet uudelleen Daavidin suvun vallan alaisuuteen. Tuomarien historia oli oivakeino osoittaa toisaalta se, että Jumala on israelilaisten heimojen turvana, mutta että heimot kärsivät hankalista sisäpoliittisista ongelmista (Tuom. 19-21) ja ajautuvat uskonnolliseen juurettomuuteen(Tuom. 17-18) ilman vanhurskasta kuningasta.

Josian aikana kerättiin irrallaan olevia itsenäisiä kertomuksia tuomareista ja laadittiin ensimmäinen versio tuomareiden aikakaudesta. Historiallisesti tarkasteltuna monet tuomareista elivätja toimivat samaan aikaan mutta eri alueilla. Josian aikana ei enää osattu asettaa jokaista tuomarista kertovaa traditiota tarkkaan historialliseen viitekehykseen. Näin tuomarien aikakaudesta tuli pidempi,yli 300 vuotta kestävä ajanjakso. Todellisuudessa se oli ilmeisesti lyhyempi ja sijoittui 1200 ja 1000 eKr.lukujen väliin.

Tuomarien kirjan keskeiset teologiset teemat

Tuomarien kirjan kokoajalla on ollut käytössään erilaisia lähteitä: 1) Useita eri tuomareista kertovia traditioita. 2) Hajanaisia tietoja Kanaanin maan valloituksesta ja sen hankaluudesta. 3) Runotekstejä, joista tärkein on Deboran voittolaulu (Tuom. 5). Se on kirjoitettu arkaaisella heprealla ja edustaa tutkijoiden mukaanVanhan testamentin varhaisinta materiaalia.

Tuomarien kirja antaa kuvan siitä, millainen oli Israelin heimoyhteisön rakenne ennen kuninkuuden aikaa. Heimot muodostivat pitkälti oman poliittisen yhteisönsä, mutta kriisiaikoina tehtiin yhteistyötä. Tämä tulee esille erityisesti luvusta Tuom. 5. Hasorin kuninkaan ja sotapäällikönhyökätessä israelilaisten kimppuun, monet heimoista tulivat apuun. Erityisesti mainitaan, että Jordaninitäpuolelta saapuivat Manassen heimoon kuuluvan Makirin johtomiehet sotilaineen. Toisaalta Rubenin heimon miehiä kritisoidaan, kun he jäivät kuuntelemaan paimenpillin soittoa joen toiselle puolelle.

Tuomarien aika kertoo myös siitä, että israelilaiset palvelivat Herraa eri paikoissa. Liitonkirjan laki alttarista (2. Moos. 20:24-26) viittaa tällaiseen aikaan. Lain mukaan israelilaisten tulirakentaa alttari hiomattomista kedon kivistä kaikissa niissä paikoissa, joissa he palvelivat Herraa. Lakiedellyttää, että israelilaisten kulttipaikka oli avoimen taivaan alla. Mahdollisesti tärkeät kultilliset esineetvoitiin suojata joko telttakankaalla tai asettaa alttarin läheisyyteen sijoitettuun rakennukseen.Varsinaisia temppeleitä ei ollut eikä niitä ole myöskään arkeologisissa kaivauksissa löydetty. Sen sijaanarkeologisissa tutkimustuloksista on löydetty monia viittauksia siihen, että rautakauden alussa paikalle asettuneet uudisasukkaat (oletettavasti israelilaiset) palvelivat Herraa avoimen taivaan alla.

Tuomarien aika kertoo myös syyn sille, miksi kuninkuutta vastustettiin muinaisessa Israelissa.Gideon kieltäytyi tulemasta kuninkaaksi ja perusteli sitä sillä, että Herra itse on oleva

Israelin kuningas (Tuom. 8:22-23). Myös Samuel piti pahana sitä, että kansa ei tyytynyt siihen, että Jumalayksin on sen kuningas (1. Sam. 8:6-9). Kansan pysyessä kannassaan Samuel varoitti sitä kuninkaanoikeuksista, jotka voivat johtaa tyranniaan (1. Sam. 8:10-18). Vaikuttaa selvältä, että Samuelin varoituksensanat heijastavat niitä ajatuksia, joita heimoyhteisön keskuudessa vallitsi.

Kuninkaasta saattoi tulla armoton tyranni. Abimelekin yritys perustaa kuninkuus Sikemiin oli yksi hyväesimerkki tästä (Tuom. 9) ja Jotamin puuvertaus (Tuom. 9:7-21) selvä ilmaisu kuninkuuden vastustuksesta. Kuninkuuden vastustus tulee ymmärretyksi vanhojen runotekstien valossa. Niissä Jumala kuvataan Israelin kuninkaana (ks. esim. 2. Moos. 15:1-18). Ilmeisesti heimoyhteisöä yhdisti ajatus siitä, että Herra on heidän kuninkaansa, joka kerää tarvittaessa kokoon Israelin heimot yhteiseen taisteluun vihollista vastaan.

Tuomarien kirjan loppuluvut antavat toisen kuvakulman kuninkuuteen. Ilman selkeää kuninkaan johtamaa hallitusta kansan elämä suistuu anarkiaan ja uskonnolliseen sekamelskaan (Tuom.17:6; 18:1; 19:1, 25). Siksi kansa tarvitsee hyvän kuninkaan. Tuomarien kirjan loppu silloittaa Israelinhistorian kertomuksen siihen, mistä Samuelin kirjoissa lähdetään liikkeelle.

Alkuhankaluuksien jälkeen Samuelin kirjat kertovat, kuinka Israel saa lopulta vanhurskaan kuninkaanDaavidin, jonka poika Salomo saa aikaan rauhan ja hyvinvoinnin Israelissa (1. Kun. 4:20).

Tuomarien kirja ja Uusi testamentti

Heprealaiskirjeen luvussa 11 esitetään neljä tuomaria yhdessä monien muiden Vanhan testamentinhenkilöiden kanssa uskon esimerkkeinä kristityille (Hepr. 11:30-35): ”Uskon voimasta sortuivat Jerikonmuurit, kun niiden ympäri oli kuljettu seitsemän päivää. Koska portto Rahab uskoi, hän välttyi kuolemasta yhdessä niskoittelijoiden kanssa, sillä hän oli ottanut tiedustelijat ystävinä vastaan.Mitäpä tähän enää lisäisin? Minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista jaJeftasta, Daavidista, Samuelista ja profeetoista. Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät ylläoikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviäsotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinätakaisin.” Tuomarien kirjat opettavat hellittämätöntä uskoa. Vaikeissa poliittisissa ja uskonnollisissa tilanteissa toimineet tuomarit ojentautuivat Jumalan sanan ja lupausten mukaan ja menestyivättehtävässään.

7.4 Ruutin kirja

Ruutin kirja kertoo kauniin ja onnellisen mutta myös surullisen kertomuksen. Betlehemiläinen Elimelek muutti Moabin maahan nälänhädän takia. Hän otti mukaansa vaimonsa Noomin ja poikansaMahlonin ja Kiljonin. Moabin maassa pojat menivät naimisiin moabilaisten naisten, Ruutin ja Orpan,kanssa. Kirjan alussa kerrotaan, kuinka Noomin mies ja hänen poikansa kuolivat. Jäljelle jäi kolmeleskeä, ja Noomi päätti palata kotimaahansa. Ensin hänen miniänsä halusivat seurata häntä, mutta Noomi vakuutti heidät paremmasta tulevaisuudesta omien perheidensä luona. Orpa lähteekin teilleen, mutta Ruut jää anoppinsa seuraan. Kun he saapuvat Juudaan, heidät otetaan lämpimästivastaan. Pian Ruut tutustu Boakseen ja he menevät kirjan lopussa

naimisiin. Lukijalle selviää kirjan lopussa, että Boas ja hänen moabilainen vaimonsa Ruut ovat Daavidin isoisovanhemmat (Boas -> Obed -> Iisai -> Daavid). Kirjan merkitys tulee ilmeiseksi, kun muistetaan Mooseksen laissa oleva ankara säädös (5. Moos. 23:4): ”Ketään ammonilaista tai moabilaista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon.” Jos Boas olisi hylännyt Ruutin, eiIsraelilla olisi Daavidia, saati sitten toivoa Daavidin suvun Messiaasta!

Heprealaisessa Raamatussa Ruut on sijoitettu kolmanteen osioon, ”Kirjoituksiin”, muttaVulgatassa (latinankielinen käännös) ja Septuagintassa se tulee heti Tuomarien jälkeen. Tätä onperusteltu juuri sillä, että Ruutin kirjassa kerrotaan Tuomareiden ajan tapahtumista. Vaikka tapahtumatsijoitetaan tuomarien aikaan, kirja on kirjoitettu myöhemmin. Monien mielestä se on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden jälkeen, koska heprean kielessä on nähtävissä aramean kielen vaikutusta.Aramea vahvistui paljon juuri pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja sitä käytettiin laajasti Persianvaltakunnassa. Joidenkin tutkijoiden mielestä Ruutin kirjan kertomus on apologia Daavidin puolesta, koska hänen sukujuurensa olivat osittain Moabissa (vrt. 1. Sam. 22:3-4). Kun hänestä myöhemmintuli kuuluisa ja tärkeä kuningas, ihmiset halusivat tietää hänestä enemmän. On myös ehdotettu, että Ruutin kirja olisi ollut reaktio Esran käskyyn purkaa kaikki avioliitot vierasmaalaisten kanssa. Ruutin kirja olisi näin muistuttanut siitä, että Esran vaatimus ei soveltunut yleiseksi säännöksi. Kun kerranDaavidin esivanhemmilla oli vierasmaalainen puoliso, niin kaikki avioliitot vierasmaalaisten naisten kanssa eivät voi olla turmiollisia. Ruutin kirjan sanoma menee kuitenkin syvemmälle. Pohjimmiltaan se kertoo vierasmaalaisen naisen halusta palvella Israelin Jumalaa. Ruutin sanat anopilleen (Ruut1:16) avaavat kirjan sanoman: ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät. Sinneminäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ruut haluaapalvella ainoata Jumalaa ja elää miehensä suvun yhteydessä. Näin ollen suoria yhtäläisyyksiä ei voidavetää Ruutin kirjan ja Esran ja Nehemian ajan välile. Esran aikana vierasmaalaiset naiset palvelivat epäjumalia, kun taas Ruut halusi palvella elävää ja todellista Israelin Jumalaa.

Ruutin uskollisuuteen miehensä suvulle on kiinnitetty huomiota. Genesiksessä kerrotaan Tamarista, jonka mies kuolee vailla jälkeläistä. Juuda kehottaa poikaansa Onia

makaamaan Tamarin kanssa jakeen 5. Moos. 25:5 mukaisesti. Näin leski voisi ”herättää eloon” kuolleen miehensä suvun. Osa tutkijoista on nähnyt Ruutin toimivan tämän käskyn mukaan, mikä kuulostaa sekin järkevältä. Ei ole ollenkan tyhmä ajatus, että Ruut olisi saanut kuulla Jahvesta puolisoltaan ja anopiltaan. Hän itse sanoo, että Noomin Jumala on myös hänen Jumalansa.

7.5 Samuelin kirjat

Yksi yhtenäinen kirja

Samuelin kirjat ovat alkujaan muodostaneet yhden ainoan kirjan. Rabbiinisessa tulkintatraditiossa (esim. Babylonialainen Talmud Baba Batra 14b) puhutaan johdonmukaisesti yhdestä ainoasta kirjasta, ja kirkkoisätkin olivat tietoisia tästä (Eusebios, Kirkkohistoria VI.25.2). Masoreettien tekemäthuomiot Samuelin kirjoihin todistavat myös tästä. Niiden mukaan jakeessa 1. Sam. 28:24

on kirjan puoliväli ja Toisen Samuelin kirjan lopussa on tieto, että kirjassa on yhteensä 1506 jaetta. Lopullinen vahvistus asiasta saatiin Qumranin käsikirjoituksista. 4QSam^a sisältää molempien Samuelin kirjojen tekstit. Samuelin kirjat on käytännön syistä jaettu kahteen osaan, sillä yhtenä kokonaisuutena sitä oli vaikea mahduttaa yhteen kirjakääröön. Kirja jaettiin Saulin kuoleman kohdaltakahtia, mutta on selvää, että Toinen Samuelin kirja Daavidin kirjoittaman itkuvirren myötä liittyy läheisesti Ensimmäisen Samuelin kirjan kerrontaan. Edellä sanotun tähden molemmat Samuelin kirjatkäsitellään samassa johdannossa.

Tekstikriittisesti hankala heprean teksti

Samuelin kirjojen tallentamisprosessissa on tapahtunut jossakin vaiheessa lukuisia huolimattomia kopiointivirheitä. Septuaginta sisältää lukuisia lukutapoja, jotka ovat pidempiä ja joiden puuttuminen masoreettisesta tekstistä voidaan selittää kopiointivirheen ns. haplografian seurauksina (syynä samallatavalla päättyneet sanat tai lauseet, ns. homoioteleuton). Qumranista löydetyt hepreankielisetkäsikirjoitukset vahvistavat toisinaan Septuagintan pidemmän lukutavan olemassaolon. Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on perinteisesti lähdetty liikkeelle masoreettisesta tekstistä, vaikka historiallisestivoisikin olla toisinaan perusteltua tukeutua useassa kohdassa varhaisempaan Septuagintan lukutapaan. KR1992 seuraa kuitenkin joissakin kohdissa Septuagintasta peräisin olevia lukutapoja.

Samuelin kirjojen sisältö

Samuelin kirjat kertovat kuninkuuden synnystä (1. Sam. 1-15) sekä Israelin ensimmäisten kuninkaiden Saulin ja Daavidin historiaa. Daavidin historia jakautuu kolmeen pääosaan: 1) Daavidin nousu valtaan, jolloin hän joutuu pakenemaan Saulia, perustuu vanhempaan kirjalliseen traditioon (1.Sam. 16 – 2. Sam. 4). 2) Daavidin dynastian ja Jerusalemin valinta (2. Sam. 5-8) ovat keskeisiä teologisia teemoja Samuelien kirjoissa ja niiden vaikutushistoria Vanhassa testamentissa, myöhemmässäjuutalaisuudessa ja kristillisessä teologiassa on suunnaton. Daavid valitsee Jerusalemin Jumalanpalvelemisen paikaksi (2. Sam. 5-6), ja sinne rakennetaan Salomon aikana temppeli. Daavidin suvulleluvataan ikuinen kuninkuus (2. Sam. 7), ja tälle lupaukselle perustuu

messiasusko. Jumalalle uskollinen kuningas Messias polveutuu Daavidista. Hän on ”Daavidin poika”.3) Daavidin vallanperimyshistoriassa (2. Sam. 9-20) kerrotaan, kuinka jotkut Daavidin pojista kuolevat jakuinka Salomosta lopulta tulee kuningas. Samuelin kirjojen lopussa (2. Sam. 21- 24) on erilaisia Daavidinaikaan liittyviä varhaisempia dokumentteja. Niiden tarkoituksena on antaa lisää tietoa Daavidin ajantapahtumista.

Kuninkuuden synty Israelissa

Ensimmäinen ja Toinen Samuelin kirja on osa laajempaa historian kerrontaa, ns. deuteronomististahistoriankirjoitusta (5. Moos., Joos., Tuom., 1.-2. Sam. ja 1.-2. Kun.). Kirja on koottu erilaisista varhaisistatraditioista, joita deuteronomistit tunsivat pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr. Näistämerkittävimmät koskivat 1) kuninkuuden syntyä Israelissa, 2) Daavidin nousua valtaan sekä

3) Daavidin poikien vallanperimyshistoriaa. Kuninkuuden syntyyn vaikutti erityisesti filistealaisten

muodostama uhka. Israelilaiset joutuivat sen tosiasian eteen, ettei heimoyhteisön avunantoperiaate ollut enää elinvoimainen. Israelin heimot olivat asettuneet asumaan asuinalueilleen ja kamppailivatomissa oloissaan eri vihollisia vastaan, kuten Tuomarien kirjoissa säilyneissä traditioissa olinähtävissä. Vielä deuteronomistienkin välittämissä traditioissa on nähtävissä, kuinka kuninkuudensyntyminen aiheutti teologisen ongelman Israelissa. Varhaisissa runollisissa teksteissä IsraelinJumalaa, Jahvea, oli ylistetty kansan todellisena Kuninkaana (ks. esim. 2. Moos. 15). Heimoyhteisössä oli omat johtajansa, mutta yhteistyötä ja sotilaallista avunantoa oli edesauttanut voimakas tunne siitä, että Jahve kuninkaana yhdistää heimot. Hän saapuu Siinailta kansansa avuksija heimot kerääntyvät yhteen sotimaan Israelin vihollisia vastaan (ks. 5. Moos. 33; Tuom. 5; Ps. 68;Hab. 3). Historian saatossa sosiologiset lainalaisuudet olivat kuitenkin heikentäneet heimoyhteisön yhteenkuuluvuutta. Paimentolaisista oli tullut maanviljelijöitä, ja jokaisella heimolla oli omat tärkeät kulttipaikkansa. Tarvittiin uudistusta, kun filistealaisten uhka kasvoi ja heidän vaikutusvaltansa alkoi ulottua Juudan ja Samarian vuoristoseuduille asti.

Israelin kuninkuuden syntymiseen voi liittyä Tell Qeiyafasta vuonna 2008 löydetty ostrakon (saviruukun palanen), johon on kirjoitettu seemiläistä kirjoitusta. Teksti on äärimmäisen vaikea tulkita, mutta yksi varteenotettava mahdollisuus on pitää sitä varhaisena heprealaisena tekstinä (jokaon poikkeuksellisesti kirjoitettu vasemmalta oikealle). Teksti ajoitetaan paleografisin perustein noin vuoteen 1000 eKr. Fragmentaarinen teksti voidaan tulkita siten, että siinä kehotetaan palvelemaanJumalaa eikä sortamaan lähimmäisiä; toiseksi siinä sanotaan, että

”miehet ja päälliköt ovat asettaneet kuninkaan”, ja että tällä kuninkaalla on palvelijoita. Tell Qeiyafaa onpidetty israelilaisena paikkana, sillä sieltä ei ole löytynyt yhtään sian luita toisin kuin yleensä Kanaaninmaan arkeologisista paikoista, jotka varmuudella eivät ole israelilaisia asuinpaikkoja. Mikälitulkinta on oikea, kyseessä voisi olla teksti, joka viittaa Saulin kuninkuuteen Israelissa. Tekstintarkoituksena on silloin tiedottaa paikallisia israelilaisia uudesta poliittisesta tilanteesta. Samuelin kirjojen mukaan israelilaisten onnistui kuninkuuden myötä taistella tehokkaammin filistealaisiavastaan.

Daavid apologia

Kirjalliselta tyylilajiltaan Daavidin valtaanousukertomus muistuttaa muinaisen Lähi-idän apologiakirjallisuutta. Daavidin nousu valtaan tapahtui olosuhteissa, jotka hyvinkin herättivät keskustelua israelilaisten keskuudessa. Ensinnäkin Daavid voitiin nähdä kuninkuuden riistäjäksi. Eiköhän anastanut itselleen kuninkuuden Saulilta ja tämän pojalta Joonatanilta? Toiseksi Daavidin tiedettiinmajailevan israelilaisten vihollisten filistealaisten luona, ja vieläpä aikana, jolloin Saul ja Joonatansaivat surmansa taistelussa filistealaisia vastaan (1. Sam. 31; 2. Sam. 1). Eikö Daavid siis saanutitselleen kuninkuuden Israelin vihollisten avulla? Kolmanneksi Saulin sotapäällikkö Abner saisurmansa, kun oli yhteydessä Daavidin miehiin (2. Sam. 3). Eikö siis Daavid surmauttanut hänet?Neljänneksi Daavidin miehet surmasivat Saulin suvun kruununperillisen Isbaalin (Isboset) (2. Sam. 4).Mahtoiko Daavid olla tuonkin murhan takana? Viidenneksi Daavid antoi määräyksen, että seitsemänSaulin sukuun kuuluvaa miestä oli surmattava (2. Sam. 21). Halusiko Daavid raivata

tieltään mahdollisia kruununsa uhkaajia? Erilaisia huhuja liikkui Israelissa ja Daavid halusi antaa asioista oikean kuvan.

Hattusilis-apologia muotohistoriallisena vertailuna

Heetin kuninkaan Hattusilis III:n apologia 1200-luvulta eKr. sisältää monia retorisia vastaavuuksia kuin mitä voidaan löytää Daavidin valtaannousuhistoriasta. Hattusilis III tuli kuninkaaksi karkotettuaanveljenpoikansa valtaistuimelta. Apologiassaan hän haluaa kertoa asioiden oikean laidan. Seitsemässä yksityiskohdassa Hattusilisin apologia vastaa Daavidista annettua kuvaa Samuelin kirjoissa.

1. Jumalatar Ishtar haluaa nostaa Hattusilisin valtaistuimelle, koska on mielistynyt häneen. Vastaavalla tavalla Samuelin kirjat kertovat, kuinka Jumala valitsee Daavidin Saulin tilalle.
2. Ishtar kertoo Hattusilisille etukäteen, että hänestä tulee kuningas. Hänen ei tule kapinoida, vaan odottaa Ishtarin hoitavan asian. Samalla tavalla Daavidin kerrotaan suhtautuneen Sauliin. Hän ei halunnut surmata Saulia (1. Sam. 20; 24; 26), vaan odotti Jahven järjestävän omalla tavallaan vallanvaihdon. Tämä toteutui lopulta, kun filistealaiset surmasivat Saulin ja Joonatanin (1. Sam. 31; 2. Sam. 1).
3. Hattusilisin nousu valtaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Ensiksi hän oli virkamies isänsä hovissa, sitten hänestä tuli Ishtarin pappi. Veljensä Muwataliksen hallituskaudella hänestä tuli kuvernööri jasitten Heetin armeijan päällikkö. Hän johdatti Heetin armeijan Egyptiä vastaan kuuluisassa Kadesintaistelussa (1259 eKr.). Vastaavalla tavalla Daavidin nousu valtaan kuvataan Samuelin kirjoissa.Ensiksi hän pääsee Saulin hoviin muusikoksi (1. Sam. 16). Sitten hänen onnistuu voittaa Goljat (1.Sam. 17). Hänestä tulee taitava sotapäällikkö ja Saul alkaa kadehtia ja vainota Daavidia. Vaikeuksienkeskellä hän pakenee Saulia, mutta lopulta saa kansan suosion taakseen (2. Sam. 2).
4. Ishtar tukee Hattusilisia monien vaikeuksien keskellä. Vastaavalla tavalla Jahve antaa tukensa Daavidille, joka joutuu pakenemaan henkensä edestä Saulia. Monien yksityiskohtien avulla kerrotaan syyt siihen, miksi Daavid joutui filistealaisten puolelle. Samalla annetaan yksityiskohtaista tietoa siitä, kuinka Daavid toimi ovelasti filistealaisten keskuudessa. Erityisesti kerrotaan, ettei Daavid saanut osallistua ratkaisutaisteluun israelilaisia vastaan, sillä filistealaiset sotapäälliköt eivät luottaneet Daavidiin sataprosenttisesti (1. Sam. 29).
5. Hattusilis voittaa Heetin viholliset, mikä on osoituksena Ishtarin ja muiden jumalten suosiosta. Daavidin voitot kuvataan samalla tavalla. Hän onnistuu, koska Jahve on antanut hänelle siunauksensa.
6. Hattusilis tukee kaikin tavoin veljenpoikansa Urhi-Tesupin nousua valtaistuimelle. Sitten kerrotaan, kuinka tämä alkoi pelätä Hattusilisia. Lopulta tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että Hattusilisin oli otettava valtaistuin itselleen. Daavidin ja Saulin pojan Joonatanin ystävyys on keskeisessä asemassa Samuelin kirjojen kerrontaa. Yksityiskohdalla halutaan vakuuttaa, ettei Daavidin tarkoitusollut riistää kuninkuutta itselleen, vaan tukea Joonatanin pääsyä valtaistuimelle.

Daavid puhuu itsestään Joonatanin palvelijana (1. Sam. 20:8). Hän sepittää itkuvirren Saulin ja Joonataninkuoleman johdosta (2. Sam. 1) ja ilmaisee näin julkisesti surunsa.

7. Hattusilis ei surmannut Urhi-Tesupia, vaan karkotti hänet maasta. Samuelin kirjoissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, kuinka Daavid ei mielistynyt Abnerin eikä Ishbaalin murhiin. Hän tappoi heidän surmaajansa ja teki näin tiettäväksi Israelissa, ettei hän ollut murhien takana. Daavid ei myöskään tilaisuuden tullen surmannut Saulia (1. Sam. 24; 26), vaan jätti hänet henkiin.

Tällä tavalla Samuelin kirjat siis kuvaavat Daavidin valtaannousua. Vastaavuudet Hattusilis III:n apologiaanantavat hyvän syyn olettaa, että deuteronomistinen historiankirjoittaja on tallettanut luotettavalla tavallaDaavidin varhaista historiaa.

Daavidin vallanperimyshistoria kertoo siitä, millä tavalla Salomon onnistuu saada valtaistuin haltuunsa. Daavidin pojista Amnon kuolee verikoston seurauksena, koska hän oli raiskannutDinan (2. Sam. 13). Toinen Daavidin pojista Absalom kuolee, kun hän ryhtyy kapinaan isäänsä vastaan(2. Sam. 15-18). Samuelin kirjojen teema jatkuu Kuningasten kirjojen alkuun. Siinä Adonia yrittää riistääitselleen vallan (1. Kun. 1-2), mutta hänkin menettää lopulta henkensä. Näin Daavidin pojat yksitoisensa jälkeen siirtyvät syrjään Salomon tieltä. Daavidille luvattu ikuinen dynastia (2. Sam. 7) onnykyisessä muodossaan muotoiltu Salomon vallan kunniaksi.

Samuelin kirjojen keskeiset teologiset teemat

Samuelin kirjojen teologia painottaa sitä, että kuninkuus syntyi Israelissa profeetallisessa ohjauksessa. Vaikka kuninkuudelle löytyi paljon vastustusta niin teologisesti (Jahve on Israelin kuningas; Tuom. 8:22-23; 1. Sam. 8:5-7) kuin sosiologisesti (kuningas riistää heimojen johtajilta vallan; 1. Sam. 8:10-18) niin Samuel antoi kuninkuudelle oikeat suuntaviivat. Näin Deuteronomistinen historiankirjoitus ilmaisi sen, että kuninkuus oli periaatteessa mahdollinen vaihtoehto. Kuninkaan oli kuitenkin pysyttävä uskollisena Jumalan lain asetuksille (ks. 5. Moos. 17:14-20). Mielenkiintoisena yksityiskohtana Samuelin kirjoissa on liitonarkun seikkailu Israelin kulttipaikasta Siilosta Filistean alueelle ja takaisin Israelin puolelle (1. Sam. 4-6) päätyen lopulta Jerusalemiin (2. Sam. 6). Liitonarkkuun sidottu Jahve epiteetti ”Hän jonka valtaistuinta kerubit kannattavat” muistuttaa siitä, että inhimillisen kuninkuuden rinnalla Jerusalemissa on Jahve todellisena kuninkaana (ks. edelleen esim. Ps. 2; 72; 110).

Samuelin kirjat ja Uusi testamentti

Kuninkuuden syntyminen ja Daavidille annettu lupaus ikuisesta kuninkuudesta (2. Sam. 7) on teologinen perusta juutalaiselle messiasuskolle. Uudessa testamentissa Jeesus esitetään Daavidin jälkeläisenä. Jerusalemin valinta Jumalan palvelemisen paikaksi on Psalmeissa luonut runsaasti Siion-keskeisiä tekstejä, jotka Uudessa testamentissa nähdään esikuvina kristillisestä seurakunnasta.Uudessa testamentissa ei laiteta pääpainoa maanpäälliseen Jerusalemiin, vaan taivaalliseen Siioniin(Gal. 4:26; Hepr. 12:22-24; Ilm. 21-22).

7.6 Kuninkaiden kirjat

Kuninkaiden kirjojen sisältö

Kuninkaiden kirjat jatkavat siitä, mihin Samuelin kirjat päättyivät. Samuelin kirjojen luvuissa 2. Sam. 9-20on käsitelty sitä, kenestä tulee Daavidin seuraaja. Amnon ja Absalom olivat saaneet surmansa, jaKuninkaiden kirjat alkavat siitä, kuinka Adonia ja Salomo kilpailevat Daavidin vanhoilla päivillä kruununperimyksestä. Septuagintassa puhutaankin neljästä kuninkaiden kirjasta siten, että Samuelinkirjoja kutsutaan Ensimmäiseksi ja Toiseksi Kuninkaiden kirjaksi, ja silloin siis meidän tuntemammeKuninkaiden kirjat olisivat Kolmas ja Neljäs Kuninkaiden kirja.

Kuninkaiden kirjat voidaan jakaa mielekkäästi neljään historialliseen jaksoon, joiden sisältöä jatkossa kuvataan tarkemmin.