Osa I

Mitä on Vanhan testamentin tutkimus?

Avaat Raamatun ja silmiesi eteen osuu jokin Vanhan testamentin teksti. Et tule ehkä ajatelleeksi, kuinka paljon asioita on tehty ennen kuin sinulla on mahdollisuus lukea tuota Vanhan testamentin tekstiä omalla äidinkielelläsi. Ensinnäkin tarvitaan kielitaitoa, jotta hepreankielinen (tai arameankielinen) teksti osataan kääntää. Toiseksi on perehdyttävä muinaisen Israelin ja ylipäätänsäkin muinaisen Lähi-idän kulttuuriin ja historiaan, jotta tekstissä mainitut käsitteet ja tavattulisivat ymmärretyksi. Mitä esimerkiksi tarkoittaa heprean ilmaisu kārat bĕrît, ”leikata

liitto”? Ilmaisu tulee ymmärretyksi perehtymällä siihen, millä tavalla muinaisessa Lähi-idässä solmittiin liitto. Liiton solmimisen yhteydessä uhrattiin eläin (tai eläimiä). Usein uhrieläin halkaistiin kahtia jaliiton solmijat kävelivät uhrikappaleiden välitse (Jer. 34:18-19) tai seisoivat uhrikappaleiden välissä (1.Moos. 15:9-11). Niin kuin eläin muodosti yhden kokonaisuuden, samalla tavalla liiton solmijat tulivat yhdeksi. Siksi eläimen kahtia leikkaaminen tai sen kaulavaltimon leikkaaminen tuli termiksi, jotakäytettiin liiton tekemiseen. Näin ollen heprean kārat bĕrît on hyvä kääntää ymmärrettävästi ”tehdä liitto” eikä ”leikata liitto.” Kolmanneksi Raamatun kääntäjien on täytynyt ajatella myös sitä, millätavalla tekstissä mainitut tärkeät termit tai käsitteet ovat olleet merkityksellisiä myöhemmissä juutalaisissa ja kristillisissä teksteissä ja millä tavalla puolestaan nämä tekstit käännetään. Näin lukijalla on mahdollisuus löytää tärkeät linkit Raamatun tekstien välillä. Tässä muutamia näkökulmiasiihen, mitä kaikkea tietoa hyvä kääntäminen edellyttää. Tämän kirjan tarkoituksena on opastaajokainen teologiasta kiinnostunut Vanhan testamentin eksegetiikan eli selitysopin maailmaan ja senkeskeisiin käsitteisiin.

1. Vanhan testamentin teksti ja kaanon

Vanhan testamentin tekstimuodot

Masoreettinen tekstitraditio on juutalaisten vuosisatojen ajan tallettama Vanhan testamentin tekstimuoto. Alkujaan tämä tekstimuoto talletettiin pelkkänä konsonanttikirjoituksena, mutta 500- luvulta jKr. alkaen siihen alettiin liittää vokaalimerkintöjä ja lukemista helpottavia aksenttimerkkejä. Tämän tekstimuodon esiaste ns. proto-masoreettinen teksti ilman vokaalimerkintöjä tunnettiin Jeesuksen ajan juutalaisuudessa ja tutkijoiden yleisen näkemyksen mukaan se edustaa yleensä varhaisinta ja luotettavinta tekstitraditiota. Kristilliselle kirkolle masoreettinen tekstitraditio on aina ollut tärkeä ja arvokas. Esim. Hieronymuksen 400-luvun alussa valmiiksi tekemä Vanhan testamentin käännös perustui heprean tekstiin, joka oli käytännössä identtinen masoreettisen tekstin kanssa. Luther tunnetusti nosti hepreankielisen Vanhan testamentin arvoonsa.

Vuonna 1947 löydettiin ensimmäiset Qumranin kirjakääröt. Sittemmin on arkeologisissakaivauksissa löytynyt suuri määrä tekstejä, joista monet ovat Vanhan testamentin tekstienkäsikirjoituksia. Qumranin yhteisö syntyi n. 150 eKr. ja sen perustajana oli teksteissä

mainittu ”Vanhurskauden opettaja”. Qumran tuhottiin vuonna 68 jKr. Sen tekstitraditiot sijoittuvat siisaikavälille 150 eKr. – 68 jKr. Monet teksteistä ovat ennen Jeesuksen aikaa. Jeesuksen aikanasamarialaiset muodostivat oman kansanryhmän, jota juutalaiset halveksivat. Samarialaisilla oli omakulttipaikkansa Garisiminvuorella muinaisen Sikemin kaupungin vieressä. He pitivät Viittä Mooseksenkirjaa arvossa ja heillä oli oma tekstitraditionsa sille. Vielä tänäkin päivänä pieni samarialaistenuskonnollinen ryhmä lukee sitä. Sille on tyypillistä erilaiset lisäykset. Niiden tarkoituksena oli mm. osoittaa, että oikea Jumalan palvontapaikka sijaitsi Garisiminvuorella. Jeesus ja samarialainennainen keskustelivat juuri tästä kysymyksestä (Joh.

4:19-24). Samarialaisen tekstitradition esiaste ns. pre-samarialainen teksti on löydetty Qumranin tekstienjoukosta.

Septuaginta-käännös tehtiin suunnilleen aikavälillä 250-150 eKr. Nimi Septuaginta tarkoittaa ”seitsemänkymmentä”. Aristeaan kirjeessä on talletettu juutalainen legenda, jonka mukaanseitsemänkymmentä oppinutta miestä käänsi samaan aikaan Mooseksen kirjat kreikaksi. Kun käännöksiä verrattiin keskenään, ne olivat kaikki samanlaisia. Vaikka traditio ei annakaan kaikilta osin luotettavaa tietoa, pidetään sitä kuitenkin todisteena siitä, että ensimmäiseksi käännettiinMooseksen kirjat ja myöhemmin kiinnostuttiin kääntämään myös muita Vanhan testamentin tekstejä.Sittemmin termi Septuaginta omaksuttiin koskemaan kirjakokoelmaa, johon oli kerätty eri paikoissa jaeri aikoina tehtyjä Vanhan testamentin kirjojen kreikannoksia.

Kreikankielisestä käännöksestä tuli diasporassa (eli hajaannuksessa) asuvien juutalaisten käyttämä tekstimuoto. Kristityt omivat tämän tekstimuodon käyttöönsä, minkä seurauksena juutalaiset alkoivat vähitellen vieroksua sitä. Septuagintan rinnalle syntyi sisarkäännöksiä, jotka tunnetaan nimelläAquila, Symmakhos ja Theodotion. Näihin käännöksiin tehtiin tarkennuksia, ja joitakin

kristilliselle tulkinnalle tärkeitä Septuagintan kohtia käännettiin toisin. Monissa vanhoissa kristillisissäVanhan testamentin käännöksissä on huomioitu Septuagintan lukutapoja.

Qumranin tekstit ovat auttaneet ymmärtämään paremmin Vanhan testamentin tekstihistoriaa.Qumranin oman tekstitradition lisäksi sieltä on löytynyt proto-masoreettista ja pre- samarialista tekstitraditiota. Lisäksi sieltä on löytynyt esimerkkejä kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintantaustalla olevasta Vanhan testamentin tekstimuodosta.

Jeesuksen aikana Vanhan testamentin tekstin sananmuodosta ei siis vallinnut täyttä yksimielisyyttä. Voimme puhua ainakin neljästä eri tekstimuodosta: (1) heprean masoreettisen tekstin (= MT) esiaste (ns. proto-masoreettinen teksti), (2) samarialaisten tallettaman Viiden Mooseksen kirjan tekstin esiaste (ns. pre-samarialainen tekstitraditio), (3) kreikankielinen Vanha testamentti eli Septuaginta (= LXX), ja (4) Qumranin tekstitraditio. Nämä eri tekstimuodot eivät kuitenkaan poikenneet toisistaan suuresti. Joissakin kirjoissa on tosin nähtävissä huomattaviakin eroja, joista kerrotaan tarkemmin tämän kirjan kolmannessa osassa.

Vanhan testamentin kirjojen järjestys

Juutalaiset järjestivät Vanhan testamentin tekstit erilaisiin kokonaisuuksiin. Kaikille juutalaisille Mooseksen kirjat olivat Jumalan antaman ilmoituksen keskus. Palestiinassa oli tapana järjestää Vanhan testamentin kirjat kolmeen osaan: (1) Toora eli Mooseksen kirjat; (2) Nebi’îm eli profeetat, jotkakäsittivät varhaisemmat (Joos., Tuom., 1.-2. Sam. ja 1-2. Kun.) sekä myöhemmät profeetat (Jes., Jer.,Hes. ja 12 pikkuprofeettaa); (3) Ketubîm eli kirjoitukset (Ps., Job, Sananl., Ruut., Laul. l., Saarn., Val., Est., Dan., Esra-Neh. ja 1-2. Aik.). Tällaisena Vanhan testamentin kaanon periytyi rabbeille, jamasoreettisessa traditiossa kirjat järjestettiin yllä olevan jaon mukaan.

Babylonialaisessa Talmudissa (Baba Batra 14b) on säilynyt varhainen nimetön traditio Temppelin hävityksen (70 jKr.) jälkeiseltä ajalta, jonka mukaan profeettakirjojen järjestys on Jer., Hes., Jes. ja 12-profeetat, ja kirjoitusten Ruut, Ps., Job, Sananl., Saarn., Laul. l., Val., Dan., Est., Esra [= Esra- Neh.] ja1.-2. Aik. Masoreettisessa Raamatussa Esra ja Nehemia muodostavat yhden ainoan kirjan. Edellämainittu Talmudin kohta perustelee profeettakirjojen järjestystä sillä, että Jeremia sisältää Kuningasten kirjojen mukaisesti tuhon kuvauksen. Hesekielin kirja taas alkaa tuhon kuvauksella mutta päättyy lohdutukseen, kun taas Jesaja sisältää rabbien esittämän näkemyksen mukaan pääasiassalohdutuksen sanomaa (erityisesti luvut Jes. 40-66).

Edellä kuvattu kolmijakoinen Vanhan testamentin järjestys on vanha. Sirakin kirjassa (n.180 eKr.) Ben Sira muotoilee kolmijaon seuraavasti (Sir. 38:34-39:1): Korkeimman laki, muinaistensukupolvien viisaus ja profeetat. Ben Siran pojanpoika, joka käänsi isoisänsä tekstin

kreikaksi aloittaa käännöksensä johdannon seuraavasti: ”Jumalan laissa, profeettakirjoissa ja niidenjälkeisissä kirjoituksissa meille on annettu paljon arvokkaita asioita, ja niiden takia meidän tulee ylistääIsraelia kaikesta siitä opista ja viisaudesta, joka sillä on.”

Toisessa Makkabealaiskirjassa (2. Makk. 2:2-3,13) luetellaan pyhät kirjoitukset järjestyksessä: laki, kuninkaat ja profeetat sekä Daavidin kirjoitukset. Aleksandriassa Jeesuksen aikanaelänyt juutalainen filosofi Filon (De Vita Contemplativa 25) puhuu laista sekä profeetoista, psalmeista jamuista kirjoituksista. Juutalainen historioitsija Josefus kirjoittaa ensimmäisen

vuosisadan lopulla jKr teoksessaan Apionia vastaan (1:39-41), miten juutalaisten pyhät kirjoitukset voidaanjakaa Mooseksen viiteen kirjaan, profeettoihin ja jäljellä oleviin kirjoituksiin.

Juutalaiset pitivät 12 pientä profeettaa yhtenä kirjoituksena (Kahdentoista profeetan kirja), ja vastaavasti Samuelin ja Kuningasten kirjoja sekä Aikakirjoja kutakin vain yhtenä kirjana sekäEsran ja Nehemian kirjoja yhtenä kokonaisuutena. Näin he päätyivät siihen, että pyhät kirjoitukset käsittävät yhteensä 24 kirjaa. Nämä 24 Vanhan testamentin kirjaa edellytetään itsestään selvänä kokonaisuutena rabbiinisessa kirjallisuudessa. Se on ilmeisen vanha traditio, koska n. 100 jKr.syntyneessä 4. Esran kirjassa (4. Esra 14:45) puhutaan 24 pyhästä kirjasta.

Toisaalta Josefus mainitsee kirjassaan Apionia vastaan (1:39-41), että pyhiä kirjoituksia on vain 22. Tämän saman tiedon antaa kirkkohistorian isänä tunnettu kirkkoisä Eusebius teoksessaan Kirkkohistoria (VI.25:1). On arvioitu, että Laulujen Laulu ja Saarnaaja eivät tämän laskutavan mukaanolisi vielä kuuluneet kaanoniin. Näiden kirjoitusten arvovallasta onkin säilynyt keskustelua rabbienkeskuudessa.

Septuaginta syntyi pääasiassa Aleksandriassa, jossa asui runsaasti juutalaisia.

Monikaan heistä ei enää hallinnut heprean kieltä, vaan puhuivat kreikkaa. Septuagintassa Vanhan testamentin kirjojen joukkoon liitettiin siellä asuville juutalaisille tärkeitä ns. deuterokanonisia kirjoja. Ne tunnetaan myös nimellä Vanhan testamentin apokryfit: 1. Esdras, Salomon Viisaus, Sirak, Judit, Tobit,Baruk, Jeremian kirje, 1.-4. Makkabealaiskirjat ja Salomon Psalmit. Septuagintan varhaisissakäsikirjoituksissa (ns. koodeksit) kirjat järjestettiin myös toisella tavalla kuin Palestiinan juutalaisessakaanonissa. Tosin eri koodekseissa järjestys hieman vaihtelee. Mooseksen kirjojen jatkoksi laitettiinkaikki historialliset kirjat niin että 1.-2. Aik., 1. Esdras ja 2. Esdras (= Esra ja Neh.) sekä Ester liitettiin muiden (Joos. - 2. Kun.) jatkoksi. Historiallisten kirjojen jälkeen tulivat deuterokanoniset historiallisetkirjat: Judit, Tobit, 1.-4. Makk. Tämän jälkeen kaanonissa olivat runolliset kirjat: Psalmit, Sananl., Saarn.,Laul. l., Job sekä deuterokanoniset Salomon Viisaus, Sirak, Salomon psalmit. Vanhan testamentinlopussa olivat profeetat.

Tutkijat puhuvat aleksandrialaisesta kaanonista, joka poikkesi kirjojen järjestyksen lisäksipalestiinalaisesta kaanonista siinä, että apokryfit olivat mukana. Aleksandrialaisen kaanonin kirjat tulivat ensimmäisten kristittyjen käyttöön, ja apokryfit vaikuttivat paljon kristilliseen teologiaan. Hieronymus järjesti kirjat Vulgataan (= latinankielinen käännös Vanhasta testamentista) pitkälti Aleksandrian kaanonin mukaan, ja tämä Vulgatan järjestys on sittemmin omaksuttu useissamoderneissa Vanhan testamentin käännöksissä.

Puhuessaan opetuslapsilleen Emmauksen tiellä Jeesus painotti Vanhan testamentin tekstejä tavalla, joka oli poikkeuksellista juutalaiselle: ”Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä,mitä profeetat ovat puhuneet?” Jeesus halusi paljastaa opetuslapsilleen, missä on Vanhan testamentintulkinnan painopiste. Ei Mooseksen kirjoissa ja sen sisältämässä liitossa, vaan profeettojen kirjoissa,joissa on kuvattu uusi liitto (Jer. 31:31-34) ja messiaaninen aikakausi. Tosin Jeesus ei jättänytMooseksen kirjoja kokonaan syrjään Emmauksen tiellä pitämässään

raamattuopetuksessa. Luukkaan mukaan Jeesus ”selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu” (Lk. 24:27). Ilmestyessään myöhemmin opetuslapsilleen Jeesus kertoo heille Vanhan testamentin kirjoitusten täyttymisestä: ”Kaiken sen

tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta

kirjoitettu” (Lk. 24:44). Jeesuksen toisen raamattutunnin jäsennys mukaili paremmin Palestiinan juutalaisten(myöhemmin rabbiiniseen) tapaa jakaa kirjat kolmeen osaan: Mooseksen laki (Toora), profeetat jakirjoitukset.

Kristillisessä itseymmärryksessä Vanhan testamentin profeetat on asetettu etusijalle.

Jeesuksen mukana koittanut aika on ensisijaisesti profeettakirjoissa luvattu ja ennustettu. Toisaalta Jeesus antoi esimerkin opetuslapsilleen siitä, että Vanhan testamentin kirjoituksia voidaan tutkiamyös jakamalla ne kolmeen osaan: Mooses – profeetat – kirjoitukset, erityisesti Psalmit.

2. Vanhan testamentin eksegeesin työvaiheet

Eksegeetti on Vanhan testamentin tekstin äärellä kiinnostunut useista tulkintaan liittyvistä kysymyksistä. 1) Mitä tekstiä tutkitaan ts. mitkä kaikki jakeet kuuluvat kyseiseen tekstikokonaisuuteen? 2) Minkä kielisestä tekstistä on kysymys? Onko kyseessä heprean vai arameankielinen teksti? 3) Millä tavalla teksti on tulkittu varhaisissa käännöksissä ennen kuin masoreetitvokalisoivat sen? Onko varhaisissa käännöksissä löydettävissä variantteja? 4) Milloin ja missä teksti onsyntynyt? 5) Millainen tekstin ulkoinen muoto on? Onko kyseessä esimerkiksi profetia vai sananlasku?Onko teksti osa kuninkaallisen arkiston historiallista dokumenttia? Onko teksti rukous tai jollakin muullatavalla kulttiin liittyvä? 6) Minkälaisia traditioita teksti sisältää?

Onko profeettatekstissä esimerkiksi viittauksia kultissa käytettyihin teksteihin tai Abrahamista kerrottuihintraditioihin? 7) Minkälaista retoriikaa on käytetty?

Vanha testamentti on loppujen lopuksi melko suppea kirja, kun sitä verrataan kaikkeenmuinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen. Siksi tutkija on kiinnostunut myös muinaisen Lähi- idän teksteistä,jotka auttavat ymmärtämään paremmin esimerkiksi Vanhan testanmentin kulttuuria, uskonnollisiatapoja ja hepreankielisiä ilmaisuja.

Eksegetiikan metodit ovat aloittaville opiskelijoille usein vaikeita käsittää ja sisäistää.

Niiden oppimiseen ja sisäistämiseen tarvitaan kaksi eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe on saada tuntuma siihen, mitä näillä metodeilla voidaan saavuttaa. Toisessa vaiheessa metodit hyvin hallitsevaoppii ymmärtämään metodiensa rajallisuuden. Toisen vaiheen metodien sisäistäminen edellyttääuseiden vuosien työtä eksegeettisten kysymysten parissa. Tässä oppikirjassa annetaan esimakua siihen, mitkä ovat eksegetiikan keskeisimmät metodit. Eksegetiikan metodien tarkoituksena on ohjata tutkimusta. Kysymyksessä on pitkälti se, millä tavalla tutkimus käytännössa etenee. Eritutkimuskysymyksiin käytetään eri metodeita – metodia voitaisiin verrata avaimeen, jolla saadaan oviauki. Eri avaimia käyttäen tutkija avaa uusia ovia ja etenee tekstin tulkinnassa. Hän tekee ilmeiseksi sensyntyhistorian vaiheita ja sisältöön vaikuttavia tekijöitä.

Tutkimusta tehdään siksi, että johonkin tiettyyn kysymykseen halutaan vastaus tai jostain asiasta halutaan saada lisää tietoa. Metodeja käyttämällä tutkija etenee työssään loogisesti ja toiset tutkijat pystyvät seuraamaan sitä, mitä tutkimuksessa on tehty. Näin pyritään mahdollisimman puolueettomaan ja toistettavissa olevaan tutkimukseen. On hyvä muistaa, että kaikkiin kysymyksiinei löydy vastauksia, sillä lähdeaineisto ei ole tarpeeksi kattava.

Tekstikritiikki

Eksegeetti kiinnittää ensimmäiseksi huomiota tekstin historiaan eli millä tavalla teksti on aikojen kuluessa kopioitu ja tulkittu varhaisissa käännöksissä. Hän käyttää metodia, joka tunnetaan nimellätekstikritiikki. Tekstikritiikin tarkoituksena on tutkia Vanhan testamentin käsikirjoituksia ja niiden luotettavuutta. Hepreankielisiä käsikirjoituksia tunnetaan lukuisia. Laajimmann aineiston muodostavat ns. masoreettisen tekstin (= MT) käsikirjoitukset. Pentateukin osalta tutkijalla on käytössään myös Samarialainen Pentateukki. Qumranin Vanhan testamentin käsikirjoitusten

merkitys tekstikritiikissä on tärkeää. Tutkija vertaa tekstitraditioita toisiinsa ja kiinnittää huomiota siihen, onko hepreankielinen teksti identtinen kaikissa. Jos tekstit poikkeavat toisistaan, poikkeamiensyitä voidaan selittää erilaisilla kriteereillä. Muiden tutkijoiden aikaisemmin tekemät huomiot tekstistäsäästävät valtavasti aikaa ja voivat lisäksi auttaa huomaamaan jotain, mitä itse ei huomaisi. Tärkeää onkuitenkin tutkia myös itse, koska tutkijoiden näkemykset voivat myös ohjata ajatukset harharaiteille.

Hepreankielisten tekstitraditioiden vertaaminen ei kuitenkaan riitä. Vanhasta testamentista on tehty jo antiikin aikoina lukuisia käännöksiä kuten Septuaginta (= LXX), Vulgata (latinankielinen käännös), Peshitta (syyriankielinen käännös). Tutkijat ovat pyrkineet kääntämään näitätekstejä takaisin heprean kielelle. Joskus tulokset ovat hämmästyttäviä. LXX on muodostunut erityisentärkeäksi tässä asiassa – sen hepreankielisen alkutekstin uskotaan monissa kohdin olleen erilainen kuinMT. Tästä onkin jonkin verran vedenpitävää todistusaineistoa, sillä mm. Jeremian kirjantakaisinkäännös on lähes identtinen joidenkin Qumranista löytyneiden lyhyempien Jeremian tekstienkanssa – ja nämä tekstit poikkeavat MT:stä.

Kirjallisuuskritiikki

Toinen tärkeä metodi on nimeltään kirjallisuuskritiikki. Se kulkee osittain käsi kädessä tekstikritiikin kanssa. Pääkysymys on ”onko teksti yhtenäinen vai ei”? Lähtökohtaisesti mitä tahansa tekstiä pidetäänyhtenäisenä. Kun tekstiä aletaan lukea, tutkija voi kuitenkin huomata asioita, jotka liittyvät tekstinkirjalliseen yhtenäisyyteen. Hyvänä esimerkkinä on Ensimmäisen Mooseksen kirjan alku. Se alkaasanoilla ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”. Kun päästään jakeeseen 1. Moos. 2:4, kerronta alkaa ikäänkuin uudelleen. Jakeissa 1. Moos. 2:2-3 on juuri todettu, että Jumala sai työnsä päätökseen ja siunasiseitsemännen päivän. Nyt jakeesta 1. Moos. 2:4 alkaa uudelleen kerronta luomisesta, myös miehen janaisen luomisesta. Tutkijat ovatkin päätyneet siihen, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan alku sisältääkaksi eri luomiskertomusta, jotka kirjan kirjoittaja on tuntenut eri lähteistä. Kirjallisuuskritiikissä kiinnitetään siis huomiota yksityiskohtiin, jotka luovat kerrontaan sellaisia ”säröjä”, että kirjoittajan on täytynyt käyttää eri lähteitä. On kuitenkin muistettava, että kirjallisuuskriittisen metodin käyttö onsubjektiivista. Kaikki tutkijat eivät näe epäyhtenäisyyttä samalla tavalla.

Redaktiokritiikki

Jos kirjallisuuskriittisessä työskentelyssä kiinnitetään huomiota tekstin epäyhtenäisyyteen, redaktiokritiikki on puolestaan metodi, jossa pääpaino on siinä, miten teksti on saavuttanut nykyisenmuotonsa. Redaktorilla tai toimittajalla on ollut käsissään tekstinkatkelmia ja muita lähteitä, joidenpohjalta hän on kirjoittanut oman tekstinsä. Esimerkiksi Genesiksen redaktori on tuntenut kaksi luomiskertomusta, ihmiskunnan alkuvaiheista kertovat alkukertomukset sekä paljon erilaisiatraditioita patriarkoista. Hän on koonnut kaiken tuntemansa aineiston yhteen ja esittänyt sen yhtenäisenä kirjallisena teoksena. Kirjallisuuskriittisen metodin avulla tutkija on päätynyt siihen, ettäGenesiksen kirjoittajalla on ollut käytössään kaksi luomiskertomusta.

Redaktiokriittisen metodin avulla tutkija pyrkii taas kysymään, mitä Genesiksen redaktori halusi

lukijoilleen viestittää kahdella luomiskertomuksella. Pyrkikö hän yhtenäistämään ne esimerkiksi tekemällä niihin molempiin lisäyksiä? Useiden tutkijoiden mielestä redaktorit ovat myös muokanneetlähteitään, lisänneet ja poistaneet tekstistä osia, niin että nämä saattoivat paremmin välittäälukijoilleen tahtomansa viestin. Toisinaan ajatellaan, että tekstit ovat käyneet läpi useita redaktiovaiheita.

Tekstikritiikki, kirjallisuuskritiikki ja redaktiokritiikki ovat metodeja, joiden avulla tutkija pyrkii selvittämään tekstin synty- ja talletusvaiheita. Tekstikritiikin avulla pyritään rekonstruoimaanalkuperäinen teksti sellaisena kuin se joskus kirjoitettiin. Kirjallisuuskritiikin avulla pyritään selvittämäänVanhan testamentin tekstin taustalla olevia erilaisia kirjallisia lähteitä. Redaktiokritiikin avulla taas pohditaan sitä, millä tavalla tekstin kirjoittaja on pannut kokoon kirjoittamansa tekstinsä erilaisistalähteistä ja tehnyt niihin omia täydentäviä huomioitaan. Kolme muuta tärkeää metodia keskittyy tekstin sisältöön. Ne ovat muotohistoria, traditiohistoria ja historiallinen tilanne.

Muotohistoria

Muotohistoria on metodi, jonka avulla tutkija selvittää millaisesta tekstistä on kysymys. Onko kyseessä kuninkaallisen arkiston annaali, profetia, ylistyslaulu, rukous jne. Muotohistoriassa keskitytääntekstin ulkoiseen muotoon ja tarkoitusperään. Tutkija kiinnittää huomiota tekstin tyylilajin, siinä käytettyyn sanastoon, lauseenrakenteisiin sekä tekstin tehokeinoihin (mm. parallelismi, poikkeavasanajärjestys, toisto, korostukset, jokin erityinen piirre). Muotohistorian metodia käyttäen tutkija voimyös havaita, että tekstin syntyvaiheessa on ollut useampi kuin yksi kirjoittaja. Esimerkiksi jakeissa 2. Kun. 18:13-19:27 on yhdistetty annaali-tyyppinen katkelma kuninkaallisista arkistoista (2. Kun.18:14-16) ja profeetta Jesajan toimintaan keskittyvä katkelma (= Jes. 36-37). Kenenkään kirjoittajan kaikki lauseet eivät ole samanlaisia esimerkiksi sanajärjestyseltään tai ilmaisutavoiltaan, mutta jonkinlainen rakenne on todennäköisesti tilastollisesti havaittavissa. Muotohistorian avulla tutkija päättelee, millaisesta tekstistä on kysymys. Metodilla on ollut keskeinen merkitys esimerkiksipsalmien tutkimuksessa, kun on päätelty, minkätyyppisestä rukouksesta kulloinkin on kysymys. Psalmit on jaettu erityyppisiin rukouksiin niiden sisältämien ilmaisujen perusteella (ks. luku 8.2).

Traditiohistoria

Traditiohistoria on metodi, jossa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia uskonnollisia, kulttuurisia ja ideologisia traditioita Vanhan testamentin tekstin takaa löytyy. Jesajan kirjan tekstiä lukiessaan tutkija huomaa usein samanlaista teologiaa kuin esimerkiksi Psalmien kirjan monissa Siionia (eli Jerusalemia) kuvaavissa teksteissä. Tutkija päättelee, että Jerusalemista kotoisin oleva profeetta ontuntenut hyvin Jerusalemin temppelissä veisattuja psalmeja ja hyödyntänyt niiden sisältöä julistuksessaan. Traditiohistorian metodi perustuu siis siihen, että Vanhan testamentin tekstien taustalla on valtava määrä meille tuntemattomia tekijöitä. Kirjoittaja on elännyt omassa viitekehyksessään. Hänellä on ollut oma uskonnollinen vakaumus ja kulttuuri on vaikuttanut hänen tapaansa kirjoittaa ja esittää asiansa.

Historiallinen tilanne

Historiallinen tilanne on metodi, jonka avulla pyritään ajoittamaan teksti tiettyyn historian ajanjaksoon janäin löytämään sen syntyyn vaikuttavia historiallisia syitä. Hyvä esimerkki on Jesajan kirjan”joulunprofetia” eli Jes. 8:23b-9:6. Jo Luther selittäessään tätä tekstiä

Kirkkopostillassaan (Osa 1, joulupäivän epistolasaarna) mainitsee sen taustalla olevan Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) tekemä sotaretki Israelia vastaan: ”Sinun täytyy nimittäintarkasti tietää, mitä Raamattu 2. Kuningasten Kirjan 15. luvussa (2. Kun. 15:29) kertoo: Israelin kuninkaan,Pekahin aikana tuli Tiglat-Pileser, Assurin kuningas, valloitti Gileadin ja Galilean, melkein kolmanneksen Jordanin kummallakin puolella olevasta maasta ja vei asukkaat pakkosiirtolaisuuteen…” Vanhantestamentin tutkimuksessa on usein päädytty samaan tulkintaan. Jakeen Jes 8:23 jälkimmäinen osaviittaa Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) hyökkäykseen Syyriaa ja Israelia vastaan (ns. syyro-efraimilainen sota; ks. 2. Kun. 15:29-30; 16:1-9). Perehtymällä tarkemmin Tiglat-Pileser III:nkuningasinskriptioihin – jotka tutkijoilla on nykyisin käytettävissä – he ymmärtävät paremmin profetiantaustalla olevan historian tilanteen. Tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota siihen, ettäkuninkaalle annetut neljä nimeä jakeessa Jes. 9:5 muistuttavat paljon assyrialaisten kuninkaidenkunniatitteleitä. Näin historiallisen tilanteen ymmärtäminen auttaa tutkijaa, kun hän traditiohistorian metodin avulla selvittää kuninkaan neljän nimen merkitystä. Hän päätyy siihen mahdollisuuteen, että nimet voisivat olla jossakin suhteessa assyrialaisista kuninkaista käytettyihin titteleihin.

Muita tärkeitä metodeja ja aputieteitä

Näiden eksegetiikan perusmetodien ohella Vanhan testamentin tutkija hyödyntää monia aputieteitä. Tärkeän taustan Vanhan testamentin maailmaan tarjoaa muinainen Lähi-itä ja sen kirjallisuus. Siksiesimerkiksi egyptologia ja assyriologia ovat tärkeitä aputieteitä. Unohtaa ei sovi myöskäänarkeologiaa, jonka avulla tutkija pystyy hahmottamaan paremmin Vanhan testamentin eri aikakausiasekä niiden materiaalikulttuuria. Voidaan esimerkiksi tutkia sitä, millä tavalla Sanheribin vuonna 701 eKr.Juudaan tekemä valloitusretki näkyy arkeologisissa

hävityskerrostumissa. Mainitaanhan jakeissa 2. Kun. 18:13 ja Jes. 36:1, että ”kuningas Hiskian neljäntenätoista hallitusvuotena Sanherib, Assyrian kuningas, hyökkäsi Juudan linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja valloitti ne.” Sanheribin omissa kuningasinskriptioissa mainitaan, että hän valloitti 46 varustettua kaupunkia ja lukemattoman määrän pikkukyliä. On selvää, että Assyrian kuninkaan tuhoamat kaupungit Juudassa heijastuvat jollakin tavalla arkeologian alalla.

Vanhaa testamenttia voidaan tutkia myös monien muiden modernien metodien avulla.Esimerkiksi retoriikan avulla selvitetään, millä tavalla oletettu kirjoittaja pyrkii vaikuttamaan tekstin avulla lukijaan. Lähtökohtana on teksti itsessään. Siitä kerätään havaintoja, millä tavalla lukijoitayritetään saada vakuuttumaan oletetun kirjoittajan sanomasta.

Osa II

Vanhan testamentin historia

Vanha testamentti on syvällisellä tavalla historiallinen kirja. Siinä kuvatut tapahtumat ankkuroituvat muinaisen Lähi-idän historiaan. Tässä kirjan toisessa osassa tehdään tarkempaa selkoa Vanhan testamentin historiasta.

3. Vanhan testamentin ajanjaksot

Vanhan testamentin eksegetiikan opiskelun kannalta on hyödyllistä opetella Israelin historian ajanjaksot ja suhteuttaa opitut asiat niihin. Vanhan testamentin tutkimuksessa korostuu usein näkemys siitä, millä tavalla Vanhan testamentin kirjojen sanoma ja synty liittyvät tiettyihin historian ajanjaksoihin. Se, joka ei tunne näitä ajanjaksoja, ei pysty oppimaan Vanhaa testamenttia. Voimmejakaa Vanhan testamentin kuvaaman historian seuraaviin ajanjaksoihin, joita selvennetään tarkemminluvussa 5.

2000-1600 eKr: Patriarkat Kanaanin maassa (keskipronssikausi). Joosef on voinut olla Egyptissä nk. hyksojen

(”vieraat hallitsijat”) aikakautena (ns. toinen välikausi 1700-1550 eKr.).

1200-luku eKr: Israelilaisten pako Egyptistä eli exodus tapahtui luultavasti Ramses II:n (1293-1224 eKr.) hallituskaudella.

1150-1020 eKr: Tuomarien aika Israelissa. Samuel n. 1050 eKr. Saul tuli kuninkaaksi n. 1020 eKr.

1010-930 eKr: David ja Salomo. Ensimmäinen Temppeli valmistui Salomon 11. hallitusvuotena eli 960 eKr. Valtakuntajakaantuu Salomon kuoltua Israelin ja Juudan kuningaskuntaan.

930-721 eKr: Israelin kuningaskunta. Assyrialaiset tuhosivat Samarian ja veivät israelilaisia pakkosiirtolaisuuteen vuosina 722-720 eKr.

930-587 eKr: Juudan kuningaskunta. Jekonja (Jojakin) vietiin pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eKr. Babylonialaiset tuhosivat Jerusalemin vuonna 586 eKr.

537 eKr: Persian kuningas Kyyros antoi ediktin, jonka perusteella Juudan asukkaat saivat palata takaisin Luvattuun maahan.

520-515 eKr: Toinen Temppeli rakennettiin. 458eKr: Esra saapui Jerusalemiin

444 eKr: Nehemia saapui Jerusalemiin.

333-331 eKr: Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri kukisti Persian vallan.

323-167 eKr: Aleksanterin kuoleman jälkeen Juudea oli koko 200-luvun eKr. Ptolemaiosten (Egyptin kuninkaat) vallan alla; vuonna 201 Juudea siirtyi Seleukidien (Syyrian kuninkaat) vallan alle.

167-63 eKr: Makkabealaiset aloittivat kapinansa Syyriaa vastaan. Se päättyi Juudean itsenäistymiseen. Makkabealaisten jälkeläiset perustivat nk. hasmonealais-dynastian ja hallitsivat itsenäistä Juudeaa aina Rooman vallan aikaan asti 63 eKr.

Monet Vanhan testamentin keskeiset historialliset tapahtumat sijoittuvat Assyrian (700- ja 600- luvuteKr.), Babylonian (600-luvun loppu ja 500-luvun eKr. ensimmäinen puolisko) ja Persian (539- 333 eKr.)valtakausiin Lähi-idässä. Siksi on hyvä esitellä Assyrian, Babylonian ja Persian kuninkaat ja heidänhallitusvuotensa:

Babylonian kuninkaat
Nabopolassar	625-605
Nebukadressar Awel-Marduk	604-562 562-560
Neriglissar	560-556
Nabunaid	555-539

Assyrian kuninkaat
Adad-Nirari II	911-891
Tukulti-Ninurta II	890-884
Ashunasirpal III	883-859
Shalmaneser III	858-824
Shamshi-Adad V	823-811
Adad-Nirari III	810-783
Shalmaneser IV	782-773
Ashur-Dan III	772-755
Ashur-Nirari V	754-745
Tiglath-Pileser III	745-728
Shalmaneser V	727-722
Sargon II	721-705
Sanherib	705-681
Esarhaddon	680-669
Ashurbanipal	668-627
Ashur-Etel-Ilani	627-624
Sin-Shar-Ishkun	623-612
Ashur-Ubalit II	612

Persian kuninkaat
Kyros	550-529
Kambyses	529-522
Dareios I	522-486
Xerxes	486-465
Artaxerxes I	465-424
Dareios II	423-405
Artaxerxes II	404-359
Artaxerxes III	358-338
Dareios III	338-333

Esitetty kronologia perustuu siihen, että assyrialaisessa eponyymilistassa (eponyymi oli henkilö, joka vastasi kuningaskunnanhallinnosta ja jonka mukaan vuosi nimettiin) auringonpimennys on merkitty tapahtuneeksi Assur-Dan III:n yhdeksäntenähallitusvuotena. Tämä astronominen ilmiö voidaan ajoittaa vuoteen 763 eKr. Näin saadaan kiinnekohta Assyrian kuninkaidenhallitusvuosille. Toisaalta meillä on assyrialaisten lähteiden avulla mahdollisuus tietää, miten tietyt Vanhassa testamentissakinmainitut tapahtumat tulisi ajoittaa. Kun jotkut näistä tapahtumista on ajoitettu Israelin ja Juudan kuninkaiden hallitusvuosiin, voimme lopulta ajoittaa myös Israelin ja Juudan kuninkaiden hallituskaudet. Tosin Vanhassa testamentissa on tiettyjäongelmia, jotka vaikeuttavat kuninkaiden hallituskausien tarkkaa ajoittamista. Tässä on esitetty yksi hyvä tapa ajoittaa Israelin ja Juudan kuninkaat.

Myös Vanhan testamentin profeettakirjat ankkuroituvat vahvasti historian tapahtumiin. Lähes kaikkien profeettakirjojen alussa on mainittu, keiden Israelin ja/tai Juudan kuninkaiden aikana profeetat toimivat. Seuraavassa on lyhyesti esitettynä, minä historiallisina aikakausina profeetat elivät ja vaikuttivat.

700-luku eKr. – Assyria maailmanvaltana

Aamos oli kotoisin Juudasta, mutta vaikutti Israelissa Jerobeam II:n hallituskaudella (760- tai 750- lukueKr.). Hän kritisoi Betelin kulttia ja julisti tuomion Israelille.

Hoosea toimi pohjoisessa Israelin valtakunnassa. Hän kritisoi Israelin synkretististä uskontoa,erityisesti Baalin palvontaa.

Jesaja oli Jerusalemissa vaikuttava profeetta. Jesajan julisti, että Assyria tulee hyökkäämään Juudaan, mutta Jerusalem pelastuu. Jesaja ennusti myös uuden uskollisen kuninkaan syntymisen Daavidin sukuun.

Miika toimi Juudassa. Hän julisti tuomiota Juudalle ja Jerusalemille, mutta näki myös kansan saavan pelastuksen tulevaisuudessa.

600-luvun loppu ja 500-luvun alku eKr. – Babylonia maailmanvaltana

Jeremia ennusti, että Babylonia tuhoaa Jerusalemin ja vie kansan ylimykset pakkosiirtolaisuuteen.Jerusalemin hävityksen jälkeen kansa pelastuu Jumalan määräämällä ajalla.

Nahumin kirjan keskeisenä sanomana oli Assyrian pääkaupungin, Niiniven, tuhoutuminen. Se tapahtui vuonna 612 eKr.

Sefanja ennusti, että Herran tuomiopäivän koittaa Juudalle.

Habakuk näki näyn, että Babylonia hyökkää Juudaan ja alistaa sen valtansa alle. Herra pitää kuitenkinhuolen kansastaan ja tuhoaa lopulta Babylonian.

Hesekiel siirrettiin Babylonian pakkosiirtolaisuuteen yhdessä Jekonjan kanssa vuonna 597 eKr. Babyloniassa Hesekiel sai kutsun profeetaksi vuonna 593 eKr. Hän ennusti Jerusalemin hävityksen. Hävityksen jälkeen kansa kuitenkin pelastuu ja Jerusalem rakennetaan uudestaan.

Obadja ennustaa tuomion edomilaisille, jotka hyökkäsivät Juudaan Jerusalemin hävityksen aikana 586 eKr.

Pakkosiirtolaisuuden loppu, 540-530-luvut eKr.

N.k. Deuterojesaja (Jes. 40-55) kuului profeetta Jesajan julistusta tallettaneeseen oppilaskuntaan. Hänjatkoi Jesajan jalanjäljissä ja julisti uuden aikakauden alkua Juudalle, joka oli saanut Jesajan ennustaman rangaistuksen. Deuterojesaja ennustaa, että Persian kuningas Kyyros kukistaa Babylonian ja antaa Juudan asukkaille oikeuden palata takaisin Jerusalemiin. Kaupunki rakennetaan uudelleen ja siitä tulee koko maailman keskipiste.

Pakkosiirtolaisuuden jälkeinen aika, n. 530-400 eKr. – Persia maailmanvaltiaana

Haggai kehottaa kansaa rakentamaan uudelleen Herran temppelin.

Sakarjan kirjan lukuihin 1-8 on talletettu profeetta Sakarjan saamat näyt Jerusalemista. Ne kertovatJerusalemin uudesta tulevaisuudesta ja pelastuksesta. Serubbabelin johdolla temppeli rakennetaanuudelleen.

N.k. Tritojesaja (56-66) jatkaa profeetta Jesajan julistusta. Hänen keskeinen sanomansa on, että kansanon tehtävä parannus, jotta se saisi kokea Jesajan luvuissa 40-55 luvatun pelastuksen.

Joelin kirjan ajoitus on epävarma. Usein hänet kuitenkin ajoitetaan pakkosiirtolaisuuden jälkeiselle ajalle. Kirjan sanoman mukaan heinäsirkat tuhoavat maan sadon Herran tuomiopäivänä. Kirjan lopussaheinäsirkkojen invaasio on esikuva vielä hirmuisemmalle hyökkäykselle: Kansojen joukot vyöryvät kohtiJerusalemia. Ahdistuksen päivinä Herra vuodattaa Henkensä kansan keskuuteen.

Sakarjan kirjan luvut 9-14 jatkavat profeetta Sakarjan sanomaa. Jerusalem joutuu ahdistukseen, muttapelastuu. Jerusalemiin eli Siioniin saapuu Herran lähettämä nöyrä kuningas.

Malakian kirjassa kritisoidaan ankarasti leeviläisiä pappeja. Elia saapuu ennen Herran tuomiopäivän ilmestymistä.

Tämä lyhyt katsaus Vanhan testamentin historiaan osoittaa, että sen itseymmärrykseen kuuluvat Jumalansuuret teot historian vaiheissa. Tutkijat keskustelevat siitä, kuinka luotettava Vanhassa testamentissa kuvattuhistoria on. Seuraavassa luvussa käsitellään joitakin keskeisiä näkökulmia Vanhan testamentin historiaan.

4. Millainen on Vanhan testamentin historiankirjoitus?

Tämän johdanto-opin perusväitteenä on, että Vanhassa testamentissa keskitytään erityisellä tavallakuvamaan Jumalan ja Israelin välistä suhdetta historiallisesta näkökulmasta käsin. Vanhan testamentinsanoma avautuu oikein vain, jos ymmärtää sen kirjoittajien tarkoituksen tehdä selkoa Jumalan suurista teoista historiassa. Siksi onkin olennaista pohtia Vanhan testamentin historiankirjoituksenluonnetta.

Vanhan testamentin historia – mielikuvitusta?

Tiedotusvälineissä on tavan takaa juttuja siitä, millä tavalla Raamattu on historiallisesti

epäluotettava kirja. “Amerikkalaistutkijan mukaan iso osa Vanhasta testamentista on satua.” Näin otsikoi esimerkiksi Helsingin Sanomat aikoinaan keväällä 1993. Lehti viittasi professori Thomas Thompsonin uusimpaan kirjaan, jossa tämä kyseenalaisti Vanhan testamentin historiallisena kirjana.Thompsonin mukaan esim. kuninkaat Daavid ja Salomo olivat mielikuvituksen tuotetta.

Saman vuoden kesällä israelilaisen arkeologin Abraham Biranin johtamilla Tel Danin kaivauksilla

löydettiin arameankielisen piirtokirjoituksen osa, jossa mainittiin “Daavidin huone” (btdwd eli bêt dāwīd). Kun tieto tästä löydöstä tuli julkisuuteen, vanhempi tämän kirjan kirjoittajista oli Norjassa, Granissa, Vanhan testamentin tutkijoiden kokouksessa, jossa oli läsnä myös prof. Thompson. Oli mielenkiintoista seurata hänen asennoitumistaan tähän löytöön. Hän oli laatinut kirjoituspöytänsä äärellä selitysmallin, jonka piti vastata historiallista todellisuutta. Arkeologinen löytö näytti nyt osoittavan,että hänen selitysmallinsa olikin väärä. Raamatun historian epäilijä joutui nyt itse epäilemään laatimaansaselitysmallia.

Tel Danin piirtokirjoituksen löytymisestä alkaen siitä on käyty vilkasta keskustelua.

Thompson ja muutamat muut ovat yrittäneet tulkita aramean kirjaimet btdwd muulla tavalla kuin viittaukseksi Juudan kuninkaan nimeen “Daavid.” Näin Thompsonin selitysmalli Daavidin epähistoriallisuudesta voisi yhä olla mielekäs. Tämä selitysmalli sai kuitenkin uuden kolauksen, kun 1995Tel Danista löydettiin toinen osa tätä samaa arameankielistä piirtokirjoitusta. Kävi ilmi, että kirjoituksessa mainitaan Israelin ja btdwd:n kuninkaiden nimet, jotka Aramin kuningas väittää surmanneensa taistelussa. Vaikka kuninkaiden nimet eivät ole säilyneet kokonaisuudessaan, on Vanhantestamentin pohjalta helppo täydentää puuttuvat kirjaimet. Teksti kuuluu nyt seuraavasti (hakasulkeissaon vaillinaisen tekstin täydennys):

[Minä tapoin Joo]ramin [Ahabin] pojan, Israelin kuninkaan, ja [minä] tapoin [Ahas]jan [Joramin] pojan, btdwd:n [kunin]kaan.

Tuskin enää kukaan tutkija voi kyseenalaistaa sitä, että piirtokirjoituksen ilmaisu btdwd viittaa “Daavidin huoneeseen” eli Juudaan. Tällainen tapa viitata kuningaskuntaan kuningassuvun perustajan mukaan oli tyypillistä muinaisessa Lähi-idässä. Arpadin kuningassuvun perustajana oli Agūsi tai Gūs, minkä vuoksi assyrialaiset kutsuivat Arpadin kuningaskuntaa nimellä Bīt-Agūsi eli “Agūsin huone.” Vastaavasti he kutsuivat esim. kuningaskuntia Bīt-Jakini, “Jakinin huone”, ja Bīt- Adini,“Adinin huone” niissä vallinneiden hallitsijasukujen perustajien mukaan. Israelin

kuningaskunta mainitaan usein Assyrian lähteissä nimellä Bīt-Humria eli “Omrin huone.” Nimi viittaaOmriin, jonka suku oli ensimmäinen pitkäaikainen kuningassuku Israelissa (1. Kun. 16:15- 28).

Tel Danin piirtokirjoitus on ensimmäinen Raamatun ulkopuolinen todistus siitä, että Daavid on historiallisena henkilönä ollut olemassa. Kirjoitus ajoitetaan 800-luvun eKr. jälkimmäisellepuoliskolle eli n. sata vuotta Salomon kuoleman jälkeen. Se tuhosi Thompsonin selitysmallin ja osoitti,ettei Raamatun kertomusten historiallisuutta voida helposti tehdä tyhjäksi kirjoituspöydän äärellä. Raamatun tutkija voi yllättäen osoittautua ideologiksi, joka omiin luuloihinsa luottaen kuvitteleesaaneensa tutkimuspöytänsä äärellä jotakin salaista tietoa tai ilmoitusta siitä, kuinka kaikki oikeinkävikään.

Tel Danin piirtokirjoitus tukee Vanhan testamentin historian kerrontaa

Tel Danin piirtokirjoituksessa viitataan samaan taisteluun, josta kerrotaan jakeissa 2. Kun. 9:14-15. Israelin kuningas Joram oli haavoittunut. Jehu käytti tätä hyväkseen ja anasti vallan surmaamalla ensiksiJoramin ja sitten Juudan kuninkaan Ahasjan, joka oli tullut Israelin kuninkaan avuksi taistelussa Aramiavastaan (2. Kun. 9:16-29). Tel Danin piirtokirjoituksen väite siitä, että Aramin kuningas Hasael surmasiJoramin ja Ahasjan, ei saa tukea Vanhasta testamentista. Hasael näyttää kerskuvanpiirtokirjoituksessaan saavutuksillaan, joita hän itse ei tarkkaan ottaen toteuttanut. Hän käyttää tietoaJoramin haavoittumisesta ja kuolemasta ja väittää, että juuri hän olisi surmannut Israelin kuninkaan.Tietyssä mielessä Hasaelin väite olikin oikea. Ilman Aramin ja Israelin välistä taistelua ei Jehulla olisi ollutmahdollisuutta anastaa valtaa itsellensä. Vastaavalla tavalla esim.

Assyrian kuningas Sanherib kerskuu omissa piirtokirjoituksissaan kukistaneensa Elamin, vaikka Babylonianlähteistä tiedämme, että Sanherib kykeni voittamaan Elamin siellä käydyn sisällissodan seurauksena. Piirtokirjoitusten tarkoituksena oli esittää propagandaa kuninkaan suuruudesta ja mahdista. Mitä mahtavimmat sotilaalliset saavutukset kaunistavat kuninkaan kruunua, sitä pelottavampi vastustaja hänvihollisten silmissä oli.

Arkeologia vahvistaa Vanhan testamentin kertomusten historiallisuutta Thompson ei oleainoa tutkija, joka on heikoin perusteiin yrittänyt kyseenalaistaa Raamatun historiallisuuden. 1800-luvulla jotkut tutkijat epäilivät luvussa Jes. 20 esitetyn Assyrian kuninkaan Sargonin olevan pelkkätekaistu nimi, jolla ei ole mitään historiallista pohjaa. Kuningasten kirjoissa ei Sargonin nimeä mainita,eikä sen nimistä kuningasta tunnettu myöskään muista lähteistä, jotka käsittelivät profeetta Jesajanelinaikaa 700-luvulla eKr. Mutta sitten tapahtui yllättävä käänne.

Ranskalainen Paul Emile Botta löysi nykyisen Irakin alueelta upean Khorsabadin kuningaspalatsin rauniot. Sieltä löytyneet nuolenpääkirjoitukset paljastivat palatsin kuuluneen Sargon II:lle (Assyrian kuninkaana 721-705). Piirtokirjoituksissa oli yksityiskohtainen selostus Sargonin käymistä taisteluista.Vuosina 713-711 Sargon teki sotaretken Filisteaan, jossa oli syntynyt kapina. Kapinan johdossa oliAsdodin kaupunki, jonka Sargon valloitti, aivan kuten Jesajan kirjan 20. luku sanoo: “Kun kolme vuotta olikulunut, Assyrian kuninkaan Sargonin joukkojen ylipäällikkö marssi Asdodiin, piiritti kaupungin ja valloittisen.”

Toisena esimerkkinä voitaisiin mainita Babylonian kuninkaan Belsassarin pidot (Dan. 5).Viime vuosisadalla jotkut tutkijat pitivät Belsassaria mielikuvituksen synnyttämäksi kuninkaaksi, koskaNabunaidin tiedettiin olleen Babylonian viimeinen kuningas. Dan. 5 sen sijaan väittää Belsassaria viimeiseksi kuninkaaksi. Arkeologiset löydöt toivat päivänvaloon kirjoituksia, joista ilmeni Nabunaidinasettaaneen poikansa Belsassarin hallitsemaan Babyloniaa, kun hän itse vietti aikaansa Arabiassa,Tema-nimisessä kaupungissa.

Raamatun ulkopuoliset lähteet mainitsevat lukuisia Vanhassa testamentissa kerrottujahistorian tapahtumia sekä Israelin ja Juudan kuninkaita nimeltä. Seuraavassa taulukossa on esitettynä nämä kuninkaat sekä ne historian tapahtumat, joiden yhteydessä heidän nimensä näissä lähteissäesiintyvät:

David: “Davidin huone” mainitaan Tel Danin piirtokirjoituksesta, jonka olemme jo edellä

esittäneet. Piirtokirjoitus on peräisin 800-luvun eKr. jälkimmäiseltä puoliskolta.

Siisak: Egyptin faraon Sisakin (945-924 eKr.) yksityiskohtainen selostus taisteluretkestään Palestiinassa vastaa jakeiden 1. Kun. 14:25-28 tietoa, jonka mukaan Juudaan kuningas Rehabeam antoi suuren määrän arvometalleja hänelle pelastaakseen Jerusalemin hävitykseltä. Sisakin valloittamien kaupunkien listasta käy ilmi, että hän hyökkäsi myös pohjoista kuningaskuntaa, Israelia,vastaan.

Omri: Mesan steelassa (suunnilleen 800-luvun eKr. puolesta välistä) kerrotaan, että Omri alisti Moabin Israelin vallan alle. Moabin kuningas Mesa onnistui kuitenkin vapauttamaan maansa Omrin pojan aikana. Viittaako tämä Omrin poika Ahabiin vai mahdollisesti Omrin pojanpoikaan Joramiin eiole täysin selvää. 2. Kun. 3 kertoo tästä samasta konfliktista Mesan ja Israelin välillä. Lisäksi monissa assyrialaisissa kirjoituksissa puhutaan Omrin huoneesta (= bit Humria) viitattaessa Israelinkuningaskuntaan.

Ahab: Assyrian kuningas Salmaneser III (858-824 eKr.) mainitsee piirtokirjoituksissaan Ahabin yhdessä Aramin kanssa sotineen häntä vastaan Qarqarissa vuonna 853 eKr.

Jehu: Nk. Musta Obeliski kuvaa tekstin kera, miten Jehu on polvistuneena Salmaneser III:n edessä jamaksaa tälle veron. Tämä tapahtui vuonna 841 eKr.

Ahasja: Tel Danin piirtokirjoitus. Aramin kuningas väittää surmanneen kaksi kuningasta, jotka suurella todennäköisyydellä ovat Juudan Ahasja ja Israelin Joram. Tämä taistelu kerrotaan myös luvussa 2. Kun. 9. Sen mukaan Jehu surmasi nämä kuninkaat.

Joram: Tel Danin piirtokirjoitus. 2. Kun. 9.

Joas/Israel: Assyrian kuningas Adad-Nirari III (810-783) mainitsee piirtokirjoituksissaan Israelin kuninkaan Joaksen maksaneen hänelle suuren veron vuonna 796 eKr.

Asarja: Asarja tai Ussia voidaan ehkä mainita Assyrian kuninkaan Tiglat-Pileser III:n (745-728 eKr.) piirtokirjoituksissa. Tutkijat eivät kuitenkaan ole tästä yhtä mieltä.

Menahem: Tiglat-Pileser III:n piirtokirjoitusten mukaan Menahem maksoi veron Assyrian kuninkaalle (vuonna 737 eKr.). Jakeissa 2. Kun. 15:19-20 viitataan samaan historian tapahtumaan. NimiPul näissä jakeissa on Tiglat-Pileser III:n babylonialainen hallitsijanimi.

Pekah: Tiglat-Pileser III tekee piirtokirjoituksissaan yksityiskohtaisesti selkoa ns. syyro- efraimilaisesta sodasta, joka käytiin vuosina 734-732 eKr. Tässä sodassa Pekah, Israelin kuningas,

ja Resin, Aramin kuningas, yrittivät syöstä Ahasin Jerusalemin valtaistuimelta. Assyrian kuningas mainitsee nimeltä Pekahin. Tästä tapahtumasta kerrotaan myös jakeissa 2. Kun. 15:29-30.

Ahas: Tiglat-Pileser III mainitsee edelleen, miten Ahas maksoi suuren veron hänelle näinä vuosina 734-732 eKr. Meillä on syytä olettaa, että Ahas oli pyytänyt apua Assyrian kuninkaalta (2. Kun.

16:5-9; vrt. Jes. 7:1-17).

Hosea: Tiglat-Pileser III mainitsee edelleen, että hän asetti Hoosean Samarian kuninkaaksi Pekahin sijaan. Jakeen 2. Kun. 15:30 mukaan Hosea teki kapinan Pekahia vastaan ja tappoi tämän.

Hiskia: Assyrian kuningas Sanherib (705-681) kertoo piirtokirjoituksissaan yksityiskohtaisesti sotaretkestään Juudaan vuonna 701 eKr. Tästä tapahtumasta kerrotaan luvuissa 2. Kun. 18-19 ja Jes36-37.

Manasse: Assyrian kuningas Asarhaddon (681-669) mainitsee Manassen Assyrian vasallina. Vrt. 2. Aik. 33:10-13.

Jojakin: Babylonialaisten piirtokirjoitusten mukaan Jekonja sai ruoka-annoksia kuninkaan hovissa. Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä jakeissa 2. Kun. 25:27-30 on kerrottu.

Vanhan testamentin historiankirjoitus on valikoivaa

Jos saisit tehtäväksi kirjoittaa Inkerin historian vaiheet viimeisen tuhannen vuoden ajalta, huomaisit pian joutuvasi valintojen eteen. Mitä tapahtumia sinun tulisi kertoa? Kuinka yksityiskohtaisesti sinulla onmahdollisuus kertoa joistakin tietyistä tapahtumista? Millä tavalla Inkerin historian vaiheet tulisi sitoalaajempiin poliittisiin viitekehyksiin? Lukiessamme Vanhan testamentin historian kuvausta kohtaamme nämä samat kysymykset. Vanhan testamentin kirjoittajat joutuivat valikoimaanesittäessään Israelin historian vaiheet.

Kirjoittajat eivät käsittele muinaisen Lähi-idän historiallisia tapahtumia kovin laajasti. Ja he käsittelevät niitä ainoastaan silloin, kun ne liittyvät Israelin tai Juudan poliittisiin tapahtumiin. Lukiessamme vaikkapa Jeremian ja Hesekielin toiminnasta ja heidän vieraita kansoja vastaan lausuttuja profetioita emme heti ymmärrä, miten ajankohtaisia nämä ennustukset olivat profeettojen elinaikana. Koska Jeremian ja Hesekielin kirjojen monet profetiat on tarkkaan ajoitettu, pystyy Vanhan testamentin tutkija yhdistämään niiden sisällön Lähi-idän historiallisiin vaiheisiin. N.k.Babylonian kronikka valaisee yksityiskohtaisesti Lähi-idän historian tapahtumia 600- luvun lopulta ja500-luvun alusta, jolloin Jeremia ja Hesekiel elivät. Babylonian kronikan tiedot

Lähi-idässä käydyistä taisteluista täsmäävät hämmästyttävän hyvin Hesekielin ja Jeremian kirjojen profetioiden kanssa.

Kirjoittajat keskittyvät kuvaamaan Israelin ja Juudan historiaa tietystä uskonnollisesta viitekehyksestä käsin. Vaikka israelilaiset palvoivat kuninkaiden aikana myös muita jumalia, on Vanhan testamentin kirjoittajien uskonnäkemyksen mukaan Israelin Jumala (Jahve) ainoa oikea Jumala maailmassa. Raamatussa esitetty historiankirjoitus on historian tulkintaa tästä uskosta käsin. Kirjoittajat ovat usein ottaneet esille asioita, jotka ovat poliittisesti vähäpätöisiä, mutta Israelin uskonnon kannalta merkityksellisiä. Esimerkiksi jakeissa 2. Kun. 16:10-21 kerrotaan seikkaperäisesti siitä, kuinka Ahas rakennutti Jerusalemin temppeliin alttarin Damaskoksessa näkemänsä mallin mukaisesti. Toisaalta kirjoittajat ovat sivuuttaneet merkittäviä poliittisia

tapahtumia tai henkilöitä. Vanha testamentti ei esim. mainitse Karkarissa vuonna 853 käytyä taistelua, jossa Aramin kuningas Hadadeser ja Israelin kuningas Ahab taistelivat Assyrian kuningastaSalmaneser III:a vastaan. Ainoa epäsuora viittaus tähän taisteluun voi olla 1. Kun. 22:1, jonka mukaanAramin ja Israelin välillä ei kolmeen vuoteen ollut sotaa. Assyrian valtapyrkimykset lännessä pakottivat luultavasti kuningaskunnat väliaikaiseen yhteistoimintaan. Raamattu ei myöskään kerro meille sitä,että Israelin kuningas Jehu maksoi raskaan veron Salmaneser III:lle vuonna 841. Omrin hallituskausisivutetaan Raamatussa lyhyesti (1. Kun. 16:21-28), vaikka Raamatun ulkopuolisten lähteiden mukaanhän oli yksi Israelin merkittävimpiä poliittisia johtajia. Esim. nk. Meshan Stelen mukaan Omri alisti Moabin valtansa alle. Kuten edellä olemme todenneet, kertoo tämä mooabilainen piirtokirjoitusMesha-nimisestä kuninkaasta, joka vapauttaa maansa Israelin vallan alaisuudesta 840-luvulla eKr. Tätätietoa tukee myös 2. Kun. 3, jonka mukaan Ahabin poika Joram joutui yhdessä Juudan kuninkaan Joosafatin kanssa taistelemaan Meshaa vastaan.

Raamatun historian kirjoitus on päämäärähakuista. Se kuvaa ihmisten uskollisuutta Jahvea kohtaan ja heidän luopumustaan. Ne, jotka ovat seuranneet Israelin Jumalan antamia säädöksiä, ovatlopulta menestyneet. Toisinaan Vanhassa testamentissa Israelin kansan historia esitetään pelkästään tästä näkökulmasta kuten esim. Aikakirjoissa.

Kolme kertomusta samasta tapahtumasta

Hyvä esimerkki siitä, kuinka vaikeaa on selvittää Raamatussa kerrotun tapahtuman historiallinen luonne, on Assyrian kuninkaan Sanheribin tekemä sotaretki Juudaan Hiskian 14. hallitusvuotena (701eKr.). Tutkija saa tarkastella tätä historiallista tapahtumaa kolmesta eri kuvakulmasta:

Sanherib kertoo omissa piirtokirjoituksissaan valloittaneensa 46 Juudan linnoitettua kaupunkia jasulkeneensa Hiskian Jerusalemiin kuin linnun häkkiinsä. Hän ei kuitenkaan tee selkoa siitä, miksi hän eivalloittanut Jerusalemia. Emme myöskään löydä selitystä sille, mikä oli Sanheribin armeijan vetäytymisen syy.
Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoo Sanheribin armeijan yrittäneen valloittaa Egyptin maan. Yöllä tuli peltohiiriä, jotka nakersivat rikki assyrialaisten sotilaiden aseet. Kun assyrialaiset aamulla huomasivat onnettomuuden, he pakenivat sotatantereelta. Voiton muistoksi egyptiläiset pystyttivät jumalalle patsaan, joka pitää kädessään hiirtä. Herodotoksen kertomus on tarina, joka kuitenkin sisältää historiallisen totuuden ytimen. Siinä mainitut “peltohiiret” voivat viitata johonkin sairauteen, joka tuotti tuhoa Assyrian armeijassa. Jakeiden 1. Sam. 5:6-6:11 mukaan filistealaistenkeskuudessa riehui kulkutauti, mahdollisesti juuri paiserutto. Kulkutauti oli ilmeisesti hiirten levittämä, koska filistealaiset toivoivat pelastuvansa sairaudelta uhraamalla Israelin Jumalalle viisi kultaistapaiseen ja viisi kultaista hiiren kuvaa.
Lukujen 2. Kun. 18-19 (ja Jes. 36-37) mukaan Sanherib joutui perääntymään Jerusalemin luota, kunJumala lähetti yöllä enkelin surmaamaan assyrialaisia sotilaita. Tämä kuvaus voi myös viitata ruttoon,sillä luvun 2. Sam. 24 mukaan enkeli surmasi Juudan kansaa rutolla. Näin ollen Raamatun

ja Herodotoksen kertomukset yhdessä voidaan tulkita siten, että assyrialaiset joutuivat luopumaan Jerusalemin valloituksesta armeijan keskuudessa riehuneen ruton takia. Sanherib jättää tämän yksityiskohdan luonnollisesti kertomatta. Assyrian lähteissä on johdonmukaisesti vaiettu kaikista tappioista, ja niitä on jopa vääristelty Assyrian saamiksi voitoiksi. Esimerkiksi Babylonian kronikka kertooSanheribin joutuneen perääntymään Halulessa taistellessaan Elamin armeijaa vastaan.

Sanherib vääristää sotilaallisen tappion voitoksi ja kertoo murskanneensa vastustajansa ja keränneensä vihollisten päät suureksi röykkiöksi taistelukentälle.

Arkeologia vahvistaa Sanheribin ja Raamatun (2. Kun. 18:13) väitteet siitä, että monet Juudan kaupungeista tuhottiin 700-luvun lopulla eKr. Siksi Sanheribin sotaretki Juudaan vuonna 701oli poliittinen katastrofi Juudalle. Profeetta Jesaja nuhteli kansaansa, jonka kaupungit ja maat oliryöstetty ja tuhottu, mutta joka ei kuitenkaan ollut kääntynyt Jumalan puoleen. Jäljelle oli jäänyt vainJerusalem, kuin vartiomaja kurkkumaassa (Jes. 1:4-9). Jerusalemin asukkaita Jesaja nuhtelee ankarasti(Jes. 22:1-14). Luvuissa 2. Kun. 18-19 (ja Jes. 36-37) ei esitetä Jesajan kritiikkiä, vaan ne keskittyvätkuvamaan Hiskian uskollisuutta ja nöyryyttä Jumalaa kohtaan. Jumala pelastaa Hiskian ja Jerusaleminvarmalta tuholta, kun kuningas kääntyy Jumalansa puoleen hädän hetkellä. Jakeiden Jer. 26:18-19 mukaan Hiskia nöyrtyi parannukseen kuultuaan profeetta Miikan tuomionjulistuksen (Miika 3:12). JosVanhassa testamentissa olisi säilynyt ainoastaan 2. Kun. 18- 19, saisimme yksipuolisen kuvantodellisista historian tapahtumista vuonna 701 eKr. Vanha testamentti sisältää kuitenkin erilaisiakuvakulmia tähän tapahtumaan ja yhdessä Raamatun ulkopuolisten lähteiden ja arkeologisten tutkimustulosten avulla ne auttavat ymmärtämään paremmin, mitä vuonna 701 eKr. tapahtui. Siltikysymys Assyrian armeijan tuhoutumisesta jää omalla tavallaan arvoitukselliseksi.

Mitä on Vanhan testamentin historian tutkimus?

Esimerkki Sanheribin sotaretkestä Juudaan antaa uuden näkökulman pohtia kysymystä, mitä on Raamatunhistorian tutkimus. Historian tutkimuksen varsinaisena kohteena ei ole historian tapahtuma, vaan siitäkertovat dokumentit (historialliset lähteet). Dokumentit antavat kuitenkin todellisuudesta aina yksipuolisenkuvan. Tämä johtuu seuraavista seikoista:

Historian tapahtumaa on mahdotonta vangita kirjalliseen muotoon. Tapahtuma täytyy pelkistäämielessä hallittavaan kokonaisuuteen. Kirjoittaja joutuu valitsemaan ne asiat, jotka hän ottaa esillehistorian kirjoituksessaan. Hän joutuu myös valitsemaan tavan, jolla hän nämä asiat esittävät. Tämä voitaisiin sanoa myös seuraavasti: kirjoittaja joutuu valitsemaan semioottiset merkit (= kielensymbolit), joilla hän kuvaa historian tapahtumia. Merkit eivät itsessään ole historian tapahtumanasioita. Ne vain viittaavat näihin asioihin ja edellyttävät tulkintaa.
Historiasta kertova dokumentti riippuu sen kirjoittajan tavasta tulkita tapahtuma. Todellisuus itsessään ei sisällä tulkintaa, vaan havaitsija yrittäessään ymmärtää todellisuutta aikaansaa tulkinnan.Näin ollen dokumentti on todellisuuden tulkintaa. Historian tutkijat yrittävät siis tulkita sitä, mitentoiset ovat yrittäneet tulkita todellisuutta. Dynaaminen todellisuus ei muutu, vaikka siitä kerrottaisiinvirheellisesti (esim. Sanheribin tapa peitellä tappiot) tai vaikka tutkija omissa

tutkimuksissaan loisi todellisuudesta vääristyneen kuvan (esim. Thompsonin väite, että Daavid ei ole historiallinen henkilö).

Historian tapahtumasta kerrotut asiat eivät läheskään aina ole silminnäkijöiden kuvausta. Ne onvoitu tallettaa suullisena perimätietona kauan ennen kuin ne on talletettu kirjalliseen muotoon. Kirjallisia lähteitä on voitu muokata useaan eri otteeseen. Historian tulkinta ja dokumentin tallettamisen vaiheet liittyvät toisiinsa.

Historian tulkinta riippuu siis tutkijan hyväksymistä ratkaisumalleista, jotka koskevat todellisuutta jasäilyneiden dokumenttien luonnetta. Parhaimmillaan tutkija kykenee luomaan vain yhden mahdollisen maailman, joka on loogisessa suhteessa käytettävissä oleviin lähteisiin ja niiden kriittiseenarviointiin. Esim. Thomas Thompson ei pidä Raamatun historian kuvausta luotettavana, mistä johtuuhänen monet ylikriittiset väitteensä. Toisaalta taas monet muut tutkijat katsovat Raamatun esittämänhistorian luotettavaksi. Nykyään tutkimuksen piirissä esiintyykin useita toisistaan poikkeaviaselitysmalleja Raamatun teksteihin.

Vanha testamentti on Jumalan johtaman historian kuvausta

Edellä on vain rajoitetusti kuvattu muinaisen Lähi-idän historiallista aineistoa, joka osoittaa Vanhantestamentin ankkuroituvan muinaiseen Lähi-idän historiaan. Jokainen Vanhan testamentin luku voidaan liittää Lähi-idän historialliseen maailmaan. Raamatun historiallisuus antaa tärkeän ominaisleiman juutalaiseen ja kristilliseen jumalasuhteeseen. Jumala ei jää kaukaiseksi, epämääräisen uskonnollisen mielikuvitusmaailman persoonaksi, vaan hän on todellisuudessa toimiva Herra. Hengellinen kokemus Jumalasta ankkuroituu siihen, mitä Jumala on historiassa tehnyt, ja mitäJumala voi yhä tänä päivänä tehdä. Jumalaa ei löydetä ihmissydämen sopukoista, dogmatiikankirjoista, vaan historian tapahtumien keskeltä. Näistä tapahtumista profeetat ja apostolit todistavat.

5. Läpileikkaus Vanhan testamentin historiaan

Tässä luvussa käymme vielä lyhyesti läpi Vanhan testamentin historian pääpiirteet. Jotta lukijalle kävisiparemmin selville, millaisiin historiallisiin ajanjaksoihin Vanhan testamentin kirjat sijoittuvat, jokaisen alaotsikon jälkeen on mainittu, mikä Raamatun kirja tai lähde valottaa tarkemmin kyseisen historian ajanjakson tapahtumia. Vanhan testamentin sisällön omaksuminen kannattaakin tehdä niin, ettäsuhteuttaa kerrotut tapahtumat aina historian aikajanalle.

Patriarkkojen aika (n. 2000–1400 e. Kr.): 1. Moos.

Emme tiedä tarkkaan, milloin patriarkat s.o. Israelin kansan esi-isät (Abraham, Isak, Jaakob jne.) elivät.Genesiksen (eli 1. Moos.) kertomuksissa ei ole säilynyt mitään sellaista historiallista tapahtumaa, jokavoitaisiin ajoittaa tarkemmin Raamatun ulkopuolisten lähteiden avulla. Yhtenä melko yleisenävaihtoehtona on esitetty 1800-1700 eKr.

Patriarkat olivat kierteleviä paimentolaisia, jotka eivät asettuneet pysyvästi mihinkäänkaupunkiin asumaan. Heidän aikanaan Kanaanin maa oli jakautunut moneen pieneen kaupunkivaltioon, jotka Egypti oli alistanut valtansa alle. Genesiksessä mainitaankin useasti Abrahamin suvun käyneen Egyptissä.

Seemiläiset heimot, ns. hyksot valloittivat Egyptin 1700-1550 eKr. Heistä ei tiedetä paljonkaan, koska tältä ajalta ei juuri ole säilynyt kirjallisia dokumentteja. On kuitenkin ajateltu, ettäJoosef, seemiläinen orja, olisi voinut juuri hyksojen valtakaudella kohota merkittäväksi henkilöksi Egyptissä (Gen. 37-50).

1500-luvun puolivälissä eKr. Egypti onnistui karkottamaan hyksot. Tämän seurauksenaKanaanin maassa alkoi jälleen Egyptin valtakausi. Voimakkaat 18 dynastian faaraot tekivät useitasotaretkiä Kanaaniin. Kuuluisin heistä oli Tutmosis III (1479-1425 eKr.), joka hyökkäsi ainakin 16 kertaaKanaanin maahan. 1400-luvulla eKr. Egyptin pahimpana kilpailijana Kanaanissa olivat hurrilaiset eliMitannin kuningaskunta (joka sijaitsi nykyisen Kaakkois-Turkin ja Pohjois- Syyrian alueilla) sekä 1300- ja1200-luvuilla eKr. Heetin kuningaskunta (nykyisen Turkin alueilla).

Egyptin tavoin nämä molemmat kuningaskunnat olivat kiinnostuneita Kanaanin maasta. Lähi-idän suurvallat ovatkin aina olleet kiinnostuneita Kanaanin maan hallinnasta: Egypti, Mitanni, Heetti, Assyria, Babylonia ja Persia.

Egyptistä löytyneet ns. Amarnan–kirjeet valottavat elämää Palestiinassa 1300-luvulla eKr.Kirjeet olivat kanaanilaisten kaupunkivaltioiden kuninkaiden lähettämiä ja ne oli osoitettu Egyptinfaraolle. Kirjeistä käy ilmi, että Kanaanin maa oli Egyptin vallan alaisuudessa. Se oli jakautunut moniin pieniin keskenään riiteleviin kuningaskuntiin. Nämä pikkukuninkaat pyysivät Egyptin faraolta apua.Merkittäviä poliittisia keskuksia Amarnan aikakautena olivat Jerusalem ja Sikem. Mielenkiintoisena yksityiskohtana on kirjeissä toisinaan mainitut hapiru-joukot. Tutkijat olivat aluksi innostuneitayhdistämään nämä hapirut heprealaisiin. Hapirut eivät kuitenkaan olleet etninen ryhmä, vaanjuurettomia vaeltajia, jotka saattoivat liittyä yhteen ja muodostaa sotilaallisia joukkoja. Ei olekuitenkaan poissuljettu se mahdollisuus, että jossakin vaiheessa israelilaiset olisi

mielletty tällaiseksi vaeltavaksi joukoksi, ja että nimi heprealainen alkujaan olisi peräisin juuri termistähapiru.

Egyptin ja Heetin rajut yhteenotot 1200-luvulla eKr. johtivat näiden suurvaltojen heikkenemiseen ja poliittisen tyhjiön syntymiseen Palestiinassa, mikä lopulta mahdollisti uusien kansojen asettumisen ja/tai muodostumisen sinne 1100-luvulta eKr. alkaen (esim. Israel, Ammon, Moab, Edom ja Filistea).

Egyptistä pako eli eksodus (1200-luku eKr.): 2-5. Moos.

Israelin pako Egyptistä tapahtui mitä todennäköisimmin Ramses II:n (1293-1224 eKr.) aikana, koska Egyptin piirtokirjoitusten mukaan hän rakennutti Pi-Ramseksen eli Ramseksen. Tämä kaupunki mainitaan myös jakeessa 2. Moos. 1:11, jonka mukaan israelilaiset orjat rakensivat sen. Ramses II kertoo käyttäneensä orjatyövoimana myös hapiruja.

Mooseksen johdolla kansa pääsi pakenemaan Siinain erämaahan, jossa kansaa johdatettiin yhden sukupolven ajan ennen Kanaanin maahan tuloa. Tästä tapahtumasta ei ole löytynyt tietoa Raamatun ulkopuolisissa dokumenteissa. Vanhan testamentin mukaan Mooses antoi kansallelain autiomaavaelluksen aikana. Silloin solmittiin ns. Siinain liitto Jumalan ja Israelin heimojen välillä.Heimot lupautuivat palvelemaan ainoastaan yhtä Jumalaa ja tämä Jumala, Jahve, lupautui heidänsuojelijakseen. Tulemme jatkossa näkemään, millä tavalla Mooseksen kirjat ovat kirjallinenkokonaisuus, johon on kerätty mooseslaisen teologian aineistoa monien vuosisatojen ajalta (ks. luku6). Egyptistä pako historiallisena tapahtumana luo vahvan teologisen taustan koko israelilaisellejumalauskolle. On vaikea kuvitella, että tämän tapahtuman juuret eivät olisi syvällä historiantapahtumissa.

Kanaanin maan valloitus: Joos. ja Tuom.

Ei ole täysin selvää tulivatko kaikki Israelin heimot Luvattuun maahan yhtä aikaa vai tulisiko puhua useista muuttoaalloista. Onhan Vanhassa testamentissa säilynyt kaksi eri matkareittiä Luvattuun maahan. Näiden kahden eri reitin olemassaolo voisi selittyä sillä, että heimot ovat tulleet kahdessa erivaiheessa. Ensimmäinen muuttoaalto olisi voinut olla esim. Amarna kautena, joskus 1400- tai 1300-luvulla eKr. ja jälkimmäinen Mooseksen seuraajan Joosuan johdolla 1200-luvulla eKr. Joka tapauksessa historian myöhempi kehitys näytti toteen sen, että kaikki Israelin ja Juudan alueilla asuneet heimot omaksuivat jahvismin. Jahve-uskosta tuli tunnusomainen piirre juuri Israelin ja Juudan alueilla, kun taas muualla Kanaanin maassa ja Syyriassa palvottiin toisia jumalia.

Joosuan kirjaa lukiessa saa helposti sen kuvan, että Kanaanin maan valloitus tapahtui nopeasti ja tehokkaasti. Kuitenkin Tuom. 1 viittaa siihen, että Israelin heimojen ei onnistunut alistaavaltansa alle tasangolla sijaitsevia voimakkaita kanaanilaisia kaupunkeja, koska näillä oli raudoitetutsotavaunut. Valloituksen varhaisimmissa vaiheissa israelilaiset olivat voittoisia lähinnä vain vuoristoseuduilla. Luvusta Tuom. 1 avautuva historiallinen katsaus on mahdollista saattaa sopusointuun arkeologisen aineiston kanssa. Vaikka arkeologia ei sinänsä paljastakaan, keitä Kanaanin maan kaupunkeihin 1200- ja 1100-luvulla asettuneet asukkaat olivat, on mahdollista yhdistää heidät juuri israelilaisiin. Koko Kanaanin maa kyettiin alistamaan Israelin vallan alle vasta

Daavidin aikana. Yksi viimeisimmistä valloittamattomista kaupungeista oli Jerusalem (=Jebus). Daavidin joukot valloittivat sen n. vuonna 1000 eKr. (2. Sam. 5).

Kanaanissa asustavien israelilaisten heimojen välillä vallitsi keskinäinen avunanto vihollisten uhatessa. Esim. Deboran voittolaulussa (Tuom. 5) näkyy, kuinka heimojen välinen yhteistyö toimi hädän hetkellä. Laulussa ylistetään heimoja, jotka lähtivät sotaan Hasorin kuninkaan sotapäällikköä Siseraa vastaan ja toisaalta taas moititaan niitä, jotka eivät tulleet mukaan. Usein vihollisuhan hetkellä heimojen keskuudesta nousi karismaattisia johtajia eli tuomareita (esim.Ehud, Gideon, Debora, Jefta, Simson), joiden opastuksella viholliset lyötiin. Näistä karismaattisistajohtajista tuli myös Israelin tuomareita s.o. oikeuden jakajia.

Israelin heimoilla oli joitakin tärkeitä keskuspyhäkköjä. Joissakin niistä sijaitsi aina myös Jumalan liiton arkku. Israelin heimot tulivat keskuspyhäkköön vuoden suurina juhlina palvomaan Jumalaa. Näitä pyhäkköjen keskuspaikkoja ovat olleet Sikem, Betel ja Silo. Sikemin vierestä, Ebalin vuoren juurelta on löydetty alttarirakennelma, joka ajoitetaan rautakauden alkuun, joskus 1100-luvulle eKr. Jakeiden Joos. 8:30-35 mukaan Joosua rakensi alttarin Ebalin vuorelle. Myöhemmässä vaiheessa tuomari Samuelin aikana Israelin uskonnollisena keskuksena oli Silo (1. Sam. 1-2).

Heimojen väliset suhteet eivät aina olleet lämpimiä. Keskinäisiäkin sotia käytiin (ks. esim.Tuom. 19-21). Tuomarien aikana on myös selvästi nähtävissä, kuinka kanaanilainen maanviljelysuskonto, Baalin palvonta, leviää israelilaisten heimojen keskuudessa. Kuningasaikana baalismista tuli ajoittain suosittu uskonto, varsinkin pohjoisessa kuningaskunnassa, Israelissa.

Israelin valtakunta Daavidin ja Salomon aikana (1010–930 eKr.): 1. Sam. 1 – 1.Kun. 11

1000-luvun lopulla Israelissa alkoi kuninkaiden aika. Ensimmäiset kuninkaat valittiin Samuelin johdolla.Syy tähän uuteen poliittiseen organisoitumiseen oli filistealaisten muodostama uhka. Saul käviensimmäiset voittoisat taistelut heitä vastaan. Daavidin aikana filistealaiset alistettiin lopullisesti.

Daavid oli mahtavin Israelin (ja Juudan) kuninkaista. Hän oli taitava diplomaatti, joka kykeni yhdistämään eri heimot keskenään yhdeksi kuningaskunnaksi. Daavidille ja hänen suvulleen Jumala lupasi ikuisen kuninkuuden (2. Sam. 7). Daavidin aikana Jerusalemista tuli Israelin poliittinen ja uskonnollinen keskus, jonne Salomon aikana rakennettiin temppeli Herralle. Tästä temppelistä tulisittemmin israelilaisen uskonnon ja juutalaisuuden symboli.

Salomon hallituskauden loppu oli rappeutumisen aikaa niin sisä- kuin ulkopoliittisestikin. Hänen kylvämänsä katkeruus Israelin heimojen välillä (raskas työtaakka, ks. 1. Kun.12) ja hänen osoittamansa myötämielisyys vaimojensa harjoittamalle uskonnolle (vrt. 1. Kun. 11:1-11)johti lopulta Israelin yhtenäisen valtakunnan hajoamiseen.

Israelin ja Juudan kuningaskunnat (930–586 eKr.): 1. Kun. – 2. Aik., profeettakirjat

Salomon kuoleman jälkeen vain Juudan ja Benjaminin sukukunta pysyivät uskollisena Salomon pojalle Rehabeamille. Muut heimot valitsivat kuninkaakseen Jerobeamin, jonka Salomo oli karkottanut Egyptiin. Vuodesta 930 eKr. alkaen Palestiinassa oli kahtia jakautunut Israelin kuningaskunta. Pohjoista nimitettiin Israelin ja eteläistä Juudan kuningaskunnaksi. Juudaa hallitsi Daavidin suku aina vuoteen 586 eKr. asti, jolloin babylonialaiset hävittävät Jerusalemin. Israelissa hallitsivat taas monet kuninkaat ja ainoastaan kaksi varsinaista dynastiaa: Omrin ja Jehun dynastia. Assyrialaiset hävittivät Israelin kuningaskunnan pääkaupungin Samarian vuosien 722-720 eKr. aikana.

Näiden kahden kuningaskunnan historian aikana suurvallat kerta toisensa jälkeen ryntäsivät Palestiinaan ja alistivat sen pikkuvaltiot vero-orjuuteen. Olemme jo edellä nähneet, miten monet Kuninkaiden kirjojen tapahtumat saavat tukea egyptiläisistä, assyrialaisista ja babylonialaisista dokumenteista sekä Palestiinasta löydetyistä piirtokirjoituksista.

Vuonna 925 Egyptin faarao Siisak tunkeutui Juudaan ja Israeliin (1. Kun. 14:25-28; 2.

Aik. 12). 800-600- luvuilla eKr. Assyrian (nykyisen Irakin seudulla) suurvalta alkoi levittäytyä Palestiinaan. Varsinainen Assyrian valtakausi Palestiinassa oli 740-630-luvuilla eKr. Palestiinan pikkuvaltiot yrittivät yhteisillä kapinayrityksillä Egyptin apuun turvaten vapautua Assyrian vero- orjuudesta. Seurauksena olivat useat Assyrian tekemät kostoretket, jotka vuosina 722-720 eKr. johtivat Israelin kuningaskunnan tuhoon. Samaria valloitettiin ja Assyrian kuninkaan Sargon II:n (721-705 eKr.) aikana Israelin kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan. Juudakin oli vähällä kärsiäsaman kohtalon vuonna 701 eKr., jolloin Sanherib hyökkäsi Palestiinaan. Jumala kuitenkin varjeliJerusalemin kaupungin, ja Juuda pelastui täydelliseltä tuholta (ks. Jes. 36-37).

600-luvun eKr. lopulla Assyrian valtakunta alkoi rappeutua Babylonian noustessa Lähi-idän suurvallaksi. 630-610-luvuilla eKr. Juudan kuningaskunta kokee viimeisen kukoistuskautensa kuningas Joosian hallituskautena. Joosia tunnetaan Kuningasten kirjoissa

vanhurskaana kuninkaana, joka puhdisti valtakuntansa epäjumalanpalveluksesta ja sääti lain, jonka mukaan pääsiäisjuhlaa oli jälleen alettava viettää Juudassa (2. Kun. 22-23). Joosian valtakunta ulottui myös entisille Israelin kuningaskunnan alueille. Viimeinen kukoistuskausi päättyi Joosian traagiseen kuolemaan Megiddossa 609 eKr. (2. Kun. 23:29-30). Tämän jälkeen Juuda yritti epätoivoisesti vapautua Babylonian vallan alaisuudesta Egyptin apuun turvautuen. Se johti lopulta Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin kostoretkiin. Ensimmäisen kostoretken seurauksena vuonna 597 eKr. Jekonja vietiin pakkosiirtolaisuuteen. 11 vuotta myöhemmin 586 eKr. Juudan kaupungitja Jerusalem tuhottiin ja kansan ylimystö vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

Suurin osa tavallista kansaa jäi asumaan Juudaan käskynhaltijan Gedaljan alaisuudessa (2. Kun. 25:22-26; Jer. 40:7-41:18). Osa taas pakeni Egyptiin turvaan (Jer. 44).

Pakkosiirtolaisuus (586–537 eKr.): Jes. 40–55

Pakkosiirtolaisuus on merkittävä virstanpylväs Juudan kansan historiassa. Silloin monet ymmärsivät, ettäprofeetat jotka Herran nimissä olivat ennustaneet kansalle onnettomuutta, olivat

Jumalan lähettämiä. Heidän sanomansa, että kansa oli luopunut Jumalan antamista säädöksistä, otettiin nyt todesta. Seurauksena oli monien Vanhan testamentin kirjoitusten, kuten esim.

Mooseksen lain, profeettojen julistuksen ja nk. deuteronomistisen historiankirjoituksen (5. Moos. -

2. Kun.) kokoaminen. Voidaankin täydellä syyllä sanoa, että monet Vanhan testamentin kirjoituksistaovat syntyneet pakkosiirtolaisuuden aikana.

Pakkosiirtolaisuuteen ei viety kaikkia Juudan asukkaita. Jer. 40-41 ja arkeologinen todistusaineisto osoittavat selvästi, että Benjaminin heimon alueet Jerusalemin pohjoispuolella säilyivät suuremmilta tuhoilta. Pakkosiirtolaisuutta alettiin pitää merkittävänä teologisena tapahtumana.Se koettiin Jumalan rangaistuksena, joka johtaa kansan uudistumiseen.

Pakkosiirtolaisuus ikään kuin puhdisti kansan ja auttoi sitä näkemään Jumalan tarkoituksen ja suunnitelman historiassa. Vanhassa testamentissa on nähtävissä näkemys, jonka mukaan todelliseenIsraeliin kuuluvat ne, jotka vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja jotka sieltä palasivat Jumalaan turvautuen jahalusivat rakentaa temppelin uudelleen.

Pakkosiirtolaisuudesta ei tullut lopullista. Jo Jeremia oli ennustanut, että pakkosiirtolaisuus kestää vain rajoitetun ajan, s.o. 70 vuotta (Jer. 25:12, 29:10-11). Vuosina 546- 539Persian kuningas Kyyros “hämmästytti” maailmaa kukistamalla Median, Lydian ja Babylonian. Kyyroksesta tuli kiistaton valtias Lähi-idässä. Kyyroksen vapaamielinen politiikka koitui Juudan asukkaille onneksi. Jesajan kirjassa Kyyroksen nousu Lähi-idän valtiaaksi nähdäänkin Jumalan ihmeellisenä johdatuksena (ks. Jes. 45:1-7). Kyyros antoi vuonna 538 eKr. ediktin, määräyksen, jonkanojalla Juudan asukkailla oli oikeus palata omaan maahansa ja rakentaa Jerusalemin temppeliuudelleen (Esra 1:1-4; Jes 44:28).

Persian vallan aika (537–333 eKr.): Esra, Neh. ja Est., Jes. 56–66, Hagg., Sak., Mal.

Persian ajasta Palestiinassa tiedämme melko vähän muutamia ajanjaksoja lukuun ottamatta. Huolimatta Kyyroksen antamasta ediktistä kaikki juutalaiset eivät palanneet yhtä aikaa. Voidaan puhuauseista muuttoaalloista, joista ensimmäistä johti Sesbassar vuonna 538 eKr. (Esra 1).

Maahan palanneiden joukko oli todennäköisesti melko pieni. Toinen paljon suurempi muuttoaalto oli vuonna 520 e.Kr ja sitä johti Serubbabel (Esra 2). Yhtenä keskeisenä tehtävänä pakkosiirtolaisuudesta palanneilla oli temppelin uudelleen rakentaminen. Kansa oli kuitenkininnokkaampi rakentamaan omia talojaan kuin temppeliä. Profeetat Haggai ja Sakarja innostivat kansaa rakennusprojektiin (Hagg. 1-2; Sak 1-8). Käskynhaltija Serubbabelin sekä ylimmäisen papin Joosuan johdolla temppeliä ryhdyttiin rakentamaan toden teolla vuonna 520 eKr. ja se vihittiin käyttöön vuonna 515 eKr.

Kolmas suuri muuttoaalto ajoittuu vuoteen 458 eKr., jolloin pappi ja kirjuri Esran johdollamonet juutalaiset palasivat Luvattuun maahan (Esra 8). Noin 20 vuotta myöhemmin Nehemia saapuiJerusalemiin ja ryhtyi Samarian Sanballatin, “ammonilaisen” Tobiaan ja

“arabialaisen” Gesemin (Neh. 2:19) vastustuksesta huolimatta rakentamaan Jerusalemin muureja.

400-luvulla eKr. Jerusalemin ja Samarian välit rikkoutuivat lopullisesti. Seurauksena oli

historiallinen kehitys, joka lopulta johti Uudessa testamentissakin näkyvään vastakkaisasetteluun juutalaisten ja samarialaisten välillä.

Persian aika oli suhteellisen rauhallista aikaa koko Lähi- idässä. Juutalaisia kohtaan syntyi kuitenkin aina paikoitellen vainoja, kuten Esterin kirjasta näemme. Myös Niilin varrella sijaitsevasta Elefantinen saaresta löydetyt papyrukset osoittavat paikallisen vainon syntyneen Elefantinessa sijaitsevaa juutalaista sotilassiirtokuntaa kohtaan.

Aleksanteri Suuren sotaretki Persiaa vastaan (333 – 323 eKr.): Dan. 11:1–4, Josefos

300-luvun eKr. lopulla Lähi-itä joutui ensimmäisen kerran läntisen vallan alaiseksi. Makedonian nuorikuningas Aleksanteri Suuri murskasi Persian valtakunnan vuosina 333-331 eKr. ja jatkoi seuraavinavuosina valloituksiaan aina Intiaan asti. Aleksanterin valloitusten myötä kreikkalainen kulttuuri (= hellenismi) levisi koko Lähi-itään. Tämä kulttuuri näkyi silmiinpistävästi rakennustaiteessa jahenkisessä elämässä. Se ajautui monella eri tavalla ristiriitaan juutalaisen uskonnon arvojen japerustan kanssa.

Juutalaisen historiankirjoittajan Josefuksen mukaan juutalaiset ottivat Aleksanteri Suureniloiten vastaan Jerusalemissa. He katsoivat hänen olevan jakeissa Dan. 11:2-3 luvattu sankarikuningas, joka kukistaa Persian valtakunnan. Nämä jakeet makkabealaisaikana (160-luku eKr.) kirjoitetussa Danielin kirjassa voivatkin olla varhaisempaa traditiota.

Aleksanterin valtakausi jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi. Hän kuoli 32 vuoden ikäisenä vuonna323 eKr., minkä jälkeen hänen valtakuntansa joutui hänen kenraaliensa käsiin.

Kenraaleista merkittävimmät olivat Ptolemaios ja Seleukos. Ptolemaioksen suku alkoi hallita Egyptiä jaSeleukoksen suku Syyriaa ja itäisiä osia Aleksanterin valtakunnasta. Puhutaankin PtolemaiostenEgyptistä ja Seleukidien Syyriasta.

Ptolemaiosten valtakausi

Palestiina joutui Aleksanterin kuoleman jälkeen Ptolemaioksen Egyptin haltuun. Koko Ptolemaioksen dynastian valtakauden ajan Egypti ja Seleukidien Syyria ottivat mittaa toisistaan ja he kilpailivat Palestiinan herruudesta. Näitä ns. syyrialaisia sotia käytiin viisi. Kolmessa ensimmäisessäsodassa Egypti pystyi menestyksekkäästi puolustamaan etujaan Palestiinassa.

Neljännessä sodassa 220-luvulla eKr. oli nähtävissä jo sotaonnen kääntyminen Seleukidien puolelle.Lopulta Seleukidien Antiokus III vuosina 201-198 eKr. valloitti Palestiinan Ptolemaioksilta.

Ptolemaioksien aikakaudelle oli tyypillistä kreikkalaisten kaupunkien perustaminen Palestiinaan. Antiikin Kreikan tavan mukaisesti monelle kaupungille myönnettiin polis (=kaupunki)

-oikeudet, mikä merkitsi tietynlaista autonomista asemaa. Näin Ptolemaiosten onnistui levittää hellenistiläistä kulttuuria ja voittaa alamaistensa suosio, joita autonominen asema viehätti. Näissä kreikkalaisissa kaupungeissa asuvat juutalaiset vähemmistöt joutuivat luultavasti usein konflikteihinpakanallista uskontoa harjoittavien kreikkalaismielisten kanssa. Vastakohtana kreikkalaisille kaupungeille olivat Juudean ja Galilean alueet, jotka jäivät suurelta osin juutalaisuuden ydinalueiksi.

Seleukidien valtakausi ja Makkabealaiskapina (201–142 eKr.): 1. ja 2. Makk. sekä Dan.

Seleukidien valtakausi Palestiinassa oli lyhyt ja dramaattinen. Kohta 100-luvun eKr. alussa Seleukiditjoutuivat kohtaamaan vaarallisen vihollisen lännessä: Rooma oli alkanut levittäytyä yhä enemmän itäänpäin. Vuonna 190 eKr. Rooma löi Magnesiassa Seleukidien joukot ja alkoi uhata Seleukidien asemaaidän johdossa. Tämän vuoksi Seleukidit pyrkivät lujittamaan epäyhtenäistä ja moniin eri kansoihinjakautunutta valtakuntaansa. Antiokhos IV Epifaneen (175-164 eKr.) aikana tämä pyrkimys johtisuoraan konfliktiin juutalaisuuden kanssa.

Antiokhoksen ajatuksena oli luoda poliittisesti, uskonnollisesti ja kulttuurin kannalta yksi jayhtenäinen valtakunta. Tähän päämäärään päästääkseen hän pakotti juutalaisia luopumaan uskostaansyöttämällä heille epäjumalille uhrattua sian lihaa ja vaatimalla heitä palvelemaan epäjumalia. Monet luopuivat uskostaan, kun taas toiset olivat valmiit kärsimään marttyyrikuoleman. Viimeinen pisarajuutalaisille oli, kun Antiokhos vuonna 167 eKr. toi Zeus Olympoksen patsaan (“turmion iljetys,hävityksen kauhistus,” Dan. 11:31) Jerusalemin temppeliin ja lopetti siellä juutalaiset uhritoimitukset. Tämän seurauksena syntyi nk. makkabealaiskapina, jonka johdossa oli Mattatias niminen mies jahänen viisi poikaansa. Näistä sodista kerrotaan erityisesti Makkabilaiskirjoissa (ks. luku 11.3). Juudas Makkabeus osoittautui kaikkein lahjakkaimmaksi soturiksi ja hänen johdollaan makkabealaisten onnistui tuottaa monia raskaita tappioita syyrialaisille. Temppeli vapautettiin vuonna 164 eKr. ja tämäntapahtuman kunniaksi juutalaiset vielä nykyäänkin viettävät Hanukka-juhlaa. Juudaksen saatua surmansa taistelussa hänen työtään jatkoivat hänen veljensä Joonatan ja Simon. Kapinan seurauksenaJuudea vapautui lopulta kokonaan Syyrian vallan alaisuudesta. Siitä alkoi makkabealaisten jälkeläisten hallinto Juudassa, nk. hasmonealaisdynastian aika. Hasmonealaisten valtakausi päättyivuonna 63 eKr. roomalaisten vallattua Juudean ja Palestiinan. Tämä poliittinen tilanne onkin sitten jotuttu Uuden testamentin lehdillä.

Osa III

Vanhan testamentin kirjat ja niiden johdannot

Kirjan kolmannessa pääosassa käydään läpi Vanhan testamentin kirjat ja deuterokanoniset kirjat sekä niiden pääsisältö, niihin liittyvät tärkeimmät eksegeettiset kysymykset ja niiden merkitys Uudessatestamentissa.

6. Mooseksen kirjat

6.1 Mooseksen kirjojen synty ja tulkinta

Mooses kirjoittajana?

Juutalaisuudessa Mooseksen kirjoja kutsutaan yleisesti heprean termillä Toora. Se merkitsee ”opetusta”, ja sen varhainen kreikankielinen käännös Septuagintassa oli nomos eli laki. Tästä johtuen puhutaan usein ”Mooseksen laista”, vaikka toora käsitteenä on paljon laajempi.

Mooseksen kirjoihin viitataan usein myös nimellä Pentateukki. Nimi tulee kreikankielisestä ilmaisustahē pentateukhos biblos eli ”viisiosainen kirja”. Vanhassa testamentissa viitataan toisinaan ”Mooseksenlakiin”, mutta ei ole aina selvää, mihin osaan Pentateukkia viitataan. Deuteronomistisessahistoriankirjoituksessa (5. Moos. – 2. Kun.) viitataan luultavastikin vain Viidenteen Mooseksen kirjaan eliDeuteronomiumiin (1. Kun. 2:3; 2. Kun. 14:6; 23:25).

Kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintan (Deuteronomion) ja Hieronymuksen kääntämän latinankielisen Vulgatan (Deuteronomium) Viidennen Mooseken kirjan nimet merkitsevät ”toinen laki”.Kronistisessa historiankirjoituksessa (1.-2. Aik. sekä Esra-Neh) termi ”Mooseksen laki” viittaa mahdollisesti jo laajemmin koko Pentateukkiin (2. Aik. 23:18; 25:4; Esra 3:2; 6:18). Esimerkiksi 1. Aik. 1-9 edellyttänee tunnetuksi Pentateukin pelastushistoriallisen esityksen Aadamista Jaakobin poikiin jaheidän jälkeläisiinsä. Myöhemmin juutalaisuudessa vakiintui näkemys, että Mooses on Pentateukin kirjoittaja. Varhaisin todistus, jonka mukaan koko Pentateukki on Mooseksen kirjoittama, tulee juutalaiselta historioitsijalta Josefukselta. Hän kirjoittaa Apionia vastaan suunnatussa teoksessaan(Contra Apionem 1.8): ”nämä viisi (kirjaa) ovat Mooseksen kirjoittamia.”

Tämä käsitys vakiintui myöhemmin Talmudissa. Uudessa testamentissa (Mark. 12:26) edellytetään myös, että Mooses on kirjoittanut kaikki viisi Mooseksen kirjaa.

Historiallisesti tarkasteltuna on selvää, ettei koko Pentateukki voi olla Mooseksen kirjoittama. Viitataanhan luvussa 5. Moos. 34 Mooseksen kuolemaan. Mooses on kuitenkin niin keskeinen henkilö Pentateukissa, että on ollut perusteltua juutalaisessa (ja sittemmin myös kristillisessä) tulkintatraditiossa yhdistää nämä viisi kirjaa hänen persoonaansa. Genesiksessä ei kertaakaan mainita Moosesta nimeltä. Genesis liittyy kuitenkin esityksellisesti muihin Mooseksen kirjoihin, minkä johdosta myös sen katsottiin olevan peräisin Moosekselta.

Mooseksen kirjojen syntyprosessi

Mooseksen kirjojen synnystä ei antiikin aikaisissa lähteissä puhuta mitään. Tekstin huolellinen tutkiminen on kuitenkin paljastanut, että Pentateukki on pantu kokoon monista erilaisista lähteistä.Monet laeista esiintyvät kolmessa eri kohdassa (esim. 2. Moos. 23:19; 34:16; 5. Moos. 14:21). Tämä onhelpointa selittää siten, että Mooseksen nimissä olevia erilaisia lakikokoelmia on ollut useita. Ne on kaikki koottu yhteen ja toimitettu viiteen Mooseksen kirjaan. Mooseksen kirjojen syntyä voitaisiinverrata varhaisessa Syyrian kirkossa 100-luvun jKr lopulla vaikuttaneen Tatianoksen toimitustyöhön,kun hän teki neljästä evankeliumista yhden ainoan kokoelmateoksen,

joka tunnetaan nimellä Diatessaron (”neljän kautta”). Evankeliumitekstinä sitä käytettiin varhaisen Syyrian kirkon liturgiassa pitkään. Mooseksen kirjat voidaan nähdä vastaavanlaiseksi kokoelmateokseksi, johonkerättiin kaikki saatavilla oleva tieto mooseslaisista laeista joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla 400-luvulla eKr.

Mooseksen kirjoja tutkimalla on verraten helppo erottaa tiettyjä varhaisia lakikokoelmia, jotka olivat kirjoittajan (tai kirjoittajien) käytössä pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla. Jotkut niistäovat hyvin vanhoja, ja niiden kieltä on jouduttu päivittämään, jotta ne olisivat luettavia. Kielellisenpäivityksen ohella varhaisia lähteitä on myös toimitettu teologisesti ja tutkijat ovat eri mieltä näiden toimitustöiden laajuudesta. Varhaisin Mooseksen nimissä oleva lakikokoelma lienee Liitonkirja (2. Moos. 20:24-23:33). Deuteronomiumin eli Viidennen Mooseksen kirjan kirjoittaja on tuntenut sen, kunkirjoitti 600-luvun eKr. lopulla Joosian aikana Mooseksen lain esityksen. Niin Liitonkirja kuin Deuteronomium ovat läpikäyneet vielä lopullisen toimitustyön, kun ne on liitetty meidän tuntemiimme Mooseksen kirjoihin. Muita tärkeitä kokoelmia ovat Kymmenen käskysanan kokoelmat(2. Moos. 20; 5. Moos. 5) ja Pyhyyslaki (3.

Moos. 17-26). Erillisiä pienempiä kokonaisuuksia voidaan erottaa, kuten 2. Moos. 34 ja kahdentoistakirouksen litania luvussa 5. Moos. 27.

Lakikokoelmien ohella Mooseksen kirjat sisältävät myös kerrontaa alkaen maailman luomisesta aina patriarkkojen ja Mooseksen elämään asti. Myös näiden kerronnallisten osien taustalla on ollut erilaisialähteitä, joita Mooseksen kirjan lopullinen toimittaja on hyödyntänyt.

Tutkijat puhuvat neljästä eri kerronnallisesta lähteestä: 1) Jahvisti kirjoitti maailman luomisesta ja Israelin varhaisesta historiasta käyttämällä johdonmukaisesti Jumalan nimeä Jahve. 2) Elohisti puolestaan käytti nimeä Elohim (”jumala”), kun hän kirjoitti historian katsauksensa alkaenAbrahamista. 3) Deuteronomiumissa tehdään oma kerronnallinen katsaus Israelin historiaan, ja tutkijat keskustelevat, löytyykö muualta Mooseksen kirjoista deuteronomistisia tekstejä. 4) Pappiskirja on yleisen käsityksen mukaan verraten myöhäinen esitys maailman luomisesta aina Mooseksen elämään asti. Näiden neljän lähteen katsottiin syntyneen tässä esitysjärjestyksessä, muttanykyisin tutkijat ovat hyvinkin erimielisiä siitä, millä tavalla nämä lähteet tulisi ajoittaa. Itse asiassa tutkijateivät ole enää lainkaan yksimielisiä siitä, että Pentateukki jakautuu näihin lähteisiin. Tutkijoiden erimielisyyden taustalla on se tosiasia, että Mooseksen kirjojen lopullisessa toimitustyössä ei varhaisempien lähteiden sananmuotoja ole aina säilytetty, vaan niitä on muokattu. Siksi tutkijan onvaikea ajoittaa lähteitä, jotka sisältävät varhaista aineistoa, mutta jotka ovat nyt Mooseksen kirjoissamuokatussa muodossa. Tätä tilannetta voitaisiin verrata synoptisiin evankeliumeihin. Luukas jaMatteus ovat säilyttäneet Markuksen todistuksen Jeesuksen elämästä ja opetuksista, muttamuokanneet hänen kielellistä esitystään. Samalla tavalla Mooseksen kirjoissa on hyödynnetty varhaisempia lähteitä. Niitä on paikoitellen lainattu sanatarkastikin, mutta niiden sananmuotoja on toisinaan myös päivitetty. Pelkästään Matteuksen evankeliumia käyttäen on vaikeaa ja monin paikoinmahdotonta rekonstruoida Markuksen evankeliumin sananmuodot.

Vastaavasti pelkästään Tatianoksen Diatessaronia käyttäen voidaan erotella Johanneksen evankeliumistaperäisin olevaa sisältöä omaksi lähteekseen, mutta synoptisten evankeliumien (Matteuksen, Markuksen jaLuukkaan) erottaminen toisistaan olisi vaikea, ellei peräti mahdoton

tehtävä. Vastaavasti Mooseksen kirjojen kohdalla on vaikea erottaa niiden taustalla olevia kirjallisialähteitä.

Lähi-idän kirjallinen vasallisopimuskaava

Mooseksen kirjojen sisältö ja kirjallinen esitystapa seuraavat muinaisen Lähi-idän kirjallisia tyylilajeja.Monet Mooseksen laeista ovat ikivanhoja, ja niitä vastaavia lakeja voidaan löytää esimerkiksi Hammurabinlaista (1700-luvulla eKr.) ja sitäkin varhaisemmista mesopotamialaisista lakikokoelmista. Mooseksen kirjoissa Jumalan ja Israelin suhde esitetään vasallisopimuksen kaavaa käyttäen. Israel kuvataan Jumalanvasallina, joka saa hallittavakseen Kanaaninmaan. Israelin

tehtävänä on olla Jumalan uskollinen vasalli, jotta se saisi elää ja hallita maata, joka ”vuotaa maitoa jahunajaa.”

Lähi-idän kirjallisia sopimuksia tunnetaan aina 2500 eKr. alkaen ja ne sisältävät erityisestikolme pääryhmää: (1) Turkin Boghazköysta (muinainen Heetin pääkaupunki Hattusas) löydetytvasallisopimukset Heetin kuninkaiden ja heidän vasalliensa välillä (n. 1450-1200 eKr.). (2) Syyriasta 800-luvulta eKr. peräisin olevat arameankieliset sopimukset. (3) Uus-assyrialaiset vasallisopimukset(800-600 eKr.), jotka solmittiin Assyrian kuninkaan ja hänen vasalliensa välillä. Koska esimerkiksiheettiläisissä vasallisopimuksissa käytetään akkadinkielisiä termejä riksu (liitto) ja mamitu (vala) ontodennäköistä, että sopimuksissa käytetty kaava on peräisin Kaksoisvirtojen maasta.

Sopimukset voidaan jakaa kahteen eri päätyyppiin: (1) tasavertaiset sopimukset ja (2) suurkuningas-vasalli sopimukset, jotka puolestaan jakaantuvat kahteen eri alalajiin: velvoittavat sopimukset ja lupaukseen perustuvat sopimukset. Lupaukseen perustuva liitto korosti suurkuninkaan suosiollista mielenlaatua vasalliaan kohtaan, kun taas velvoittavassa liitossa pääpaino olivasallin uskollisuudessa kuningasta kohtaan. Vanhassa testamentissa Siinain liittoa voidaan luonnehtiavelvoittavaksi liitoksi, kun taas Aabrahamin (1. Moos. 17 ja 22) ja Daavidin kanssa (2. Sam. 7) solmitut liitotperustuvat Jumalan antamiin armon lupauksiin. Jumala pysyy uskollisena, vaikka Abrahamin taiDaavidin jälkeläiset olisivat eläneet Jumalan tahdon vastaisesti, ja kutsuu liitosta luopunutta uudelleenyhteyteensä (ks. erityisesti Jes. 51:1-3; 55:3-5).

Heettiläisissä vasallisopimuksissa esiintyvä kaava muistuttaa muotohistoriallisesti Pentateukissa esitetyn Siinain liiton esitystapaa. Näissä vasallisopimuksissa on erotettavissa kuusi kohtaa:

Esittely: Liiton solmijan (=kuningas) nimi, tittelit ja kunnianimi sekä sukuluettelo.

Historiallinen katsaus: Esitetään ne vaiheet, jotka ovat johtaneet liiton solmimiseen. Tässä osassa korostetaan usein myös kuninkaan hyväntahtoisuutta vasalliaan kohtaan.
Velvoitukset: Vasallin tehtävät ja velvollisuudet suurkuningasta kohtaan määritellään yksityiskohtaisesti.
Velvoitus laittaa kopio dokumentista näkyviin temppeliin.

Todistajat: Sopimus solmittiin jumalten edessä ja nämä olivat todistajina vasallia vastaan, mikäli tämä rikkoo sopimuksen.
Kiroukset ja siunaukset: Mikäli vasalli pitää liiton sopimusehdot, häntä kohtaa siunaus. Jos hän rikkoo ne, hän saa osakseen kirouksen.

Siinain liiton solmiminen luvuissa 2. Moos. 19-24 voidaan jakaa heettiläisten vasallisopimusten mukaan seuraaviin osiin:

Liiton osapuolten esittely	2. Moos. 19:3b; 20:2a
Historiallinen johdanto	2. Moos. 19:4; 20:2b
Kehotus seuratasopimusta	2. Moos. 19:5-6a; 20:3-5a
Säädökset	2. Moos. 21-23; 20:7-17

Kymmenen käskysanan esitys (2. Moos. 20) seuraa siis yllä esitetyn sopimuskaavan alkua:

Esittely: “Minä olen Herra, sinun Jumalasi...” (j. 2)
Historiallinen katsaus: “... joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta” (j. 2).
Velvoitukset: 10 käskysanaa.

Muualta Pentateukista voidaan löytää monia vastaavuuksia heettiläisten vasallisopimusten kohtiin 4-6. Jakeessa 2. Moos. 25:16 israelilaisia velvoitetaan säilyttämään lain taulut arkussa, joka oli pyhäkössä. Edelleen israelilaisten tulee lukea liiton dokumentti säännöllisin väliajoin (5. Moos.

31:10-13; vrt. myös 2. Moos. 24:7). Heetin kuninkaan, Suppiluliuman (1375-1335 eKr.) ja Mitannin vasallin Mattiawazan välisessä sopimuksessa todetaan: “Jäljennös tästä taulusta on asetettu aurinkojumalan Arinnan eteen ... Mitannissa kopio on asetettu Tessubin, Kahatin pyhäkön (kurinnu) herran, eteen.” Tämä sopimus määrittelee edelleen: “Säännöllisin väliajoin sopimus luettakoon julki Mitannin kuninkaan ja Hurrinmaan asukkaiden läsnä ollessa.”

Koska Israelin monoteistinen uskonto teki mahdottomaksi sen, että jumalia olisi

otettu liiton todistajiksi, kutsuttiin tähän tehtävään “taivas ja maa.” “Taivas ja maa ovat todistajinani, kunnyt sanon...” (5. Moos. 4:26; 30:19); “Kuuntele, taivas, mitä minä puhun,

kuulkoon maa minun sanani” (5. Moos. 32:1). Kirouksia ja siunauksia on lueteltu luvuissa 3. Moos.

26 ja 5. Moos. 27-28.

Asarhaddonin perimyssopimus

Uusassyrialaisissa vasallisopimuksissa on usein mainittu liiton solmimisen rituaali ja siinä vannottu uskollisuuden vala. Erityisesti Viidennen Mooseksen kirjan katsotaan monessa suhteessa muistuttavan uusassyrialaisia vasallisopimuksia, erityisesti Assyrian kuninkaan Asarhaddonin (681- 669 eKr.) aikaisia sopimuksia. Viides Mooseksen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin, jotka muodollisesti muistuttavat vasallisopimusta – kohtia on valotettu Asarhaddonin perimyssopimuksen käännöksillä. Asarhaddonin valtiosopimus vuodelta 672 eKr., ja sen tarkoituksena oli taata hänen poikansa Assurbanipalin asema. Teksti on osittain käännetty teoksessa R. Mattila (toim), Ninive 612 eKr.:Assyrian imperiumin loisto ja tuho (Helsinki University Press 1995) 111-117.

Liiton osapuolten esittely (5. Moos. 1:1-6a; 5:6a): ”Asarhaddonin, kaikkeuden kuninkaan, Assyrian kuninkaan,Sanheribin – samoin kaikkeuden kuninkaan, Assyrian kuninkaan – pojan sopimus

Humbarešin, Nahšimartin kaupungin hallitsijan kanssa, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa kanssa, kaikkien nahšimartilaisten, kaikkien hänen hallinnassaan olevan väen, suurten ja pienten kanssa, niin paljon kuin heitä on auringonnoususta auringonlaskuun, kaikkien niiden kanssa, joita Asarhaddon hallitsee kuninkaana ja herrana, teidän kanssanne, poikienne ja pojanpoikienne kanssa, jotkasyntyvät tulevina aikoina tämän sopimuksen jälkeen” (§ 1).

Historiallinen johdanto (vrt. 5. Moos. 1:6b-3:29; 5:6b; 9:7-10:11): ”Valasopimus, jonka Asarhaddon,Assyrian kuningas, on tehnyt teidän kanssanne, taivaan ja maan suurten jumalten edessä, Assurbanipalin vuoksi, perimyspalatsin suuren kruununprinssin, Asarhaddonin, Assyrian kuninkaan,teidän herranne pojan, jonka hän on nimennyt ja nimittänyt kruununprinssiksi” (§ 4).

Kehotus seuraamaan sopimusta (vrt. 5. Moos. 4:1-23; 6:4-7:26; 10:12-22): ”Kun Asarhaddon, Assyrian kuningas menee kohtaloonsa, te asetatte Assurbanipalin, perimyspalatsin suuren kruununprinssin,kuninkaalliselle valtaistuimelle ja hän on hallitseva teitä Assyrian kuninkaana ja herrana. Te suojelettehäntä maalla ja kaupungissa, kaadutte ja kuolette hänen vuokseen. Te puhutte hänelle tottasydämestänne, neuvotte häntä hyvin ja uskollisesti ja helpotatte hänen

tietään kaikin tavoin …” (§ 4).

Säädökset (vrt. 5. Moos. 12-26): Asarhaddonin tekemässä perimyssopimuksessa on useita säädöksiä, joita vasallien tulee kunnioittaa. Esim. ”Jos te kuulette jotain pahaa, ilkeää tai sopimatontakuninkuudesta, jotakin joka ei ole sopivaa ja hyvää Assurbanipalia, perimyspalatsin suurtakruununprinssiä kohtaan, joko hänen veljiltään, hänen sediltään, hänen serkuiltaan, hänen perheeltään, hänen isänsä sukulaisilta tai ylimyksiltä ja maaherroilta tai parrakkailta hovimiehiltä ja eunukeilta tai oppineilta tai keneltä tahansa ihmiseltä, te ette salaa sitä vaan tulette ja ilmoitatte senAssurbanipalille, perimyspalatsin suurelle kruununprinssille” (§ 6).

Todistajat (vrt. 5. Moos. 4:26; 30:19; 31:28): ”Vahvistaen, tehden ja asettaen sen Jupiterin,

Venuksen, Saturnuksen, Merkuriuksen, Marsin ja Siriuksen edessä. Aššurin, Anun, Illilin, Ean, Sinin, Šamašin, Adadin, Mardukin, Nabûn, Nuskun, Urašin, Nergalin, Mullisun, Šeruan, Belet-ilin, Niniven Ištarin, Arbelan Ištarin, taivaassa ja maassa asuvien jumalten, Assyrian jumalten, Sumerin ja

Akkadin jumalten, kaikkien maitten jumalten edessä” (§ 2).

Kiroukset ja siunaukset (vrt. 5. Moos. 27-28): Perimyssopimuksissa on tyypillinen pitkä lista

kirouksia, ja ne alkavat seuraavasti: ”Aššur, jumalten kuningas, joka määrää kohtalot, määrätköön teillepahan ja epämiellyttävän kohtalon. Älköön hän antako teille pitkää ikää ja vanhuuden elinpäiviä. Mullisu,hänen rakas vaimonsa, tehköön pahaksi hänen lausumansa, älköön hän ajako teidän asiaanne. Anu,jumalten kuningas, antakoon sairauden uupumuksen, malarian,

unettomuuden ja kivulloisuuden sataa kotienne päälle …” (§ 37, 38, 38A).

Valan vannominen (vrt. 5. Moos. 29:9-28): ”Vannokaa Aššurin, jumalten isän, maitten herran kautta!Samoin Anun, Illilin ja Ean kautta! Samoin Sinin, Šamašin, Adadin ja Mardukin kautta!

Samoin Nabûn, Nuskun, Urašin ja Nergalin kautta! Samoin Mullisun, Šeruan ja Belet-ilin kautta! Samoin Niniven Ištarin ja Arbelan Ištarin kautta! Samoin kaikkien Assurin jumalten kautta … Samoin kaikkien maitten jumalten kautta! Samoin kaikkien taivaan ja maan jumalten kautta!

Samoin kaikkien hänen maansa ja alueensa jumalten kautta!” (§ 3).

Sopimuksen solmiminen (vrt. 5. Moos. 10:1-5; 31:24-26): ”Koskien Assurbanipalia, perimyspalatsin

suurta kruununprinssiä, Asarhaddonin, Assyrian kuninkaan poikaa, jonka vuoksi hän on tehnyt

teidän kanssanne tämän valasopimuksen” (§ 1).

Sopimuksen määräaikainen lukeminen (vrt. 5. Moos. 31:9-13). Heettiläisissä sopimuksissa on erikseen velvoituksia lukea sopimus ääneen. Assyrialaisissa sopimuksissa velvoitetaan sopimuksen olevan voimassa myös tulevien sukupolvien ajan, mikä edellyttää lukemista.

Sopimuksen kopio (vrt. 5. Moos. 17:18-19; 31:25-26): Ennen kirouksia (alkaen § 37) Asarhaddonin perimyssopimuksessa on kielto tuhota asiakirja, mikä edellyttää sen säilyttämistä: ”Jos te poistatte sopimustaulun, poltatte sen tulessa, heitätte sen veteen, hautaatte sen maahan tai tuhoatte sen millähyvänsä keinolla, hävitätte sen tai tasoitatte sen pinnan niin …” (§ 36). Tämän jälkeen seuraa kiroukset.

Israel Jumalan vasallina

Voidaan siis täydellä syyllä sanoa, että Jumalan ja Israelin välinen suhde – niin kuin se Pentateukissa on esitetty – vastaa suurkuninkaan ja vasallin välistä suhdetta. Suurkuningas lupaa suojella ja antaa siunauksen kansalleen, kun taas kansan tulee tarkkaan noudattaa Jumalansa antamia säädöksiä. Jumala rankaisee tottelemattomuuden toteuttamalla kaikki kiroukset ja erityisesti karkottamalla kansansa pois Luvatusta maasta. Kuitenkin Jumalan sanelema liitto sisältäälupauksen kirouksenkin alaiselle kansalle: luopunut ja pakkosiirtolaisuuteen ajettu kansa voi kääntyäJumalansa puoleen, jolloin sen sallitaan palata takaisin Luvattuun maahan. Jumala ei hylkäälopullisesti. Erityisesti Aabrahamille ja Daavidille annetut lupaukset korostivat lohdullista puoltaJumalan ja Israelin välisessä liitossa. Luvun 3. Moos. 26 mukaan syntiin langennut ja siksi kirouksenalle joutunut kansa pääsee uudelleen Jumalansa hoiviin Aabrahamille lausutun lupauksen nojalla (j.42). Myös luvuissa Jes. 40-55 lohdutetaan Babylonian pakkosiirtolaisuuteen ajettua kansaanimenomaan Aabrahamille (Jes. 41:8; 51:1-3) ja Daavidille (Jes. 55:3-5) annetuilla lupauksilla.

Vaikka siis Mooseksen kirjat nykyisessä muodossaan ovat syntyneet pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla ilmeisesti joskus 500- tai 400-luvulla eKr., ne sisältävät varhaisiaMooseksen nimissä talletettuja traditioita.

6.2 Genesis

Ensimmäinen Mooseksen kirja tunnetaan nimellä Genesis kreikankielisessä Vanhassa testamentissa, Septuagintassa sekä latinankielisessä Vulgatassa. Kreikankielinen nimi on johdettu jakeesta 1. Moos. 2:4: ”Tämä on kirja taivaan ja maan synnystä/alkuperästä (geneseōs).” Nimi on siisjohdettu jakeesta, joka vastaa hyvin kirjan ensimmäistä jaetta. Sen mukaan ”alussa (hepreaksi

bĕrēšît) Jumala loi taivaan ja maan.” Juutalaisessa traditiossa kirjaa kutsutaan sen ensimmäisen

sanan mukaan nimellä bĕrēšît (vastaavalla tavalla nimettiin myös muut Mooseksen kirjat). Juutalainen tapa nimetä Mooseksen kirjat niiden alkusanan mukaan seuraa vanhaa itämaista tapaa. Esimerkiksibabylonialaiset kutsuivat omaa luomismyyttiään sen ensimmäisten sanojen mukaan: Enūma eliš, ”kunylhäällä” tai Gilgameš-eposta vastaavasti: Ša nagba āmuru, ”hän, joka syvyydet näki”. Genesis sopiikinhyvin nimeksi kirjalle, joka käsittelee maailman alkua ja luomista sekä sen jälkeisiä tapahtumia ainapatriarkkojen aikaan (s.o. Joosefiin) saakka.

Genesiksen sisältö

Genesis sisältää 11 kertaa n.k. tolĕdôt-formelin (2:4; 5:1; 6:9; 10:1; 11:10; 11:27; 25:12; 25:19;

36:1, 4; 36:9; 37:2), joka on käännetty käännöksissä monella tavalla eri jakeissa: ”tämä on

kertomus” tai ”sukuluettelo” (vrt. Mt. 1:1-17) jne. Tolĕdôt esiintyy Vanhassa testamentissa vain

monikossa ja tarkoittaa ”todistuksia” tai ”jälkipolvea, sukua” (se johdetaan heprean verbistä jālad,”synnyttää”). Genesiksessä tolĕdôt -formelit jakavat kirjan laajempiin kerronnallisiin kokonaisuuksiin:

1. Moos. 2:4-4:26; 2:4: ”Tämä on kertomus taivaan ja maan synnystä ...”

1. Moos. 2:4 avaa uuden jakson ensimmäisen luomiskertomuksen (1. Moos. 1:1-2:3) jälkeen. Tässä jaksossa kuvataan ensimmäisten ihmisten elämää paratiisissa ja syntiinlankeemusta. Kertomus Kainista ja Abelista on liitetty tähän yhteyteen muistuttumaan syntiinlankeemuksen jälkeisestä pahuuden voittokulusta maailmassa. Lisäksi Kainin ja Abelin välinen konflikti on perustelu sille, miksi seuraavassa luvussa Aadamin jälkipolvi esitetään jatkuvaksi Setin kautta. Abel tapettiin ja Kainkarkoitettiin eli sukulinja jatkuu Setistä.

1. Moos. 5:1-6:8; 5:1: ”Tämä on Aadamin sukuluettelo.”

Jakso keskittyy Aadamin sukuluettelon esittämiseen Setin kautta aina Nooaan asti. Sukuluettelon loppuun onliitetty maininta ihmiskunnan turmeluksesta (1. Moos. 6:1-8), joka puolestaan on johdantona seuraavallekokonaisuudelle.

1. Moos. 6:9-9:29; 6:9: ”Tämä on kertomus Nooan suvusta.”

Jaksossa kuvataan Jumalan lähettämä rangaistus sen turmeluksen johdosta, jonka Jumalan pojat (=varhaisen juutalaisen tulkintatradition mukaan langenneet enkelit) saivat aikaan maailmassa (1. Moos. 6:1-8). Samalla kertomus liittyy siihen tilanteeseen, johon Aadamin sukuluettelo päättyi eli Nooan aikakauteen (1. Moos. 5:32).

1. Moos. 10:1-11:9; 10:1: ”Tämä on kertomus Nooan poikien ... suvusta.” Vedenpaisumuskertomuksen jälkeen esitellään heprealainen maailmankuva. Sen mukaan kaikki kansat polveutuvat Nooan kolmesta pojasta: Seemistä, Haamista ja Jafetista. Kun nämä kansat on lueteltu, kerrotaan Babelin tornin rakentajista. Kansat, jotka pitivät yhtä ja puhuivat yhtä ja samaa kieltä, hajautettiin eri kielipiireihin ja kansakuntiin.

1. Moos. 11:10-26; 11:10: ”Tämä on kertomus Seemin suvusta.”

Kuten luvussa 1. Moos. 5 esiteltiin etenevä linja Aadamista Nooaan, tässä luetellaan linja Seemistä Terahiin,Abrahamin isään. Tällä sukuluettelolla on tärkeä kerronnallinen merkitys. Se luo pohjan jatkossa laajastikuvatulle Abrahamin historialle.

1. Moos. 11:27-25:11; 11:27: ”Ja tämä on kertomus Terahin suvusta.”

Terahin suvun historia keskittyy pääasiassa Abrahamin vaiheisiin. Mutta siinä kerrotaan myös Abrahamin veljenpojan Lootin vaiheista. Kertomus päättyy Abrahamin kuolemaan ja hautaamiseen.

1. Moos. 25:12-18; 25:12: ”Ja tämä on kertomus Ismaelin suvusta ...”

Genesiksen kirjoittaja ei ole kovin kiinnostunut Ismaelin suvun vaiheista. Hän tyytyy esittelemään lyhyesti Ismaelin jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Ismaelin jälkeläiset elivät Arabian niemimaalla, ja siksivarhaisessa islamissa kiinnostuttiin Ismaelista. Koraanin ja islamin opetusten mukaan mukaan Abrahaminsuvun historia jatkui Ismaelin kautta, ei Iisakin.

1. Moos. 25:19-35:29; 25:19: ”Ja tämä on kertomus Iisakin ... suvusta.”

Iisakin suvun historia keskittyy pääasiassa Jaakobin vaiheiden esittämiseen. Mutta keskeisenä on myös Jaakobin ja hänen veljensä riita ja sovinto. Tämä jakso päättyy Iisakin kuolemaan ja hautaamiseen.

1. Moos. 36:1-37:1; Tekstijakso sisältää kaksi tolĕdôt -formelia: 1. Moos. 36:1: ”Tämä on kertomus Esaun ... suvusta” ja 1. Moos. 36:9: ”Ja tämä on kertomus edomilaisten isän Esaun suvusta ...”

Kuten Ismaelin kohdalla myös Esaun kohdalla Genesiksen kirjoittaja tyytyy mainitsemaan ainoastaan Esaun jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Kirjoittaja päättää jakson viittaamalla Jaakobin asuinpaikkaan Luvatussa maassa (1. Moos. 37:1). Ilmeisesti tarkoituksena on osoittaa Jumalan armonvalinnan toteutumista Abrahamin suvun jälkeläisten keskuudessa. Jaakob asui muukalaisena Kanaanin maassa (eli Luvatussa maassa) sen lupauksen perillisenä, joka Abrahamille oli annettu, kun taas Esau siirtyi pois sieltä Seirin vuoristoon.

1. Moos. 37:2-50:26; 37:2: ”Tämä on kertomus Jaakobin suvusta.”

Tekstijakso keskittyy Joosefin vaiheisiin. Sen keskeinen juoni kertoo, kuinka koko Jaakobin perhe siirtyy Kanaanin maasta Egyptiin. Näin ollen Genesiksen esitys päättyy siihen, mistä Toinen Mooseksenkirja (Exodus, joka tulee kreikan sanasta exodos, ”poislähtö”) jatkaa: Israelin lähtö Egyptistä, orjuudenpesästä.

On selvää, että tolĕdôt-formelit jakaavat Genesiksen esityksen eri osiin ja että kirjan rakenne on yhdenkirjoittajan systemaattisen esityksen ja ajattelun lopputulos. Tämä ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla on ollut käytettävissä varhaisempia lähteitä. Tiedot eri lähteistä ovat usein varsin hataralla pohjalla, eikäniistä ole hyötyä, kun selvitetään kirjan/kirjojen historiallisia ja

kulttuurihistoriallisia taustoja. Kirjallisten lähteiden avulla voidaan vain arvioida tekstien ikäkerrostumia, mutta ei niiden sisältämien traditioiden ikää. Liian usein tieteellisessä keskustelussaoletetaan, että tekstilähteen ajoittaminen tiettyyn aikakauteen johtaa samalla siihen johtopäätökseen,että kyseinen tekstimateriaali on ainoastaan ja vain kyseisen aikakauden tuote. Esimerkiksi tutkijat ovatusein sitä mieltä, että pappislähde Pentateukissa on pakkosiirtolaisuuden jälkeiseltä aikakaudelta ja kuvaa fiktiivisesti (täysin mielikuvituksen pohjalta) varhaisen Israelin historian vaiheita. Voisimme ottaa vertailuun Kalevalan syntymisen. Vaikka Kalevala kirjallisena luomuksena on verraten myöhäinen (1800-luvulla), on selvää, että sen sisältämä traditiot heijastavat paljon varhaisempaa materiaalia. Muinaisen Lähi-idän monet eepokset tunnetaan myöhäisbabylonialaiselta javarhaisbabylonialaiselta aikakaudelta. Tekstien sanamuoto on usein täysin erilainen, mutta eepostensisältö ja juoni on kuitenkin pysynyt samanlaisena yli tuhannen vuoden aikana. Vastaavalla tavalla meillä on mahdollisuus ymmärtää Genesiksen traditioiden talletusprosessi. Genesis on kirjoitettulopulliseen asuunsa joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla, 400-luvulla eKr. Genesiksen kirjoittajalla on kuitenkin ollut käytettävissään runsaasti varhaista kirjallista materiaalia ja suullista perimätietoa, joiden pohjalta hän on laatinut systemaattisen esityksen maailman synnystä aina Israelinkansan varhaisiin historiallisiin vaiheisiin. Heprean kieliasu Genesiksessä kuten myös Pentateukissa yleensä on ns. standardia raamatun hepreaa, jonka erityispiirteet voidaan ajoittaa hepreankielistenpiirtokirjoitusten (vuosilta 700-400 eKr.) avulla. Varmaa on se, että Genesiksen kirjoittajalla on ollutmielessään selvät teologiset päämäärät esittäessään maailman synnyn, alkutapahtumat ja Israelinvarhaista historiaa.

Genesis 1–11 – Historiallista kerrontaa?

Tavallinen Raamatun lukija törmää väkisinkin kysymykseen, kuinka Genesiksen ensimmäisiin lukuihin 1.Moos. 1-11 tulisi suhtautua. Kuvaavatko nämä luvut historiaa vai ovatko ne israelilainen versio Lähi-idän myyttisestä aineistosta?

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (eli Genesiksessä) kuvaukset maailman luomisestaja patriarkkojen elämästä on laadittu historiallisen esityksen mukaisesti. 1. Moos. 5 ja 11:10-26 antavatyksityiskohtaiset tiedot vuosiluvuista maailman luomisesta aina Abrahamin aikaan asti. Raamatun kuvaus Abrahamin suvun vaiheista ja myöhemmästä Israelin historiasta mahdollistaa yleisesityksenlaatimisen maailman synnyn iästä. Raamatun tiedoista voidaan laskea, että maailma olisi tällä hetkellä n.6000 vuotta vanha. Suomalainen 1700-luvulta peräisin oleva raamatunkäännös Biblia sisältää yksityiskohtaisen aikataulun maailman tapahtumista. Tällaisenaan Raamatun kuva maailman historian vaiheista oli vallitseva kristillisessä maailmassa aina valistuksen aikaan asti. NykyisinGenesiksen esittämää näkemystä maailman historian alkuvaiheista ei enää voida sovittaa yhteenluonnontieteissä ja historian tutkimuksessa saavutettuihin tuloksiin. Kuinka lukuihin 1. Moos. 1-11 tulisisiis suhtautua? Jos lukuja 1. Moos. 1-11 luonnehditaan pelkäksi myyttikokoelmaksi vailla mitäänhistoriallista arvoa, sivuutetaan tärkeitä teologisia näkökulmia.

Lisäksi voidaan kadottaa Genesiksen ja monien Lähi-idän myyttien sisältämä historiallinen ydin. Toisaalta taas yritykset selittää 1. Moos. 1-11 luotettavana historiallisena kuvauksena johtavathistorialliseen juurettomuuteen tai historialliseen kritiikittömyyteen.

Luvut 1. Moos. 1-11 liittyvät monella tavalla muinaisen Lähi-idän myytteihin ja mytologioihin. Näitä ovat esimerkiksi luomisen yhteydessä tapahtuvan ”kaaosvesien” vallan rajoittaminen (1. Moos. 1:1-10); ihmisen luominen savesta, maan tomusta (1. Moos. 2:7);

paratiisiajan ihanuus (1. Moos. 2-3); ihmisten pitkät elinajat (1. Moos. 5); vedenpaisumus (1. Moos. 6-9);aikakausi, jolloin maailmassa puhuttiin vain yhtä ainoata kieltä (1. Moos. 11:1-8). Kaikkialla Lähi-idässätällainen myyttinen aineisto oli sidoksissa uskontoon ja pönkitti pakanallisia uskomuksia moniinjumaliin. Ilman omaa uskon näkökulmaa maailman syntymiseen israelilainen jumala-usko olisi ollutvakavasti uhattuna näiden pakanallisten maailmankatsomusten paineessa. Israel tarvitsi oman uskonvastauksen: miten maailma sai syntynsä ja millä tavalla maailman historian kulkua on johdettuihmiskunnan alkuvaiheiden aikana? 1. Moos. 1-11 pyrkii antamaan vastauksen näihin kahteen kysymykseen. Sisältönsä puolesta se ankkuroituu Raamatun ajan vallitseviin myyttisiin käsityksiin, mutta on muuten vapaa antamaan oman uskon ratkaisunsa: Jumala on luonut kaiken ja johtanutmaailman historian kulkua ja valinnut kansojen keskuudesta Abrahamin suvun ja tehnyt hänenkanssaan liiton.

Vaikka nykyisen tieteellisen näkemyksen valossa on mahdotonta tarkastella lukujen

1. Moos. 1-11 kuvausta historiallisena, on niiden antama uskon näkökulma ja teologinen anti sitäkin merkittävämpi. Lukujen 1. Moos. 1-11 teologiaa tarkastellaan tässä kirjassa siitä näkökulmasta käsin,miten se poikkeaa muinaisen Lähi-idän myyttien sisällöstä. Näin käy ilmi, mikä on lukujen 1. Moos. 1-11keskeinen teologia.

Vielä nykyäänkin lukuja 1. Moos. 1-11 voidaan tarkastella ”lapsenomaisena” ja

helppotajuisena maailman synnyn ja sen varhaisten historiallisten vaiheiden kuvauksena. Esimerkiksimaailman luominen (1. Moos. 1) on esitetty muinaisista itämaisista uskomuksista poiketen niin, etteivätaurinko, kuu ja tähdet edusta jumaluuksia. Syntiinlankeemus (1. Moos. 3) ja sitä seurannut ihmisen turmelus on hyvin sovellettavissa ihmisen kautta historian ajan osoittamaan aggressiivisuuteen toistaihmistä kohtaan. Kielten eriytyminen (1. Moos. 11:1-9) on pidempänä historiallisen ajan ilmiönä tarkasteltuna mielekäs. Onhan nykyisessä kielitieteessä vallitseva näkemys se, että monet maailmankielistä kuuluvat yhteisiin kieliryhmiin. Näin ollen yhä edelleenkin on tarpeellista ja Raamatun ilmoituksen kunnioituksen kannalta välttämätöntä, että lapsille opetetaan lukujen 1. Moos. 1-11kertomukset sellaisinaan. Niin kuin 1. Moos. 1-11.

Aikoinaan toimi välttämättömänä vastapainona pakanallisille myyteille ja uskomuksille, niin nämä Raamatun ensimmäiset luvut tarjoavat myös nykyaikana hyvän vastapainon tieteellisen filosofian synnyttämille erilaisille maailmankatsomuksille, joissa Jumalalla ei ole tilaa.

Patriarkkakertomusten historiallisuus

Jos siis luvut 1. Moos. 1-11 perustuvat Lähi-idän myyttiseen aineistoon, eikä niitä voida luonnehtia historialliseksi kerronnaksi, kuinka on sitten patriarkkakertomusten (1. Moos. 12-50) historiallisen arvon laita?

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, missä määrin patriarkkakertomukset ovat todelliseen historiaan viittaavia tapahtumaselostuksia. Monet ajattelevat näiden kertomusten olevanvailla mitään todellista historiallista pohjaa. Niitä pidetään

myöhään syntyneinä kertomuksina, joiden tarkoituksena oli selittää Israelin kansan syntyhistoria. Toisaalta on tutkijoita, jotka ovat yrittäneet argumentoida sen puolesta, että patriarkkakertomukset sisältävät historiallisesti luotettavaa materiaalia. Heidän perusargumenttinsa on se, että luvuissa 1.Moos. 12-50 kuvatut tapahtumat voidaan monessa suhteessa yhdistää toisella vuosituhannella eKr. vallinneisiin historiallisiin olosuhteisiin ja kulttuuriin sekä uskonnollisiin tapoihin. Tällaisten yhteyksien löytyminen patriarkkakertomusten sisällön ja Raamatun ulkopuolisten lähteiden välillä eikuitenkaan vielä todista kertomusten olevan historiallisesti luotettavia. Ne puhuvat vahvasti kuitenkinsen puolesta, että kirjoittajilla on ollut vähintäänkin jotain tietoa patriarkkojen ajasta. Tällaiset yhteydet antavat meille mahdollisuuden luoda loogisen mahdollisen maailman, johon patriarkkakertomuksetvoidaan sijoittaa. Käsitteellä ”looginen mahdollinen maailma” ymmärretään tässä selitysmallia, jossapatriarkat sijoitetaan muinaisen Lähi-idän historialliseen ja kulttuuriseen maailmaan, ja kysytään missämäärin tämä on loogisesti mahdollinen ratkaisu.

Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle tieteellisesti perustellusta näkemyksestä, jonka mukaan patriarkkoja voidaan pitää historiallisina henkilöinä ja heidän elämänvaiheitaan historiallisina tapahtumina. Samalla on muistettava, että vuosisatojen aikana patriarkkakertomuksiin on liitetty runsaasti tärkeitä teologisia teemoja. Voidaankin sanoa, että kertomukset on ”keitetty”moneen kertaan. Niihin on liittynyt paljon teologista ainesta. Toisinaan kertomuksissa esiintyy selviä anakronismeja. Esimerkiksi patriarkkakertomuksissa puhutaan filistealaisista, jotka saapuivatKanaanin maahan kauan patriarkkojen oletetun ajan jälkeen.

Toisinaan taas kertomuksissa tulee esille niin tärkeitä teologisia asioita, että niitä on varmasi muotoiltu uudelleen. Silti Raamatun ulkopuolisen aineiston avulla voidaan osoittaa, että patriarkkakertomuksissa edellytetyt elämäntavat, käsitteet, nimet, jne. soveltuvat monella tavalla muinaisen Lähi-idän toisen vuosituhannen eKr. olosuhteisiin. Seuraavaksi esitellään muutamia tärkeitä ajatuksia, jotta patriarkkakertomukset tulisivat paremmin ymmärretyiksi.

Nykyisen tiedon puitteissa patriarkkoja ei voida ajoittaa tiettyyn tarkasti määriteltyyn historialliseen ajanjaksoon. Erilaisia ehdotuksia on olemassa ja ne vaihtelevat toisen vuosituhanneneKr. alusta aina 1500-1400-luvuille eKr. asti. On perusteltua olettaa, että patriarkat ovat eläneet joskus toisella vuosituhannella eKr., todennäköisesti sen alkupuoliskolla. Joosefin valtaannousu on liitetty hyksojen aikaan Egyptissä (1700-1550 eKr.). On ajateltu, että Joosefin elämänvaiheet olisivatesimerkki siitä, kuinka seemiläisen (heprealaisen) miehen onnistui nousta orjan asemasta aina Egyptin yhteiskuntahierarkian huipulle. Jos Joosefin oletettu elinaika olisi 1600-luvulla eKr., voitaisiinAbrahamin elinaika ajoittaa 1800- ja 1700-lukujen eKr. vaiheille.

Patriarkkojen nimet olivat laajassa käytössä toisella vuosituhannella eKr. niin Mesopotamiassa kuin myös Syyriassa ja Kanaanissa. Tell Mardikhin (muinainen Ebla) kaivauksissa löydetyissä kolmannen vuosituhannen eKr. loppuun ajoitetuissa savitauluissa on nimiä, jotka muistuttavat paljon patriarkkojen nimiä: Eb-ri-um, Ab-ra-mu, E-sa-um, Ish-ma-ilu, Is-ra-ilu jne.

Vanhassa testamentissa ei patriarkkojen nimiä käytetä myöhemmässä Israelin tai Juudan historiassa. Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet kovin myöhään puhtaan

mielikuvituksen pohjalta, on vaikea selittää, mistä kertomusten laatijat olisivat keksineet juuri oikeanlaisetnimet.

Patriarkkojen elämäntyyli sopii hyvin seminomadeihin, jotka kiertelivät paikasta toiseen ja asettuivat asumaan kaupunkien lähettyville. Patriarkoista usein käytetty nimitys ”heprealainen” voitietyissä tapauksissa viitata rauhattomuuksia aiheuttaneeseen sosiaaliseen

ryhmään hapirut, kuten käy ilmi Simeonin ja Leevin toiminnasta Sikemissä (1. Moos. 34). Hapirujen nimistä suurin osa on ei-seemiläisiä, mutta myös seemiläisiä nimiä on säilynyt. Kiertelevinä paimentolaisina patriarkkoja eivät suojelleet lait. He pelkäsivät tulevansa murhatuiksi kauniiden vaimojensa takia (1. Moos. 12; 20; 26). Loot oli halveksittu ihminen Sodomassa (1. Moos. 19:9) ja Jaakob oli huolissaan kahden poikansa aiheuttamasta sekasorrosta Sikemin kaupungissa ja pelkäsi paikallisten asukkaiden kostoa (1. Moos. 34:30).

Patriarkkakertomusten historiallisuutta tukevat niissä kuvatut elämäntavat. Luvuissa

1. Moos. 12-50 on esitetty tapoja, jotka eivät sovi yhteen myöhemmin annetun Mooseksen lain kanssa.1. Moos. 12-50 kertoo monista yksityiskohdista, joille löytyy hyviä vastaavuuksia toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin olevista historiallisista dokumenteista. Aloitetaan tarkastelu patriarkkojen elämäntavoista, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain säädösten kanssa: Abraham naisisarpuolensa (1. Moos. 20:12; vastoin 3. Moos. 18:9, 11; 5. Moos. 27:22); Jaakobilla oli vaimoinaansisarukset (1. Moos. 39; vastoin 3. Moos. 18:18); Aabraham istutti pyhän puun (1. Moos. 21:33; vastoin5. Moos. 16:21); Jaakob pystytti kivipaaden (s.o. maṣṣēbâ-kiven; 1. Moos. 28:22; vastoin 5. Moos.16:22); nuorempi veli asetetaan vanhemman edelle (Joosef – Ruuben ja Efraim – Manasse; vastoin 5.Moos. 21:15-17). Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet verraten myöhään, miksi niihin olisi tietoisesti pantu yksityiskohtia, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain kanssa? Asian voi selittäähyvin seuraavasti: Patriarkkakertomukset ovat oma perimätietonsa ja Mooseksen nimissä talletetutlakikokoelmat taas omansa. Kun ne verraten myöhäisessä vaiheessa otettiin mukaan samaankirjalliseen esitykseen, näitä jännitteitä ei enää haluttu purkaa.

Nykyisin tunnetaan lukuisa määrä muinaisen Lähi-idän dokumentteja, joissa esiintyy vastaavia elämäntapoja kuin patriarkkakertomuksissa. Erityisesti Nuzista (Tigrisin itäpuolella) löytyneet 1500-1400-luvuille eKr. ajoittuvat tekstit valottavat patriarkkakertomuksissa esiintyviä tapoja ja osoittavat niiden olleen käytössä toisella vuosituhannella eKr. Toisaalta on todettava, että monet vastaavista tavoista esiintyvät myös ensimmäiseltä vuosituhannelta eKr. peräisin olevissa Lähi-idän dokumenteissa. Yhtäläisyydet toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin oleviin dokumentteihin eivät siis todista patriarkkakertomusten tapoja varhaisiksi, mutta eivät varmasti myöskään osoita niitä historiallisesti mahdottomiksi. Seuraavassa esitetään joitakin esimerkkejä näistä yhtäläisyyksistä (kyseisten Raamatun kohtien selityksistä löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa). Mies saattoi adoptoida orjan saadakseen hänestä perillisen omaisuudelleen. Abraham on ilmeisesti adoptoinut palvelijansa Elieserin, jolle koko hänen omaisuutensa oli tarkoitus siirtää (1. Moos. 15:1-4). Lapseton vaimo saattoi hankkia miehelleen toisen vaimon saadakseen perillisen hänen kauttaan. Jos varsinainen vaimo kuitenkin myöhemmin sai lapsen, siitä tuli pääperillinen (vrt.Saara ja Hagar sekä Ismaelin karkottaminen; 1. Moos. 16; 21:8-21). Jaakobin ja Labanin

kertomus, joka sijoittuu maantieteellisesti lähelle Nuzia, sisältää monia vastaavuuksia: Jaakob ei saaottaa muita vaimoja Raakelin ja Lean lisäksi (1. Moos. 31:50). Jaakob on saattanut olla Labanin adoptoima (vrt. selitystä 1. Moos. 31:43). Raakel ja Lea nousevat Labania vastaan ja Raakel varastaaLabanin jumalankuvat (1. Moos. 31:14-15). Jumalankuvien omistajan katsottiin olevan pääperillinen.Raakel halusi näin osoittaa Labanin omaisuuden kuuluvan miehelleen Jaakobille.

Eräässä Nuzin tekstissä kerrotaan kuolin-/sairasvuoteella tapahtuneesta siunauksesta ja sen sitovuudesta (1. Moos. 27). Jos Harranin lähellä sijaitsevan Nuzin dokumentit auttavat paremmin ymmärtämään Jaakobin ja Labanin vaiheiden yksityiskohtia, Egyptin dokumentit puolestaan valottavat monelta osin Egyptiin sijoittuvan Joosef-kertomuksen yksityiskohtia (ks. selityksiä lukuihin 1. Moos. 37-50).

Patriarkkojen uskonto, niinkuin se on kuvattu luvuissa 1. Moos. 12-50, soveltuu hyvin paimentolaiskulttuuriin. Patriarkkojen jumalia kutsutaan heidän omiin nimiinsä sidotuilla ilmaisuilla:Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Vanhan testamentin mukaan patriarkkojen aikana eivielä ymmärretty näiden kaikkien nimitysten olevan yhden ja saman

Jumalan nimi. Vasta Mooses teki israelilaisille tunnetuksi tämän: ”Ja minä olen ilmestynyt

Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille ‘Jumalana Kaikkivaltiaana’ (= ’Ēl Šaddaj), mutta nimelläni

‘Herra’ (=Jahve) en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi” (2. Moos. 6:3).

Patriarkkakertomusten mukaan Jumalan katsottiin olevan suvun suojelija, joka siunaa sitä javarjelee sen jäseniä. Paikkakunnasta toiseen kiertelevillä paimentolaisilla ei ollut mitään vakituista kulttipaikkaa, ja siksi oli luonnollista kutsua jumalaa suvun päämiehen mukaan: Abrahamin Jumalajne. Patriarkkakertomuksissa mainitaan myös useita muita Jumalan nimiä: ’Ēl ^cEljôn (1. Moos. 14:18-22),’Ēl Rō’ī (1. Moos. 16:13), ’Ēl Šaddaj (1. Moos. 17:1 etc.) ’Ēl ^cÔlām (1.

Moos. 21:33), ’Ēl Bêt’ēl (1. Moos. 31:13, 35:7). Esimerkiksi ’Ēl Bêt’ēl oli Betelin jumala, ’Ēl ^cEljôn taas Jerusalemin jumala jne. Tutkijat ovat arvelleet, että nämä nimet saattaisivat viitata eri jumaliin.Myöhemmässä israelilaisessa traditiossa kehittyi näkemys, jonka mukaan Israelin Jumala Jahve oliilmestynyt näillä nimillä patriarkoille (ks. 2. Moos. 6:2-3).

Israel-nimi esiintyy ensimmäisen kerran egyptiläisessä Merneftan steelassa n. vuodelta 1200 eKr. Israel nimi itsessään edellyttää, että israelilaisten on täytynyt pääasiassa olla ’Ēl-jumalan palvelijoita. Toinen Mooseksen kirja edellyttää taas, että heprealaiset orjat oppivat tuntemaan ’Ēl-jumalan nimellä Jahve (2. Moos. 6:2-3). Historian kannalta ei ole siis poissuljettu seuraava skenaario Israelin synnystä: Jo ennen Moosesta Kanaanin maahan oli muodostunut

Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jälkeläisten joukko, jotka patriarkkojen tavoin palvelivat ’Ēl-jumalaa. Tähän joukkoon oli liittynyt hyksojen valtakauden murtumisen jälkeen joukko seemiläisiä. Kun Mooses yhdessä heprealaisten orjien kanssa halusi mennä palvelemaan jumalaa jonnekin Kanaaninmaansuuntaan (2. Moos. 5:3), ehkä jo silloin yhteydet Kanaanin maassa asustaviin Israelin heimon jäseniin olivat olemassa. Näin ollen Vanhassa testamentissa säilyneiden patriarkkakertomusten varhaisinmerkitys oli siinä, että ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta Mooseksen heprealaisten orjien ja Kanaaninmaassa vaikuttaneen Israelin välillä. Molempia yhdisti yhteinen historia hyksojen aikaisessa Egyptissäsekä sieltä pakeneminen. Toiset olivat lähteneet

aikaisemmin, Mooses vasta myöhemmin. Mooses oli uskonnollinen johtaja, joka ilmoitti koko

Israelille, että Jahve on itse asiassa sama jumala kuin patriarkkojen tuntema ’Ēl.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että patriarkkakertomukset voivat hyvin olla historiallisesti luotettavia. Niissä on monia yksityiskohtia, jotka soveltuvat hyvin toiselle vuosituhannelle eKr. Ei ole mitenkään erikoista, että Abrahamin vähäisestä suvusta ei ole löytynyt mainintoja Raamatun ulkopuolisissa teksteissä. Voidaan siis ajatella, että patriarkkakertomukset ontalletettu Abrahamin suvun keskuudessa sukupolvien ajan. Beduiiniheimojen keskuudessa esi- isienelämän vaiheet ja kohtalot olivat suuressa arvossa. Niistä kerrottiin lapsille ja lasten lapsille. Ne loivatsuvun jäsenten välille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vanhassa testamentissa Abrahamin suvun historia on todistuksena Jumalan uskollisuudesta ja siunauksesta. Jumala valitsee Abrahamin, kasvattaasuuren kansan tästä yhdestä miehestä, joka uskoo Häneen ja ojentautuu Hänen sanansa mukaan.Abraham on valmis uhraamaan oman poikansa ja saa vastaanottaa

Jumalan lupauksen: ”Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra... sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksikaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen” (1. Moos. 22:16-18).

Patriarkkakertomuksia on myös työstetty historian eri vaiheissa, sillä niillä on ollut tärkeäteologinen merkitys Israelin myöhemmässä itseymmärryksessä, erityisesti silloin kun kansa joutui Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Siellä patriarkkakertomukset loivat uutta toivoa vähälukuisellekansalle. Jumala oli kerran johdattanut yhden perheen Abrahamin ja Saaran Babylonian virtojen varsilta ja tehnyt heistä suuren kansan. Sama Jumala kykenee toistamaan tämän ihmeen ja tuomaanpakkosiirtolaisuuteen ajetun kansan takaisin Luvattuun maahan (Jes.

51:2): ”Katsokaa Abrahamia, isäänne, ja Saaraa, joka teidät synnytti! Yksi ainoa hän oli, Abraham,

kun minä hänet kutsuin: minä siunasin hänet jälkeläisten runsaudella.”

Genesiksen keskeisiä teologisia teemoja

Genesiksessä tulevat esille keskeiset teologiset teemat, jotka luovat pohjan Israelin uskolle. Luvuissa 1.Moos. 1-11 esitetään perusta israelilaiselle maailmankuvalle: Jumala on luonut maailman eikä siihen oletarvittu muita jumalia. Ihmisen ja Jumalan suhde on alussa ollut rikkoutumaton, kun Aadam ja Eeva saivatelää paratiissa Jumalan yhteydessä.

Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen on joutunut olemassaolon taisteluun, synnin ja kuoleman valtojen valtapiiriin. Muistoina tästä ovat ihmiskunnan pahuus ja tuhotulva. Kansojen yritysrakentaa yhtenäinen maailma ilman Jumalaa epäonnistuu, kun Jumala sekoittaa ihmisten kielet. Ihmiset jakautuvat eri kansoihin, ja tällaisessa maailmassa käynnistyy Jumalan pelastushistoria.

Luvuissa 1. Moos. 12-50 kuvataan Jumalan suvereenia armonvalintaa. Jumala valitsee Abrahamin ja tekee hänen kanssaan liiton (1. Moos. 15). Jumala lupaa antaa hänen jälkeläisilleen omaksiKanaanin maan. Ympärileikkauksesta tulee liiton näkyvä merkki (1. Moos. 17). Abrahamin uskollisuuttakoetellaan ja hän kestää koetuksen. Abrahamille luvataan, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi hänensiemenessään (jälkipolvessa tai jälkeläisessä). Abrahamin sukuun ja jälkeläisiin lukeutuvat monet kansatKanaanin maassa, jotka myöhemmin Daavidin ja Salomon aikana

muodostavat laajan kuningaskunnan. Keskeisessä asemassa ovat Abrahamin pojanpojan Jaakobin kaksitoista poikaa, joista tulee Israelin heimojen kantaisät.

Genesis ja Uusi testamentti

Genesiksellä on keskeinen asema Uudessa testamentissa. Kertoohan se maailman luomisesta ja Jumalan pelastushistorian käynnistymisestä maailmassa. Genesiksen selityksissä valotetaan usein yhteyksiä Uuteen testamenttiin, mutta jo tässä on syytä tuoda esille tärkeimmät yhteydet. Uuden testamentin kannalta luominen ei ollut ainoastaan Isän Jumalan teko, vaan siihen osallistuivat myösPyhä Henki (1. Moos. 1:2) ja Jumalan Poika (1. Moos. 1:3-4, 26; Joh. 1:1-3; 1. Kor. 8:6; Kol.

1:15-20; Hepr. 1:1-3). Syntiinlankeemuksessa Aadam sai aikaan turmeluksen, joka koski koko luomakuntaa, kun taas Kristus uutena Aadamina sai aikaan koko maailmaa koskevan pelastuksen (Room. 5:12-21). Nooan aikainen tulvakatastrofi sekä Sodoman ja Gomorran hävitys ovat Uudessa testamentissa kuvia lopunajan jumalattomuudesta ja sen tulevasta tuomiosta (Mt. 24:36-41; Lk.

17:26-37; Hepr. 11:7; 1. Piet. 3:20; 2. Piet. 2:5-6; Juuda 7).

Patriarkkakertomuksilla on keskeinen asema Uudessa testamentissa, sillä niissä tulee esille Jumalan armon lupaus ja patriarkkojen sinnikäs usko. Abraham uskoi Jumalaa, että hänestä tuleesuuren kansan kantaisä, vaikka inhimilliset edellytykset olivat heikot. Tämä usko luetaan hänellevanhurskaudeksi (1. Moos. 15:6), ts. hän pääsee uskon kautta oikeaan liittosuhteeseen Jumalan kanssa. Kristityille Abrahamin usko merkitsi sitä, ettei Abrahamin jälkeen tullut Mooseksen laki voinutolla keskeinen liiton perusta. Tätä tuki myös profetaallinen teksti (Jer.

31:31-34), jonka mukaan Jumalan uuden liiton perustana ei enää ole Siinain liitto. Sen sijaan uudenliiton perustana on Jumalan armo ja anteeksiantamus. Jumala vaikuttaa myös Henkensä kautta niin,että uuden liiton israelilainen elää Jumalan tahdon mukaan. Näin patriarkoista tulee kristityilleesimerkkihenkilöitä, jotka uskon kautta elivät oikeassa suhteessa Jumalan kanssa.

6.3 Exodus

Toinen Mooseksen kirja eli Exodus alkaa kertomuksella, kuinka orjuutetut israelilaiset pääsevät pakenemaan Egyptistä. Tästä tapahtumasta kirja on myös saanut nimensä. Kreikan sana exodos merkitsee ”poislähtöä”. Kirjan hepreankielinen nimi Šemôt (”Nimet”) tulee alkusanoista: ”Nämä ovatJaakobin poikien nimet, heidän jotka tulivat perheineen …”

Exoduksen sisältö

Toinen Mooseksen kirja liittyy kiinteästi Pentateukkiin ja Joosuan kirjaan. Kirja alkaa siitä, mihin Ensimmäinen Mooseksen kirja päättyi. Joosefin luut ovat yksityiskohta, joka yhdistää Pentateukin jaJoosuan kirjan toisiinsa. Joosef määräsi, että hänen luunsa tulee viedä Egyptin maasta Luvattuun maahan (1. Moos. 50:25). Lähtiessään Egyptistä israelilaiset ottivat ne mukaansa (2. Moos. 13:19). Joosua piti huolen siitä, että ne haudattiin Sikemiin (Joos. 24:32). Manassen asuttamalla vuoristoalueella oleva Sikem oli yksi niistä paikoista, missä tuomarien aikana vaalittiin Mooseksen hengellistä perintöä. Toisen Mooseksen kirja kertoo, kuinka kansa saapuu Siinain vuoren juurelle.

Siellä tehdään liitto Jumalan ja kansan välillä (2. Moos. 19-24). Vasta Neljännessä Mooseksen kirjassakerrotaan, että kansa lähtee Siinailta kohti Luvattua maata (4. Moos. 10).

Toinen Mooseksen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

2. Moos. 1-15		Egyptin orjuus ja lähtö Egyptistä
2. Moos. 16-		Autiomaavaellus alkaa
2. Moos. 19-24		Siinailla solmittu liitto
	2. Moos. 19	Herra ilmestyy Siinailla
	2. Moos. 20:1-21	Kymmenen lain sanaa
	2. Moos. 20:22-23:33	Liitonkirja
	2. Moos. 24	Liiton solmiminen
2. Moos. 25-31		Pyhäkköteltan valmistusta koskevat ohjeet
2. Moos. 32-34		Kultainen vasikka ja uudet laintaulut
2. Moos. 34-40		Pyhäkköteltan rakentaminen ja pyhittäminen

Pääsiäinen

Kirjan keskeinen teologinen teema on pääsiäisjuhlan vietto, jolloin muistellaan Egyptistä vapautumista (2. Moos. 1-15). Kun näitä lukuja nykyään luetaan yhtenäisenä kertomuksena, ei välttämättä tulla ajatelleeksi, että ne ovat saaneet muotonsa pitkän historiallisen tallennusprosessinaikana. Luvut ovat syntyneet vuosisatojen teologisen pohdiskelujen tuloksena ja niihin on aikojen kuluessa liitetty uusia teologisia näkökulmia. Alkujaan pääsiäinen oli israelilaisten paimentolaistenjuhla. Kuninkaiden kirjat viittaavat siihen, ettei pääsiäisjuhlaa vietetty yleisesti kuningasten aikana.Vasta Josia (641/40-610/09 eKr.) määräsi, että kaikkien tuli viettää pääsiäistä. Siinä yhteydessätodetaan, ettei vastaavanlaista pääsiäisjuhlaa ollut vietetty Israelissa sitten tuomarien ajan (2. Kun.23:21-23). Koska tuomarit hallitsivat Israelia n. 1200-1000 eKr., kyseessä oli noin 400 vuoden katkos.Kuinka siis pääsiäisen traditio on talletettu Israelissa näiden neljän sadan vuoden aikana?

Josian asetus pääsiäisen vietosta perustui löydettyyn Mooseksen lakikirjaan (2. Kun.

22). On perusteltua olettaa, että kyseinen lakikirja on ollut versio nykyisestä Viidennestä Mooseksen kirjasta, jossa puhutaan paljon Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan. Jumala pelasti kansansa Egyptin orjuudesta, ja pääsiäisen vietto oli tämän pelastuksen muistelemista (5. Moos. 16).On siis mielekästä olettaa, että pääsiäisjuhlan traditio tuli (uudelleen) tunnetuksi Juudassa ja Jerusalemissa Viidennen Mooseksen kirjan vanhojen traditioiden pohjalta. Viidennen Mooseksen kirjan traditiot ovat taas alkujaan pohjoisesta Israelin valtakunnasta. Se oli tuhoutunut vuosien 722-720 eKr. melskeissä, kun assyrialaiset olivat hävittäneet Samarian (2. Kun. 17).

Exodus- ja pääsisäistraditio on ollut tunnettu pohjoisessa kuningaskunnassa ennen Samarian tuhoutumista. Tämä käy hyvin ilmi profeetta Hoosean julistuksessa. Hän toimi profeettana 700-luvun eKr.puolessavälissä. Hän viittaa exodus-traditioon ja edellyttää sen olevan

tunnettu kuulijoilleen. Hoosean kirjassa on myös mielenkiintoinen maininta Sikemistä (Hoos. 6:9). Tekstinmukaan papit väijyvät Sikemiin johtavalla tiellä ja murhaavat siellä kulkevia ihmisiä. Nämä ihmiset ovatilmeisesti Sikemin uskonnollisiin juhliin meneviä pyhiinvaeltajia. Sikem ja sen vieressä sijaitsevat Garisimin-ja Ebalinvuoret ovat puolestaan keskeisiä pyhiä paikkoja Viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos. 11:29-30; 27:14-26; ks. myös Joos. 8:30-35; Joos. 24). Siellä on ilmeisesti pidetty arvossa exodus-traditiota jasiihen liittyvää mooseslaista lainsäädäntöä. Hoosean julistus muistuttaa kieleltään ja sisällöltään Viidennen Mooseksen kirjan kieltä ja sanomaa. Niin Viidennen Mooseksen kuin myös Hoosean kirjan traditiot ovat tulleet merkityksellisiksi Jerusalemissa Josian hallituskaudella, ja kirjat on sittemmin toimitettu lopulliseenmuotoonsa Juudassa joskus 500- tai 400-luvulla eKr.

Josian hallituskaudella Assyrian valta oli murenemassa Lähi-idässä, ja toiveet olivat korkealla. Jumalan kansa voisi uudelleen elää vapaana Herran antamassa luvatussa maassa. Josia omaksui Assyrian tuhoaman pohjoisen kuningaskunnan alueilla erityisesti Sikemissä suositun pääsiäisjuhlan, joka todisti Jumalan suurista teoista koko Israelin kansaa kohtaan. Pääsiäisen vietto liittyiJosian poliittiseen suunnitelmaan yhdistää koko Israel taas yhdeksi kuningaskunnaksi, jollainen se oliDaavidin ja Salomon aikana. Uusi pelastuksen aika oli käsillä, jolloin Jumala pelastaa koko IsraelinAssyrian vallan alta niin kuin hän kerran pelasti kansansa Egyptin orjuudesta. Tällaista pelastusta enteillään myös Hoosean kirjassa, jossa exodus-traditio ilmaisee toivoa. Jumala on kerran vievä kansansa uudelleen autiomaahan ja aloittava sen kanssa uudelleen liittosuhteen (Hoos. 2:16-25).

Aikakirjoissa halutaan tarkentaa Kuningasten kirjojen näkemystä: Jo Hiskian aikana 700-luvun lopulla eKr. annettiin asetus pääsiäisen vietosta, johon kutsuttiin myös pohjoisen kuningaskunnan asukkaita (2. Aik. 30). Aikakirjojen selostuksesta käy kuitenkin ilmi, ettei Hiskian yritys saanut riittävästi tuulta alleen.

Pääsiäisen traditio on siis säilynyt Israelissa eri heimojen, mahdollisesti juuri paimentolaisryhmien keskuudessa, jotka kunnioittivat Mooseksen asettamaa juhlaa. Ja olihan pääsiäisen vietto alkujaankin nimenomaan pienkarjanhoitoa harjoittavien paimentolaisten juhla, silläsen keskeisenä rituaalina oli pääsiäislampaan teurastaminen.

Josian kuoleman (609 eKr.) jälkeen toiveet Israelin yhdistymisestä kariutuivat. Tätä seurasirunsaan kahdenkymmenen vuoden päästä Jerusalemin tuho vuonna 586 eKr. (2. Kun. 25; Jer. 52).Pääsiäisjuhlan vietto sai jälleen uuden merkityksen. Nyt siihen liittyi toivo, että Jumala pelastaa kansansa Babylonian pakkosiirtolaisuudesta. Exoduksesta tuli esikuva Jumalan tekemästä uudesta ihmeestä, jossa kansa vapautetaan Babylonian pakkosiirtolaisuudesta (Jer. 16:14-15; 23:7- 8). Kun siis luemme Toisen Mooseksen kirjan esitystä Egyptin orjuudesta vapautumisesta, vastaamme tulee koko Israelinja Juudan historia. 2. Moos. 1-15 ei viittaa ainoastaan kerran historiassa tapahtuneeseen Egyptistävapautumiseen, vaan tekstissä näkyy myös historian saatossa syntyneet ajankohtaistukset, jolloin Jumalan toivottiin pelastavan kansa uusista koettelemuksista. Näitä olivat Assyrian ja Babylonian pakkosiirtolaisuuteen viedyt israelilaiset ja juudealaiset. Pääsiäisjuhlan vietto kutsuu uusia sukupolviaylistämään Jumalaa suurista teoista, joita hän on tehnyt Israelille ja yhä edelleen tekee. Vielä tänäkinpäivänä juutalaiset pääsiäisjuhlaa

viettäessään tunnustavat, että uudet sukupolvet juhlivat sitä pelastusta, jonka Jumala sai aikaan esi-isille Egyptin maassa: ”Olimme faraon orjia Egyptissä, mutta Herra, meidän Jumalamme, johdattimeidät pois sieltä voimakkain käsin ja ojennetuin käsivarsin. Ellei Pyhä – kiitetty olkoon Hän – olisijohdattanut isiämme Egyptistä, me, meidän lapsemme ja meidän lastemme lapset olisimme yhäolleet faaraon orjina Egyptissä.”

Pääsiäisateriaan liittyvä Jumalan toteuttaman pelastuksen muisteleminen ja toivo senuudelleen toteutumisesta loi leimansa myös kristilliseen ehtoolliseen. Jeesus asetti sen pääsiäisaterian yhteydessä ja sitoi siihen pelastussanoman syntien anteeksiantamuksesta: teidän edestänneannettu ja teidän edestänne vuodatettu (1. Kor. 11:23-26). Jeesuksen sanat ”tehkää tämä minunmuistokseni” ei viittaa vain nostalgisiin ajatuksiin siitä, mitä Jeesus joskus aikoinaan tekiopetuslapsilleen, vaan pääsiäisaterian hengen mukaisesti muistaminen tarkoittaa Jumalan pelastuksen ajankohtaistamista. Jeesus on ehtoollisella kaikkien osallistujien keskuudessa ja tarjoaa syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksensa jokaiselle, joka syö hänen ruumiinsa ja juo hänenverensä.

Exoduksen keskeisiä teologisia teemoja

Edellä on käsitelty Exoduksen keskeisin teologinen teema pääsiäinen. Muita tärkeitä teologisia teemoja Toisessa Mooseksen kirjassa ovat varhainen Mooseksen nimissä talletettu laki ja pyhäkköteltan rakennusohjeet. Mooseksen nimissä talletetut varhaisemmat lakikokoelmat ovat Kymmenen lainsanaa (2. Moos. 20:1-17), ns. Liitonkirja (2. Moos. 20:22-23:33) ja kultillinen dekalogi (2.Moos. 34:10-28). Kirjallinen rakenne, jossa Pyhäkköteltan rakennusohjeet annetaan yksityiskohtaisesti(2. Moos. 25-31) ja sitten kuvataan niiden tarkkaa seuraamista (2. Moos. 35-40), on tyypillinen muinaisenLähi-idän temppelin rakentamista käsittelevissä teksteissä.

Telttamaja on hepreaksi miškān ja sitä kutsuttiin myös ilmestysmajaksi (2. Moos.

33:7). Telttamaja sijaitsi pihalla (esipihalla), joka oli n. 50 x 25 m (= 100 x 50 kyynärää, kyynärä = n.

0.5 m) pinta-alaltaan. Sitä ympäröivät ympärysverhot (2. Moos. 27:9-19). Telttamaja oli n. 15 x 5 m avara ja se jakautui kahteen osaan, varsinaiseen pyhäkköön (10 x 5 m) ja kaikkeinpyhimpään (5 x 5 m).Kaikkeinpyhimmässä sijaitsi arkki, Jumalan läsnäolon symboli. Se oli n. 1.25 m pitkä, 0.75 m leveä ja0.75 m korkea akasiapuusta ja kullalla päällystetty arkku. Siellä säilytettiin Jumalan sormella kirjoitetut kymmenen lainsanaa (2. Moos. 31:18). Arkun päällä oli armoistuin, joka koostui kahdesta kullattustakerubista (2. Moos. 25:10-22). Sisällä pyhäkössä, kaikkeinpyhimmän ulkopuolella sijaitsivatakasiapuusta tehty pöytä (1 x 0.5 m, ks. 2. Moos. 25:23-30), jolla säilytettiin näkyleivät (3. Moos. 24:5-6;1. Sam. 21:6; Mt. 12:3-4; Mk. 2:25-26; Lk 6:3-4). Siellä oli myös seitsenhaarainen kynttiläjalka eli menora(2. Moos. 25:31-40), jossa oli poltettava puhdasta survomalla saatua öljyä (2. Moos. 27:20). Menorassatuli aina palaa tuli (2. Moos. 27:21, 3. Moos. 24:3). Suitsutusalttari (0.5 x 0.5 m) sijaitsi kaikkeinpyhimmänedessä samassa linjassa arkun kanssa. Siinä Aaron poltti hyvänhajuista suitsuketta, jonkavalmistaminen määrätään erikseen (2. Moos. 30:34-38). Pyhäkön ulkopuolelle sijoitettiin polttouhrialttari, joka oli päältä neliönmuotoinen (2.5 x 2.5 m) ja 1.5 m korkea. Sekin oli tehtyakasiapuusta ja se päällystettiin vaskella (2. Moos. 27:1-8). Tällä alttarilla poltettiin kaikki päivittäisetuhrit. Lisäksi esipihalla sijaitsi

vaskiallas (2. Moos. 30:17-21), jossa Aaronin ja hänen poikiensa tuli peseytyä ennen kuin he saapuivat Herran eteen.

Vasallisopimus on muinaisen Lähi-idän kirjallinen kaava, joka on vaikuttanut Exoduksenesitykseen. Sitä on käsitelty tarkemmin Mooseksen kirjojen Johdannossa (ks. luku 6.1). Siinain liittomuistuttaan muotohistorian puolesta tyypillistä vasallisopimusta, jossa Israel lupautuu seuraamaan Jumalanantamia säädöksiä, kun taas Jumala lupaa suojella ja varjella kansaansa.

Exoduksen historiallista taustaa

Keskeinen historiallinen ongelma Toisessa Mooseksen kirjassa on israelilaisten pako Egyptistä. Milloinse tapahtui? Jakeen 1. Kun. 6:1 mukaan Salomon temppeli rakennettiin 480 vuotta sen jälkeen, kunisraelilaiset olivat lähteneet Egyptistä. Koska temppeli rakennettiin 960-luvulla eKr., tulisi exodusajoittaa 1400-luvulle eKr. Tällainen ajoitus on tuskin mahdollista, sillä Amarna– kirjeiden mukaanKanaanin maa oli 1300-luvulla eKr. jakautunut pieniin kaupunkivaltioihin.

Amarna–kirjeissä ei myöskään ole mitään selvää mainintaa israelilaisista. Luku 480 voidaan kuitenkinymmärtää myös toisin. Aikakirjojen tallettamien leeviläisten sukuluettelojen mukaan exoduksen jaSalomon ajan välissä oli kaksitoista sukupolvea (1. Aik. 5-6). Yhden sukupolven iäksi voidaan arvioidaPentateukin mukaan 40 vuotta, ts. aika jolloin autiomaahan kuoli Egyptistä lähtenyt sukupolvi (4. Moos.14:32-33). Näin saadaan lasketuksi ajanjakso 12 x 40 = 480 vuotta. Todellisuudessa sukupolvenvälinen ero ei ole 40 vuotta, vaan lapset saadaan jo aikaisemmin 20- 25 vuoden iässä. Jos edelleenlasketaan Aikakirjojen sukuluettelon mukaan 12 x 20 = 240 ja 12 x 25

= 300, päädytään siihen, että israelilaiset olisivat lähteneet Egyptistä 240-300 vuotta ennen temppelin rakennusta. Näin päädytään 1200-luvulle eKr. Tätä ajoitusta on paljon helpompi puolustaa historiallisesti.

Merneftan steela 1200-luvun eKr. lopulta osoittaa, että Israel oli olemassa Kanaanin maassa jonkinlaisena heimoyhteisönä. Tiedetään, että Ramses II:n rakennusprojektilla Pi- Ramsesissatyöskenteli hapiruja. Pi-Ramsesta voitiin myös kutsua pelkällä nimellä Ramses, joka mainitaan jakeessa2. Moos. 1:11. Papyrus Anastasi n. vuodelta 1200 eKr. kuvaa kahden karanneen orjan pakomatkaa Siinain autiomaahan. Orjat käyttivät samaa pakoreittiä, jota israelilaisten kerrotaan kulkeneenToisessa Mooseksen kirjassa. Huolimatta näistä hyvistä vastaavuuksista eivät Pentateukin tekstit ole pöytäkirjan tarkkoja dokumentteja tapahtumista, vaan niillä on takanaan pitkä traditiohistoria ennenkuin ne ovat tulleet nykyiseen muotoonsa.

Hyvänä esimerkkinä voitaisiin mainita Mooseksen tekemät kymmenen ihmettä Egyptin maassa. Niihin viitataan myös Psalmeissa, mutta silloin mainitaan vain seitsemän ihmettä (Ps. 78:42-51; 105:28-36).

Egyptin vitsaukset eivät ole kuitenkaan sattumanvaraisia kirjallisia keksintöjä, jotka onympätty tekstiin. Ne on mahdollista tulkita ekokatastrofien sarjaksi, joka johtui epätavallisesta Niilintulvasta. Tavallista runsaammat sateet Etiopian vuoristoalueilla aiheuttivat Niiliin tulvan, joka veimukanaan virran varrelta punaisen väristä multaa. Seurauksena oli Niilin muuttuminen

”vereksi”. Hapen tasapaino vedessä järkkyi ja kalat kuolivat; lopulta virta alkoi haista (ensimmäinenvitsaus, 2. Moos. 7:14-24). Koska kalat, joiden ruokana olivat sammakon poikaset,

kuolivat, oli seurauksena ekotasapainon järkkyminen. Valtavat määrät sammakoita varttui täysikasvuisiksi ja niitä hyppi jokaisen egyptiläisen talossa (toinen vitsaus, 2. Moos. 7:25-8:10). Sammakoiden häviäminen selittyy Bacillus anthracis bakteerin leviämisellä kuolleissa kaloissa. Se leviää hyönteisten (=sammakoiden ruoka) välityksellä. Toinen kohtalokas seuraus ekotasapainon järkkymisestä oli moskiittojen suuri määrä, jonka syynä olivat suuret tulvat ja kalojen kuoleminen. Niitävilisi läpi koko Egyptin maan (kolmas vitsaus, 2. Moos. 8:12-15). Neljäntenä vitsauksena olivat paarmat,jotka olivat ilmeisesti Stomoxys calcitrans hyönteisiä. Ne olivat verta imeviä ja siten hyvin kiusallisia. Nelisääntyvät nopeasti ja häviävät yhtä nopeasti trooppisissa ja subtrooppisissa ilmastoissa. Niilin tulvanansiosta tämä trooppisten alueiden hyönteinen pääsi lisääntymään Egyptissä (2. Moos. 8:16-28). Israelilaisten asuttamassa Gosenissa hyönteiset eivät kuitenkaan olleet kiusana, koska sen ilmastoon merellinen Välimeren rannalla. Viides vitsaus, karjarutto, oli edellä mainitun Bacillus anthraciksenaiheuttama (2. Moos. 9:1-7). Kuudes vitsaus, märkäpaise, leviää yllämainitun Stomyx calcitrans hyönteisen välityksellä (2. Moos. 9:8-12). Ekotasapainon järkyttyä vilja jouduttiin kylvämään tavallista myöhemmin. Seurauksena oli, että se tuhoutui raekuurojen tultua ajallaan. Tämä oli seitsemäs vitsaus(2. Moos. 9:13-35). Kahdeksas ja yhdeksäs vitsaus eivät enää liity Niilin tulvan aiheuttamaanketjureaktioon. Kahdeksas vitsaus oli heinäsirkat, jotka tulevat itätuulen myötä ja poistuvat länsituulenmukana (2. Moos. 10:1-20). Yhdeksäs vitsaus oli pimeys. Se selittyy sillä, että Saharalta puhaltaneidentuulten mukana tuli laaja hiekkapilvi (2.

Moos. 10:21-29). Viimeinen eli kymmenes vitsaus kuvataan luvuissa 2. Moos. 11-12 tapahtumana, jolloin Jumala itse puuttui tapahtumien kulkuun. Hän ei vain käskenyt luonnonvoimia toimimaan, vaan liikkui itse Egyptin maassa tuhoojaenkelin kanssa ja surmasi Egyptin esikoiset. Sen seurauksenaegyptiläiset päästivät israelilaiset lähtemään.

Exodus ja Uusi testamentti

Uudessa testamentissa Toisen Mooseksen kirjan teologiset teemat ovat tärkeitä. Israelin vapautuminen Egyptistä on tulkittu pelastustapahtumana, jossa Jumala lunastaa vapaaksi kansansaorjuuden ikeen alta (esim. 2. Moos. 6:6; 15:13). Lunastusta käytetään myös Uudessa testamentissa kuvana Jeesuksen hankkimasta pelastuksesta. Jeesus on ristillä lunastanut syntisen ihmisenvapaaksi (Tiit. 2:14; 1. Piet. 1:18). Jumalan ja Israelin välinen liitto tehtiin Siinailla verta vihmomalla (2.Moos. 24). Jeesuksen tekemä uusi liitto vahvistetaan myös verta vuodattamalla (Hepr. 9:11-28).Ehtoollinen asetettiin pääsiäisaterian yhteydessä, kuten edellä on todettu. Pitkä autiomaavaellus nähdään esikuvana kristittyjen taivasmatkasta, joka on alkanut myös vapautuksella synnin jakuoleman vallasta. Sitä seuraa kristittyjen vaellus Jumalan lapsena.

Vaarana on, että he sortuvat samoihin synteihin, kuin mihin israelilaiset lankesivat autiomaavaelluksen aikana (1. Kor. 10:1-13; ks. myös Hepr. 3-4). Egyptin vitsaukset nähdään esikuvina maailman lopun vitsauksista, jotka Jumala lähettää maailmalle kutsuen sitä parannukseen (Ilm. 6; 8-9; 15-16).

6.4 Leviticus

Leviticuksen sisältö

Kolmas Mooseksen kirja tunnetaan juutalaisten keskuudessa sen ensimmäisen sanan wajjiqrā’ (”ja hänkutsui”) mukaan. Kirjan latinankielinen nimi Leviticus tulee kreikan sanasta Levitikon. Se kuvastaa kirjan sisältöä, joka käsittelee suurelta osin leeviläisten pappien velvollisuuksia ja etuoikeuksia. Rabbitkutsuivat kirjaa myös nimellä tôrat kôhănîm, pappien toora, ja viittasivat sillä kirjan sisältöön.

Sisältönsä puolesta kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

3. Moos. 1-7: Eri uhreja käsittelevät lait

3. Moos. 8-10: Pappien vihkiminen ja heidän pyhä palvelutehtävänsä

3. Moos. 11-16: Pyhyyttä ja puhtautta koskevat säädökset

3. Moos. 17-26: Kaikkia israelilaisia koskeva ns. Pyhyyslaki

3. Moos. 27: Herralle osoitettujen lupausten takaisinlunastus

Uhrikultti

Leviticus sisältää monia varhaisia rituaaleja, jotka ovat pakkosiirtolaisuuden ja sen jälkeisenä aikanamuokattu kirjallisesti. Vaikka liitonarkkua ei toisen temppelin aikana enää ollut Jerusalemin pyhäkössä(ks. Jer. 3:16; 2. Makk. 2:4-7), lakien muotoilut kuitenkin edellyttävät sen olemassaoloa (näinesimerkiksi 3. Moos. 16).

Uhrilakien keskeisenä ongelmana on kysymys siitä, millä tavalla Israelin uskontohistoriatulisi ymmärtää. Kuninkuuden aikana jumalanpalveluselämä keskittyi suurelta osin kuninkaallisiinpyhäkköihin, joissa Jumalaa ei aina palveltu oikein. Tämä näkyy useissa Vanhan testamentin teksteissä,jotka liittyvät niin Jerusalemin temppeliin (esim. 2. Kun. 16:10-20; 21:1-18) kuin myös pohjoisenkuningaskunnan Samarian (esim. Hoos. 10:5) ja Betelin (esim. Aam. 7:13) pyhäkköihin. On siis virhe kuvitella, että Mooseksen kirjat kuvaisivat hurskasta jumalanpalveluselämää Salomonrakennuttamassa temppelissä. Näyttää pikemminkin siltä, että Mooseksen kirjojen kuvaaman jumalanpalveluselämän uskontohistoriallinen tausta löytyy joidenkin marginaalisten ryhmittymien keskuudesta. Vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja viimeistään Esran ja Nehemian toiminnan seurauksena, Mooseksen kirjojen uhrilakia koskevat säädökset pantiin käytäntöön Jerusalemin temppelissä. Toisaalta Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämä on aina tavalla tai toisella ollutsidoksissa sen tyyppisiin lakeihin kuin mitä Mooseksen kirjassa on talletettu. Tilannetta voitaisiin verratakristillisen liturgian historiaan. 200- luvulta alkaen kristillisen kirkon piirissä syntyi yrityksiä laatia kristillistä liturgiaa koskevia yleisiä ohjeita. Tietoa kerättiin useista seurakunnista, ja tarkoituksena oli tallettaa kaikki arvokas liturginen aineisto, mitä eri seurakunnissa seurattiin. Pentateukkiin on vastaavasti kerätty Mooseksen nimissä talletettuja erilaisia traditioita.

Uskontohistoriallisesti tarkasteltuna pyhäkkötelttaan liittyvät seremonialait eivät siis sellaisinaan käsittele suoraan autiomaavaelluksen aikaista telttamajaa ja siihen liittyvää jumalanpalveluselämää. Laeissa tulee esille erilaisten marginaaliryhmien tapa palvella Herraa Mooseksen asetusten mukaan aikana, jolloin kuninkaat kehittivät omia keskuspyhäkköjään usein

yleisen itämaisen kuningasinstituution puitteissa. Toisaalta tekstin tulkinnan kannalta on oleellista ymmärtää, että Leviticuksen pyhäkkötelttaa koskevat liturgiset ohjeet on muotoiltu koskemaan toisen temppelin aikaista jumalanpalveluselämää Jerusalemissa.

Telttamaja ja Jerusalemin temppeli

Tutkijat keskustelevat siitä, mitkä osat Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilaeista ovat varhaisintaaineistoa. Oleellista on määritellä ensiksi se, millä tavalla Mooseksen nimissä talletetut traditiot onomaksuttu Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämään. Josian reformi n. 623 eKr. (2. Kun. 22-23)perustui jollakin tavalla siihen aineistoon, joka on talletettu Viidenteen Mooseksen kirjaan (ks. senJohdantoa). Mooseksen lait, jotka keskittyvät pyhäkköteltan ympärille (2-4. Moos.), omaksuttiin Jerusalemin toisen temppelin jumalanpalvelusmenoihin pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla joskus400-luvulla eKr. Silloin Mooseksen kirjoista tuli Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää säätelevälakikokoelma. Onko Vanhasta testamentista mahdollista löytää vielä varhaisempia viittauksiapyhäkköteltan olemassaoloon?

Jakeiden 1. Kun. 8:1-5 mukaan pyhäkköteltta kaikkine esineineen vietiin Salomon rakentamaan temppeliin. Daavid (2. Sam. 6) ja Salomo (1. Kun. 8:5) olivat kiinnostuneita liiton arkusta,mutta on vaikeampi hahmottaa, millä tavalla pyhäkköteltta (1. Kun. 8:4) olisi pystytetty temppelin sisälle.Ilmeisesti tekstin (1. Kun. 8:1-5) kirjoittajakaan ei väitä tätä. Sen sijaan hän haluaa tähdentää lukijoilleen, että Jerusalemin temppeli tulee nähdä pyhäkköteltan jatkumona. Historiallisesti tarkasteltunaliitonarkku olikin tämän jatkumon ilmentymä. Se asetettiin temppelin kaikkeinpyhimpään kahdensuuren kerubin alle (1. Kun. 8:6). Kuninkaiden kirjat antavat kuitenkin syyn olettaa, että seuraavien vuosisatojen aikana käytiin kädenvääntöä siitä, millainen jumalanpalveluselämä Jerusalemin temppelissä tulisi vallita. Jotkut kuninkaat innostuivat palvelemaan jopa Asera–jumalatartatemppelissä tai sen lähistöllä (ks. 1. Kun. 15:13; 2. Kun. 18:4;

Kun. 21:3, 7; 23:4, 7). Vasta verraten myöhään Josian aikana (2. Kun. 22-23) – osittain jo Hiskianaikana (2. Kun. 18:1-12) – kiinnostus Mooseksen nimissä talletettuihin säädöksiin heräsi. Mooseksen lain säädökset tekivät varsinaisen läpimurron Jerusalemin temppelissä kuitenkin vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen, kun Serubbabel oli rakentanut temppelin uudelleen. Tärkeät henkilöt,jotka järjestivät Jerusalemin temppelin palveluksen Mooseksen kirjojen säädösten mukaisesti, olivatSerubbabel ja ylipappi Joosua (Esra 1-6), sekä myöhemmin Esra (Esra 7-10) ja Nehemia (ks. erityisestiNeh. 10). Kolmatta Mooseksen kirjaa lukiessamme kohtaamme siis näiden pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana toimineiden Jumalan miesten ja heidän läheisten kirjuriensa kirjaaman Mooseksenlain säädökset. Niiden juuret menevät kuitenkin historiassa vuosisatoja taaksepäin. Esimerkiksi Nataninvälittämä Herran kielto Daavidin suunnitelmille rakentaa temppeli (2. Sam. 7:5-7) viittaa selvästi siihen, että israelilaisten aikaisempaa pyhäkkörakennusta on voitu siirtää paikasta toiseen. On kuitenkin syytä varoa liittämästä Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilakia suoraviivaisesti israelilaisten varhaiseen pyhäkkörakennukseen.

Pyhyys, puhtaus ja saastaisuus

Pyhyyden, puhtauden ja saastaisuuden (tai epäpuhtauden) käsitteet ovat keskeisiä seremonialaissa. Yleisenä sääntönä on, että vain puhdas voidaan pyhittää. Se mikä on saastaista taiepäpuhdasta tulee ensiksi puhdistaa (mikäli se on mahdollista). Vasta puhtaaksi tullut voidaan pyhittää. Saastainen ja pyhä eivät koskaan kuulu yhteen. Kun Aaronin pojat Nadab ja Abihu toivat pyhäkköön epäpuhdasta tulta, Jumalan pyhyys tuhosi heidät (3. Moos. 10:1-7). Epäpuhdas on yleensä sellaista, joka poikkeaa normaalitilasta. Tätä taustaa vasten tulevat ymmärretyksi monet Mooseksen lain puhtaussäädökset. Esimerkiksi ihoon tulevat epänormaalit laikut tai ihosairaudet tekevät ihmisestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 13-14). Nainen kuukautistilassaan poikkeaa normaalista tilasta ja on siksi kultillisesti epäpuhdas (3. Moos. 15:19-24). Vastaavasti mies siemensyöksyn saatuaan tulee kultillisesti epäpuhtaaksi (3. Moos. 15:16-17). Sukupuoliakti tekee sekänaisesta että miehestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 15:18). Koska pappi oli pyhitetty Herralle, hän eisaanut koskea vainajaan paitsi, jos tämä oli hänen läheinen sukulaisensa (3. Moos. 21:2-4). Ylipappi eisaanut mennä edes oman kuolleen isänsä tai äitinsä luokse (3. Moos. 21:11).

Mooseksen laki säätää, että jotkut eläimet ovat epäpuhtaita eikä niihin sen vuoksi saa koskea, saatisyödä niitä (3. Moos. 11). Koska epäpuhtaus kuuluu olennaisena osana tiettyihin eläimiin, ei niitä voipuhdistaa, saati sitten pyhittää.

Suuri sovituspäivä

Moos. 16 sisältää Suurta sovituspäivää eli Jom Kippuria koskevat ohjeet. Päivään liittyy kaksi eri rituaalia: (1) leeviläinen rituaali ilmestysmajan puhdistamiseksi ja (2) erillinen syntipukkirituaali. Yleisesti ajatellaan, että Jom Kippuria alettiin viettää suhteellisen myöhään vasta pakkosiirtolaisuuden aikana. Käsityksen tueksi on esitetty se, ettei juhlapäivän viettoa mainita ViidennenMooseksen kirjan juhlakalenterissa (5. Moos. 16) eikä missään profeettakirjassa. Hes. 45:18-20 viittaa kylläkin temppelin puhdistusrituaaliin, jolloin ensimmäisen kuukauden ensimmäisenä jaseitsemäntenä päivänä uhrattiin syntiuhriksi mullikka pyhäkön puhdistamiseksi. Uhrin verta siveltiin temppelin ovenpieliin, alttarin välireunan neljään kulmaan ja sisemmän esipihan portin ovenpieliin.Näin toimitettiin temppelin sovitus eli puhdistus. Hesekielin kirjan kuvaama sovitusmeno ei kuitenkaanajoitu seitsemännen kuun kymmenenteen päivään kuten Jom Kippur (3. Moos. 16:29; 23:27; vrt. myös4. Moos. 29:7). Ainoa mahdollinen viittaus Jom Kippurin viettoon Pentateukin ulkopuolella saattaa ollaNeh. 9:1-2, jonka mukaan juutalaiset viettivät seitsemännen kuun 24. päivänä suurta katumuspäivää jatunnustivat rikkomuksensa.

Jom Kippur–rituaalin ajoitukseen vaikuttaa moni tekijä. Ensinnäkin juhlan julkinen viettoIsraelissa, jolloin se tulee mukaan juhlakalenteriin, on eri asia kuin juhlan vietto joidenkin heimojen taiuskonnollisten piirien keskuudessa. Toiseksi juhlan ajankohta syksyllä voi hyvinkin liittyä siihen, ettäsyysjuhla tai korjuujuhla (2. Moos. 23:16; 34:22) eriytyi myöhemmin kolmeksi erilliseksi juhlaksi: uudenvuoden, suuren sovituspäivän ja lehtimajajuhlan viettoon. Kolmanneksi, on kiistämätön tosiasia, että 3.Moos. 16 sisältää varhaista traditiota. Hes. 45:18-20 vastaa leeviläistä rituaalia ilmestysmajassa.Rituaali keskittyy kappōretin ympärille, mikä antaa aiheen olettaa, että liitonarkku oli vielä olemassa,kun juhla sai vakituiset piirteensä. Tiedetään, ettei

liitonarkku ollut enää käytössä Jerusalemissa toisen temppelin aikana (Jer. 3:16). Syntipukkirituaalille löytyy myös paralleeleja muinaisen Lähi-idän uskonnollisista teksteistä. Kaikki nämä yksityiskohdat tukevat johtopäätöstä, jonka mukaan rituaali oli tunnettu Israelissa jo hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Rituaalin primitiivinen yksityiskohta, jonka mukaan syntipukki tuli lähettää erämaassa asuvan demonin Asaselin luokse (3. Moos. 16:10, 26) tulee näin ymmärretyksi.

Pyhyyslaki

Pyhyyslain (3. Moos. 17-26) perustana on ilmeisesti varhaisempi teksti, jota on muokattu Pentateukin saadessa lopullisen muotonsa. Siinä on esitetty kaikkia israelilaisia koskeva vaatimus elää Jumalan tahdon mukaan. Tekstijaksossa toistuu usein ilmaisu ”Minä olen Herra” ja siihen liittyenvaatimus, jonka mukaan israelilaisten tulee olla pyhiä, niin kuin heidän Jumalansa on pyhä (ks. esim. 3.Moos. 19:2). Se tarkoittaa, että israelilaisten tulee erottautua muista kansoista. Tämä näkyy ensinnäkinsiinä, että israelilaiset palvelevat vain yhtä jumalaa eivätkä tee hänestä mitään jumalankuvaa (3. Moos. 19:4; 26:1). Toiseksi israelilaiset pitävät jokaviikkoisen sapattipäivän pyhänä. Työnteko lakkaa sapattina ja muut kansat tunnistavat tämän merkiksi siitä, että israelilaisten palvelema Jumalaon kansansa tukena ja turvana (3. Moos. 19:3; 26:2). Kolmanneksi israelilaiset elävät Jumalanasetusten mukaan ja poikkeavat niin elämäntavoiltaan kuin eettisten ratkaisujensa perusteella muistakansoista (3. Moos. 19:2; 26:3).

Leviticus ja Uusi testamentti

Kolmas Mooseksen kirja on kristitylle ehkä yksi hankalimpia Vanhan testamentin kirjoja. Kuitenkin juuritämä kirja nostaa esille kristinuskon kannalta kaikkein keskeisimmät teologiset käsitteet.

Ensinnäkin Jeesuksen kuolema Golgatan ristillä tulkitaan Uudessa testamentissa sovitusrituaaliksi. Jeesus on uhrannut itsensä koko maailman syntien puolesta, ja uhrilaki (3. Moos. 1-7) on sen taustalla. Jeesuksesta on tullut ”armoistuin” tai sovituksen paikka, jonka luona Jumala voidaan kohdataarmollisesti (Room. 3:25). Jeesus on Heprealaiskirjeen (Hepr. 5-10) mukaan itse ylipappi, joka Suurenasovituspäivänä uhraa itsensä kansan ja koko maailman syntien puolesta (3. Moos.

16).

Toiseksi Jeesuksen uhri pyhittää kristityt täydellisesti niin, että he voivat kohdata Pyhän Jumalan. Heistä tulee Pyhän Hengen temppeleitä, ja siten Jumala itse voi asua heissä ja vaikuttaa heidän elämässään (1. Kor. 6:12-20; 2. Kor. 6:14-18; Gal. 2:20). Opettaessaan

pyhittymisestä Paavali lainaakin jakeita 3. Moos. 26:11-12 (2. Kor. 6:16).

Kolmanneksi samalla tavalla kuin israelilaiset kutsuttiin elämään Jumalan tahdon mukaan ja erottautumaan maailman syntisestä menosta, myös kristityt on kasteen kautta puhdistettuJumalan omiksi vaeltamaan hänen tahtonsa mukaan (Room. 6; 1. Kor. 6:9-11; Gal. 5:13-26).

Kolmas Mooseksen kirja auttaa kristittyjä ymmärtämään Jumalan pyhyyttä. Jumalan pyhyys on tuhovoima, joka kohtaa kaikkea syntiä ja epäpuhdasta. Mutta se on myös varjeleva voimaIsraelin turvana, kun kansa elää Jumalan tahdon mukaan. Pyhän Herran luokse on mahdollista tulla,kun seuraa tarkkaan annettuja ohjeita. Pyhän Jumalan luota löytyy turva ja

pelastus kaikesta maailmassa vellovasta pahuudesta. Kolmas Mooseksen kirja opettaa siis kristitylle,ettei hänen ongelmansa ole maailmassa vaikuttavat pimeyden voimat. Todellinen ongelma on se, millä tavalla hän pääsee pyhän Jumalan luokse tuhoutumatta. Uudessa testamentissa evankeliumin ilosanoma on se, että Jeesuksessa Kristuksessa on koko maailma sovitettu niin, että pyhä Jumala voinyt vastaanottaa jokaisen syntisen. Kristuksessa Jumala kutsuu kaikkia kansoja sovintoon itsensäkanssa (2. Kor. 5:18-21).

6.5 Numeri

Neljäs Mooseksen kirja tunnetaan hepreankielisellä nimellä bĕmidbar (”autiomaassa”), ja se tulee kirjan ensimmäisen jakeen sanasta. Toisena nimenä on käytetty kirjan ensimmäistä sanaa wajjĕdabbēr, ”jahän puhui.” Mishnassa (m.Joma 7:1 ja m.Menahot 4:3) ja Talmudissa (b.Sota 36b) kirjaa kutsutaannimellä ḥômeš happĕqquddîm (”väenlaskujen viides”). Nimi viittaa siihen, että kirja on yksi Mooseksennimissä talletetuista kirjoista. Se alkaa väenlaskulla (4. Moos. 1-4), ja kirjan lopussa esitetään uusi väenlasku (4. Moos. 26). Latinankielinen nimi Numeri ja vastaava kreikankielinen Arithmoi (”numerot”)viittaavat myös väenlaskuun.

Kirjan sisältö

Kirjan sisällölle on tyypillistä kerronnan ja lakien vaihtelu. Ei ole helppoa löytää selvää logiikkaa sille, millätavalla kerronta etenee ja uudet lait esitellään kirjassa. Joka tapauksessa on selvää, että NeljäsMooseksen kirja on jatkoa Toisen Mooseksen kirjan historian kuvaukseen. Kun israelilaiset luvussa 2.Moos. 19 saapuvat Siinain vuoren juurelle, niin jakeissa 4. Moos. 10:11-12 he lähtevät sieltä eteenpäinautiomaahan. Luvuissa 4. Moos. 11-25 kuvataan israelilaiset napisemassa Herraa vastaan jakapinoimassa Herran antamia johtajia Moosesta ja Aaronia vastaan. Tämän takia Jumala rankaiseeheitä 40 vuoden pituisella autiomaavaelluksella, kunnes kaikki Egyptistä lähteneet ovat kuolleetJoosuaa ja Kalebia lukuun ottamatta (4. Moos. 14:26-38). Luvussa 26 esitetään uusi väenlasku ikäänkuin merkiksi sille, että Egyptistä lähtenyt sukupolvi on kuollut, ja uusi sukupolvi on ottanut paikkansa.Se on valmis seuraamaan Herran tahtoa ja ottamaan Kanaaninmaan haltuunsa. Luvuissa 4. Moos. 27-36 israelilaiset seuraavat tarkoin Jumalan antamia ohjeita. Kirja antaa siis sen vaikutelman, ettäKanaanin maahan saapui kansa, joka haluaa elää Jumalan tahdon mukaan.

Autiomaavaellus ja sen historia

Neljännen Mooseksen kirjan kerronta viittaa siihen, etteivät kirjassa säilyneet traditiot käsittele juurilainkaan neljäkymmentä vuotta kestäneen autiomaavaelluksen tapahtumia. Jakeen 4. Moos. 33:38mukaan Aaron kuolee neljäkymmentä vuotta israelilaisten Egyptistä lähdön jälkeen. Siitä kerrotaan jakeissa 4. Moos. 20:22-29. Israelilaisia rangaistaan neljäkymmentä vuotta pitkällä autiomaavaelluksella ilmeisesti pian Siinailta lähdön jälkeen (4. Moos. 14:26-38). Näin ollen NeljännenMooseksen kirjan kirjoittaja tuntee vain joitakin yksittäisiä tapahtumia israelilaisten pitkänautiomaavaelluksen ajoilta. Näidenkin tapahtumien väliin on kirjoitettu uhreja koskevat lisämääräykset(4. Moos. 15), pappien ja leeviläisten oikeudet (4. Moos. 18) sekä laki

puhdistusvedestä (4. Moos. 19). Numerissa ei ole siis kovinkaan paljon tietoja siitä, mitä autiomaassa tapahtui näiden neljänkymmenen vuoden aikana: 1) Israelilaiset hävisivät taistelun Hormassa (4. Moos. 14:39-45); 2) muuan mies rikkoo sapatin määräyksiä (4. Moos. 15:32-36); 3) Korah, Datan ja Abiram kapinoivat Moosesta ja Aaronia vastaan (4. Moos. 16-17); 4) vettä saadaan Meriban kalliosta (4. Moos. 20:1-13); ja 5) edomilaiset kieltävät israelilaisia kulkemasta maansa halki (4. Moos. 20:14-21). Edomilaisten antama kielto liittyy läheisesti Aaronin kuolemaan, joka tapahtuilähellä Edomin rajaa (4. Moos. 20:23).

Historiallisesti tarkasteltuna neljänkymmenen vuoden autiomaavaellus antaa Raamatun lukijalle mielenkiintoisia haasteita. Voidaan nimittäin osoittaa, että Vanhassa testamentissa talletettukronologiset ajanjaksot ovat jännitteessä toistensa kanssa. Jakeen 1. Kun. 6:1 mukaan Salomontemppeliä ryhdyttiin rakentamaan 480 vuotta israelilaisten Egyptistä lähdön jälkeen. Tuomarienkirjojen tietojen mukaan tuomarit hallitsivat Israelia yhteensä 390 vuotta. Kun tähän lisätään 40 vuodenautiomaavaellus, Elin johtama 40 vuoden ajanjakso (1. Sam. 4:18) ja Daavidin 40 hallitusvuotta (2.Sam. 5:4-5) päädytään jo yli 480 vuoden ajanjaksoon. Lisäksi tulisi vielä laskea mukaan ainakin Saulinhallitusvuodet (ks. 1. Sam. 13:1; Apt. 13:21) ja Joosuan johtaman maan valloittamiseen käytetty aika,joka on ainakin kuusi vuotta. Tämä ”ainakin kuuden vuoden” jakso saadaan jakeiden 4. Moos. 10:11;13:26-27 ja Joos 14:10-11 tiedoista: Kaleb muistelee 85-vuotiaana (Joos. 14:10-11) sitä, kuinka hänet toisena vuotena Egyptistä lähdön jälkeen (4. Moos. 10:11) 40-vuoden ikäisenä lähetettiinvakoilemaan maata (4. Moos. 13:26-27). Jos autiomaavaellus kesti 40 vuotta, niin Kaleb on vakoiluretkensä jälkeen ollut 39 vuotta autiomaassa ja kuusi vuotta Kanaanin maassa.

Vanhemmat historialliset lähteet

Neljäs Mooseksen kirja sisältää muutamia Israelin historian kannalta mielenkiintoisia viittauksia.

Moos. 21:14 viittaa ”Herran sotien kirjaan”. Tässä kirjassa oli ilmeisesti kerrottu tarkemmin israelilaisten käymiä varhaisia taisteluita, joiden seurauksena heidän onnistui valloittaa Jordanin itäpuoleisia alueita. Jeftan argumentointi ammonilaisille perustuu siihen, että hän tuntee tradition, jonka mukaan israelilaiset asettuivat asumaan Jordanin itäiselle puolelle Arnon-joen pohjoiselle puolelle (Tuom. 11:12-28). Myös Mesan steelassa viitataan israelilaisten asutukseen Arnon-joenpohjoispuolella. Erikseen mainitaan nimeltä Gadin heimo.

Toinen historiallisesti merkittävä kertomus käsittää luvut 4. Moos. 22-24. Niissä kerrotaanprofeetta Bileamista, jota Moabin kuningas pyytää kiroamaan Israelin. Jumala puuttuu kuitenkin tapahtumienkulkuun, ja lopulta Bileam on pakotettu siunaamaan Israel. Lukujen 4.

Moos. 22-24 taustaa valottaa Tell Deir ^cAllasta löytynyt piirtokirjoitus, jonka mukaan Bileam oli merkittäväprofeetta. Piirtokirjoituksesta ei käy selville, milloin Bileam eli. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettäpiirtokirjoituksen syntyaikana n. 700 eKr. Bileam oli kuollut jo kauan aikaisemmin. On selvää, ettäBileamin ennustukset israelilaisten menestymisestä ovat ”Herran sotien kirjan” ohella toinen varhainentraditio, jolla perusteltiin Israelin olemassaoloa niin Jordanin idänpuoleisilla kuin myös lännenpuoleisillaalueilla.

Leevin suvun pappeus

Neljännessä Mooseksen kirjassa tehdään tarkempaa selkoa siitä, kuinka Leevin suvun jälkeläiset jakaantuvat varsinaisiin pappeihin, jotka ovat Aaronin jälkeläisiä, ja muihin Leevin suvun jäseniin, leeviläisiin. Pappien tehtäviä oli esitelty jo Kolmannessa Mooseksen kirjassa ja Neljännessä Mooseksenkirjassa niitä tarkennetaan (4. Moos. 6:22-26; 10:1-10; luvut 28-29). Leeviläisten palvelutehtävätpyhäkössä esitetään nyt ensimmäistä kertaa (4. Moos. 3-4: ks. myös 4. Moos. 8:5- 26). Tehtävien jako johti myös erimielisyyksiin siitä, ketkä kaikki voisivat toimia papillisissa tehtävissä ja kenellä onhengellinen arvovalta Israelissa. Ensimmäinen konflikti syntyi Mooseksen sekä Aaronin ja Mirjamin välillä (4. Moos. 12). Sen seurauksena Herra ilmoitti puhuvansa ainoastaan Mooseksen kautta ja siksitämän välittämää sanaa tuli kunnioittaa. Toinen konflikti koski Aaronin ja leeviläisten välistäkiistakysymystä siitä, kenellä oli oikeus toimia papillisissa tehtävissä (4. Moos. 16-17). Jumala vahvistiAaronin ja hänen poikiensa aseman ainoina oikeina pappeina Israelissa. Näkyvinä merkkeinä tästäolivat kapinoitsijoiden kuolema (4. Moos. 16) sekä Mooseksen sauvan puhkeaminen lehteen (4. Moos.17).

Aaronilainen siunaus

Aaronilainen siunaus tai Herran siunaus (4. Moos. 6:22-26) tunnetaan lähes samanmuotoisena yhdestä arkeologisesta löydöstä. Vuonna 1979 Jerusalemin lähistöltä, Ketef Hinnomin laakson haudasta löytyi kaksi hopearullaa. Kun ne avattiin, huomattiin että niissä oli Aaronin siunaus hiemanlyhyemmässä sananmuodossa. Rullat ajoittuvat n. 600 eKr. tai hiukan sen jälkeen ja ovat varhaisintodistus Vanhan testamentin tekstin sananmuodoista. Hopearullissa olevan pidemmän tekstinsananmuoto kuului: ”Herra siunatkoon sinua, Hän varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsasinulle, ja antakoon sinulle rauhan.”

Herran siunaus on kristityille tuttu jumalanpalveluselämästä ja siihen on sidottu paljonkristillisen liturgian sanomaa. On mm. ajateltu, että kolmiosainen siunaus, jossa esiintyy kolmestiHerran nimi ”Jahve” on kolmiyhteisen Jumalan siunaus. Siksi se päätetäänkin sanoilla ”Isän ja Pojanja Pyhän Hengen nimeen.” Varhaisessa Israelissa Herran siunaus muotoiltiin suhteessa muinaiseenitämaiseen uskonnolliseen ajatteluun. Heprean ”kirkastaa kasvot” (hē^cîr pānîm) vastaavia ilmaisuja esiintyy usein muinaisissa Lähi-idän teksteissä. Esimerkiksi babylonialaisessa 1100-luvulta eKr.peräisin olevassa rajakivessä (ns. kudurru-kivessä) Enlil lupaa ”kirkastaa kasvonsa”Nebukadnessar I:lle (n. 1125–1104 eKr.). Heprean ”kääntää kasvot” (nāšā’ pānîm) vastaavia ilmaisuja esiintyy usein akkadin kielisissä uskonnollisissa teksteissä: ”kohdistaa kasvot”, ”nostaa pää jotakuta kohti”, ”kääntää kasvonsa jotakuta kohti”. Esimerkkinä voitaisiin mainitababylonialaisen kärsijän (Jobin prototyypin) valitus teoksessa Ludlul Bēl Nēmeqi (ks.

edelleen luku 8.1): ”Minä kutsuin jumalaa, mutta hän ei kohdistanut kasvojaan // minä etsin jumalatartani,mutta hän ei nostanut päätänsä.” Heprean rauhan käsite šālôm on laaja. Se sisältää yleisesti kaiken sen,mitä ihmisen hyvään elämään ja tarpeelliseen hyvinvointiin kuuluu. Ulkoinen rauha on tietysti kaikentämän edellytys. Taustalla on muinainen itämainen ajattelu, jonka mukaan jumalat takasivat hyvinvoinnin. Akkadinkielinen rauhan toivotus jumalan nimessä oli ”suojatkoot jumalat sinuahyvinvoinnilla ja vastaavanlainen ugaritin kielinen taas ”suojelkoot jumalat sinua ja

antakoon sinulle hyvinvoinnin”. Arameankielisessä kirjeessä (400-luvulta eKr.) toivotetaan rauhaa jumalten nimissä: ”Ja meidän puolestamme taas rukouksia lausutaan, että jumalat [tai: jumala] suovatsinulle rauhan (šlm yśymw lk).” Tämä arameankielinen ilmaisu on jo ihan vastaava kuin

Herran siunauksessa oleva ”antakoon sinulle rauhan (wĕjāśēm lĕkā šālôm).”

Numeri ja Uusi testamentti

Neljännen Mooseksen kirjan keskeinen sisältö autiomaassa vaeltavista israelilaista on Uudessa testamentissa tärkeä. Autiomaavaellus nähdään esikuvana kristityistä, jotka tekevät taivasmatkaa kohti Luvattua maata (1. Kor. 10:1-13; Hepr 3-4). Kuvan tehokkuus perustuu siihen, että autiomaassakansa joutui moniin kiusauksiin, epäjumalanpalvelukseen (2. Moos. 32; 4. Moos. 25),

haureuteen (4. Moos. 25) ja napinaan (esim. luvut 4. Moos. 11, 14 ja 20). Samat kiusaukset ovat myösvaarana päättää kristittyjen taivasmatkan.

6.6 Deuteronomium

Deuteronomiumin sisältö

Viides Mooseksen kirja tunnetaan englantilaisessa maailmassa nimellä Deuteronomy. Se tulee latinankielisestä nimestä Deuteronomium, joka puolestaan perustuu kreikan sanoihin deuteros (”toinen”) ja nomos (”laki”). Deuteronomium sijoittuu kerronnallisesti Moabin maahan, jossa Moosesohjeistaa kansaa ennen kuin se menee ottamaan Kanaaninmaan haltuunsa. Kahdessa puheessaan Mooses käy seikkaperäisesti läpi tärkeimmät tapahtumat, jotka israelilaiset olivat saaneet kokea Egyptistä lähdön jälkeen (5. Moos. 1-4). Sitten hän ilmoittaa kansalle lain merkityksen pitkässäesipuheessa (5. Moos. 5-11) ja sitä seuraa yksityiskohtaisemmin lain sisältö (5. Moos. 12-26). LopuksiMooses esittää kiroukset ja siunaukset (5. Moos. 27-29) muinaisen Lähi- idän liittokaavan mukaisesti. Kirja päättyy siihen, kuinka Mooses hyvästelee kansan ja asettaa seuraajakseen Joosuan (5. Moos.30-34). Deuteronomium on muotoiltu pitkälti muinaisen Lähi- idän vasallisopimusten kirjallisen kaavan mukaan. Jumalan ja Israelin välillä vallitsee liitto. Sen mukaan Israel on Jumalan vasalli, jokasitoutuu elämään Herran säädösten mukaan maassa, jonka se saa hallittavakseen. NäinDeuteronomium toimii johdantona Joosuan kirjalle, jossa kuvataan israelilaisten asettuminen Kanaanin maahan. Deuteronomiumia onkin mahdoton erottaa niin kutsutusta deuteronomisestahistoriankirjoituksesta (Joos, Tuom., 1.-2. Sam. ja 1.-2. Kun.).

Deuteronomiumin keskeiset teologiset teemat tulevat esille tässä historian kuvauksessa. Israelin ja Juudan kuningaskuntien tuhoutumiset vuosina 722-720 ja 588-586 eKr. nähdään Jumalan antaminarangaistuksina. Kansa ei ollut kuullut Herran sanaa eikä elänyt liiton ohjeiden mukaan.

Siksi se sai osakseen Jumalan kirouksen (ks. 5. Moos. 28-29).

Deuteronomium ja Josian reformi

Deuteronomiumin syntyhistoria on liitetty Josian (641/40–610/09 eKr.) reformiin, jonka aikana temppelin korjauksen yhteydessä löytyi Mooseksen nimissä kirjoitettu vanha lakikirja (2. Kun. 22- 23).Tämä lakikirja on ollut pohjatekstinä, kun Deuteronomium on kirjoitettu nykyiseen

muotoonsa joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana. Josian reformin keskeiset toimenpiteet seuraavatniitä säädöksiä, jotka Deuteronomiumiin on kirjattu:

Josia solmii liiton, 2. Kun. 23:2-4; 5. Moos. 5:3; 29:1, 9

Herran säädöksiä seurataan tarkasti, 2. Kun. 23:3; 5. Moos. 6:1, 5

Epäjumalien palvelupaikat lakkautetaan, 2. Kun. 23:4-7; 5. Moos. 13

Taivaan kappaleiden palvonta lakkautetaan, 2. Kun. 23:5, 11-12; 5. Moos. 4:19; 17:3

Kulttiprostituutio lopetetaan, 2. Kun. 23:7; 5. Moos. 23:17-18

Kultti keskitetään yhteen paikkaan, 2. Kun. 23:8-9, 19; 5. Moos. 12

Lapsi-”uhreista” tehdään loppu, 2. Kun. 23:10; 5. Moos. 18:10

Pääsiäisen vietto keskitetään Jerusalemiin, 2. Kun. 23:21-23; 5. Moos. 16:1-8

Noituus poistetaan, 2. Kun. 23:24; 5. Moos. 18:11-14

Deuteronomium ja Liitonkirja

Viidennen Mooseksen kirjan lait seuraavat pitkälti varhaisemman Liitonkirjan (2. Moos. 20-23) lakikokoelmaa. Niiden välillä on lukuisia vastaavuuksia, ja Deuteronomium on selvästi kirjallisesti riippuvainen varhaisemmasta Liitonkirjasta.

Liiton kirja

2. Moos.

5. Moos.

Orjat

Murha ja turvapaikka Vanhempien lyöminen Kidnappaus Korvaukset väkivaltatapaukissa Raiskaus

Noituus

Eläimiin sekaantuminen Epäjumalanpalvelus Muukalaiset

Lesket ja orvot Korko

Pantti Herjaus Esikoiset eläinten

Epäpuhdas ruoka Väärä todistus Väärä tuomio Eksyneet eläimet Eläinten rääkkäys Lahjukset Sapattivuosi Sapatti

Vieraat jumalat PyhiinvaellusjuhlatHapan leipä ja uhriUhrin veri ja rasva Esikoisuhrit

Poikasen keittäminen

Lupaukset ja varoitukset

21: 2-11

21:12-14

21: 15, 17

21: 16

21: 18-22:15

21: 23-25

22: 15-16

22:17

22:18

22:19

22:20; 23:9

22:21-23

22:24

22:25-26

22:27

22:28

22:29

22:30

23:1

23:2-3, 6-7

23:4

23:5

23:8

23:10-11

23:12

23:13

23:14-17

23:18

23:19

23:20-33

15:12-18

19: 1-13

21: 18-21; 27:16

24:7

19:21

22:28-29

18:9-14

27:21

17:2-7

24:17

24:19-22

23:19-20

24:10-13

26:1-11

15:19-23; 12:6

14:21

19:16-21

16:18-20

22:1-3

22:4

16:19

16:1-11

6:14; 11:16

16:1-17

26:1-11

14:21

luku 28

Listasta käy ilmi, että Viides Mooseksen kirja on ajankohtaistanut monia Liitonkirjan lakeja. Siinä viitataanesimerkiksi kuninkuuteen (5. Moos. 17:14-20), kun Liitonkirja puhuu vain kansan ruhtinaasta (2. Moos. 22:27).

Pohjoisen Israelin kuningaskunnan traditiosta

Deuteronomiumin sisältö paljastaa, että sen taustalla ovat monet pohjoisen kuningaskunnan Israelinalueella talletetut traditiot. Ebalin ja Garisimin vuorten rinteet Sikemin kaupungin vieressä mainitaankeskeisenä pyhänä alueena, jonne israelilaisten tuli pystyttää alttari ja vahvistaa liitto (5. Moos. 11:29-30;27:1-26; vrt. Joos. 8:30-35; Joos. 23-24). Miksi sitten Jerusalemissa Josian aikana kiinnostuttiintuhoutuneen pohjoisen kuningaskunnan uskonnollisista traditioista? Syynä oli kaksi keskeistä historiallista tapahtumaa, jotka erityisellä tavalla puhuttelivat Juudan kuningaskunnan poliittista johtoaJerusalemissa.

Ensinnäkin Israelin kuningaskunta oli saanut vuosina 722-720 eKr. kokea kohtalon, jokaoli kohdannut monia muita Lähi-idän kansoja. Pääkaupunki Samaria oli tuhottu ja paljon kansaa vietypakkosiirtolaisuuteen (2. Kun. 17). Sama uhka oli leijunut Juudankin yllä, mistä Sanheribin sotaretki vuonna 701 eKr. (2. Kun. 18-19) oli vielä joidenkin ikääntyneiden ihmisten muistossa. Juuda oliajautunut Assyrian vasalliksi ja sen oli maksettava Assyrialle joka vuosi suurta veroa. Poliittisetkatastrofit pakottivat Juudan kansaa etsimään syitä siihen, miksi Herra oli hylännyt oman kansansa jajättänyt sen Assyrian vallan alle.

Toisena merkittävänä syynä oli uuden toivon herääminen. Assyrian valta heikkeni 600-luvun eKr. lopulle tultaessa ja Josian hallituskaudella kävi jo ilmeiseksi, että sen valta murenee lopullisesti. Oli koittamassa uusi aikakausi, jolloin Israelin Jumala voisi jälleen katsoa armollisesti kansansa puoleen. Siksi tuli etsiä Herraa ja hänen tahtoaan. Josian poliittisena pyrkimyksenä oli laajentaa valtakuntansa entisen pohjoisen Israelin kuningaskunnan alueille. Mitä Juudan kansa voisisiis oppia historian tapahtumista? Olihan Israelin keskeinen usko siinä, että Jumala näyttää valtansa javoimansa historian tapahtumissa.

Deuteronomiumin neljä keskeistä teemaa

Deuteronomiumin kuvaama Jumalan ja Israelin välisen liiton keskeinen sisältö voidaan kiteyttää neljään keskeiseen teemaan, joiden alkuperä on tuhoutuneen pohjoisen valtakunnan uskonnollisissa traditioissa. Deuteronomiumissa näitä teemoja käsitellään tiettyjen tyypillisten kielellisten ilmaisujen avulla. Näiden ilmaisujen esimuodot on löydettävissä Samarian hävityksen aikoihin toimineen Hoosean profeetallisessa julistuksessa. Hoosean kirja antaakin hyvän esimerkin siitäjatkumosta, joka vallitsee Deuteronomiumin teologian ja pohjoisen valtakunnan Jahve- uskollisten ryhmien julistuksessa.

Ensimmäinen keskeinen asia Deuteronomiumin sanomassa on vaatimus, jonka mukaan Israelin tulee palvella ainoastaan yhtä Jumalaa, Jahvea (5. Moos. 6:4-6). Teologian juuret ovatsyvällä Israelin historiassa. Deuteronomistinen historian kuvaus on kirjoitettu vähemmistön näkökulmasta. Siinä korostuu näkemys, jonka mukaan kansa kuninkaiden johdolla usein luopui Jumalasta, palveli häntä väärällä tavalla tai hyväksyi hänen rinnalleen muita jumalia. Kuningasten

kirjoissa keskeisenä Israelin kuningaskunnan luopumuksena oli ns. Jerobeamin synti. Jerobeam halusi yhdistää Herran palvelemisen Syyrian ja Kanaaninmaan alueilla yleisesti käytettyyn uskonnolliseensymboliin sonniin. Siksi hän rakensi kaksi sonnijalustaa Beteliin ja Daniin (1. Kun. 12:28-32; 2. Moos. 32). Herran uskottiin seisovan näkymättömänä kuninkaana kultaisen sonnipatsaan päällä (2. Moos.32:8; 1. Kun. 12:28). Sonni ei siis ollut varsinaisesti epäjumalankuva, vaan Herran valtaistuimen jalusta.Monien Herralle uskollisten ryhmittymien mukaan uudistus liitti Israelin Jumalan palvelemisen liian lähelle syyrialaisten tai kanaanilaisten tapaa palvella omia jumaliaan, joista Baal oli keskeisessä asemassa. Kuningasten kirjoissa annetaankin runsaasti palstatilaa Ahabin ja Isebelin aikaiselleBaalin palvonnalle (1. Kun. 17 – 2. Kun. 10). Vaikka Jehu hävitti Ahabin ja Isebelin suosiman, lähinnäSamariaan keskittyvän Baalin palvonnan (2. Kun. 10), hänestä mainitaan erikseen, ettei hänkuitenkaan luopunut Jerobeamin synnistä (2. Kun. 10:28- 31). Israelissa samoin kuin myös Juudassapalveltiin myös taivaankappaleita (2. Kun. 17:16).

Hoosean kirjassa ja Deuteronomiumissa kritisoidaan vieraiden jumalien palvontaa.

Kultainen sonnijalusta tuomitaan niin Hoosean julistuksessa (Hoos. 10:5; 13:2) kuin Deuteronomiumissa (5. Moos. 9:21). Taivaankappaleiden palvonta on luopumusta elävästä Jumalasta(5. Moos. 4:19; 17:3; 29:25). Hoosea kritisoi kansaa siitä, että se tekee itselleen jumalankuvia (Hoos.13:2; 14:4), ja vastaava kritiikki on esillä myös Deuteronomiumissa (5. Moos. 4:25; 27:15; 28:36, 64;29:16; 31:29). Hoosean kirjan ja Deuteronomiumin epäjumalanpalveluksen kritiikin samankaltaisuustulee hyvin esille jakeissa Hoos. 13:6 ja 5. Moos. 8:12-14.

Toinen tärkeä teologinen teema on pakkosiirtolaisuuden uhka ja sieltä pelastuminen. Herra, joka pelasti kansan kerran Egyptin orjuudesta, voi viedä uskottoman kansan takaisin sinne (5. Moos. 28:68). Sama uhkaus pakkosiirtolaisuudesta Egyptiin näkyy Hoosean julistuksessa (Hoos. 8:9-13; 9:3; 11:5). Vaikuttaakin siltä, että alkujaan pakkosiirtolaisuuden uhka koski nimenomaan kansan viemistä takaisin Egyptin orjuuteen. Kun sitten Assyrian ja Babylonian uhka muutti poliittisen tilanteen, ajatus Egyptin pakkosiirtolaisuudesta jäi vähemmälle huomiolle. Keskityttiin puhumaan vain pakkosiirtolaisuudesta, joka Vanhan testamentin historian kuvauksen mukaan toteutui Assyrian(2. Kun. 17) ja Babylonian (2. Kun. 24-25) aikaansaamien hävitysten seurauksina. Pakkosiirtolaisuuteen ajetulla kansalla oli kuitenkin oikeus kääntyä kohti Jumalaansa, joka voi rakkaudessaan armahtaasitä ja pelastaa sen (5. Moos. 4:29-30; 30:1-10; Hoos. 14:2-10). Herralla on valta johtaa kansansahistoriaa, se näkyy niin Hoosean kirjassa kuin Deuteronomiumissakin.

Hän voi haavoittaa ja taas parantaa (Hoos 5:15-6:3; 5. Moos. 32:36-39). Jumalan rangaistusten tarkoituksena on saattaa kansa jälleen tuntemaan (heprean verbi jāda^c) oma Jumalansa (Hoos. 6:3;5. Moos. 4:35, 39; 7:9; 8:5; 9:3, 6; 11:2). Samalla varoitetaan, ettei kansan tule etsiä apua

vierailta jumalilta – ne kun eivät osaa auttaa (5. Moos. 11:28; 13:3, 7, 14; 28:64; 29:25; vrt. Hoos

13:4).

Kolmantena keskeisenä aiheena Deuteronomiumissa on koko Israelia koskeva Jumalan suunnitelma. Deuteronomiumin traditiot ovat peräisin pohjoisesta kuningaskunnasta, muttakirja itsessään on toimitettu eteläisessä Juudassa. Mooseksen siunaus on yksi varhaisimpia tekstejä (5.Moos. 33). Vaikka siinä on siunattu kaikki Israelin sukukunnat, Juuda mainitaan siinä lähinnä vainohimennen (5. Moos. 33:7). Sen sijaan Jaakobin siunauksessa (1. Moos. 49) Juudan

suvulla on keskeinen asema (1. Moos. 49:8-12). Leevin suvun kohdalla tilanne on taas päinvastoin. Mooseksen siunauksessa Leevi on Joosefin heimon ohella tärkein (5. Moos. 33:8-11), kun taas Jaakobin siunauksessa Leevi niputetaan yhteen Simeonin kanssa ja molemmat esitetään kriittisessä valossa (1. Moos. 49:5-7). 5. Moos. 33 osoittaa hyvin, kuinka Jerusalemissa toimitettu Deuteronomium ei yksipuolisesti pönkitä Juudan suvun asemaa muiden heimojen kustannuksella. Toinen merkittävä teksti, jossa on haluttu ajatella erityisesti muita Israelin heimoja, on kuningaslaki(5. Moos. 17:14-20). Teksti edellyttää, että ainoastaan yksi kuningas hallitsee koko Israelia. Näin ollense tukee luonnollisesti Daavidin suvun kuninkuutta Israelissa (1. Moos. 49:8- 12). Kuningaslaki onmonella tapaa suunnattu Salomon kuninkuutta vastaan. Salomo tunnetaan deuteronomistisessa historiankirjoituksessa kuninkaana, joka sai aikaan epäjumalanpalveluksella (1. Kun. 11) ja ankarallapakkotyöllä (1. Kun. 12:4) lopulta valtakunnan jakautumisen.

Deuteronomiumin kuningaslaki asettaa siis kuninkuudelle tarkat raamit. Kuningas ei saa olla despootti, vaan hänen tulee tarkkaan seurata Herran lakia voidakseen hallita Israelissa. Myös Hoosean kirjan mukaan Israelin kansa valitsee kerran yhteisen kuninkaan, joka hallitsee kansaa vanhurskaasti (Hoos. 2;2; 3:4-5).

Neljäntenä erityispiirteenä Deuteronomiumissa on leeviläinen pappeus. Jokaisella Leevinheimoon kuuluvalla oli oikeus toimia pappina (5. Moos. 18:1-8). Deuteronomiumissa ei rajoitetapappeutta vain tiettyihin leeviläisiin heimoihin, toisin kuin Toisessa, Kolmannessa ja Neljännessä Mooseksen kirjassa. Tämän jännitteen ymmärtämiseksi tulee tarkastella Josian reformia ja senvakiinnuttamaa käytäntöä (2. Kun. 23:8-9). Kun kaikki uhrikultti keskitettiin Jerusalemiin, papeista tuliylitarjontaa. Kaikille ei riittänyt papillisia tehtäviä, ja tämä johti lopulta pappien ja leeviläisten erotteluun.Aikaisemmin kaikki leeviläiset olivat pappeja, mutta tästä eteenpäin vain jotkut Leevin suvun papeistasaivat hoitaa uhrikulttia, ja tämä tehtävä annettiin Aaronin suvulle. Aaronin suvun jälkeläinen Sadok jahänen poikansa olivat toimineet pappeina Daavidin ja Salomon aikana, ja heidän sukunsa olivakiinnuttanut asemansa Jerusalemin temppelissä. Deuteronomiumissa muistutetaan kuitenkin siitä,että merkittävä osa Mooseksen nimissä talletetuista traditioista on nimenomaan pohjoisessa valtakunnassa toimineiden leeviläisten pappien tallettamia. Pohjoisen valtakunnan leeviläiset olivatpitäytyneet Mooseksen nimissä talletettuun lakiin, kun taas Jerusalemin temppelissä oli erityisestivedottu (Aaronin jälkeläisen) Sadokin suvun pappeuteen. Aaronin suvun pappeuteen vedottiin myös pohjoisen valtakunnan alueella, erityisesti Betelissä, jossa tradition mukaan Aaronin poika Eleasar toimi pappina (Tuom. 20:27-28). Pohjoisen valtakunnan leeviläiset muistivat kuitenkin Aaronin suvun papit luopioina. Luvun 2. Moos. 32 mukaan juuri Aaron teki kultaisen sonnivasikan israelilaisille (vrt.Beteliinkin asetettua sonnijalustaa, 1. Kun. 12:28-32), ja Mooses yhdessä leeviläisten kanssa vastustivat sitä (2. Moos. 32:25-29).

Deuteronomium ja uusi testamentti

Uuden testamentin kannalta katsottuna Deuteronomium antaa hyvän kuvan lain tärkeästä merkityksestäjuutalaisuudessa. Monet laeista tähdentävät ihmisen vaellusta ja Jumalan tahdon seuraamista. Tällaisena Deuteronomiumin sanoma on ongelmaton myös kristillisessä teologiassa.

Kuitenkin uskollisuuden ja kuuliaisuuden vaatimus voidaan yhdistää kiinteästi vapaan tahdon painottamiseen, jolloin syntyy lakihurskautta painottava juutalaisuus. Jeesus kritisoi tällaista itsekeskeistä lain säädöksiin perustuvaa hurskautta (esim. Lk. 18:9-14), samoin Paavali. Paavalin teologiassa lain vanhurskauden tavoitteleminen omin voimin johtaa ihmisen lopulta kerskaamaan siitä,mitä hän on itsessään, ei siitä, mitä hyvää Jumala on tehnyt hänelle. Deuteronomiumissa toistuu usein se,kuinka Jumala hyvyydessään pelasti kansansa Egyptin orjuudesta, ja siksi kansan tulee elää Jumalan tahdon mukaan. Vastaavasti Paavali opettaa, että Jumalan armoteko Kristuksessa on riittäväpelastukseen, ja sen seurauksena kristittyjä kehotetaan elämään Jumalan tahdon mukaan.

Deuteronomiumissa odotetaan Mooseksen kaltaisen profeetan ilmestymistä (5.

Moos. 18:15-18). Uuden testamentin mukaan Jeesus on tämä luvattu profeetta. Jeesus opettaa lakiajumalallisella arvovallalla, kuten Matteuksen vuorisaarnasta käy hyvin ilmi (Mt. 5-7).

Jeesuksen korostama rakkauden kaksoiskäsky (Mk. 12:29-30) perustuu Deuteronomiumin lakeihin, erityisesti jakeisiin 5. Moos. 6:4-6. Ollessaan autiomaassa Saatanan kiusattavana Jeesus vetoaa Deuteronomiumin teksteihin ja osoittaa, kuinka tärkeästä Vanhan testamentin kirjasta on kysymys.Kristitty saakin Deuteronomiumin laeista viisautta ja ymmärrystä siihen, millä tavalla hänen tulee elääkristittynä ja seurata Jeesusta jokapäiväisessä elämässään.

7. Historian kirjat

7.1 Historian kerronta muinaisessa Lähi-idässä ja Israelissa

Historian kerronta ja kuningasinstituutio

Muinaisessa Lähi-idässä historiankirjoitus oli läheisesti sidoksissa kuninkuuteen. Kuningas kirjasi ylös aikaansaannoksensa dokumentteihin, jotka kätkettiin rakennusten perustuksiin muistoksi tulevillesukupolville tai asetettiin julkisesti nähtäviksi. Niissä kerrottiin kuninkaan käymät taistelut (useinmitenainoastaan voitot) ja rakennusprojektit. Esim. akkadinkielisessä Babylonian historiaa kuvaavassaBabylonian kronikassa keskitytään niihin kuninkaisiin, jotka ovat hallinneet kaupunkia.

Israelin historian kerronta muistuttaa osaltaan tätä Lähi-idän kerrontatyyliä. Kuninkaidenkirjat käyvät Israelin ja Juudan historiaa läpi kuningaskeskeisesti, mutta myös Jerusalemin kaupungin kohtalo on näkyvästi esillä. Israelin historian kerronta Vanhassa testamentissa saavuttaa kuitenkinvielä paljon laajemman näkökulman. Se on kansan historian vaiheiden esittelyä aina Aabrahamin valinnasta alkaen Jerusalemin hävitykseen saakka. Jumalan kansan historian vaiheiden kuvaaminen ei pääty tähän, vaan myös sen paluu pakkosiirtolaisuudesta ja elämä sen jälkeen otetaan esille. Tässä luvussa luomme yleiskatsauksen Vanhan testamentin kahteen erilaiseenhistorian esitykseen ja niiden keskeisiin teologisiin teemoihin.

Deuteronomistinen historia

Vanhassa testamentissa on kaksi laajempaa historiallista katsausta. Varhaisempi näistä on ns. deuteronomistinen historiankirjoitus, joka on jo mainittu edellä. Tämä nimi on peräisin Viidennen Mooseksen kirjan nimestä, Deuteronomium. Tutkijat ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana olleettietoisia siitä, että Joosuan, Tuomarien, Ensimmäisen ja Toisen Samuelin sekä Ensimmäisen ja Toisen Kuninkaiden kirjat sisältävät kielellisiä ilmaisuja ja teologisia painotuksia, jotka muistuttavat paljonDeuteronomiumin sisältöä. Niinpä tutkijoiden keskuudessa on vähitellen vakiintunut näkemys, jonkamukaan kaikki nämä seitsemän kirjaa yhdessä muodostavat nk. deuteronomistisen historiateoksen.

Deuteronomistinen historiateos on saanut syntynsä pakkosiirtolaisuuden aikana. Sen keskeinen teema on kansan syyllisyys. Kansa ei ollut elänyt Mooseksen kautta annettujen säädösten mukaan, ja oli siksi saanut ansaitsemansa rangaistuksen. Historiankirjoitus päättyy Jerusalemin hävityksen kuvaukseen ja pakkosiirtolaisuudessa elävän Jekonjan (Jojakinin) vapauttamiseen. Pakkosiirtolaisuus nähdään tässä historianteoksessa Jumalan lähettämänä rangaistuksena uppiniskaiselle kansalle. Usein sekä Israelin että Juudan kuninkaita kuvataan miehiksi, jotka tekivät sitä, mikä on pahaa Herran silmissä. Toisaalta oli niitäkin, jotka toimivat oikeinHerran tahdon mukaan. Daavid on heistä ensimmäinen. Hänelle luvataankin ikuinen dynastia, ts. ettähänen sukunsa saa ikuisesti hallita Jerusalemissa (2. Sam. 7). Hiskia (2. Kun. 18- 20) ja Joosia (2. Kun.22-23) ovat myös esimerkkejä vanhurskaista kuninkaista. Jekonjan

vapauttaminen (2. Kun. 25:27-30) on toivon kipinänä deuteronomistisen historiankirjoituksen loppupuolella. Jumala voi sittenkin olla armollinen kansalleen sen lupauksen mukaan, jonka hän antoiDaavidille (2. Sam. 7).

Profeettakirjoista Jeremian kirja muistuttaa teologialtaan ja kielellisiltä ilmaisuiltaan paljondeuteronomistista historiankirjoitusta. Myös deuteronomistisessa historiankirjoituksessa viitataanusein profeettoihin. Keskeisenä teemana on se, miten Jumala profeettojen välityksellä ilmoittaa asioitaetukäteen.

Kronistinen historia

Toinen Vanhan testamentin laajempi historiallinen esitys on kronistinen historiateos. Siihen kuuluvat Ensimmäinen ja Toinen Aikakirja sekä Esra–Nehemian kirja. Kronistinen historiateos keskittyy temppelin jälleenrakentamiseen ja kansan uuteen tulevaisuuteen Luvatussa maassa. Aikakirjojenkirjoittaja, kronisti, seuraa melko tarkkaan Kuninkaiden kirjojen esitystä. Teoksessaan hän esitteleeseikkaperäisemmin Temppeliin liittyviä asioita. Tämä kiinnostus temppeliin voidaan selittää sillä, ettäAikakirjat on kirjoitettu Persian aikakaudella, jolloin Jerusalem ja sen Temppeli olivat Juudanpoliittinen ja uskonnollinen keskus.

1. 1. Aik. 3:17-24 sisältää pakkosiirtolaisuuden jälkeiset Daavidin suvun jäsenet. Tämän perusteella voidaan arvioida Aikakirjojen syntyajaksi n. 400 eKr. Kiinnostus Daavidin suvun kuninkaisiin näyttää myös viittaavan siihen, että kronisti piti toivoa yllä Daavidin suvun kuninkuudenuudistumisesta. Esran ja Nehemian kirja (heprealaisen tekstin mukaan kysymys on yhdestä ainoasta kirjasta) kuvaa pakkosiirtolaisuuden jälkeisiä tapahtumia. Keskeisessä asemassa on Temppelinjälleenrakentaminen ja Jerusalemin aseman vahvistaminen.

Sekä deuteronomistinen että kronistinen historiankirjoitus korostavat syyn ja seurauksenlakia. Paha ja hyvä saavat palkkansa. Historian tapahtumien myötä toteutuvat Jumalan siunaus ja kirous,vaikka siihen sitten kuluisi pidempikin aika. Esim. 2. Kun. 17 selittää Israelin kuningaskunnantuhoutumisen syyksi mm. Jerobeamin n. 200 vuotta aikaisemmin teettämät kultaiset sonnijalustat Betelinja Danin pyhäkköön (1. Kun. 12:25-33). Kuninkaiden kirjat kutsuvat tätä Jerobeamin kulttiuudistustanimellä “Jerobeamin synti.” Aina ei kuitenkaan tämä syyn ja seurauksen laki riittänyt selittämään kaikkia asioita. Joosia kuvataan kuninkaaksi, joka kaikesta sydämestään kääntyi Herran puoleen ja seurasi Mooseksen Deuteronomiumissa antamia säädöksiä (2. Kun. 23:25). Kuitenkin Joosian kohtalona olikuolema sodassa Megiddossa (2. Kun.

23:29-30).

7.2 Joosua

Joosuan kirjan sisältö

Joosuan kirja kuvaa Mooseksen seuraajan, Joosuan, johdolla tapahtunutta Kanaaninmaan valloitusta. Jumala oli luvannut antaa tämän maan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Joosuan kirjassa tämän lupauksen täyttymys on käsillä. Joosuan kirja voidaan jakaa kolmeen osaan:

Joos. 1-12	Kanaaninmaan valloitus
Joos. 13-21	Luvatun maan jako heimojenkesken
Joos. 22-24	Loppukehotuksia

Salamasota vai hidas asutusprosessi

Äkkilukemalta kirja antaa sen kuvan, että israelilaiset valloittivat maan nopeasti ja tehokkaasti. Joos.12 luettelee suuren joukon kuninkaita, jotka Joosua kukisti. Kirjan ja muiden Vanhan testamentintekstien huolellinen lukeminen paljastaa kuitenkin historian todellisen luonteen. Joosuan johdolla eikyetty alistamaan koko luvattua maata israelilaisten vallan alle. Jakeissa Joos. 13:1-7 mainitaanfilistealaisten ja foinikialaisten alueet, jotka jäivät valloittamatta. Joos. 17:11-18 tarkentaa tätä kuvaa.Kun esim. Joos. 12:23:n mukaan Joosua voitti rannikolla sijaitsevan Dorin kuninkaan, Joos. 17:11-12:n mukaan Manasse ei kuitenkaan onnistunut saamaan haltuunsa tätä kaupunkia. Joos. 17 luetteleemyös joukon keskeisiä kaupunkeja Jisreelin tasangolla, joita israelilaiset eivät kyenneet saamaan haltuunsa. Tuom. 1 luo yhteenvedon israelilaisten onnistumisista ja epäonnistumisista. Sen mukaan israelilaiset menestyivät lähinnä vain vuoristoseuduilla, kun taas tasankoalueita he eivätsaaneet haltuunsa. Syyksi sanotaan mm. se, että tasankoseuduilla asustavilla kanaanilaisilla oliraudoitetut sotavaunut (Tuom. 1:19).

Sotavaunuilla karautettaessa jalkamiesten kimppuun saatiin rajua tuhoa aikaan. Egyptistä tunnetaan piirros, joka kuvaa sotavaunujen voimaa jalkamiehiä vastaan.

Nämä Vanhan testamentin sisäiset jännitteet haastavat tietysti Raamatun lukijan pohtimaan, miten Luvatun maan valloitus historiallisesti tarkasteltuna tapahtui. Nykyisin Raamatun tutkijat ovattulleet varovaisemmiksi puhumaan israelilaisten maanvalloituksesta, koska arkeologisessatutkimuksessa on saatu lisää tietoa siitä, millainen Kanaanin maa oli rautakauden alussa n. 1200 eKr. israelilaisten saapuessa. Arkeologinen tutkimus on osoittanut, että rautakauden alussavuoristoseudun asutus oli verraten harvaa. Jotkut tutkijat puhuvat jopa siitä,

että israelilaiset tulivat “tyhjään maahan”. Historiallisesti tarkasteltuna Joosuan kirja kuvaa siis lähinnä israelilaisten asettumista asumaan vuoristoseuduille ja heidän epäonnistumistaan valloittaatasankoalueiden vahvemmat poliittiset keskukset. Miksi sitten Raamatun lukija saa niin helposti Joosuan kirjaa lukiessaan vaikutelman, että israelilaiset tulivat Joosuan johdolla ja menestyksellisesti tuhosivat paikallisen kanaanilaisen asutuksen? Syynä on se, että Joosuan kirja ei ole yksistään historian kuvausta, vaan ennen kaikkea poliittinen ohjelmanjulistus. Kirja piirtää ne rajat, jotka määrittelevät Luvatun maan rajat. Kirjan luvut 13-21 antavat yksityiskohtaisen kuvauksen siitä,miten Luvattu maa jaetaan Israelin heimojen kesken. Historiallisesti tarkasteltuna koko maan valloitusjäi Joosuan aikana haaveeksi. Vielä Daavidkin n. 200 vuotta myöhemmin valloitti Jerusaleminkanaanilaisilta, jebusilaisilta (2. Sam. 5).

Tuom. 2:20-23 antaa teologisen tulkinnan sille, miksi israelilaisten ei onnistunut valloittaa koko maata. Kansa oli uskoton Jumalalleen, ja siksi Jumala ei raivannut kaikkia vieraita kansoja israelilaisten tieltä. Näin Joosuan ja Tuomarien kirja yhdessä arkeologisen tutkimuksen kanssaavaa kirjan sanoman uudesta tuoreesta näkökulmasta. Kysymyksessä ei ollut mikään kanaanilaistenkansojen laaja tuho-operaatio, vaan verraten rauhallinen asutusprosessi harvaan

asuttuun vuoristoseutuun. Tämä asutusprosessi johti sitten moniin paikallisiin konflikteihin, joita Joosuan jaTuomarien kirja kuvaavat tarkemmin. Kun Joosuan kirja sai lopullisen asunsa osana laajempaa historiankirjoitusta (5. Moos. - 2. Kun.) joskus 500-luvulla eKr., näiden yksittäisten taistelukuvausten ja Abrahamille annetun lupauksen perusteella päädyttiin esittämään asia pääpiirteissään niin, että Israel saimaan haltuunsa Joosuan johdolla.

Israelin varhainen asutus Kanaanin maassa

Kun Joosuan kirjan kokonaisuutta tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta, on oleellista pitää mielessä kaksi asiaa. Ensimmäinen on historiallinen tilanne aikana n. 1250-1150 eKr. Pieni ja poliittisestivoimaton Israelin heimoyhteisö onnistui vakiinnuttamaan asemansa Kanaanin maassa, koska kokoLähi-itä oli suuren murroksen vallassa. Egyptin ja Heetin valtakunnat menettivät valtansa Kanaanin maassa. Kreikan saaristosta tulleet Merikansat aiheuttivat raskaita tappioita Egyptille ja yksiMerikansojen heimoista, filistealaisten, onnistui asettumaan Välimeren rannalla. Toisaalla nousevaAssyrian mahti nakersi Heetin poliittista valtaa Kanaanin pohjoisissa osissa.

Näiden tapahtumien seurauksena Kanaanin maahan syntyi poliittinen tyhjiö. Israelilaisten onnistui tunkeutua maahan ja asettua asumaan vuoristoseuduille. Toinen Joosuan kirjan historialliseen tulkintaan vaikuttava asia on se, että kirja on saanut lopullisen asunsa myöhään pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr. Se on osa ns. deuteronomistista historiankirjoitusta, jossa varhaiset israelilaiset traditiot on kerätty yhteen ja esitetty, miten oikein päädyttiin Jerusalemin onnettomaan hävitykseen vuonna 586 eKr. Joosuan kirjalla on tässä kokonaisesityksessä tärkeäasema. Se kertoo, kuinka Israel ja Juuda saivat itselleen ne maa-alueet, jotka oli menetetty Samarian(vuosina 722-720 eKr.) ja Jerusalemin hävityksen seurauksena.

Kriittinen lukija kysyy, missä suhteessa kirjan sisältö on yli 600 vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen maanasuttamiseen. Kirjan sisältö tulee suhteuttaa Vanhan testamentin moniin vanhoihin runoteksteihin. Niissä puhutaan samoista asioista kuin Joosuan kirjan myöhemmin muotoilluissa proosa-esityksissä. Ainakinseuraaviin runoteksteihin on hyvä perehtyä:

Psalmi 114 puhuu israelilaisten saapumisesta Jordanin yli Luvattuun maahan.

Jordanin joki on samaistettu kaaosmeren kanssa. Israelilaisten saapuminen Luvattuun maahan nähdäänvoittona kaaosvalloista (Ps. 114:3, 5). Sama ajatus esiintyy myös Mooseksen ja Mirjamin voittolaulussa (2.Moos. 15). Psalmi 114 on hyvinkin voinut olla Gilgalissa laulettu voittolaulu, jossa Jumalaa ylistetään kaaosvaltojen voittajana. Gilgal esiintyy Vanhassa testamentissa usein varhaisena israelilaisten(juudealaisten) kulttipaikkana (Joos. 3-5; 9:6; 10:6-9, 15; 1. Sam. 11:15;

15:20-21), mutta myöhemmin profeetat kritisoivat sitä (Aamos 4:4; 5:5; Hoos. 4:15; 9:15; 12:12).

Toinen Joosuan kirjassa mainittu tärkeä kulttipaikka on Sikem sekä sen läheisyydessä olevat Ebalin ja Garisimin vuoret. Sikemillä on vahva asema Vanhan testamentin historian kerronnassa (1. Moos. 12:6; 33:18-19; 34:1-31; 35:4; 37:12-14; Joos. 24; Tuom. 9; 1. Kun. 12:1, 25;

2. Aik. 10:1; Ps 60:8; 108:8; Jer. 41:5; Hoos. 6:9). Ebalin ja Garisimin vuoret mainitaan pyhänä paikkana, jossa israelilaiset lausuivat kaksitoista kirousta. Juuri Ebalin vuoren rinteelle Joosua rakensi alttarin(5. Moos. 11:29; 27:4, 12-13; Joos. 8:30-35; Tuom. 9:7). Joosefin luut haudattiin Sikemiin ja siitä tuliepäilemättä keskeinen kulttipaikka Joosefin heimoille Manasselle ja Efraimille

(Joos. 24:32). On mahdollista, että Mirjamin ja israelilaisten kiitosvirsi (2. Moos. 15) viittaa siihen, kuinka kansa pääsee Sikemin läheisyydessä sijaitsevalle Ebalin vuorelle palvelemaan Herraa (2.

Moos. 15:17-18).

Keskeinen teema Joosuan kirjassa on maan jakaminen heimojen kesken. Tämä on esillämonissa varhaisissa runollisissa teksteissä. Psalmi 78 perustelee sitä, miksi Efraimin alueella sijaitsevaSiilo hylätään kulttipaikkana ja Jerusalem valitaan sen tilalla. Siinä kerrotaan, kuinka Jumala karkottikansat Israelin tieltä ja arpoi perintömaat Israelin heimoille (Ps. 78:55; vrt. Ps. 44:3; 105:44). Jaakobin jaMooseksen siunauksissa (1. Moos. 49; 5. Moos. 33) puhutaan heimoista ja heidän asuinalueistaan.

Psalmi 68 on mielenkiintoinen varhainen runollinen teksti Basanin vuoren keskeisestä asemasta Jumalan vuorena. Basan oli Manassen toisen heimopuoliskon asuinalue. Teksti on myöhemmin ”päivitetty” koskemaan Jerusalemia. Psalmi 68 on hyvä osoitus Israelin heimojen uskonnollisista traditioista Jordanin itäisellä puolella.

Deboran voittolaulu (Tuom. 5) osoittaa, kuinka heimojen välillä vallitsi yhteistyö- ja avunantosopimus, kun joku heimoista oli vaarassa joutua hyökkäyksen kohteeksi. Joosuan kirja korostaa vastaavasti, kuinka Jordanin itäiset heimot lupasivat avustaa Kanaaninmaan valloituksessa Jordanin läntisellä puolella.

Kun siis luemme Joosuan kirjaa, ikkunamme on pakkosiirtolaisuuden aika. Joosuan kirjaantaa selityksen sille, millä tavalla saatiin haltuun Kanaanin maa, joka oli menetetty Samarian jaJerusalemin hävitysten seurauksina. Luvatun maan yksityiskohtainen kuvaus oli samalla muistutus siitämaasta, joka voidaan joskus Jumalan armosta saada myös takaisin.

Joosuan kirjan keskeiset teologiset teemat

Joosuan kirjan keskeisin teema on Jahve-sota. Herra sotii kansansa puolesta ja antaa sille toivon. Varhaisissa runollisissa teksteissä Jahve kuvataan usein jumalallisena sotilaana, joka tulee kansansa avuksi jamurskaa sen viholliset (2. Moos. 15; 5. Moos. 33; Tuom. 5; Ps 68; Hab. 3).

Ongelmalliseksi Jahve-sodan teema tulee kristillisestä uskonvakaumuksesta käsin. Miksi Jumalan nimissä annetaan käskyjä, joiden mukaan kaikki miehet, naiset ja lapset on surmattava (Joos. 6:21; 8:25;10:28-43)? Tällaiset julmat käskyt selittyvät verikostoyhteiskunnan periaatteista käsin.

Poliisia ei ollut, ja siksi suku suojeli yksilöä. Jos ihminen murhattiin tai hänelle tehtiin pahaa, suvun miesten velvollisuutena oli kostaa surmaajalle tai väärintekijälle, eikä ainoastaan hänelle, vaan myös hänen suvulleen. Tästä syystä sodista tuli raakoja. Kaikki miehet, naiset ja lapset piti surmata,etteivät tulevat sukupolvet puolestaan kostaisi takaisin. Kristityn lukijan on tärkeä muistaa Jeesuksenopetus rakkaudesta: tulee rakastaa myös vihollista (Mt. 5:38-48; Room. 12:14; 1. Piet. 3:9).

Vanha testamentti antaa hieman ristiriitaisen kuvan siitä, kumpi osapuoli lopulta aloittisodan: Israel vai amorilaiset/kanaanilaiset? Joosuan kirja antaa sellaisen kuvan, että israelilaisetvalloittivat Jordanin itä- ja länsipuoliset maa-alueet ja surmasivat paikalliset asukkaat (Joos. 1-12).Kuitenkin muut kirjat tähdentävät toisenlaista kuvaa. Israelilaiset tarjosivat ensiksi rauhaa Jordaninitäpuolella olevalle kuninkaalle Sihonille. Tämä ei suostunut ja sen vuoksi

israelilaiset ajautuivat sotaan hänen kanssaan (4. Moos. 21:21-25; Tuom. 11:19-22). Kuvaava on Viidennen Mooseksen kirjan esitys. Jumala lupaa antaa Sihonin israelilaisten käsiin (5. Moos. 2:24). Israelilaiset pyytävät saada rauhassa kulkea hänen alueensa läpi. Tähän ei suostuta, ja seurauksenaon sota Sihonia vastaan (5. Moos. 2:25-37). Myös Joosuan kirja antaa sellaisen kuvan, että paikallisetasukkaat suhtautuivat israelilaisiin aggressiivisesti ja aloittivat sodan heitä vastaan (Joos. 11:18-20).

Toinen tärkeä teologinen teema on Israelin omaksi saama maa ja siellä asumiseen liittyvätehdot. Jumalan ja Israelin välinen suhde esitetään liittoteologian raameissa (ks. lukuja 6.1 ja 6.3). Herraon jumalallinen Soturi, joka kukistaa Israelin viholliset ja antaa omalle rakkaalle vasallilleenKanaaninmaan hoitoonsa (Joos. 10:42; 23:3). Vasallin tulee olla kuuliainen Herralleen ja seurata hänensäädöksiään tai hän menettää maansa (Joos. 23:13). Vanhoissa runoteksteissä esiintyy sama teema.

Joosua ja Uusi testamentti

Jeesus-nimi on hepreassa sama kuin Joosua-nimen lyhenne. Ei siis ihme, jos Joosua on Jeesuksenesikuva. Keskeinen Joosuan tehtävä oli johdattaa Jumalan kansan perille Luvattuun maahan.

Heprealaiskirjeen luvuissa 3-4 kerrotaan, kuinka kansa Joosuan johdolla ei päässyt todelliseen lepoon,kuten Psalmissa 95 osoitetaan. Jeesus on kuitenkin tullut uudeksi Joosuaksi ja kykenee viemäänJumalan kansan todelliseen sapatin lepoon.

7.3 Tuomarien kirja

Tuomarien kirjojen heprean teksti (ns. masoreettinen teksti) on säilynyt yhtenäisenä tekstimuotona, kun taas kreikankielisessä Septuagintassa on kaksi toisistaan poikkeavaa tekstimuotoa CodexAlexandrinus (= LXX^A) ja Codex Vaticanus (= LXX^B). Vaikka poikkeamia ei ole paljon, ne ovat kuitenkinmerkittäviä. Esimerkiksi A. Rahlfin editoimassa Septuagintan tekstissä on molemmat versiot haluttu laittaa näkyviin. Ilmeisesti antiikin aikana oli olemassa kaksi eri hepreankielistä versiota, joista sittentehtiin käännökset kreikan kielelle. Qumranista löydetyt Tuomarien kirjan käsikirjoitukset osoittavatselkeästi, että oli olemassa masoreettisesta tekstistä poikkeavia hepreankielisiä versioita.

Tuomarien kirjan sisältö

Tuomarien kirja kuvaa Israelin kansan ensimmäisiä vaiheita Kanaanin maassa. Siinä annetaan tarkempi selvitys siitä, miksi kansa ei kyennyt valloittamaan Kanaanin maata omakseen.

Historiallisesti tarkasteltuna syyt olivat poliittiset. Kanaanin maan tasangoilla asuvat kansat olivat liian voimakkaita eivätkä israelilaiset kyenneet valloittamaan heidän varustettuja kaupunkejaan (Tuom.1:1-2:5). Toisaalta syyt olivat myös uskonnolliset. Kansa ei elänyt Jumalan tahdon mukaan ja sai siksirangaistuksen. Viholliset saivat aiheuttaa heille tuhoa (Tuom. 2:6-3:6). Jakeet Tuom. 2:6- 10 ovat lähestoisinto siitä, mitä jakeissa Joos. 24:29-33 on puhuttu: Joosuan kuoleman jälkeen israelilaiset hylkäsivätHerran. Poliittisten ja uskonnollisten syiden esitteleminen Tuomarien kirjan alussa on johdantonatuomareiden aikaan (Tuom. 3-16). Tarkoituksena on osoittaa, kuinka

epävarmaa israelilaisten elämä tuomarien aikana oli. Kirja päättyy tavalla, jota voidaan pitää kuninkuuden puolustamisena (Tuom. 17-21). Näissä luvuissa kerrotaan, kuinka tuomarien aika oli jonkinlaista anarkian aikaa. Uskonnollinen epäselvyys näkyi erilaisten väärien jumalanpalvelustapojen syntymisenä (Tuom. 17-18) ja heimojen keskuudessa harjoitettu jumalatonmeno taas luopumuksesta Jumalan tarkoittamasta elämäntavasta (Tuom. 19-21). Israel tarvitsi kipeästikuningasta saamaan yhteiskunnassa järjestyksen. Näin ollen kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

Tuom. 1:1-2:5		Poliittinen johdanto: Kanaanin maan epäonnistunutvalloitus
Tuom. 2:6-3:6		Hengellinen johdanto: Hengellinen luopumus ja rangaistus
Tuom. 3:7-16:31		Tuomarien historiaa
	Tuom. 3:7-11	Otniel (Aramia vastaan)
	Tuom. 3:12-30	Ehud (Moabia vastaan)
	Tuom. 3:31	Samgar (filistealaisia vastaan)
	Tuom. 4-5	Debora ja Barak (Hasoria vastaan)
	Tuom. 6-8	Gideon (midianilaisia vastaan)
	Tuom. 9	Abimelek (yritys perustaa kuninkuus)
	Tuom. 10:1-5	Tola ja Jair
	Tuom. 10:6-12:7	Jefta (ammonilaisia vastaan)
	Tuom. 12:8-15	Ibsan, Elon ja Abdon
	Tuom. 13-16	Simson (filistealaisia vastaan)
Tuom. 17-21		Kansan rappiotila – kuninkuuden tarpeellisuus

Tuomari-termin merkitys

Tuomarien kirjan nimi voi johtaa lukijaa harhaan kirjan sisällöstä. Monille tulee ensimmäiseksi mieleenoikeudenkäynti, jossa tuomari julistaa vastaajan syyttömäksi tai syylliseksi. Tällaisista tuomareista eikuitenkaan ole pääasiassa kysymys. Tuomarien kirjan nimi on johdettu heprean sanasta šōpēṭ. Termitulee heprean verbistä šāpaṭ, ”tuomita.” Länsiseemiläisissä kelissä verbijuurta špṭ (”tuomita”) onkäytetty, kun on puhuttu kuninkaan tehtävästä hallita kansaansa. Siksi onkin pohdittu, olisivatkotuomarit olleet omien heimojensa keskuudessa jonkinlaisia kuninkaita, jotka nauttivat ajoittain suosiotaja saivat laajempaa vaikutusvaltaa Israelissa. Näin tuomarien toiminta olisi voinut vastata Amarna-kauden kaupunkivaltioiden kuninkaita.

Luvuissa Tuom. 6-9 käsitellään Gideonin ja hänen poikansa Abimelekin historiaa. Siitä käy ilmi, että Gideon kieltäytyi hänelle tarjotusta kuninkuudesta (Tuom. 8:22-23) kun taas Abimelek julistautui omavaltaisesti kuninkaaksi Sikemissä. Abimelekin hallituskausi päättyi katastrofiin, jaJotamin kertoma ironinen puuvertaus hänen kuninkuudestaan (Tuom. 9:7-15)

osoittaa selvästi, ettei kirjan kirjoittaja yhdistä ”tuomaria” kuninkaaseen. Myös kirjan lopussa olevatmonet toteamukset, jonka mukaan Israelissa ei ollut kuningasta (Tuom. 17:6; 18:1; 19:1, 25) viittaavat samaan johtopäätökseen. Näin ollen Tuomarien kirja tekee selkeän eron kuninkaan ja tuomarinvälillä. Tuomari oli ilmeisesti heimon johtaja, jolle oli uskottu oikeudellista valtaa (vrt.

Tuom. 4:5), ja joka sotilaallisissa konflikteissa oli kunnostautunut sotilas (ks. esim. Tuom. 2:16). Tuomarienkirjassa tuomarit esitetään myös kansan hengellisinä johtajina. Heidän tehtävänään oli

ohjata kansa Jumalan luokse (Tuom. 2:10; 3:11-12; 4:1; 6:1; 10:6; 13:1). Kriisiaikoina he olivat Jumalan lähettämiä pelastajia.

Tuomarien kirjan kronologia

Tuomarien aika sijoittuu maan valloituksen 1200-luvulla eKr. ja kuninkuuden synnyn n. vuonna 1000 eKr. väliseen aikaan. Tuomarien kirjan kronologisten tietojen mukaan tuomarien aika olisi kestänytyhteensä n. 390 vuotta – kuten alla olevasta taulukosta näkyy – ja tämä pitkä ajanjakso ei tietystikäänmahdu tuohon 200 vuoden jaksoon.

Tuom. 3:8	Kusan-Risataim, Aram Naharaimin kuningas ahdisti Israelia: 8
Tuom. 3:11	Otniel pelasti Israelin. Rauha Israelissa: 40
Tuom. 3:14	Eglon, Moabin kuningas alisti Israelin: 18
Tuom. 3:30	Ehud pelasti Israelin; rauhan aika: 80
Tuom. 4:3	Israel oli Jabinin ja Siseran vallan alla: 20
Tuom. 5:31	Barak ja Debora voittavat Siseran; rauhan aika 40
Tuom. 6:1	Midianilaiset ahdistavat Israelia: 7
Tuom. 8:28	Gideon vapauttaa Israelin midianilaisten vallasta; rauhan aika40
Tuom. 9:22	Abimelek Sikemissä: 3 (ehkä osa 40 vuoden jaksoa; Tuom. 8:28)
Tuom. 10:2	Tola tuomarina Israelissa (Jordanin länsipuolella): 23
Tuom. 10:3	Jair tuomarina Gileadissa (Jordanin itäpuolella): 22
Tuom. 10:8	Filistealaiset ja ammonilaiset ahdistavat Israelia 18
Tuom. 11:26	Israel valloitti Hesbonin alueet 300 vuotta aikaisemmin
Tuom. 12:7	Jefta tuomarina Israelissa: 6
Tuom. 12:9	Ibzan tuomarina Israelissa: 7
Tuom. 12:11	Elon tuomarina Israelissa: 10
Tuom. 12:14	Abdon tuomarina Israelissa: 8
Tuom. 13:1	Filistealaiset ahdistavat Israelissa: 40
Tuom. 15:20	Simson johti Israelia: 20 (osa 40 vuoden jaksoa?! Tuom. 16:31)
1. Sam. 4:18	Eli johti Israelia: 40

Kuinka tämä kronologinen esitys tulisi ymmärtää? Jakeessa Tuom. 11:26 Jefta mainitsee Israelin valloittaneen Hesbonin ja Arnonin alueet 300 vuotta aikaisemmin. Joosuan ja Tuomarien kirjojen kronologisten tietojen valossa voidaan laskea tämän luvun tarkkuus. Joosuan johtaman maan valloittamiseen käytetty aika oli ainakin kuusi vuotta. Tämä ”ainakin kuuden vuoden” jakso saadaanjakeiden 4. Moos. 10:11; 13:26-27 ja Joos. 14:10-11 tiedoista: Kaleb muistelee 85- vuotiaana (Joos.14:10-11) sitä, kuinka hänet toisena vuotena Egyptistä lähdön jälkeen (4. Moos. 10:11) 40-vuodenikäisenä lähetettiin vakoilemaan maata (4. Moos. 13:26-27). Jos autiomaavaellus kesti 40 vuotta, Kalebon vakoiluretkensä jälkeen ollut 39 vuotta autiomaassa ja kuusi vuotta Kanaanin maassa. Kun tähänkuuden vuoden jaksoon lisätään ennen jaetta Tuom. 11:26 olevat luvut listasta, saadaan: 6 + 8 + 40 + 18+ 80 + 20 + 40 + 7 + 40 + 3 + 23 + 22 + 18 = 325. Jos kuitenkin Abimelekin 3 vuoden hallituskausi oli osaGideonin jälkeistä 40 vuoden ajanjaksoa, ja Tolan ja Jairin tuomarina oloajat Jordanin itäisellä ja läntiselläpuolella katsotaan tapahtuneen samanaikaisesti, tuosta summasta 325 tulee vähentää 3 + 22 = 25. Näinsaadaan tasan 300 vuotta. Tämä viittaa siihen, että Tuomarien kirja, joka nykyisessä muodossaan on osa n.s. deuteronomistista historiankirjoitusta perustuu varhaisempaan esitykseen tuomarien ajasta,jossa kyseinen 300 vuoden jakso on mielletty tarkaksi luvuksi. Usein esitetyn näkemyksen mukaan

Josian aikana (2. Kun. 22-23) syntyi varhainen esitys Israelin ja Juudan historiasta, joka sittemmin on toiminut lähteenä meidän Vanasta testamentista tuntemallemme versiolle. Tuomarien ajan ottaminen mukaan Josian aikaiseen historian kuvaukseen ajoi ilmeisesti kuninkaan poliittisia ja uskonnollisia tarkoitusperiä. Hän halusi osoittaa, että ilman kuninkuutta Israel ajautui sisäiseen sekasortoon. Siitä kerrotaan luvuissa Tuom. 17-21. Näin tarkoituksena oli luultavasti kuvata pohjoisenvaltakunnan surkeaa tilaa Samarian hävityksen jälkeen (2. Kun. 17). Josian pyrkimyksenä oli yhdistääpohjoisen valtakunnan alueet uudelleen Daavidin suvun vallan alaisuuteen. Tuomarien historia oli oivakeino osoittaa toisaalta se, että Jumala on israelilaisten heimojen turvana, mutta että heimot kärsivät hankalista sisäpoliittisista ongelmista (Tuom. 19-21) ja ajautuvat uskonnolliseen juurettomuuteen(Tuom. 17-18) ilman vanhurskasta kuningasta.

Josian aikana kerättiin irrallaan olevia itsenäisiä kertomuksia tuomareista ja laadittiin ensimmäinen versio tuomareiden aikakaudesta. Historiallisesti tarkasteltuna monet tuomareista elivätja toimivat samaan aikaan mutta eri alueilla. Josian aikana ei enää osattu asettaa jokaista tuomarista kertovaa traditiota tarkkaan historialliseen viitekehykseen. Näin tuomarien aikakaudesta tuli pidempi,yli 300 vuotta kestävä ajanjakso. Todellisuudessa se oli ilmeisesti lyhyempi ja sijoittui 1200 ja 1000 eKr.lukujen väliin.

Tuomarien kirjan keskeiset teologiset teemat

Tuomarien kirjan kokoajalla on ollut käytössään erilaisia lähteitä: 1) Useita eri tuomareista kertovia traditioita. 2) Hajanaisia tietoja Kanaanin maan valloituksesta ja sen hankaluudesta. 3) Runotekstejä, joista tärkein on Deboran voittolaulu (Tuom. 5). Se on kirjoitettu arkaaisella heprealla ja edustaa tutkijoiden mukaanVanhan testamentin varhaisinta materiaalia.

Tuomarien kirja antaa kuvan siitä, millainen oli Israelin heimoyhteisön rakenne ennen kuninkuuden aikaa. Heimot muodostivat pitkälti oman poliittisen yhteisönsä, mutta kriisiaikoina tehtiin yhteistyötä. Tämä tulee esille erityisesti luvusta Tuom. 5. Hasorin kuninkaan ja sotapäällikönhyökätessä israelilaisten kimppuun, monet heimoista tulivat apuun. Erityisesti mainitaan, että Jordaninitäpuolelta saapuivat Manassen heimoon kuuluvan Makirin johtomiehet sotilaineen. Toisaalta Rubenin heimon miehiä kritisoidaan, kun he jäivät kuuntelemaan paimenpillin soittoa joen toiselle puolelle.

Tuomarien aika kertoo myös siitä, että israelilaiset palvelivat Herraa eri paikoissa. Liitonkirjan laki alttarista (2. Moos. 20:24-26) viittaa tällaiseen aikaan. Lain mukaan israelilaisten tulirakentaa alttari hiomattomista kedon kivistä kaikissa niissä paikoissa, joissa he palvelivat Herraa. Lakiedellyttää, että israelilaisten kulttipaikka oli avoimen taivaan alla. Mahdollisesti tärkeät kultilliset esineetvoitiin suojata joko telttakankaalla tai asettaa alttarin läheisyyteen sijoitettuun rakennukseen.Varsinaisia temppeleitä ei ollut eikä niitä ole myöskään arkeologisissa kaivauksissa löydetty. Sen sijaanarkeologisissa tutkimustuloksista on löydetty monia viittauksia siihen, että rautakauden alussa paikalle asettuneet uudisasukkaat (oletettavasti israelilaiset) palvelivat Herraa avoimen taivaan alla.

Tuomarien aika kertoo myös syyn sille, miksi kuninkuutta vastustettiin muinaisessa Israelissa.Gideon kieltäytyi tulemasta kuninkaaksi ja perusteli sitä sillä, että Herra itse on oleva

Israelin kuningas (Tuom. 8:22-23). Myös Samuel piti pahana sitä, että kansa ei tyytynyt siihen, että Jumalayksin on sen kuningas (1. Sam. 8:6-9). Kansan pysyessä kannassaan Samuel varoitti sitä kuninkaanoikeuksista, jotka voivat johtaa tyranniaan (1. Sam. 8:10-18). Vaikuttaa selvältä, että Samuelin varoituksensanat heijastavat niitä ajatuksia, joita heimoyhteisön keskuudessa vallitsi.

Kuninkaasta saattoi tulla armoton tyranni. Abimelekin yritys perustaa kuninkuus Sikemiin oli yksi hyväesimerkki tästä (Tuom. 9) ja Jotamin puuvertaus (Tuom. 9:7-21) selvä ilmaisu kuninkuuden vastustuksesta. Kuninkuuden vastustus tulee ymmärretyksi vanhojen runotekstien valossa. Niissä Jumala kuvataan Israelin kuninkaana (ks. esim. 2. Moos. 15:1-18). Ilmeisesti heimoyhteisöä yhdisti ajatus siitä, että Herra on heidän kuninkaansa, joka kerää tarvittaessa kokoon Israelin heimot yhteiseen taisteluun vihollista vastaan.

Tuomarien kirjan loppuluvut antavat toisen kuvakulman kuninkuuteen. Ilman selkeää kuninkaan johtamaa hallitusta kansan elämä suistuu anarkiaan ja uskonnolliseen sekamelskaan (Tuom.17:6; 18:1; 19:1, 25). Siksi kansa tarvitsee hyvän kuninkaan. Tuomarien kirjan loppu silloittaa Israelinhistorian kertomuksen siihen, mistä Samuelin kirjoissa lähdetään liikkeelle.

Alkuhankaluuksien jälkeen Samuelin kirjat kertovat, kuinka Israel saa lopulta vanhurskaan kuninkaanDaavidin, jonka poika Salomo saa aikaan rauhan ja hyvinvoinnin Israelissa (1. Kun. 4:20).

Tuomarien kirja ja Uusi testamentti

Heprealaiskirjeen luvussa 11 esitetään neljä tuomaria yhdessä monien muiden Vanhan testamentinhenkilöiden kanssa uskon esimerkkeinä kristityille (Hepr. 11:30-35): ”Uskon voimasta sortuivat Jerikonmuurit, kun niiden ympäri oli kuljettu seitsemän päivää. Koska portto Rahab uskoi, hän välttyi kuolemasta yhdessä niskoittelijoiden kanssa, sillä hän oli ottanut tiedustelijat ystävinä vastaan.Mitäpä tähän enää lisäisin? Minulta loppuisi aika, jos kertoisin Gideonista, Barakista, Simsonista jaJeftasta, Daavidista, Samuelista ja profeetoista. Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät ylläoikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviäsotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinätakaisin.” Tuomarien kirjat opettavat hellittämätöntä uskoa. Vaikeissa poliittisissa ja uskonnollisissa tilanteissa toimineet tuomarit ojentautuivat Jumalan sanan ja lupausten mukaan ja menestyivättehtävässään.

7.4 Ruutin kirja

Ruutin kirja kertoo kauniin ja onnellisen mutta myös surullisen kertomuksen. Betlehemiläinen Elimelek muutti Moabin maahan nälänhädän takia. Hän otti mukaansa vaimonsa Noomin ja poikansaMahlonin ja Kiljonin. Moabin maassa pojat menivät naimisiin moabilaisten naisten, Ruutin ja Orpan,kanssa. Kirjan alussa kerrotaan, kuinka Noomin mies ja hänen poikansa kuolivat. Jäljelle jäi kolmeleskeä, ja Noomi päätti palata kotimaahansa. Ensin hänen miniänsä halusivat seurata häntä, mutta Noomi vakuutti heidät paremmasta tulevaisuudesta omien perheidensä luona. Orpa lähteekin teilleen, mutta Ruut jää anoppinsa seuraan. Kun he saapuvat Juudaan, heidät otetaan lämpimästivastaan. Pian Ruut tutustu Boakseen ja he menevät kirjan lopussa

naimisiin. Lukijalle selviää kirjan lopussa, että Boas ja hänen moabilainen vaimonsa Ruut ovat Daavidin isoisovanhemmat (Boas -> Obed -> Iisai -> Daavid). Kirjan merkitys tulee ilmeiseksi, kun muistetaan Mooseksen laissa oleva ankara säädös (5. Moos. 23:4): ”Ketään ammonilaista tai moabilaista ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi. Kukaan heidän jälkeläisistäänkään, edes kymmenennestä sukupolvesta, ei pääse Herran kansan joukkoon.” Jos Boas olisi hylännyt Ruutin, eiIsraelilla olisi Daavidia, saati sitten toivoa Daavidin suvun Messiaasta!

Heprealaisessa Raamatussa Ruut on sijoitettu kolmanteen osioon, ”Kirjoituksiin”, muttaVulgatassa (latinankielinen käännös) ja Septuagintassa se tulee heti Tuomarien jälkeen. Tätä onperusteltu juuri sillä, että Ruutin kirjassa kerrotaan Tuomareiden ajan tapahtumista. Vaikka tapahtumatsijoitetaan tuomarien aikaan, kirja on kirjoitettu myöhemmin. Monien mielestä se on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden jälkeen, koska heprean kielessä on nähtävissä aramean kielen vaikutusta.Aramea vahvistui paljon juuri pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja sitä käytettiin laajasti Persianvaltakunnassa. Joidenkin tutkijoiden mielestä Ruutin kirjan kertomus on apologia Daavidin puolesta, koska hänen sukujuurensa olivat osittain Moabissa (vrt. 1. Sam. 22:3-4). Kun hänestä myöhemmintuli kuuluisa ja tärkeä kuningas, ihmiset halusivat tietää hänestä enemmän. On myös ehdotettu, että Ruutin kirja olisi ollut reaktio Esran käskyyn purkaa kaikki avioliitot vierasmaalaisten kanssa. Ruutin kirja olisi näin muistuttanut siitä, että Esran vaatimus ei soveltunut yleiseksi säännöksi. Kun kerranDaavidin esivanhemmilla oli vierasmaalainen puoliso, niin kaikki avioliitot vierasmaalaisten naisten kanssa eivät voi olla turmiollisia. Ruutin kirjan sanoma menee kuitenkin syvemmälle. Pohjimmiltaan se kertoo vierasmaalaisen naisen halusta palvella Israelin Jumalaa. Ruutin sanat anopilleen (Ruut1:16) avaavat kirjan sanoman: ”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät. Sinneminäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.” Ruut haluaapalvella ainoata Jumalaa ja elää miehensä suvun yhteydessä. Näin ollen suoria yhtäläisyyksiä ei voidavetää Ruutin kirjan ja Esran ja Nehemian ajan välile. Esran aikana vierasmaalaiset naiset palvelivat epäjumalia, kun taas Ruut halusi palvella elävää ja todellista Israelin Jumalaa.

Ruutin uskollisuuteen miehensä suvulle on kiinnitetty huomiota. Genesiksessä kerrotaan Tamarista, jonka mies kuolee vailla jälkeläistä. Juuda kehottaa poikaansa Onia

makaamaan Tamarin kanssa jakeen 5. Moos. 25:5 mukaisesti. Näin leski voisi ”herättää eloon” kuolleen miehensä suvun. Osa tutkijoista on nähnyt Ruutin toimivan tämän käskyn mukaan, mikä kuulostaa sekin järkevältä. Ei ole ollenkan tyhmä ajatus, että Ruut olisi saanut kuulla Jahvesta puolisoltaan ja anopiltaan. Hän itse sanoo, että Noomin Jumala on myös hänen Jumalansa.

7.5 Samuelin kirjat

Yksi yhtenäinen kirja

Samuelin kirjat ovat alkujaan muodostaneet yhden ainoan kirjan. Rabbiinisessa tulkintatraditiossa (esim. Babylonialainen Talmud Baba Batra 14b) puhutaan johdonmukaisesti yhdestä ainoasta kirjasta, ja kirkkoisätkin olivat tietoisia tästä (Eusebios, Kirkkohistoria VI.25.2). Masoreettien tekemäthuomiot Samuelin kirjoihin todistavat myös tästä. Niiden mukaan jakeessa 1. Sam. 28:24

on kirjan puoliväli ja Toisen Samuelin kirjan lopussa on tieto, että kirjassa on yhteensä 1506 jaetta. Lopullinen vahvistus asiasta saatiin Qumranin käsikirjoituksista. 4QSam^a sisältää molempien Samuelin kirjojen tekstit. Samuelin kirjat on käytännön syistä jaettu kahteen osaan, sillä yhtenä kokonaisuutena sitä oli vaikea mahduttaa yhteen kirjakääröön. Kirja jaettiin Saulin kuoleman kohdaltakahtia, mutta on selvää, että Toinen Samuelin kirja Daavidin kirjoittaman itkuvirren myötä liittyy läheisesti Ensimmäisen Samuelin kirjan kerrontaan. Edellä sanotun tähden molemmat Samuelin kirjatkäsitellään samassa johdannossa.

Tekstikriittisesti hankala heprean teksti

Samuelin kirjojen tallentamisprosessissa on tapahtunut jossakin vaiheessa lukuisia huolimattomia kopiointivirheitä. Septuaginta sisältää lukuisia lukutapoja, jotka ovat pidempiä ja joiden puuttuminen masoreettisesta tekstistä voidaan selittää kopiointivirheen ns. haplografian seurauksina (syynä samallatavalla päättyneet sanat tai lauseet, ns. homoioteleuton). Qumranista löydetyt hepreankielisetkäsikirjoitukset vahvistavat toisinaan Septuagintan pidemmän lukutavan olemassaolon. Suomalaisissa raamatunkäännöksissä on perinteisesti lähdetty liikkeelle masoreettisesta tekstistä, vaikka historiallisestivoisikin olla toisinaan perusteltua tukeutua useassa kohdassa varhaisempaan Septuagintan lukutapaan. KR1992 seuraa kuitenkin joissakin kohdissa Septuagintasta peräisin olevia lukutapoja.

Samuelin kirjojen sisältö

Samuelin kirjat kertovat kuninkuuden synnystä (1. Sam. 1-15) sekä Israelin ensimmäisten kuninkaiden Saulin ja Daavidin historiaa. Daavidin historia jakautuu kolmeen pääosaan: 1) Daavidin nousu valtaan, jolloin hän joutuu pakenemaan Saulia, perustuu vanhempaan kirjalliseen traditioon (1.Sam. 16 – 2. Sam. 4). 2) Daavidin dynastian ja Jerusalemin valinta (2. Sam. 5-8) ovat keskeisiä teologisia teemoja Samuelien kirjoissa ja niiden vaikutushistoria Vanhassa testamentissa, myöhemmässäjuutalaisuudessa ja kristillisessä teologiassa on suunnaton. Daavid valitsee Jerusalemin Jumalanpalvelemisen paikaksi (2. Sam. 5-6), ja sinne rakennetaan Salomon aikana temppeli. Daavidin suvulleluvataan ikuinen kuninkuus (2. Sam. 7), ja tälle lupaukselle perustuu

messiasusko. Jumalalle uskollinen kuningas Messias polveutuu Daavidista. Hän on ”Daavidin poika”.3) Daavidin vallanperimyshistoriassa (2. Sam. 9-20) kerrotaan, kuinka jotkut Daavidin pojista kuolevat jakuinka Salomosta lopulta tulee kuningas. Samuelin kirjojen lopussa (2. Sam. 21- 24) on erilaisia Daavidinaikaan liittyviä varhaisempia dokumentteja. Niiden tarkoituksena on antaa lisää tietoa Daavidin ajantapahtumista.

Kuninkuuden synty Israelissa

Ensimmäinen ja Toinen Samuelin kirja on osa laajempaa historian kerrontaa, ns. deuteronomististahistoriankirjoitusta (5. Moos., Joos., Tuom., 1.-2. Sam. ja 1.-2. Kun.). Kirja on koottu erilaisista varhaisistatraditioista, joita deuteronomistit tunsivat pakkosiirtolaisuuden aikana 500-luvulla eKr. Näistämerkittävimmät koskivat 1) kuninkuuden syntyä Israelissa, 2) Daavidin nousua valtaan sekä

3) Daavidin poikien vallanperimyshistoriaa. Kuninkuuden syntyyn vaikutti erityisesti filistealaisten

muodostama uhka. Israelilaiset joutuivat sen tosiasian eteen, ettei heimoyhteisön avunantoperiaate ollut enää elinvoimainen. Israelin heimot olivat asettuneet asumaan asuinalueilleen ja kamppailivatomissa oloissaan eri vihollisia vastaan, kuten Tuomarien kirjoissa säilyneissä traditioissa olinähtävissä. Vielä deuteronomistienkin välittämissä traditioissa on nähtävissä, kuinka kuninkuudensyntyminen aiheutti teologisen ongelman Israelissa. Varhaisissa runollisissa teksteissä IsraelinJumalaa, Jahvea, oli ylistetty kansan todellisena Kuninkaana (ks. esim. 2. Moos. 15). Heimoyhteisössä oli omat johtajansa, mutta yhteistyötä ja sotilaallista avunantoa oli edesauttanut voimakas tunne siitä, että Jahve kuninkaana yhdistää heimot. Hän saapuu Siinailta kansansa avuksija heimot kerääntyvät yhteen sotimaan Israelin vihollisia vastaan (ks. 5. Moos. 33; Tuom. 5; Ps. 68;Hab. 3). Historian saatossa sosiologiset lainalaisuudet olivat kuitenkin heikentäneet heimoyhteisön yhteenkuuluvuutta. Paimentolaisista oli tullut maanviljelijöitä, ja jokaisella heimolla oli omat tärkeät kulttipaikkansa. Tarvittiin uudistusta, kun filistealaisten uhka kasvoi ja heidän vaikutusvaltansa alkoi ulottua Juudan ja Samarian vuoristoseuduille asti.

Israelin kuninkuuden syntymiseen voi liittyä Tell Qeiyafasta vuonna 2008 löydetty ostrakon (saviruukun palanen), johon on kirjoitettu seemiläistä kirjoitusta. Teksti on äärimmäisen vaikea tulkita, mutta yksi varteenotettava mahdollisuus on pitää sitä varhaisena heprealaisena tekstinä (jokaon poikkeuksellisesti kirjoitettu vasemmalta oikealle). Teksti ajoitetaan paleografisin perustein noin vuoteen 1000 eKr. Fragmentaarinen teksti voidaan tulkita siten, että siinä kehotetaan palvelemaanJumalaa eikä sortamaan lähimmäisiä; toiseksi siinä sanotaan, että

”miehet ja päälliköt ovat asettaneet kuninkaan”, ja että tällä kuninkaalla on palvelijoita. Tell Qeiyafaa onpidetty israelilaisena paikkana, sillä sieltä ei ole löytynyt yhtään sian luita toisin kuin yleensä Kanaaninmaan arkeologisista paikoista, jotka varmuudella eivät ole israelilaisia asuinpaikkoja. Mikälitulkinta on oikea, kyseessä voisi olla teksti, joka viittaa Saulin kuninkuuteen Israelissa. Tekstintarkoituksena on silloin tiedottaa paikallisia israelilaisia uudesta poliittisesta tilanteesta. Samuelin kirjojen mukaan israelilaisten onnistui kuninkuuden myötä taistella tehokkaammin filistealaisiavastaan.

Daavid apologia

Kirjalliselta tyylilajiltaan Daavidin valtaanousukertomus muistuttaa muinaisen Lähi-idän apologiakirjallisuutta. Daavidin nousu valtaan tapahtui olosuhteissa, jotka hyvinkin herättivät keskustelua israelilaisten keskuudessa. Ensinnäkin Daavid voitiin nähdä kuninkuuden riistäjäksi. Eiköhän anastanut itselleen kuninkuuden Saulilta ja tämän pojalta Joonatanilta? Toiseksi Daavidin tiedettiinmajailevan israelilaisten vihollisten filistealaisten luona, ja vieläpä aikana, jolloin Saul ja Joonatansaivat surmansa taistelussa filistealaisia vastaan (1. Sam. 31; 2. Sam. 1). Eikö Daavid siis saanutitselleen kuninkuuden Israelin vihollisten avulla? Kolmanneksi Saulin sotapäällikkö Abner saisurmansa, kun oli yhteydessä Daavidin miehiin (2. Sam. 3). Eikö siis Daavid surmauttanut hänet?Neljänneksi Daavidin miehet surmasivat Saulin suvun kruununperillisen Isbaalin (Isboset) (2. Sam. 4).Mahtoiko Daavid olla tuonkin murhan takana? Viidenneksi Daavid antoi määräyksen, että seitsemänSaulin sukuun kuuluvaa miestä oli surmattava (2. Sam. 21). Halusiko Daavid raivata

tieltään mahdollisia kruununsa uhkaajia? Erilaisia huhuja liikkui Israelissa ja Daavid halusi antaa asioista oikean kuvan.

Hattusilis-apologia muotohistoriallisena vertailuna

Heetin kuninkaan Hattusilis III:n apologia 1200-luvulta eKr. sisältää monia retorisia vastaavuuksia kuin mitä voidaan löytää Daavidin valtaannousuhistoriasta. Hattusilis III tuli kuninkaaksi karkotettuaanveljenpoikansa valtaistuimelta. Apologiassaan hän haluaa kertoa asioiden oikean laidan. Seitsemässä yksityiskohdassa Hattusilisin apologia vastaa Daavidista annettua kuvaa Samuelin kirjoissa.

Jumalatar Ishtar haluaa nostaa Hattusilisin valtaistuimelle, koska on mielistynyt häneen. Vastaavalla tavalla Samuelin kirjat kertovat, kuinka Jumala valitsee Daavidin Saulin tilalle.
Ishtar kertoo Hattusilisille etukäteen, että hänestä tulee kuningas. Hänen ei tule kapinoida, vaan odottaa Ishtarin hoitavan asian. Samalla tavalla Daavidin kerrotaan suhtautuneen Sauliin. Hän ei halunnut surmata Saulia (1. Sam. 20; 24; 26), vaan odotti Jahven järjestävän omalla tavallaan vallanvaihdon. Tämä toteutui lopulta, kun filistealaiset surmasivat Saulin ja Joonatanin (1. Sam. 31; 2. Sam. 1).
Hattusilisin nousu valtaan kuvataan yksityiskohtaisesti. Ensiksi hän oli virkamies isänsä hovissa, sitten hänestä tuli Ishtarin pappi. Veljensä Muwataliksen hallituskaudella hänestä tuli kuvernööri jasitten Heetin armeijan päällikkö. Hän johdatti Heetin armeijan Egyptiä vastaan kuuluisassa Kadesintaistelussa (1259 eKr.). Vastaavalla tavalla Daavidin nousu valtaan kuvataan Samuelin kirjoissa.Ensiksi hän pääsee Saulin hoviin muusikoksi (1. Sam. 16). Sitten hänen onnistuu voittaa Goljat (1.Sam. 17). Hänestä tulee taitava sotapäällikkö ja Saul alkaa kadehtia ja vainota Daavidia. Vaikeuksienkeskellä hän pakenee Saulia, mutta lopulta saa kansan suosion taakseen (2. Sam. 2).
Ishtar tukee Hattusilisia monien vaikeuksien keskellä. Vastaavalla tavalla Jahve antaa tukensa Daavidille, joka joutuu pakenemaan henkensä edestä Saulia. Monien yksityiskohtien avulla kerrotaan syyt siihen, miksi Daavid joutui filistealaisten puolelle. Samalla annetaan yksityiskohtaista tietoa siitä, kuinka Daavid toimi ovelasti filistealaisten keskuudessa. Erityisesti kerrotaan, ettei Daavid saanut osallistua ratkaisutaisteluun israelilaisia vastaan, sillä filistealaiset sotapäälliköt eivät luottaneet Daavidiin sataprosenttisesti (1. Sam. 29).
Hattusilis voittaa Heetin viholliset, mikä on osoituksena Ishtarin ja muiden jumalten suosiosta. Daavidin voitot kuvataan samalla tavalla. Hän onnistuu, koska Jahve on antanut hänelle siunauksensa.
Hattusilis tukee kaikin tavoin veljenpoikansa Urhi-Tesupin nousua valtaistuimelle. Sitten kerrotaan, kuinka tämä alkoi pelätä Hattusilisia. Lopulta tilanne kärjistyi siihen pisteeseen, että Hattusilisin oli otettava valtaistuin itselleen. Daavidin ja Saulin pojan Joonatanin ystävyys on keskeisessä asemassa Samuelin kirjojen kerrontaa. Yksityiskohdalla halutaan vakuuttaa, ettei Daavidin tarkoitusollut riistää kuninkuutta itselleen, vaan tukea Joonatanin pääsyä valtaistuimelle.

Daavid puhuu itsestään Joonatanin palvelijana (1. Sam. 20:8). Hän sepittää itkuvirren Saulin ja Joonataninkuoleman johdosta (2. Sam. 1) ja ilmaisee näin julkisesti surunsa.

Hattusilis ei surmannut Urhi-Tesupia, vaan karkotti hänet maasta. Samuelin kirjoissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, kuinka Daavid ei mielistynyt Abnerin eikä Ishbaalin murhiin. Hän tappoi heidän surmaajansa ja teki näin tiettäväksi Israelissa, ettei hän ollut murhien takana. Daavid ei myöskään tilaisuuden tullen surmannut Saulia (1. Sam. 24; 26), vaan jätti hänet henkiin.

Tällä tavalla Samuelin kirjat siis kuvaavat Daavidin valtaannousua. Vastaavuudet Hattusilis III:n apologiaanantavat hyvän syyn olettaa, että deuteronomistinen historiankirjoittaja on tallettanut luotettavalla tavallaDaavidin varhaista historiaa.

Daavidin vallanperimyshistoria kertoo siitä, millä tavalla Salomon onnistuu saada valtaistuin haltuunsa. Daavidin pojista Amnon kuolee verikoston seurauksena, koska hän oli raiskannutDinan (2. Sam. 13). Toinen Daavidin pojista Absalom kuolee, kun hän ryhtyy kapinaan isäänsä vastaan(2. Sam. 15-18). Samuelin kirjojen teema jatkuu Kuningasten kirjojen alkuun. Siinä Adonia yrittää riistääitselleen vallan (1. Kun. 1-2), mutta hänkin menettää lopulta henkensä. Näin Daavidin pojat yksitoisensa jälkeen siirtyvät syrjään Salomon tieltä. Daavidille luvattu ikuinen dynastia (2. Sam. 7) onnykyisessä muodossaan muotoiltu Salomon vallan kunniaksi.

Samuelin kirjojen keskeiset teologiset teemat

Samuelin kirjojen teologia painottaa sitä, että kuninkuus syntyi Israelissa profeetallisessa ohjauksessa. Vaikka kuninkuudelle löytyi paljon vastustusta niin teologisesti (Jahve on Israelin kuningas; Tuom. 8:22-23; 1. Sam. 8:5-7) kuin sosiologisesti (kuningas riistää heimojen johtajilta vallan; 1. Sam. 8:10-18) niin Samuel antoi kuninkuudelle oikeat suuntaviivat. Näin Deuteronomistinen historiankirjoitus ilmaisi sen, että kuninkuus oli periaatteessa mahdollinen vaihtoehto. Kuninkaan oli kuitenkin pysyttävä uskollisena Jumalan lain asetuksille (ks. 5. Moos. 17:14-20). Mielenkiintoisena yksityiskohtana Samuelin kirjoissa on liitonarkun seikkailu Israelin kulttipaikasta Siilosta Filistean alueelle ja takaisin Israelin puolelle (1. Sam. 4-6) päätyen lopulta Jerusalemiin (2. Sam. 6). Liitonarkkuun sidottu Jahve epiteetti ”Hän jonka valtaistuinta kerubit kannattavat” muistuttaa siitä, että inhimillisen kuninkuuden rinnalla Jerusalemissa on Jahve todellisena kuninkaana (ks. edelleen esim. Ps. 2; 72; 110).

Samuelin kirjat ja Uusi testamentti

Kuninkuuden syntyminen ja Daavidille annettu lupaus ikuisesta kuninkuudesta (2. Sam. 7) on teologinen perusta juutalaiselle messiasuskolle. Uudessa testamentissa Jeesus esitetään Daavidin jälkeläisenä. Jerusalemin valinta Jumalan palvelemisen paikaksi on Psalmeissa luonut runsaasti Siion-keskeisiä tekstejä, jotka Uudessa testamentissa nähdään esikuvina kristillisestä seurakunnasta.Uudessa testamentissa ei laiteta pääpainoa maanpäälliseen Jerusalemiin, vaan taivaalliseen Siioniin(Gal. 4:26; Hepr. 12:22-24; Ilm. 21-22).

7.6 Kuninkaiden kirjat

Kuninkaiden kirjojen sisältö

Kuninkaiden kirjat jatkavat siitä, mihin Samuelin kirjat päättyivät. Samuelin kirjojen luvuissa 2. Sam. 9-20on käsitelty sitä, kenestä tulee Daavidin seuraaja. Amnon ja Absalom olivat saaneet surmansa, jaKuninkaiden kirjat alkavat siitä, kuinka Adonia ja Salomo kilpailevat Daavidin vanhoilla päivillä kruununperimyksestä. Septuagintassa puhutaankin neljästä kuninkaiden kirjasta siten, että Samuelinkirjoja kutsutaan Ensimmäiseksi ja Toiseksi Kuninkaiden kirjaksi, ja silloin siis meidän tuntemammeKuninkaiden kirjat olisivat Kolmas ja Neljäs Kuninkaiden kirja.

Kuninkaiden kirjat voidaan jakaa mielekkäästi neljään historialliseen jaksoon, joiden sisältöä jatkossa kuvataan tarkemmin.

1. Kun. 1-2	Salomon valtaannousu
1. Kun. 3-11	Salomon hallituskausi
1. Kun. 12 – 2. Kun. 17	Israelin ja Juudan kuningaskuntienhistoriaa
2. Kun. 18-25	Juudan kuningaskunnan viimeiset vaiheet

Tekstikriittisesti haastava heprean teksti

Tekstihistorian kannalta Kuninkaiden kirjat muodostavat mielenkiintoisen haasteen Raamatun tutkijoille. Septuaginta on paikoitellen tallettanut huomattavasti erilaisen tekstimuodon. Monissa kohdissa Septuaginta sisältää laajemman tekstin kuin mitä on heprean tekstissä (pitkät jakeet on jaettunumeroilla): 1. Kun. 2:35a-o; 2:46a-l; 12:24a-z; 16:28a-h; 2. Kun. 1:18a-d. Erityisesti lisäyksellä 1. Kun.16:28a-h on myös tulkinnallista merkitystä, sillä se on sama kuin heprean teksti ja monien Septuagintankäsikirjoitusten lukutapa jakeissa 1. Kun. 22:41-51.

Kuninkaiden kirjojen neljä historiallista jaksoa

Ensimmäinen osa on 1. Kun. 1-2. Siinä kerrotaan, kuinka Daavid oli antanut määräyksen seuraajastaan. Salomosta olisi tuleva kuningas isänsä jälkeen. Salomon velipuoli Adonia suunnittelee kuitenkin toisin. Hän haluaisi kuninkuuden itselleen, mutta epäonnistuu yrityksessään.Jännittävät tapahtumat johtavat siihen, että Salomosta tulee lopulta kuningas, ja ennen kuin hänenisänsä kuolee, hän saa tältä tärkeän ohjeen: ”Muista, mihin Herra sinun Jumalasi, sinua velvoittaa.Kulje hänen teitään ja noudata hänen säädöksiään ja määräyksiään, ja hänen lakejaan ja hänenliittonsa ehtoja, jotka ovat Mooseksen laissa – ja silloin toteutuu se,

minkä Herra on minusta sanonut: ’Jos poikasi pysyvät oikealla tiellä ja ovat koko sydämestään ja sielustaan vilpittömiä minua kohtaan, Israelin valtaistuimella on aina oleva sinun sukusi mies’”. Aluksi Salomo noudattikin tätä ohjetta, mutta myöhemmin kerrotaan hänen lukuisista vierasmaalaisistavaimoistaan (1. Kun. 11:1-8; ks. edelleen 2. Moos. 34:10-17). He viettelivät hänet pois todellisen Jumalanluota. Saarnaajan kirjassa ja Laulujen laulussa on joskus nähty kuvattuna vanha Salomo, jokamurheellisena ja katkerana muistelee typeriä tekojaan.

Toinen osa on 1. Kun. 3-11. Siinä kuvataan Salomon hallituskautta. Salomosta ja hänenviisaudestaan ja rikkaudestaan kirjoitetaan ylistävästi. Huomionarvoista on, ettei Salomon toimintaakuitenkaan nähdä kovinkaan viisaana. Hän ei kuunnellut isänsä antamia ohjeita, vaan

suosi epäjumalanpalvelua vaimojensa mieliksi. Hänen kasvattamansa poika Rehabeam toimi myös tyhmästi. Hän ei kunnioittanut vanhempien ihmisten neuvoja, vaan ikäistensä ylimielisiä neuvoja jasyöksi valtakunnan poliittiseen kriisiin (1. Kun. 12). Salomon elämän alkuvaiheista kirjoitetaan kuitenkin ylistävästi. Yksi syy tähän on se, että hän rakennutti temppelin Jerusalemiin, josta sittemmintuli jumalanpalveluksen keskus. Salomon aikana Israelin hallinto uudistui merkittävästi. Luvussa 1.Kun. 4 mainitaan Salomon virkamiehet, jotka hallinnoivat valtakunnan eri osia.

Ilmeisesti yksi tämän uudistuksen tavoite oli tehostaa veronkeruuta ns. verotyötä. Salomon rakennusprojektit olivat Kuninkaiden kirjojen mukaan massiivisia. Hän rakennutti temppelin Herralle,itselleen ja monille vaimoilleen taas palatseja. Hän linnoitti useita strategisesti tärkeitä kaupunkeja. Tällaiseen rakennustoimintaan tarvittiin paljon miestyövoimaa. Salomo määräsikin alamaisilleentyövuorot rakennusprojekteillaan. Verotyöt olivat kansalle raskas taakka. Kun Salomo kuoli, hänen poikansa Rehabeam astui valtaan. Deuteronomisti kuvaa, kuinka valtakunta hajosi kahtia. Hänmainitsee syyksi sen, ettei Rehabeam keventänyt raskasta työtaakkaa, vaan lisäsi sitä entisestään (1.Kun. 12). 1. Sam. – 2. Kun. ylistävät Daavidin ja Salomon hallitsemistaitoja. Tutkijat ovat kuitenkinkiinnittäneet huomiota lukuisiin kapinoihin Daavidin aikana (Absalom, 2. Sam. 15- 18, ja Seba 2. Sam.20) ja alaisten tottelemattomuuteen (Joab). On ajateltu, että valtakunta natisi jo valmiiksi liitoksissaan.Se, ettei Rehabeam keventänyt työtaakkaa oli viimeinen silaus.

Kolmas osa on 1. Kun. 12 – 2. Kun. 17. Tässä osassa puhutaan jakautuneen valtakunnan, Israelin (pohjoinen valtakunta) ja Juudan (eteläinen valtakunta) historiasta. Siinä kerrotaan näiden valtakuntien kuninkaista, sodista, Eliasta ja Elisasta ja lopulta pohjoisen valtakunnan tuhoutumisesta. Historiantutkimuksen kannalta Kuninkaiden kirjojen yksi mielenkiintoisimpia aiheitaon Israelin ja Juudan kuninkaiden hallitusvuodet, jotka on onnistuttu ajoittamaan melko tarkkaan, kutenluvussa 3 on edellä jo todettu. Koska Kuninkaiden kirjat on koottu lähteistä myöhemmin jadeuteronomistinen redaktori on myöhemmin muokannut tekstiä, muutamissa ajoituksissa on virheitä.Nämä virheet voidaan kuitenkin paikantaa melko tarkkaan ja osoittaa kuinka deuteronomistinen redaktori on työstänyt kuninkaallisista arkistoista saamiaan tietojaan. Redaktori on myös välittänyt huolellisesti kuninkaallisista arkistoista peräisin olevia tietoja Israelin ja Juudan käymistä sodista.Nämä on mainittu yksityiskohtaisesti luvussa 4.

Kuningasten kirjojen historian tapahtumat antavat Raamatun lukijalle mahdollisuudenankkuroida Israelin historia muinaisen Lähi-idän tapahtumiin. Monet Kuningasten kirjoissa kerrotut tapahtumat ovat säilyneet myös arkeologisissa kaivauksissa löydetyissä egyptiläisissä,assyrialaisissa, aramealaisissa, moabilaissa ja babylonialaisissa piirtokirjoituksissa.

Kuningasten kirjojen seikkaperäinen kronologia antaa meille mahdollisuuden ajoittaa kuninkaiden aikakaudet melko tarkkaan. Kuningasten kirjojen tiedot ovat niin hyvin sopusoinnussa Raamatun ulkopuolisten lähteiden kanssa, että meillä on täysi syy olettaa kirjoittajan tunteneen Israelin ja Juudankuninkaiden aikakirjoja ja niihin tallennettuja tapahtumia. Tällaisiin meille säilymättömiin lähteisiinkirjoittaja viittaakin usein (1. Kun. 11:41; 14:19, 29; 15:7, 23, 31; 16:5, 14, 20, 27; 22:39,

46; 2. Kun. 1:8; 8:23; 10:34; 12:20; 13:8, 12; 14:15, 18, 28; 15:6, 11, 15, 21, 26, 31, 36; 16:19;

20:20; 21:17, 25; 23:28; 24:5; ks. myös 2. Aik. 9:29).

Neljäs osa 2. Kun. 18-25 kuvaa Juudan viimeisiä vaiheita ennen pakkosiirtolaisuutta. Hiskian elinaikana Sanherib uhkasi valloittaa Jerusalemin, mutta jostain syystä hän ei tehnyt sitä, vaanvetäytyi. Jakeessa 2. Kun. 19:35 (= Jes. 37:36) kerrotaan, kuinka Herran enkeli löi kuoliaaksi 185 000miestä. Tutkijat ovat yrittäneet selittää tätä ihmeellistä tapahtumaa. Varteenotettava selitysmalli onrutto, sillä enkeli-kuvaa on käytetty Vanhassa testamentissa, kun puhutaan ruton leviämisestä (esim.2. Sam. 24). Sanheribin joukkojen piirittäessä Jerusalemia leiriin olisi iskenyt paha rutto, joka pakottiheidät vetäytymään. Rutto ei pelastanut kuitenkaan Juudaa ajautumasta Assyrian vero-orjuuden alle.Lisäksi Juudan maa oli hävitettynä – tästä tuhosta on säilynyt eläviä kuvauksia profeettojen kirjassa(ks. Jes. 1:4-9; Miika 1:8-16).

Kuninkaiden kirjojen keskeiset teologiset teemat

Kuningasten kirjat tuovat keskeisesti esille deuteronomistisen historiankirjoituksen sanoman aikana,jolloin se kirjoitettiin. Israelin kansa ensiksi ja sitten Juudan kansa rikkoivat Jumalan liiton ja siksi sekä Israelin kuningaskunta (2. Kun. 17) että Juudan kuningaskunta (2. Kun. 24-25) tuhoutuivat. Tuhonkeskellä on kuitenkin toivo jäljellä. Jumala lupaa kuulla kansan rukoukset, kun se maastaan poisajettuna kääntyy Herran puoleen (1. Kun. 8). Kuninkaiden kirjat päättyvät siihen, kuinka vuonna 597 eKr. pakkosiirtolaisuuteen viety Jojakin armahdetaan, ja hän saa syödä Babylonian kuninkaanNebukadnessarin pöydässä (2. Kun. 25:27-31).

Kuningasten kirjojen teologia liittyy laajemmin Viidennen Mooseksen kirjojen ja siihenperustuvien Joosuan, Tuomarien kirjojen ja Samuelin kirjojen teologiaan. Se keskittyy kahden kuningaskunnan historiaan ja niiden kansallisiin katastrofeihin. Monissa Kuningasten kirjojenteksteissä kehotetaan noudattamaan liiton sääntöjä, jotka on kirjoitettuna Mooseksen kautta annetussalaissa (= Viides Mooseksen kirja; 1. Kun. 2:3; 8:9, 53, 56; 2. Kun. 14:6; 18:4, 6, 12;

21:8; 23:25). Israelin kansan pakkosiirtolaisuutta perustellaan yksityiskohtaisesti (2. Kun. 17:7-23). Temppelin rakentamisen yhteydessä Salomoa ja israelilaisia muistutetaan siitä, että heidän tulee elääJumalan säädösten mukaan, jotta temppeli saisi aina olla rukouksen ja palvelun paikkana Jerusalemissa(1. Kun. 6:11-13). Temppelin vihkiäisissä Salomo rukoilee ja viittaa mahdollisuuteen, että temppelihävitetään ja kansa joutuu syntiensä vuoksi pakkosiirtolaisuuteen, kun se ei ole seurannut Jumalan tahtoa (1. Kun. 8:46-53). Monilla esimerkeillä lukijaa valmistetaan hyväksymään se, että Jerusaleminhävitys ja kansan pakkosiirtolaisuus johtuivat kansan synneistä. Jumala on kuitenkin luvannut kuullamyös pakkosiirtolaisuuteen joutunutta kansaa, kun se kääntyy Jumalan puoleen.

Kuninkaiden kirjat ja Uusi testamentti

Kansan syyllisyys ja sen saama rangaistus (pakkosiirtolaisuus) tulevat kaikkein selvimmin esille Kuninkaiden kirjoissa. Kansa syöstään poliittiseen ahdinkoon, josta se ei enää kykene itse nousemaan.Ainoaksi toiveeksi jää Jumalan anteeksiantamus ja armo. Kuninkaiden kirjat antavat aavistuksen siitä, millä tavalla synnin seuraukset sitovat ihmisen kosmisesti avuttomaan tilanteeseen. Uudessa testamentissa, niin Jeesuksen opetuksissa kuin Paavalin teologiassa, tulee esille synnin valta.Ihminen on synnin orja (Joh. 8:34; Room. 6:16) tai myyty synnin alaisuuteen

(Room. 7:21-24). Hänen ainoa toivonsa on, että Jumala armahtaa häntä. Salomon rukous temppelinvihkimisen yhteydessä kiteyttää hyvin Jumalan halun antaa anteeksi, kun kansa syntiensä vuoksi onviety pakkosiirtolaisuuteen (1. Kun. 8:46-51): ”Jos he tekevät syntiä sinua vastaan – eihän ole ihmistä,joka ei tee syntiä – ja sinä vihastut heihin ja jätät heidät vihollisten armoille, niin että nämä vievät heidätvangeikseen omaan maahansa, lähelle tai kauas, ja jos he sitten siinä maassa, jonne heidät on viety,tekevät parannuksen, kääntyvät puoleesi ja

vangitsijoittensa maassa anovat sinulta armoa sanoen: ’Olemme tehneet väärin, olemme tehneet syntiä, olemme rikkoneet sinua vastaan’, ja jos he vankeina vihollistensa maassa koko sydämestään ja sielustaan kääntyvät puoleesi ja rukoilevat sinua suunnaten kasvonsa kohti omaa maataan, sitä, jonka sinä annoit heidän isilleen, kohti kaupunkia, jonka sinä valitsit, ja temppeliä, jonkaminä olen sinulle rakentanut, niin kuule asuinsijaasi taivaaseen heidän pyyntönsä ja rukouksensa jaanna heille oikeutta. Anna kansallesi sen synnit anteeksi, millä tavoin se onkin sinua vastaan rikkonut, jasalli sen päästä vangitsijoittensa armoihin, niin että he säälivät sitä.

Onhan se sinun oma kansasi, jonka toit pois Egyptin sulatusuunista.”

7.7 Aikakirjat

Aikakirjojen sisältö

Aikakirjat ovat syntyneet joskus persialaisajalla 400- tai 300-luvulla eKr. Usein Esran ja Nehemian kirjatliitetään myös kronistin historiankirjoitukseen. Näin ollen kronistinen historianteos 1.-2. Aik.

+ Esra + Nehemia muodostaa laajan Israelin historian kuvauksen Aadamin päivistä aina Nehemian aikaan asti.

Kronistin päälähteenä on ollut deuteronomistinen (= dtr) historiankirjoitus (5. Moos.

– 2. Kun.). Kronistin teos eroaa kuitenkin monessa suhteessa dtr-historiasta. Ensinnäkin se kattaa laajemman aikavälin aina Aadamista alkaen. Toiseksi se keskittyy kuvaamaan ainoastaan Juudan kuningaskunnan historiaa jättäen kokonaan syrjään Israelin kuningaskunnan vaiheet. Kolmanneksi kirjan sisältö ja teologia poikkeavat oleellisesti dtr-historiasta. Deuteronomistinen historiateos on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, ja sen perusteemana on kansan syyllisyys Jumalan edessä. Jumala oli pitkämielinen ja uskollinen monien sukupolvien ajan, mutta hänen kärsivällisyytensä kansan tottelemattomuutta kohtaan lopulta päättyi. Tuloksena oli Jerusalemin hävitys ja Daavidin dynastian tuhoutuminen. Dtr-historian ongelmana on, kuinka Jumalan kansa voi jatkaa

olemassaoloansa vaikka sen Jumala on kokenut ”tappion” pakanajumalille. Vastaus on kansan uskottomuus. Katastrofi on kohdannut kansaa sen uskottomuuden tähden, ei siksi että Jumala olisi kärsinyt tappion. Kronistinen historiankirjoitus taas on syntynyt persialaisajalla, jolloin Jumalan kansasai elää ulkonaisesti melko rauhassa, tosin poliittisesti kylläkin riippuvaisena Persian mahdista. Kuten dtr-historialla samoin myös kronistilla on selkeä sanoma välitettävänään oman aikansa ihmisille. Kronistin perussanomaksi voitaisiin sanoa: ei epäonnea ilman syyllisyyttä, ei syntiä ilmanrangaistusta.

Muutamissa kohdissa kronisti täydentää dtr-historian esitystä ja antaa ilmeisesti tarkemmankuvauksen historian tapahtumista. Näitä ovat:

Joosian kulttireformin ajoitus 2. Aik. 34:3-7 (vrt. 2. Kun. 22:23).
Joosian aikana käydyn Megiddon taistelun kuvaaminen (2. Aik. 35:20ss; vrt. 2. Kun. 23:29-30).
Hiskian rakennuttama Siiloan tunneli (2. Aik. 32:30).
2. Aik. 11:5-10 (Rehabeamin linnoittamat kaupungit).
2. Aik. 16:1-6 (Aasan ja Benhadadin liitto).
Alkuperäiset nimet Esbaal ja Meribbaal (nimien lopussa baal, vrt. mm. Adonija, jonka nimen lopussaJahven nimi –jah; 1. Aik. 8:33-34, 9:39), jotka dtr-historiassa on muutettu nimiksi Iisboset jaMefiboset (nimien pääte merkitsee ”häpeää”, ks. esim. 2. Sam. 4:4, 8).

Mooseksen lain ja profeettojen kunnioitus

Kronistin suhtautuminen vanhoihin traditioihin on valaiseva. Kirjan kirjoittamisen aikana kansa tutkivanhoja kirjoituksia, erityisesti Mooseksen lakia, ja piti niitä pyhinä. Esimerkiksi luvun Neh. 8 mukaan Esra luki kansalle Mooseksen lakia. Kronistin teoksessa arvostus Mooseksen lakia ja Vanhantestamentin profeettakirjoja kohtaan näkyy monessa kohdassa. Kronistin

”raamattunäkemys” on vaikuttanut myös hänen tapaansa esittää kansan historian vaiheet

Aikakirjoissa. Seuraavat neljä seikkaa voidaan panna merkille:

Harmonisointi. Kronisti tarkastelee käyttämiään lähteitä yhtä arvokkaina kyselemättä tarkemminniiden syntyhistoriaa. Siksi hän voi yhdistellä niitä. Esimerkiksi luvun 1. Aik. 15 mukaan leeviläisettuovat arkin Jerusalemiin. Luvussa 2. Sam. 6 ei puhuta leeviläisistä mitään, sen sijaan esimerkiksijakeissa 4. Moos. 4:15; 5. Moos. 10:8 on määräys, että juuri leeviläisten tulee kantaa arkkia. Kronisti onyhdistänyt lain ja historiallisen tapahtuman toisiinsa (mikä sinänsä saattaa olla todellisuudessatapahtunutkin). Toisena esimerkkinä voitaisiin mainita jakeet 2. Aik. 7:9-10, joiden mukaan Salomopäästi kansan lähtemään kotiin 23. päivänä seitsemännessä kuussa toisin kuin jakeessa 1. Kun. 8:66,missä mainitaan lähtöpäiväksi vain juhlan 8. päivä. Syy tähän kronistin tarkennukseen löytyy lehtimajanjuhlaa käsittelevästä laista (3. Moos. 23:34-43).
Parantelu. Jakeiden 2. Kun. 23:21-22 mukaan pääsiäistä ei oltu vietetty Juudassa tai Israelissa kuningasten aikana ennen kuin vasta Joosian hallituskaudella. Kronisti tarkentaa tätä kuvaa väittämällä, että jo Hiskia olisi järjestänyt pääsiäisjuhlan Juudassa (2. Aik. 30). Se ei kuitenkaan kronistinkaan mukaan onnistunut. Vaikka tätä traditiota ei tarvitsekaan pitää kronistin mielikuvituksen tuotteena, on kuitenkin havaittavissa kronistin halua idealisoida Hiskian hallituskautta. Parhaiten tämä näkyy luvussa 2. Aik. 32, jossa Sanheribin sotaretkeä Juudaan kimppuun kuvataan. Kun jakeissa 2. Kun. 18:13-16 kerrotaan Sanheribin omien selontekojenkin mukaisesti kauheasta hävityksestä, joka kohtasi Juudaa vuonna 701 eKr. (vrt. Jes. 1:4-9, 22:1-14), alkaa luvun 2. Aik. 32 esitys toteamuksella, että Sanherib yritti valloittaa Juudan varustettuja kaupunkeja (1: ”... ryhtyi piirittämään varustettuja kaupunkeja valloittaakseen ne”). Jerusalemin ihmeellinen pelastuminen vuonna 701 on tehnyt kronistiin niin suuren vaikutuksen, että hän on tahtonut kuvata koko Hiskian hallituskauden positiivisessa valossa (ks. myös 2. Kun. 18:5).
Typologia. Typologialla tarkoitetaan sitä, että varhainen historian tapahtuma tai henkilö on esikuvatulevalle tapahtumalle tai henkilölle. Typologialla on suuri merkitys kronistin teologiassa.

Jakeessa 2. Aik. 5:13b halutaan kuvata Salomon temppelin loistoa samoilla sanan käänteillä kuin Ilmestysmajan loistoa jakeissa 2. Moos. 40:34-35: ” ... pilvi täytti huoneen, Herran temppelin.” VastaavastiJoasin järjestämä rahan keruu temppelin korjaamista varten kerrotaan autiomaassa tapahtuneen rahankeruun tavoin (2. Aik. 24, vrt. 2. Moos. 35:20-29).

Parhaiten typologinen tulkinta näkyy Abijan, Asan, Josafatin ja Hiskian aikaisissa puheissa, joita on kutsuttu myös ”leeviläisiksi saarnoiksi”. Näissä leeviläisissä saarnoissa on nähtävissä, kuinka monet profeettakirjoista lainatut sanankäänteet on tulkittu typologisesti. Seuraava taulukko valaisee asiaaparemmin:

2. Aik. 15:2-7	Jer. 29:13-14 (= 2b), Jer. 31:15-16 (= 7b)
2. Aik. 16:7-9	Sak. 4:10b (= 9a), 1. Sam. 13:13 (= 9b)
2. Aik. 19:6-7	5. Moos. 10:17, Sef. 3:5
2. Aik. 20:15-17	1. Sam. 17:47 (=15), 2. Moos. 14:13 (=17)
2. Aik. 20:20	Jes. 7:9b
2. Aik. 29:5-11	Jer. 29:18
2. Aik. 32:7-8	Joos. 10:25, Jer. 17:5, Jes. 7:14 (=Immanuel!)
1. Aik. 28:2-10	Ps. 132:7-8, 1. Moos. 49:8-12

Myöhemmin juutalaisuudessa kehitettiin ns. gezera sawa-metodi eli ”samanlaisten ilmaisujen vertailu” (= Hillelin toinen tulkintasääntö; ks. lukua 12.5). Kronistilla on tämän metodin siemen käytössä!

Syyn ja seurauksen laki. Ehkä merkittävin sisältöä koskeva metodi lähteiden tulkinnassa on kronistin näkemys siitä, että jokainen sukupolvi seisoo tai kaatuu kuninkaansa, voidellun kanssa. Kerta toisensa jälkeen kronisti antaa selityksen sille, miksi onnettomuus/siunaus tapahtui Juudan kansalle. Onnettomuus oli seurausta siitä, ettei Jumalan sanaa oltu toteltu, kun taas kuuliaisuus tuo aina mukanaan siunauksen.

Saulin kuolema selitetään sillä, että hän kävi noitavaimon luona neuvoa kysymässä (1. Aik. 10:13). Siisakin ryöstöretki Jerusalemiin ajoittuu Rehabeamin 5. hallitusvuoteen sen tähden, että hän 4. hallitusvuotenaan oli luopunut Herran laista (2. Aik. 12:1, vrt. 1. Kun. 14:25-26). Asan sairaudelle (vrt.1. Kun. 15:23) löytyy selitys hänen vainoistaan Jumalan uskollisia profeettoja kohtaan (2. Aik. 16:7-12).Josafatin laivaston tuhoutuminen selittyy hänen liittoutumisella jumalattoman Ahasjan kanssa (2. Aik. 20:35-37, 1. Kun. 22:49). Kronisti antaa deuteronomistin kuvaamille onnettomuuksille selityksentottelemattomuudesta. Näin hän tekee esimerkiksi Ussian sairauden kohdalla (2. Kun. 15:5). Syyksilöytyy kuninkaan röyhkeä käyttäytyminen Herran temppelissä (2.

Aik. 26:16-21). Toisaalta menestymiselle löytyy selitys Jumalan lakien noudattamisesta. Kun deuteronomisti kuvaa Manassen jumalattomaksi kuninkaaksi (2. Kun. 21:1-18), joka kuitenkin hallitsi hämmästyttävän kauan, peräti 55 vuotta, kronisti tahtoo antaa tälle pitkälle hallitukaudelle selityksen. Se löytyy Manassen nöyrtymisestä (2. Aik. 33:11-16).

Nämä monet esimerkit voivat synnyttää kysymyksen, väärentääkö kronisti historiaa vaionko hänellä hämmästyttäviä uusia lähteitä, joiden avulla hän tulkitsee historiaa. Asia voidaan nähdäseuraavasti: Kronistin tarkoituksena on korostaa Jumalan sanan seuraamisen tärkeyttä, joka onilmoitettu Mooseksen kirjoissa ja profeettojen sanoissa (vrt. mm. leeviläiset saarnat). Hän on

tietoisesti halunnut korostaa jumalattomien kuninkaiden hallituskaudella tapahtuvia onnettomuuksia rangaistuksina ja taas vanhurskaiden kuninkaiden hallituskaudella tapahtuvia Herran pelastustekoja. Tässä merkityksessä kronisti ei halua kirjoittaa historiaa kriittisesti vaan tarkoituksella käyttää historiantapahtumia opettaakseen syyn ja seurauksen lakia. Kronistin esittämillä tapahtumilla on historiallinenydin (esim. Jerusalemin ihmeellinen pelastuminen Hiskian aikana), mutta hän haluaa käyttää niitä tuodakseen esiin ihmisten nähtäväksi muuten niin salaiseksi jäävän syyn ja seurauksen lain. Hänkärjistää onnettomuuksia ja Herran pelastustekoja sen mukaan onko kyseessä jumalaton tai vanhurskaskuningas. Asafin mietevirressä (Ps. 73) esiin tuleva ongelma pahojen ihmisten menestymisestä jääkronistin käsittelyn ulkopuolelle – ilmeisesti tarkoituksella. Kronisti haluaa opettaa seurakuntaansa kutenapostoli Paavali galatalaisia (Gal. 6:7- 10): mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.

Kronistin syyn ja seurauksen lain opettamisessa näkyy selvästi hänen arvostuksena Jumalan ilmoitusta kohtaan. Kukaan ei voi rikkoa Jumalan käskyjä saamatta siitä rangaistusta ennemmin tai myöhemmin. Vastaavasti se, joka vaeltaa uskollisesti Herran teitä, saa viimein varmasti nauttia Jumalan siunausta.

Daavidin suku

Kronistia on syystä luonnehdittu messiaanisten traditioiden säilyttäjäksi. Daavid on hänelle ehdotonihannekuningas. Tämä näkyy jo Aikakirjojen alussa, missä kronisti esittää sukuluetteloja. Ne alkavatsukuluettelolla Adamista aina Iisakiin asti, sitten kerrotaan lyhyesti Esaun jälkeläiset (1. Aik. 1), jonkajälkeen luetellaan Jaakobin eli Israelin pojat. Sitten seuraa välittömästi Juudan sukuluettelo (2. Aik. 2),minkä jälkeen päästäänkin jo Daavidin suvun esittämiseen (1. Aik. 3). Vasta Daavidin sukuluettelonjälkeen luetellaan tarkemmin muiden Jaakobin poikien suvut (1. Aik. 4-8). Viimeiseksi esitellään Saulinsuku (1. Aik. 9), minkä jälkeen mainitaan lyhyesti Saulin kuolema (1.

Aik. 10), jotta päästäisiin varsinaiseen asiaan: Daavidin, ihannekuninkaan, hallituksen kuvaamiseen.Daavidin seikkailuja ympärileikkaamattomien filistealaisten luona ei kerrota, samoin jätetäänkertomatta Daavidin lankeemus Batseban kanssa sekä Absalomin kapina. Daavid kuvataan todelliseksiihannekuninkaaksi, joka on typos tulevalle messiaalle. Daavidin jälkeläiset eivät oikeastaan hallitseIsraelia vaan Jumalan valtakuntaa (1. Aik. 28:5).

Daavid kuvataan myös ikäänkuin toiseksi Moosekseksi, jolla on hallussaan temppelin malliaivan kuten Mooseksella aikoinaan (1. Aik. 28:11, vrt. 2. Moos. 25:9,40). Daavid kehottaa kansalaisiaantuomaan temppelin rakentamiseen vapaaehtoisia uhreja, kuten Mooses aikoinaan (1. Aik. 29:3-4, vrt.2. Moos. 25 ja 35). Jumalan tekemää liittoa Daavidin kanssa pidetään jakeessa

2. Aik. 13:5 lujana kuin Jumalan ja Aaronin poikien välillä vallitseva suolaliitto (4. Moos. 18:19).

Käsite ”ikuinen suolaliitto” (bĕrît melaḥ ^côlām) perustuu siihen, että jokainen uhri tuli suolata. Siksi suolasta tuli pysyvän liiton merkki (3. Moos. 2:13). Pieni suolamäärä maustaa koko ruuan. Siksi lisäämälläsuolaa pieni määrä, voitiin kaikille aterialle osallistujille antaa sama makuelämys. Näin ollen Daavidinsuvulla on merkittävä asema Aikakirjoissa. Daavidin suvun asema tulee selvemmäksi myös kronistintavasta esittää Israelin ja Juudan historia. Hän ei kuvaa lainkaan pohjoisen

kuningaskunnan historiaa, vaan tulkitsee Jerobeamin valitsemisen kuninkaaksi (1. Kun. 12) kapinaksi Jumalan valtakunnan hallitussukua vastaan (2. Aik. 13:6-12).

Kaikki nämä ylistävät lausunnot Daavidin suvusta voidaan ymmärtää vain yhdellä tavalla:Jumala haluaa tulevaisuudessa uudistaa Daavidin suvun hallituksen Israelissa. Jumalan kansanhistoria on ollut ja tulee olemaan sidoksissa Daavidin sukuun. Ei siis ihme, että kronisti on tallettanutDaavidin jälkeläisten nimet monen sukupolven ajan pakkosiirtolaisuuden jälkeisenäkin aikana (1. Aik.3:18-24). Hän on ilmeisesti halunut seurata Daavidin suvun historiaa aina omaan aikaansa asti.

Suhtautuminen samarialaisiin

On paljon puhuttu siitä, että kronisti suhtautui poleemisesti samarialaisiin. Tämä on epäilemättä totta,koska samarialaiset olivat Esran ja Nehemian aikana Jerusalemin katkeria vihollisia, jotka yrittivätestää temppelin rakentamisen (Esra 4) ja Jerusalemin muurin pystyttämisen (Neh. 4).

Edelleen kronistin polemiikki Samariaa kohtaan näkyy hänen suhtautumisestaan pohjoiseen kuningaskuntaan, Israeliin (Jerobeamin ”kapina”). Tämä poliittinen valtakamppailu Samarian ja Jerusalemin välillä 400-luvulla johti sittemmin myös kirkkaaseen uskonnolliseen vastakkainasetteluun: samarialaiset vastaan juutalaiset, mikä näkyy mm. Uudessa testamentissa. Epäilemättä uskonnollisella alalla olierimielisyyksiä Jerusalemin ja Samarian välillä jo 400- luvullakin.

Toisaalta kronistilla näyttää olevan myös sympatioita siihen, että samarialaisillakin on mahdollisuus tulla osallisiksi Jerusalemin temppelin pyhyydestä. Esimerkiksi Hiskian järjestämän pääsiäisjuhlan (2. Aik. 30) tarkoituksena oli kutsua myös pohjoisen kuningaskunnan alueella asuvia mukaan (siis kronistin aikana samarialaisia). Vaikka Hiskian aikana ei onnistuttu, voidaan teksti tulkitailmaisuksi, että ovet Jerusalemin temppeliin ovat auki.

Jumalan suuret teot historiassa

Kronistin historianteos antaa hyvän kuvan siitä, millä tavalla Jumalan johtamaan historiaan tulee suhtautua. Jumalan suuret teot ovat nähtävissä historian tapahtumissa ja siksi niistä tulee ottaa oppia.

Jumalalla on yhtenäinen suunnitelma kansansa varalle. Vaikka Jumalan suvereeni historian johtaminen ei aina ole näkyvää, niin hänen suunnitelmansa kulkevat kuitenkin väistämättä eteenpäin.Ne ovat tosin niin paljon korkeammalla, ettei ihminen kykene niitä aina käsittämään, saati sittenhallitsemaan omilla loogisilla päätelmillään (vrt. Jes. 55:8-9).
Jumalan ilmoituksesta on otettava vaarin. Jumalan kansalla on vastuu historian vaiheissa ojentautua Jumalan sanan mukaisesti piittaamatta yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista virtauksista.
Syyn ja seurauksen laki pätee Jumalan hallitsemassa maailmassa. Jos Herran sanastaluovutaan, seurauksena on ennemmin tai myöhemmin kirous ja rangaistus. Jumalan sanassapitäytyminen

johtaa lopulta varmasti voittoon ja siunauksen perimiseen, usein tässäkin elämässä, mutta viimeistään kuoleman tuolla puolen.

Aikakirjat ja Uusi testamentti

Aikakirjoissa annetaan ensimmäinen varsin osuva esimerkki siitä, kuinka vanhoja kirjoituksia tulee tulkita ajankohtaisesti ja esikuvallisesti. Jumalan kansan uskoa ohjaa Jumalan ilmoitus, joka on annettu tiettyinä historian hetkinä. Jumalan ilmoitus Vanhassa testamentissa on tärkeä kristityillekin.Monet Vanhan testamentin asiat aukeavat typologisesta näkökulmasta. Juuri typologinen Raamatuntulkinta on ollut merkityksellinen kristityille (ks. luku 13.2). Esimerkiksi Mooseksen uhrilait muistuttavat kristittyjä Jeesuksen uhrikuolemasta ristillä. Daavid – niin idealisoitu kuin hänen kuvansa kronistilla onkin – on esikuva Jeesuksesta. Kronisti antaa aavistuksen siitä, millä tavalla uusi Daavid toimiisaattaakseen ihmiset todelliseen yhteyteen Jumalan kanssa. Kronisti vaikenee Daavidin synneistä,jotta lukija ymmärtäisi paremmin, millainen on kerran oleva ”Daavidin poika”, jolle huudetaanHoosianna, Herra pelasta!

7.8 Esra-Nehemian kirja

Esra-Nehemian kirjan sisältö

Esran ja Nehemian kirjat on erotettu kahdeksi eri kirjaksi länsimaalaisessa perinteessä. Ne ovat usein sijoitettu heti Aikakirjojen perään. Ne nimittäin jatkavat melko tarkalleen siitä, mihin Aikakirjatpäättyvät. Esra ja Nehemia erotetaan omiksi kirjoikseen tiettävästi ensimmäisen kerran Origineenkirjoituksissa. Hän kuitenkin sanoo itse, että heprealaisessa perinteessä Esran ja Nehemian kirjat ovatyksi ja sama. Luvussa 2 on jo todettu, että Josefus on kirjoituksissaan laskenut kaanoniin kuuluvien kirjojen määrän, ja hänen laskelmansa tulevat parhaiten ymmärretyksi, mikäli Esra-Nehemia on yksiteos. Sardeen piispa Meliton on kutsunut Esra- Nehemian kirjaa Esran kirjaksi. Varhaisimpienkäsikirjoitusten mukaan teokset kuuluvat yhteen, eivätkä varhaiset kommentaattoritkaan erottaneetniitä toisistaan.

Esra-Nehemian kirja voidaan jakaa neljään osaan:

Esra 1-6	Jerusalemin temppelinjälleenrakennus
Esra 7-10	Esran reformi
Neh. 1-7	Jerusalemin muurien jälleenrakennus
Neh. 8-13	Nehemian reformi

1. Esdras

Mielenkiintoisen haasteen Esra-Nehemian kirjan sisältöön antaa ns. Kreikkalainen Esran kirja (eli 1. Esdras), johon on otettu mukaan Aikakirjojen loppuluvut, suurin osa Esran kirjan sisältöä sekä Nehemiankirjan se osa, jossa viitataan Esran toimintaan. On keskusteltu, onko 1. Esdras osoitus siitä, että Esrankirja olisi ollut osa suurempaa kokonaisuutta, kronistista historiankirjoitusta. Tätä ajatusta on tuettu sillä,että Toinen Aikakirja päättyy ikään kuin kesken lauseen. Toisaalta monet tutkijat katsovat tällaisenpäätöksen kuuluvan Aikakirjojen esitystapaan: Jumala pitää huolen

kansastaan. Näin ollen he katsovat myös 1. Esdrasin olevan myöhempi tekstien kompilaatio. Seuraava lista esittää vastaavuudet 1. Esdrasin sekä Aikakirjojen ja Esra-Nehemian kirjan välillä:

2. Aik. 35	1. Esd 1:1-33
2. Aik. 36	1. Esd 1:34-58
Esra 1	1. Esd 2:1-14
Esra 4:7-14	1. Esd 2:15-30a
—	1. Esd 2:30b
—	1. Esd 3
—	1. Esd 4
—	1. Esd 5:1-6
Esra 2	1. Esd 5:7-46
Esra 3	1. Esd 5:47-65
Esra 4:1-5	1. Esd 5:66-73
Esra 5	1. Esd 6:1-22
Esra 6	1. Esd 6:23 – luku 7
Esra 7	1. Esd 8:1-27
Esra 8	1. Esd 8:28-67
Esra 9	1. Esd 8:68-90
Esra 10	1. Esd 8:91-9:36
Neh. 7:73-8:12	1. Esd 9:37-55

Vastaavuudet osoittavat ensinnäkin sen, että 1. Esdrasin kirjoittaja on jostakin syystä jättänyt Nehemianhuomiotta. Hän ei pidä häntä tärkeänä – mikä on outoa siksi, että Nehemia teki myös tärkeitä Jerusalemintemppeliin liittyviä uudistuksia (ks. Neh. 10). Joidenkin tutkijoiden mukaan 1. Esdras olisi tämän vuoksivarhainen teos, jolloin Nehemian rooli ei vielä ollut keskeisesti esillä. Tätä näkemystä on vaikea kuitenkintodistaa oikeaksi.

Temppelin jälleenrakennus

Esra-Nehemia kirjan tapahtumat sijoittuvat Persian vallan aikaan 400-luvulla eKr. Luvuissa Esra 1-6 kerrotaan, että Kyyros antoi pakkosiirtolaisuuteen ajettujen juutalaisten palata kotiinsa ja rakentaauudelleen Jerusalemin temppeli, joka oli tuhottu 586 eKr. Ensimmmäisten paluumuuttajien joukossaoli Shesbassar, joka suunnitteli rakentaa uudelleen temppelin (Esra 1). Kuitenkin vasta Dareioksen aikana vuonna 520 eKr. tapahtunut paluumuutto Serubbabelin johdolla johti temppelin varsinaiseenrakennusprojektiin, kuten luvuista Esra 2-3 sekä Haggain ja Sakarjan kirjan luvuista 1-6 voidaan lukea.Uusi temppeli vihittiin käyttöön 515 eKr. Serubbabelin mukana palasi suuri joukko pakkosiirtolaisia, jaheidän johtajansa lahjoittivat varojaan temppelin rakentamiseen. Serubbabel on ollut Persian ajallamerkittävä henkilö. Hän toimi käskynhaltijana Juudassa ja hänestä puhutaan ylistävästi monissa teksteissä, mm. luvussa Sak. 4. Serubbabelin ohella pakkosiirtolaisuudesta palasi monia Jerusalemintemppelin palveluväkeen kuuluvien leeviläisten jälkeläisiä: laulajia, pappeja, portinvartijoita ja temppelipalvelijoita. Pakkosiirtolaiset pystyttivät alttarin ja aloittivat uhritoimitukset, kun temppelinperustukset oli laskettu. Se pystytettiin samalle

paikalle kuin missä Salomon rakennuttaman temppelin alttari oli sijainnut. Näin uhrikultin katsottiinjatkavan samaa jumalanpalvelusta kuin ennen pakkosiirtolaisuuden aikaa.

Arameankielinen dokumentti jakeissa Esra 4:11-22 muodostaa oman ongelmansa, sillä seon ajoitettu kuningas Kserksesin aikaan (Esra 4:6) eli siis selvästi Serubbabelin ajan jälkeen. Kyseessäon mahdollisesti ollut Esran aikainen dokumentti, siinä kun viitataan Jerusalemin muurien rakentamiseen ja projektin keskeytykseen. Näin Nehemian kirjan alku, jossa viitataan Jerusalemin muurien tuhoutumiseen (Neh. 1:3), liittyisi tähän. Tässä tapauksessa dokumenttia jakeissa Esra4:11-22 olisi käytetty uudessa asiayhteydessä. Esran lukujen kronologia on hankala tässä suhteessa,mutta oleellinen tieto tulee kuitenkin luvussa Esra 6. Temppeli valmistuu ja ensimmäinen juhla onpääsiäisen viettäminen. Sitä vietettiin ilmeisesti myös sen muistoksi, että Herra oli pelastanut kansansanyt myös Babylonian orjuudesta (ks. Jer. 16:14-15; 23:7-8).

Esran reformi

Luvuissa Esra 7-11 kerrotaan Esrasta, hänen tulostaan Jerusalemiin ja hänen mukanaan muuttaneista. Esra oli pappi, Aaronin sukua, oppinut ja Mooseksen lain asiantuntija. Hänen tehtävänsäoli yksinkertainen, mutta ei helppo: saattaa voimaan Jumalan ja Persian kuninkaan laki (Esra 7:25-28).Persian kuningas suhtautui yleensä myönteisesti useimpiin uskontoihin. Ne hän näki välineinä hallita,mutta myös pitää rauha maassa. Tunnemme Egyptistä Udjahorresnet nimisen miehen, joka vastaavasti sai Persian viranomaisilta tehtäväksi tehdä ajankohtaiseksi Egyptin uskonnolliset lait.Esran reformi tulee ymmärretyksi tämän vastaavan historiallisen tilanteen valossa. Se ei ollut vainhänen oma henkilökohtainen yrityksensä saattaa Mooseksen laki voimaan Jerusalemissa, vaan taustalla oli myötämielisen Persian valtakunnan halu järjestää jumalanpalvelusmenot vakiintuneidenuskonnollisten tapojen mukaan.

Esran luvuissa 9-10 puhutaan seikkaperäisesti ongelmasta, joka uhkasi Juudan yhteiskunnan olemassaoloa. Monet juudealaisista olivat menneet naimisiin vierasmaalaisten vaimojen kanssa, ja ilmeisesti näiden avioliittojen myötä myös vieraat uskonnolliset vaikutteet tunkeutuivat Juudaan ja Jerusalemiin. Esra toimi määrätietoisesti ja vaati, että kaikki seka-avioliitot olipurettava ja naiset ja lapset lähetettävä pois. Taustalla oli ilmeisesti Mooseksen lain säädös, jonka mukaan israelilaisilla ei ole oikeutta avioitua vierasmaalaisten (toisen uskonnon harjoittajien) kanssa (2. Moos. 34:10-17). Esran ankaran vaatimuksen rinnalla on hyvä muistaa Ruutin kirjan sanoma.Siinä vierasmaalainen moabilainen nainen haluaa palvella Israelin Jumalaa, ja hänen avioliittonsaBoaksen kanssa saa suuren siunauksen. Moabilaisesta naisesta tulee Daavidin ja siten myös Messiaanesiäiti (ks. luku 7.4).

Jerusalemin muurien rakennusprojekti

Nehemian kirjan luvut Neh. 1-7 keskittyvät tärkeään historialliseen tapahtumaan, jonka seurauksena Jerusalemista tuli keskeinen poliittinen ja uskonnollinen keskus Palestiinassa, nimittäin muurienrakentamiseen. Nehemian kirja alkaa ilmeisesti sillä, kuinka Esran aikaisempi yritys rakentaa muurit(ks. Esra 4:11-22) estettiin väkivalloin. Nehemia kuulee kaupungin surkean tilan. Hän rukoilee jatunnustaa Jumalalle omat sekä kansan synnit. Nehemia käyttää hyväkseen

suhteita Persian viranomaisiin ja saa lopulta tehäväkseen rakentaa Jerusalemin muurit. Esra- Nehemian kirjassa tehdään selkoa siitä, että samoin kuin temppelin rakentamista niin myös muurien rakentamista vastustettiin. Vastustus tuli nimeomaan Samarian taholta.

Luvuissa Neh. 1-7 kirjallinen esitys on usein ”minä”-muodossa. On ehdotettu, että Nehemian kirjan nykyinen versio perustuisi Nehemian kirjoittamaan biografiaan, jossa hän puolustautuu erilaisiasyytöksiä vastaan. Nehemian määrätietoiset otteet johtivat esimerkiksi siihen syytökseen, että hän yrittäisiottaa kuninkuuden itselleen Jerusalemissa, vaikka hän ei kuulunut Daavidin sukuun (Neh. 6:1-14). Huhupuheet kiersivät, ja Nehemiaa pidettiin jonkinlaisena pyrkyrinä, joka kuvitteli itsestään liikoja.Nehemia joutui puolustautumaan, ja kirjoitti oman selostuksen tapahtumista minä-muodossa. Tämäselostus olisi näin ollen pohjana sille, mitä saamme lukea Esra-Nehemian kirjasta.

Nehemian reformi

Muurien rakentamisen lisäksi Nehemia teki merkittäviä uskonnollisia uudistuksia Jerusalemissa. Monet tärkeät toimet, dokumentit ja listat on lueteltu luvuissa Neh. 8-13. Nehemia järjesti jumalanpalveluksen Jerusalemin temppelissä. Eri ryhmien päälliköt antoivat lupauksensa lain noudattamisesta (Neh. 10). Hänen ja Esran johdolla kansa alkoi toimia Mooseksen antamien lakien mukaan. Nehemian ja Esran aikana toteutettiin mm. julkinen synnintunnustus, jossa kansa katui syntejään ja tunnusti ne (Neh. 9; vrt. Esra 9). Nehemia piti huolta myös siitä, että esimerkiksi sapattikäskyänoudatettiin sulkemalla Jerusalemin muurit (Neh. 13:15-22).

Esra-Nehemian kirja ja Uusi testamentti

Esra-Nehemian kirjan päähenkilöt antavat esimerkillisen kuvan siitä, millä tavalla tulee toimia päämäärätietoisesti Jumalan antamien ohjeiden mukaan. Rukoukset luvuissa Esra 9 ja Neh. 9 ovat esimerkillisiä siitä, kuinka kansa lähestyy Jumalaa katuvana mutta luottavaisena (vrt. esim. Apt.

4:24 ja Neh. 9:6). Esra-Nehemian kirja muistuttaa myös siitä, ettei kristityn tule sitoutua millään tavallavieraiden jumalten palvelemiseen esimerkiksi avioliiton kautta (2. Kor. 6:14-18).

7.9 Esterin kirja

Esterin kirja sijoittuu Persian aikaan, koska sen alussa mainitaan kuningas Kserkses. Epäselväksi jää kuitenkin kenestä Kserkses nimisestä kuninkaasta on kysymys, sillä tämän nimisiä kuninkaita hallitsiPersiassa useita (ks. luku 3). Esterin kirja poikkeaa muista Vanhan testamentin kirjoista monella tapaa.Siinä ei puhuta kertaakaan Jumalasta. Tosin jakeissa Ester 4:13-14 on nähtävissä, että Mordokai odottaaavun tulevan juutalaisille tavalla tai toisella, ja tämä apu tulee ilmeisesti Jumalalta. Mutta Jumalaa ei jakeissa mainita suoraan. Jumalan puuttuminen kokonaan hepreankielisestä Esterin kirjasta oninnostanut myöhempää kreikankielistä kääntäjää lisämään lukuisia rukouksia ja Jumalaan viittaaviatekstejä kirjaan (ks. luku 11).

Esterin kirjan voi jakaa seuraaviin osiin. Se alkaa (Ester 1-2) Kserkseen juhlista, joiden loppupuolella hän haluaa näyttää vaimonsa kaikille vierailleen. Vaimo kieltäytyy tulemasta paikalle.Tarinan alkuosan lopussa kuningas suuttuu puolisolleen ja järjestää ”kauneuskilpailun”,

jonka pääpalkintona on päästä kuningattareksi. Juutalainen nainen, Ester, voittaa kilpailun ylivoimaisesti ja pääsee kuningattareksi. Ensimmäinen osa pättyy Mordokain, Esterin kasvattajan, antamiin ohjeisiin. Esterin ei tule kertoa olevansa juutalainen. Toisessa osassa, Ester 3:1-8:2, kirjan juonietenee ja syvenee. Agagin jälkeläinen, Haman, ylennetään korkeaan arvoon ja kaikki saavat käskyn osoittaa hänelle kunnioitusta ja arvostusta. Monet tekevätkin niin, mutta Mordokai kieltäytyy, sillä hänon juutalainen. Tämän kuullessaan Haman raivostuu ja haluaa Mordokain lisäksi tappaa kaikki juutalaiset. Kirjan juonen kannalta on tärkeä huomata, että Haman on amalekilaisen kuninkaan Agagin jäkeläinen. Luvussa 1. Sam. 15 kerrotaan Saulin käymästä sodasta amalekilaisia vastaan.Ensin Saul säästi Agagin, mutta jakeen 15:33 mukaan Samuel tappoi tämän lopuksi. Esterin kirjan juoniperustuu siihen, että Saulin hellämielisyys Agagia kohtaan johti siihen, että joku tämän jälkeläinen olijäänyt henkiin. Haman polveutui Agagista ja on kasvatuksessa saanut vihamielisen asenteen juutalaisiavastaan. Nyt hän haluaa kostaa juutalaisille. Haman alkaa punoa juonia, jotka päätyvät Mordokaintietoon. Mordokai pyytää apua Esteriltä. Tähän pyyntöön liittyy Esterin kirjan kaunis sanoma, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan: Ester on tullut kuningattareksi juuri vaikeita aikoja varten – taustalla onilmiselvästi Jumalan johdatus – Ester punoo omat juonensa, joiden avulla hän hankkii itselleen kuninkaansuosion ja paljastaa Hamanin pahuuden. Kuningas suuttuu ja hirttää Hamanin – puussa, jonka Hamanoli pystyttänyt Mordokaita varten. Kirjan päätösosassa, Ester 8:3-10:3, Hamanin suunnitelmat tuhotakaikki juutalaiset tehdään tyhjäksi. Juutalaiset pelastuvat ja tuhoavat ne, jotka halusivat heille pahaa.Tämän kaiken kunniaksi aletaan viettää purim-juhlaa. Esterin kirja on säilynyt heprealaisessakaanoinissa juuri tämän vuoksi – se selittää, mistä purim-juhla on peräisin.

8. Runokirjat

8.1 Jobin kirja

Jobin kirjan sisältö

Jobin kirjan sanoma koskettaa ihmiselämän kipeimpiä kokemuksia. Jumalan luomassa maailmassa tapahtuu paljon pahaa. Kuka on viime kädessä vastuussa pahan toteutumisesta? Voiko ja haluaako Jumala suojella omansa pahuudelta? Jobin kirja alkaa kertomuksella, kuinka Saatana saa vallan tuhotahurskaan Jobin omaisuuden, tappaa hänen lapsensa ja runnella hänen terveytensä. Jobin luoksesaapuu kolme ystävää ja heidän välillään alkaa vuoropuhelu. Kukaan heistä ei tietysti tiedä, millainenkeskustelu Saatanan ja Jumalan välillä on käyty (Job 1-2). Lukija sen sijaan tietää, että Job on hurskaseikä hän kärsi syntiensä takia.

Ystävät yrittävät vakuuttaa Jobille, että hän on tehnyt joitakin salaisia syntejä, minkä seurauksena hän nyt joutuu kärsimään. Hänen tulisi kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää armoa.

Ystävät ovat siis vakuuttuneita siitä, että syyn ja seurauksen laki toimii aina johdonmukaisesti maailmassa:hurskas menestyy, kun taas jumalaton saa siunauksen. Jobin omatunto on kuitenkin

puhdas. Hän ei alistu ystävien painostuksen alla, vaan vaatii Jumalaa vastaamaan hänelle. Koko vuoropuhelu keskittyy tämän teeman ympärille. Job tietää, että vain Jumala voi häntä auttaa, muttaJumala näyttää toimivan hänen vihollisenaan. Kirjan mukaan Jobin usko on Jumalalle mieleen. KuitenkinJobia nuhdellaan siitä, että hän kärsimyksen hetkellä puhuu Jumalasta niin kuin tämä muka ei välittäisiomistaan tai olisi valmis rankaisemaan jumalattomia. Jumalan ei kuitenkaan tarvitse vastata heti.Kärsivä ihminen saa luottaa siihen, että Jumala hallitsee tilanteen silloin, kun ihminen itse ei enääkykene ymmärtämään elämänsä koettelemuksia.

Jobin kirjan rakenne on selkeä:

Job 1-2	Johdantokertomus
Job 3-28	Jobin dialogi kolmen ystävän kanssa
Job 29-31	Job vetoaa Jumalaan ja haluaa vuoropuheluun hänenkanssaan
Job 32-37	Elihun puheenvuoro johdantona Jumalan vastaukseen
Job 38:1-42:6	Jumala vastaa Jobille
Job 42:7-17	Loppusanat

Lähi-idän muotohistoriallisia vastaavuuksia

Muinaisessa Lähi-idässä ajateltiiin, että ihmiselämän tapahtumia ohjattiin jumalten maailmasta käsin. Ihmistä kohdanneet onnettomuudet tai sairaus olivat merkkeinä siitä, että jumalat olivat jonkinrikkomuksen tai muun syyn tähden suuttuneet hänelle. Tällaisessa tilanteessa ihmisellä oli mahdollisuus kääntyä oman henkilökohtaisen suojelujumalansa puoleen ja pyytää häntä auttamaan. Suojelujumala toimi ikään kuin ihmisen asianajajana jumalten kokouksessa.

Yksi parhaimpia esimerkkejä on Ludlul bel nemeqi (”Ylistän viisauden herraa”), joka kertoo vanhurskaan kärsijän koettelemuksista. Babylonian pääjumala Marduk vihastui häneen ja hylkäsi hänet, minkä seurauksena myös kärsijän henkilökohtaiset jumalat hylkäsivät hänet.

Marduk karkotti myös enkelin, joka oli kulkenut hurskaan rinnalla ja suojellut häntä (vrt. Job 33:19- 24).Runossa tapahtuu käänne, kun kärsijä näkee neljä unta. Niissä hänelle ilmoitetaan, että Marduk tulee armahtamaan hänet.

Toinen Jobin kirjan rakennetta läheisesti muistuttava teksti on ns. Babylonialainen teodikea, jossa kärsivä ihminen puhuu ystävänsä kanssa. Ystävä suhtautuu kumppaniinsa sympaattisesti jamyötäelävästi, kun taas Jobin kirjassa ystävät yrittävät saada Jobin tunnustamaan salaiset rikoksensa.

Kärsimyksen ongelma

Tilanne Jobin kirjassa on toinen kuin muinaisen Lähi-idän vastaavissa kärsimystä kuvaavissa teksteissä, joissa kärsijä saattoi turvautua oman suojelujumalansa apuun. Job uskoo ainoastaan yhteenJumalaan, jonka tahdon mukaan asiat maailmassa menevät. Jos siis Jobin koettelemukset ovattapahtuneet Jumalan sallimuksesta, kuka voi siis häntä auttaa? Jobin vuoropuhelut ystäviensä kanssaporautuvat tähän vaikeaan ongelmaan.

Job tunnustaa, että on vain yksi Jumala, joka voi auttaa. Yhden ainoan kerran Job käyttääJumalan nimeä Jahve, ja siinä hän tunnustaa (Job 12:9), että Herra on tehnyt kaiken. Hän

on myös Jobin elämän onnettomuuksien takana. Tämä ei johda Jobia hylkäämään Jumalaa, vaan päinvastoin luottamaan häneen entistä lujemmin (Job 9:33; 16:19-20; 19:25-26). Koettelemusten keskellä Job tunnustaa, ettei ole ketään muuta Jumalaa, kuin Jahve yksin, ja Jahvelta tulee sekä hyväettä paha (5. Moos. 6:4; 32:39). Jobin kirja ei kuitenkaan opeta, että Jahve itse tekisi aktiivisesti pahaa,vaan hän sallii pahan toteutua. Pahan tekijänä kirjassa on Saatana.

Jobin kirja on annettu lohdutukseksi sellaisiin tilanteisiin, joissa kärsimys ylittää ihmisenkäsityskyvyn. Kärsimys pyyhkii hyökyaaltojen lailla ihmisen ylitse tuhoten paljon ja hukuttaen hänetepätoivoon. Jobin kirjan sanoma on, että kärsimyksen keskellä ihmisellä on oikeus ja Jumalan antamavelvollisuus haastaa hänet taisteluun ja vuoropuheluun.

Saadia Gaonin kommentaari

Juutalaisen oppineen Saadia Gaonin (882-942 jKr.) kirjoittama kommentaari Jobin kirjan on varsin valaiseva. Islamilaisessa teologiassa käytiin 800- ja 900-luvuilla ankara teologinen riita ashariittien jamutasiliittien välillä. Kiista koski sitä, millä tavalla Allahin kaikkivaltius ja maailmassa tapahtuvat onnettomuudet liittyvät toisiinsa. Ashariittien mukaan Allah vaikuttaa kaiken hyvän ja pahan.

Pahan tapahtuessa ihminen ei voi tehdä mitään muuta kuin tunnustaa, että tämä oli Allahinoikeudenmukainen tahto. Mutasiliitit taas katsoivat, että Allahin oikeudenmukaisuudella täytyy ollajonkinlainen objektiivinen perusta. Ihmisen on voitava myös sanoa, että tätä Allah ei tahdo maailmassaan eikä hän aktiivisesti vaikuta maailmassa tapahtuvia erilaisia onnettomuuksia.

Ashariittien teologia pääsi voitolle: Allah vaikuttaa kaiken maailmassa. Juutalainen filosofi Saadia Gaoneli juuri näinä aikoina, kun mutasiliitit ja ashariitit kiistelivät Allahin kaikkivaltiudesta.

Kirjoittaessaan kommentaariaan Jobin kirjaan hän viittaa tähän teologiseen kiistaan. Hän toteaa, että Jobin kirjan perusteella ihminen voi asettaa kyseenalaiseksi sen, onko kaikki maailmassa tapahtunut viime kädessä Jumalan aiheuttamaa. Kristityn on helppo yhtyä Saadian näkemykseen. Jumalalla on kaikki valta maailmassa, ja ilman hänen sallimustaan ei maailmassa tapahdu mitään hyvää eikä pahaa. Silti Jumalan luomassa ja syntiinlangenneessa maailmassa tapahtuu paljon sellaista, mitä Jumala ei itse aktiivisesti toteuta, saati tahdo. Jostakin salaisesta syystä hän kuitenkin sallii pahan tapahtua.

Kärsimyksen syitä ei aina tule etsiä

Jobin kirjan viimeiset luvut 38-41 eivät pyri antamaan mitään järjellistä vastausta kärsimyksen ongelmaan.Ainoa vastaus on se, että Jumala hallitsee tapahtumien kulun silloinkin, kun ihminen ei sitä ymmärrä.Jumala pysäyttää Jobin ajattelemaan luomisessa tapahtunutta kaaosvesien vallan rajoittamista. Valtameren hyökyaallokot saavat lyödä rantaan pitkänkin matkan päähän, mutta lopulta tulee vastaanraja, jonka ylitse ne eivät pääse (Job 38:8-11). Samalla tavalla Jumalakin asettaa pahalle rajan, jota se eivoi ylittää. Saatana saa riistää Jobin omaisuuden, lapset ja käydä käsiksi hänen terveyteensä. MuttaJobin henkeä ei voida riistää. Jumala hallitsee pahan valtaa eikä päästä sitä yli sallitun rajan. Kärsimyksen keskellä ihminen saa luottaa siihen, että Jumalalla on kaikki valta, vaikka se ei siltänäyttäisikään.

Jobin kirja ja Uusi testamentti

Jobin syytön kärsiminen on ollut kristittyjen teologien huomion kohteena ja he ovat nähneet siinä esikuvan Jeesuksen viattomasta kärsimisestä. Erona on tietysti se, että Job tietää, ettei yksikään ihminen hänet mukaan lukien ole synnitön (Job 9). Hän ei kuitenkaan ymmärrä, miksi häntä on kohdannutsuuret onnettomuudet, sillä hänen omatuntonsa on puhdas, eikä mikään erityinen synti ole hänentunnollaan (Job 13:23-28).

Toinen tärkeä teema Jobin kirjassa on orastava ylösnousemususko, joka kulminoituu jakeisiin Job 19:25-27. Job on juuri edellä sanonut, että Jumala vainoaa häntä (Job 19:22), mutta nythän kuitenkin turvautuu samaan Jumalaan sanoilla ”minä tiedän Lunastajani elävän.” Tämä Lunastajavapauttaa hänet lopulta myös kuoleman kahleista, ja hän saa kohdata Jumalansa.

Merkillinen uskontunnustus tulee ymmärretyksi kristillisen sanoman kautta. Jeesus Kristus on Lunastaja,joka vapauttaa synnin ja kuoleman valtapiiristä. Tämä Lunastaja on itse Jumala, joka vie ihmisen Jumalaluokse.

8.2 Psalmit

Psalmien sisältö

Psalmien kirja on kokoelma Israelin jumalanpalveluselämässä käytettyjä virsiä ja rukouksia. Psalmejavoidaan verrata esim. kristillisten kirkkojen liturgisiin kirjoihin, jotka ovat olleet käytössä vuosisatojenajan. Niitä on uudistettu ja niihin on myös aina otettu mukaan uusia rukouksia ja lauluja. Vanhan testamentin Psalmit ovat käyneet läpi samanlaiset pitkät ja monimutkaiset kehitysvaiheet. Näitä psalmeja on laulettu Serubbabelin rakentaman temppelin aikana (alettiin rakentaa 520 eKr. ja vihittiinkäyttöön 515 eKr.) ja niiden heprean kieli mukailee 500- ja 400-luvun heprean kieltä. Monien psalmiensisältö juontaa juurensa aina Salomon (ensimmäisen) temppelin ajoista asti. Kristillisten kirkkojenliturgisten tekstien kehitystä voidaan seurata vuosisatojen ajalta. Psalmien varhaisempia tekstimuotojaei kuitenkaan tunneta, vaan ainoastaan kirjan viimeinen asu joskus 500- tai 400-luvulta eKr. Psalmienhistoriallisia taustoja on tämän vuoksi vaikea analysoida. Salomon temppelin aikana Daavidin sukuhallitsi Jerusalemissa ja Jumalan tekemä liitto Daavidin kanssa (2. Sam. 7) heijastui tavalla tai toisellapsalmien sisältöön. Serubbabelin temppelin aikana kuninkuutta ei sen sijaan ollut Jerusalemissa, vaanuskonnollista ja myös poliittista valtaa käyttivät ylipappi ja hänen kollegansa. Siksi ei ole aina selvää,millaista historiallista taustaa vasten psalmien sisältö tulisi lukea.

Psalmit on jaettu viiteen eri kirjaan, ilmeisesti mukaillen Viittä Mooseksen kirjaa.

Nämä osat ovat 1-41, 42-72, 73-89, 90-106 ja 107-150. Kaikki nämä osat päättyvät Jumalan

ylistykseen (Ps. 41:4; 72:19; 89:52; 106:48; 150:6). Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että Qumranista löydetyssä Psalmien käärössä Psalmien järjestys on ihan toisenlainen kuin meidänRaamatussa. Kyseessä oli ilmeisesti tietoinen kokoelma Psalmeista eikä se edustanut toisenlaistatekstitraditiota psalmeihin. Onhan vastaavanlaisia kokoelmia tehty myös kristillisiin rukouskirjoihin,hyvänä esimerkkinä Agricolan Rukouskirja (1544).

Monikerroksiset psalmit

Psalmien historiallinen tausta voi olla monikerroksinen. Yksittäinen psalmi on voinut olla alkuperäisessä muodossaan käytössä Salomon temppelin aikana, mutta pakkosiirtolaisuuden jälkeen siihen on tehty joitakin ajankohtaisia teologisia lisäyksiä. Esim. kuninkaalle annettu lupaus Jumalan varjeluksesta on voitu myöhemmin tulkita koko kansaa koskevaksi. Psalmissa 20:10 sanotaan ”Herra, anna kuninkaalle voitto! Vastaa meille, kun huudamme sinulta apua!”. Onko tämänpsalmin taustalla vanha kuningaspsalmi, joka on tulkittu niin, että kansa (= ”me”) saa elää Daavidinsaamien lupausten varassa ja odottaa Messiaan saapumista? Tällainen tulkinta saa tukea Jes. 55:3:nlupauksesta: ”Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää! Minä teen ikuisen liitonteidän kanssanne ja lupaan olla liitossani uskollinen, niin kuin olin uskollinen Daavidille.” Kristillisessäteologiassa tällainen Psalmien kuvakulma avaa tietysti mahtavat näköalat: Daavidin saama lupausluetaan kansan hyväksi! Tällöin myös Jesaja 53 saa upean ulottuvuuden, joka Uudessa testamentissa muotoillaan näin: meidän puolestamme ristin tiellä kulkee Jeesus Nasaretilainen.

Psalmeja on laulettu paljon ja ne kuvaavat syvällisesti israelilaista jumalanpalvelusta jahengellistä hurskauselämää. Vanhassa testamentissa on useita erilaisia tilanteita, joissa rukouksella onkeskeinen rooli. Yksi tärkeimmistä teksteistä on 1. Kun. 8:22-53, jossa kuvataan erilaisia tilanteita,jolloin tullaan temppeliin tai käännytään sitä päin ja rukoillaan Jumalalta apua: Temppelissä rukoiltiinDaavidin kuningassuvun (24-26) ja ihmisten välisten riita-asioiden (31-32) puolesta, vihollista vastaankärsityn tappion (33-34) tai katovuosien (35-36) johdosta. Jumalalta pyydettiin apua, kun onnettomuus oli kohdannut yksilöä tai kansaa (37-40). Myös muukalainen saattoi tulla rukoilemaan temppeliin (41-43). Jumalan puoleen käännyttiin, kun valmistauduttiin sotaan (44-45) tai kun kansaoli syntien tähden joutunut pakkosiirtolaisuuteen (46-51). Muualta Vanhasta testamentista voidaannähdä, että Jumalaa rukoiltin kansallisissa hätätilanteissa (Esra 9; Neh. 9; Dan. 9). Jumalalletunnustettiin synnit katumusrukouksessa (1. Sam. 12; 2. Sam. 12).

Pyhiinvaellus (2. Moos. 23:17; 34:23; 5. Moos. 16:16) ja uhraaminen olivat tilanteita (5. Moos. 26), joihin liittyi rukouksia. Liiton uudistus (Joos. 24), uuden kulttipaikan valinta (2. Sam. 6; Esra 3; Sak. 4:6b-10a) olivat tärkeitä kultillisia tapahtumia, joissa rukoiltiin. Sairauden kohdatessa käännyttiin Jumalanpuoleen (Jes. 38). Jeremian ns. tunnustukset muistuttavat myös rukouksia. Ne on lausuttu tilanteissa,joissa Jeremian pappiskollegat ja väärät profeetat olivat ahdistaneet häntä, ja hän pyytää Jumalaltaapua. Niihin liittyy usein myös Jumalan vastaus profeetalle (Jer. 12:1-6; 15:10-21; 17:14-18; 20:7-13). Aikakirjoissa on lainattu muutamia psalmeja. Niiden käyttö antaa mahdollisuuden ymmärtää,millaisissa yhteyksissä niitä on käytetty (ks. 1. Aik. 16).

Psalmien muotohistoriaa

Kaikkein paras kuvakulma psalmien sisältöön nousee itse Psalmien kirjasta. Psalmityyppejä voidaan erottaa vähintään kuusi erilaista:

Hymnit (tehillâ) ovat Jumalalle osoitettuja kiitosrukouksia ja ylistyksiä. Ps. 117 kuvaa hyvin tätä

tyylilajia. Siinä kehotetaan ylistämään Herraa (jae 1) ja kehotusta perustellaan, että ”Jumala on

hyvä”. Tämän jälkeen kehotetaan uudestaan ylistämään Jumalaa. Hymnejä Psalmien kirjassa ovat ainakin: 8, 19A (A tarkoittaa psalmin alkuosaa), 29, 33, 47, 65, 66A, 68, 93, 96-100, 104-106, 111,

113-114, 117, 134-136, 145-150.

Rukoukset (tefillâ) sisältävät usein valituksen ja avunhuudon Jumalan puoleen sekä lopussa kiitoksen Jumalalle siitä avusta, jonka hän antaa (tai on antanut). Ehkä juuri näiden psalmien valossatulee ymmärretyksi Jeesuksen kehotus rukoilla luottavaisesti, että Jumala kyllä vastaa. Hädässä olevarukoilija saa siis jo ahdistuksen keskellä kiittää Jumalaa siitä, että tulee saamaan avun. Tyypillisiävalituspsalmeja, joissa puhujana on ”minä”, ilmeisesti yksilö, ovat: 3-7; 9-10, 13, 17, 22, 25-28, 31, 35,38-39, 40:13-17 (= 70), 42-43, 51-52, 54-47, 59, 61, 64, 69-71, 77, 86, 88, 94:16-23, 102, 109, 120, 130,139-143. Tämän lisäksi on psalmeja, joissa kansa tai ryhmä kääntyy rukouksessa Jumalan puoleen: 12,44, 58, 60, 74, 79, 80, 83, 85, 90, 94, 123, 126, 129, 137. Ps. 80:5 sisältää heprean ilmaisun tefillat^cammeka eli ”sinun kansasi rukous”. Kiitospsalmeja ovat 18, 30-32, 40A, 52, 66B, 92, 116, 118, 120.
Kuningaspsalmit ovat saaneet nimensä Psalmin 45:2: ”minun lauluni kuninkaalle” sanoista. Tähän ryhmään on katsottu kuuluvan psalmit 2, (18), 20-21, 45, 72, 89, 101, 132, 144:1-11. Mutta kuten edellä on todettu, on hyvin mahdollista, että monet psalmeista ovat alkujaan olleet yhteydessä kuninkuuteen.
Siion-laulut esiintyy terminä Ps. 137:3. Tähän ryhmään lasketaan psalmit 46, 48, 76, 84, 87, 122 ja(132). Psalmeissa ylistetään Jumalan kaupunkia, jota Herra varjelee ja jonka juhlakokouksissa ylistetään Jumalaa.
Ps. 49:4 sisältää termit ”tiedon sanat” (chokmôt) ja ”viisaudet” (tevunôt). Puhutaanviisauspsalmeista, ja Ps. 78 avaa yhden: ”Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki. Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia, vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet.” Tähän ryhmään lasketaan psalmit 34,37, 49, 73, 78, 111, 112, 127 ja 128. Myös 139 on laskettu tähän ryhmään. Toora-psalmit eli Laki-psalmitkuuluvat myös tähän ryhmään, sillä Jeesus Siirakin kirjassa, luvussa 24, Jumalan Toora ja Viisaussamaistetaan toistensa kanssa. Toora-psalmeja ovat 1, 19B ja 119.
Juhlapsalmit ja liturgiset tekstit ovat oleellinen osa psalmeja. Psalmit 50, 81 ja 95 kuvaavatJerusalemissa vietettävää juhlailoa ja antavat aavistuksen, millaisia juhlakulkueita Jerusalemin temppelin ympärillä liikkui suurten juhlien aikana (vrt. ortodoksisen kirkon juhlakulkueet). Ps. 24 ja 118antavat kuvan siitä, miten juhlaan osallistujaa koeteltiin Jumalan sanalla, oliko hän arvollinen osallistumaan juhlaan vai ei. Tietysti jokaisen omatunto lopulta ratkaisi asian. Ps. 121 on pyhiinvaelluspsalmi, jossa lähestytään Jerusalemia. Psalmit 67, 107 ja 115 kehottavat kansaa kiittämään Herraa tämän suuresta hyvyydestä.

Jumalan kohtaaminen

Psalmit eivät ole filosofisia pohdintoja Jumalasta, vaan niissä ihminen puhuu Jumalalle, ja Jumala ihmiselle.Jumala tutkii ja näkee ihmisen (Psalmi 139). Ihminen saa huutaa Jumalalle ääneen

tuskansa, ja Jumala on luvannut vastata odottavan rukoukseen: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksiolet niin levoton” Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani” (Ps. 43:5).

Psalmit sisältävät paljon Jumalan antamia lupauksia, jotka tulevat täyttymään Jumalan pelastussuunnitelman toteutuessa. Juutalaisille Psalmien kirjassa oli monta messiaanista lupausta. Tämä näkyy parhaiten arameankielisissä käännöksissä, joita käytettiin jumalanpalvelusteksteinä Palestiinassa juutalaisten synagogissa. Monet psalmeista tulkittiin messiaanisiksi: Ps. 18, 21, 45, 61,72, 80, 89, 132. On hyvä huomata, ettei kristillisen uskon kannalta tärkeitä kristologisia psalmeja 2 ja 110ole tulkittu targumeissa messiaanisesti. Monet psalmit voidaan tulkita kristologisesti.

Psalmien johdantojakeet

Psalmien johdantojakeissa on monia teknisiä termejä, joiden alkuperää ja merkitystä ei aina tunneta.Seuraavat termit viittaavat jollakin tavalla psalmin sisältöön

Heprean sana mizmor on kaikkein yleisin termi. Se on käännetty sanalla psalmi ja kysymyksessälienee laulutyyppi, jota säestettiin kielisoittimilla. 57 psalmia sisältää tämän johdannon.
Šir esiintyy 12 kertaa psalmien alussa ja tarkoittaa “laulua”.

Maśkil on jonkinlainen mietiskelevä runo, jonka tarkoituksena on opettaa kuulijoita ymmärtämään Jumalan aivoituksia. Termi esiintyy 13 kertaa psalmien johdantojakeissa.
Miktam esiintyy kuudesti johdantojakeissa. Sen merkitys on epävarma, mutta myöhemmässä hepreassa se tarkoitti piirtokirjoitusta.
Edellä mainittu heprean rukousta tarkoittava sana tefillâ esiintyy viisi kertaa johdantojakeissa.

Samoin ylistys tehillâ on Psalmin 145 johdantojakeessa.

Heprean termin šiggājôn merkitys on epäselvä. On ehdotettu, että kyseessä voisi olla lainasana akkadinkielestä, jossa shegū tarkoittaa valituspsalmia.

Toinen tärkeä informaatio psalmien johdantojakeissa on erilaiset musiikilliset termit. Valitettavasti meilläei enää ole mahdollisuutta selvittää tarkemmin, millä tavalla eri psalmeja säestettiin tai laulettiin.Musiikilliset termit antavat kuitenkin viitteitä siitä, millaisia esityksiä psalmeista tehtiin.

Heprean lammnatseâḥ voidaan mahdollisesti kääntää “kuoronjohtajalle”. Termi esiintyy 50

kertaa.

Korahin laulut (Ps. 42; 44-49; 84; 87-88) ilmaisevat mahdollisesti laulutapaa. Esimerkiksi PsalmissaPs. 88 Korahin lisäksi mainitaan Heman. Siksi on ajateltu, että Heman on psalmin tekijä, kun taasKorahin laulut viittaisivat tiettyyn musiikilliseen esitystapaan, joka juontaa juurensa korahilaisestatraditiosta. Kyseessä voi olla myös Korahin sukuun kuuluvien leeviläisten laulajien tekemiä psalmeja.
Jedutun mainitaan Psalmien 39, 62 ja 77 johdantojakeissa.

Monikollinen neginôt merkinnee kielisoittimella näppäiltyä psalmia (Ps. 4; 6; 54-55; 61 [yksikössä]; 67; 76).
Heprean ^calamôt (Ps. 46) voi viitata korkeassa äänilajissa esitettyä laulua.
Termi šeminît (Ps. 6; 12) tulee mahdollisesti heprean sanasta “kahdeksan” ja tarkoittaa silloin

kahdeksankielistä harppua.

Heprean nehillôt (Ps. 5) merkitsee luultavasti puhallinsoitinta, mahdollisesti jonkinlaista pilliä.

Termin gittît (Ps. 8; 81; 84) tulkinnasta keskustellaan. Se voi viitata gatilaiseen soittimeen, tai Gatin kaupungista peräisin olevaan tapaan soittaa lyyraa. On myös esitetty, että termi olisi jossakin yhteydessä viininkorjuujuhlaan.
Termi sela esiintyy usein psalmeissa, ei kuitenkaan niiden johdantojakeissa. Senkin merkitys on epävarma. Yhtenä varteenotettavana mahdollisuutena on, että se viittaa välisoittoon tai taukoon.

Psalmien alussa on myös viittauksia siihen, millä tavalla psalmin melodia tulisi esittää. Seuraavat termitesiintyvät:

Termit ^cal šûšan tai ^cal šōšannîm (Ps. 45; 60; 69; 89) käännetään yleensä “niin kuin lilja, niin kuin liljat”.
On epäselvää, mitä ^cal māhalat (Ps. 53; 88) tarkoittaa. Yksi arvaus on kuorolaulu.
Heprean ilmaisu ^cal ’ajjelet haššahar (Ps. 22) tarkoittaa “niinkuin aamuruskon peura.” Jää epäselväksi, minkälainen melodia tai soittotapa psalmissa on ollut. Yhtenä mahdollisuutena voisi ollamelodian koveneminen loppua kohden. Aamulla kaikki on hiljaista, vain peura liikkuu, pian luontoherää kiitokseen ja ylistykseen. Kaikki veisaavat lopulta Jumalalle kiitosvirttä, sillä hän

pelasti kurjan ihmisen, joka huusi: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.”

Melodinen ohje ^cal jônat ’elem rehōqim (Ps. 56), “vaikeneva kyyhkynen kaukaisissa maissa”

antaa aavistuksen siitä, että melodia on voinut lopussa hiljentyä.

Heprean ilmaisu ^cal tašḥēt (Ps. 57-59; 75) tarkoittaa ”älä tuhoa”. Sen merkitystä melodisena

ohjeena on vaikea kuvitella.

Mitä ilmaisu ^cal mût labben, (Ps. 9) tarkoittaa, on epäselvää. Se voisi merkitä “pojan kuoleman johdosta”. Septuaginta on tulkinnut sen ”pojan salaisuuksien johdosta.”

Psalmeissa on myös joitakin liturgisiin ajankohtiin liittyviä viittauksia.

Sapatti mainitaan Psalmin 92 johdantojakeessa. Se on laulettu sapatinpäivänä.

Kiitosuhri (tôdâ) mainitaan Psalmissa 100. Se on veisattu kiitosuhrin yhteydessä.

Heprean ilmaisu lehazkîr viittaa ilmeisesti muistutusuhriin (Ps. 38; 70).

Psalmin 102 alku tulee ilmeisesti ottaa johdantona psalmin sisältöön: “Onnettoman rukous, kun hänon näännyksissä ja vuodattaa valituksensa Herran edessä.”
Edellä olemme jo puhuneet matkalauluista (Ps. 120-34). Ne ovat lauluja, joita pyhiinvaeltajat ovatveisanneet, kun ovat lähestyneet Jerusalemia.
Temppelin vihkiminen on kirjoitettu johdannoksi Psalmiin 30.

Historialliset johdannot

Lopuksi on vielä syytä kiinnittää huomiota historiallisiin viittauksiin psalmien alussa. Tutkijat ovat yleensä sitä mieltä, että viittaukset eivät ole aitoja. Ongelmana on silloin se, mitä tarkoitusta varten ne onsitten lisätty tekstiin. Vaikuttaa ilmeiseltä, että jossakin vaiheessa joitakin psalmeja on haluttu lukeasuhteessa Daavidin elämän vaiheisiin. Tällaisia johdantoja löytyy seuraavista psalmeista:

Psalmi 3: Daavid pakenee poikaansa Absalomia (2. Sam. 15:13-14).

Psalmi 7: Daavidin valituspsalmi, jonka hän lauloi Herralle benjaminilaisen Kusin puheiden tähden. Kus (merkitsee myös “Etiopia”) on tuntematon nimi. Saul kuului Benjaminin sukuun. Kus onvoinut olla joku Saulin kannattaja.
Psalmi 18: Tämän Daavid lauloi Herralle sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut hänet Saulin ja kaikkien vihollisten käsistä (2. Sam. 22).
Psalmi 30: Temppelin vihkimisjuhlan laulu (1. Aik. 16; 2. Sam. 6). Juutalaisen perimätiedon mukaan Psalmi 30 on ollut makkabealaisille rakas psalmi. He valloittivat Jerusalemin temppelintakaisin Antiokhos IV Epifaneen miehiltä ja vihkivät sen uudelleen Jumalan palvelemisen keskukseksi.
Psalmi 34: Daavid lauloi sen lähdettyään Abimelekin luota. Abimelek oli lähettänyt Daavidin pois, kuntämä oli tekeytynyt mielipuoleksi (1. Sam. 21:13-16). Samuelin kirjoissa Gatin kuninkaan nimenä onAkis. Nimi Abimelek tarkoittaa “minun isäni on kuningas” ja voi olla Akisin toinen nimi (vrt. 1. Moos. 20,missä mainitaan Gerarin kuningas Abimelek). Toisaalta 1. Sam. 22:9-10:n mukaan Daavid oli Noobin,Ahimelekin, Ahitubin pojan luona (ks. Ps. 52).
Psalmi 51: Daavidin psalmi, profeetta Natanin käytyä hänen luonaan sen vuoksi, että hän oli koskenut Batsebaan (2. Sam. 11-12).
Psalmi 52: Virsi, jonka Daavid sepitti, kun edomilainen Doeg oli kertonut Saulille: “Daavid on mennyt Ahimelekin luo” (1. Sam. 22:9-10).
Psalmi 54: Virsi, jonka Daavid sepitti, kun sifiläiset olivat kertoneet Saulille: “Daavid piileksii meidän luonamme” (1. Sam. 23:19-20; 26:1-2).
Psalmi 56: Runo, jonka Daavid sepitti, kun filistealaiset olivat ottaneet hänet kiinni Gatissa (1. Sam. 21:10-11; ks myös Psalmi 34).

Psalmi 57: Runo, jonka Daavid sepitti, kun hän pakeni Saulia luolaan (1. Sam. 22:1-2; 24:4-5; ks myös Ps. 142).
Psalmi 59: Daavidin runo, jonka hän sepitti, kun Saul oli lähettänyt miehiä vartioimaan hänen taloaan ja aikoi tappaa hänet (1. Sam. 19:11-12).
Psalmi 60: Daavid sepitti tämän runon, kun hän kävi sotaa Mesopotamian ja Soban aramealaisia vastaan. Paluumatkalla Joab voitti Suolalaaksossa kaksitoistatuhatta miestä ja kukisti näin Edomin (2. Sam. 8:3-14; 10:7; 1. Aik. 18:3-4).
Psalmi 63: Daavidin psalmi, jonka hän sepitti Juudan autiomaassa (2. Sam. 15:23-24).

Psalmi 142: Virsi, jonka Daavid lauloi ollessaan luolassa. Rukous (1. Sam. 22:1; 24:4; ks myös Ps.57).

Psalmit ja Uusi testamentti

On mahdotonta lyhyesti esittää, millä tavalla psalmit ovat vaikuttaneet kristilliseen sanomaan ja jumalanpalveluselämään. Ensinnäkin psalmeissa on lupauksia ja profetioita Jeesuksen elämään liittyen: Ps. 22 (Jeesuksen kärsimys ja kuolema); Ps. 16 (Jeesuksen ylösnousemus); Ps. 2 ja 110 (Jeesuksen ylösnousemus ja taivaaseenastuminen). Toiseksi psalmien typologinen tulkinta on jo Uudessa testamentissa avannut monella eri tavalla kristillisen sanoman. Kristus on luvattu vanhurskas kuningas, niin Siion on hänen taivaallinen hallituskaupunkinsa (Gal. 4:26; Hepr. 12:22- 24;Ilm. 4-5). Näin psalmien teologia jäsentyy kristologisesti ja ekklesiologisesti (kirkko-opillisesti). Psalmien kuningas hallitsee Siionissa, jossa Herraa palvellaan temppelissä. Kristityt tulevat viettämään jumalanpalvelusta taivaallisen Siion-vuoren luokse (Hepr. 12:22-24). Psalmeissa mainitut uhritkuvaavat Kristuksen uhria (muistutusuhri, Ps. 40:7-10). Vesi kuvaa kastetta ja niinpä esimerkiksiPsalmin 1 vanhurskas on varhaisessa kristillisessä teologiassa ymmärretty kastetuksi kristityksi.Kolmanneksi, monet psalmeista ovat myös Jeesuksen opetuksien taustalla, esimerkiksi Ps. 145sisältää samoja teemoja, kuin Jeesuksen opettamassa Isä meidän rukouksessa, ja Ps. 37 puolestaanvastaa monin kohdin Jeesuksen autuaaksi julistamisia (Mt. 5:1-11).

Psalmit ovat olleet merkityksellisiä kristillisessä liturgiassa. Tähän viittaavat jo Uuden testamentin monet tekstit. Jeesus veisasi Hallel-Psalmit 113-118 opetuslastensa kanssa (Mk.

14:26) juutalaisen tavan mukaan. Paavali antaa ymmärtää, että psalmeja käytettiin Korintin seurakunnan jumalanplaveluksessa (1. Kor. 14:26). Hippolytos (200-luvun alussa eKr.) puhuu siitä, kuinka psalmit olivat yleisessä käytössä kristillisessä litrugiassa. Psalmien kuvakieli ja ilmaisut ovat myös monien Ilmestyskijrna liturgisten tekstien taustalla. Onpa myös varhainen roomalainen historioitsija 100-luvun alussa jKr kirjoittanut kristillisestä jumalanpalveluksesta, joissa veisattiin

lauluja, ilmeisesti juuri psalmeja. Plinius nuorempi kirjoittaa Trajanukselle, että kristityt ”laulavat laulun vuorolauluna Kristukselle niin kuin Jumalalle” (carmenque Christo quasi deo dicere secum invicem). 200-luvun alussa j.Kr. Tertullianus kirjoittaa (Apologia): ”kristityt laulavat Jumalalle joko suoraan pyhistä kirjoituksista tai spontaanisti (de proprio ingenio).”

8.3 Sananlaskujen kirja

Sananlaskujen kirja on omistettu kuningas Salomolle (1:1). Hänet esitetään Kuninkaiden kirjassa viisaana miehenä, joka sepitti lukuisia sananlaskuja (1. Kun. 5:9-14). Sananlaskuja tutkittaessa muinaisen Lähi-idän viisauskirjallisuuden valossa voidaan helposti todentaa, että israelilainen sananlaskuperinne on saanut paljon vaikutteita egyptiläisestä. Sananlaskut ovat elämän arkiviisautta, ja siksi ei ole ihme, että yhteiskunnalliseen vanhurskauteen pyrkivää elämänasennetta opetettiin laajasti. Raamatun Sananlaskujen kirjassa on tietysti myös vahva Jahve-uskoon juurtunut perinne, joka tekee kirjasta omanlaatuisensa.

Lähi-idän muotohistorialliset vastaavuudet

Sananlaskuissa on nähtävissä egyptiläisen viisauskirjallisuuden perinne. Egyptiläisessä viisausperinteessä puhuttiin käsitteestä ma^cat. Käsite liittyi jumalalliseen järjestykseen, jonka tuli vallita luomakunnassa, yhteiskunnassa ja ihmisten välisissä suhteissa. Egyptiläisessä viisauskirjallisuudessa opetettiin kuningasta, prinssiä, virkamiehiä tai nuoria (usein valtion virkatehtäviin pyrkiviä) kunnioittamaan tätä järjestystä ja edistämään sen ilmentymistä yhteiskunnassa. Ma^cat-käsitteellä oli siksi vahva eettinen perusta, johon tuli pyrkiä ja jota Jumalat varjelivat. Ihminen, joka edisti järjesyksen (ma^cat) toteuttamista yhteiskunnassa, sai jumalten suosion jasiunauksen. Sitä vastoin ihminen, joka suhtautui siihen välinpitämättömästi, joutui kirouksen alaiseksi. Ma^cat oli myös egyptiläinen oikeuden jumala ja siten käsite ma^cat miellettiin pre-eksitentiksi eli joennen maailmaa olevaksi; myös heprealainen viisaus on personifioitu, ja se on saanut jumalallisiapiirteitä (ks. Sananl. 8:22-31). Egyptiläiset jumalat siunaavat niitä, jotka rakastavat oikeutta (ma^cat; vrt.Sananl. 8:17). Ma^cat on elämän antaja ja suojelija (Sananl. 1:33; 3:16, 18; 8:35). Egyptiläiset virkamiehetpitivät kaulassaan oikeuden (ma^cat) symbolia, ankh- merkkiä (= elämää tarkoittava hieroglyfi; vrt.Sananl. 1:9; 3:3; 6:21). Vastaavuudet osoittavat, että heprealainen viisaus-ajattelu on saanut paljonvaikutteita egyptiläisestä. Kyse ei ole synkretismistä, vaan siitä että elämän viisaus on nykyäänkin laajalti samankaltaista eri uskontojen ja ideologien välillä. Viisauskirjallisuus kun opettaa hyvää elämäntyyliä ja käytöstapoja. Israelissa se liitettiin kiinteästi myös Jahve-uskoon.

Babylonialaisessa ja assyrialaisessa kirjallisuudessa on säilynyt myös joitakin egyptiläisenviisausopetusten kaltaisia tekstejä, joista tärkein on Ahikar. Se on säilynyt myös arameankielisenä versiona Elefantinesta löydettyjen papyrusten joukosta, mutta myös osittain assyrialaisena. Se on ilmeisesti kirjoitettu assyriaksi Asarhaddonin hallituskaudella (681-669 eKr.). Lisäksi on moniasananlaskujen kokoelmia.

Sananlaskujen sisältö

Egyptiläinen viisausperinne auttaa ymmärtämään, miksi juuri Salomon aikana viisauskirjallisuus sai alkunsa Israelissa. Salomolla oli läheiset yhteydet Egyptiin, sillä hän oli avioitunut faraon tyttären kanssa (1. Kun. 3:1). Sananlaskujen kirja on omistettu Salomolle, vaikka hän ei olekaan sitä kirjoittanut.Kirjan tiedoista käy ilmi, että siihen on kerätty eri sananlaskujen kokoelmia eri

vuosisadoilta. Lopullisen muotonsa kirja onkin saanut vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla. Sisällöllisesti kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

Sananl. 1-9: Kirjan johdannossa viisaus esitetään Jumalan ominaisuutena, joka on saanut persoonallisia piirteitä.

Sananl. 10:1-22:16: Nämä lyhyet sananlaskut on talletettu Salomon nimellä. Ne käsittelevät elämän eripuolia ja antavat käytännön ohjeita, kuinka eri tilanteissa tulisi toimia.

Sananl. 22:17-24:37: Toinen kokoelma sananlaskuja on talletettu viisaiden nimellä (22:17-21). Kokoelmastaon löydetty monia vastaavuuksia egyptiläisen Amenemopen (= A) opetuksiin.

Seuraavassa on listattu joitakin vastaavuuksia Amenemopen viisauksien ja Sananlaskujen välillä:

On tärkeä opiskella viisautta (A i,5-6; Sananl. 22:21) Tuleeopettaa jumalan teitä (A i,7; Sananl. 22:19)

On kuunneltava tarkkaan (A iii,9-11,16; Sananl. 22:17-18) Äläryöstä köyhältä (A iv,4-5; Sananl. 22:22)

Älä kosta; palavan kekäleen motiivi (A iv,20-v,8; Sananl. 24:29; 25:21-22) Vanhurskas on kuin istutettu puu (A vi,1-12; vrt. Ps. 1 ja Jer. 17:5-8)

Älä siirrä rajakiveä (A vii,12-15; Sananl. 22:28; 23:10-11)

Jumala itse vartioi rajakiven paikkaa (A viii,8-11; Sananl. 23:10-11)

Jumalanpelko on parempi kuin jumalaton luksuselämä (A ix,5-8; Sananl. 15:16-17) Eitule tavoitella rikkautta (A ix,14-x,5; Sananl. 23:4-5)

Pelasta kuolemanvaarassa oleva (A xi,6-7; Sananl. 24:11)

Ei tule seurustella kiivasluontoisen ihmisen kanssa (A xi,13-14; xii,3-4; Sananl. 22:24-25) Huono seura johtaa turmioon (A xiii,8-9; Sananl. 22:25)

Ei tule pyrkiä jumalattomaan seuraan (A xiii,11; vrt Sananl. 27:14, jossa voidaan ra^c, ”paha ihminen”)

On vaarallista syödä vihamiehen ruokaa (A xiv,5-10, 16-18; Sananl. 23:6-8) Parempi elää vanhurskaasti ja omistaa vähän (A xvi,11-14; Sananl. 16:8) Jumalalle väärä vaaka on vastenmielinen (A xvii,18-19; Sananl. 20:23)

Vaa’an tulee näyttää oikea paino (A xvii,22-xviii,5; Sananl. 16:11) Jumalamäärää lopulta ihmisen tien (A xix,16-17; Sananl. 16:9; 19:21)

Jumalan tulee antaa kostaa väärintekijälle (A xxii,7-8; Sananl. 20:22; 27:1) Ei tule puhua hullun kanssa (A xxii,11-14; Sananl. 20:19; 23:9) Ymmärtäväinenei ole suuna päänä (A xxii,15-16; Sananl. 12:23)

Kuinka tulee istua hallitsijan pöydässä (A xxiii,13-18; Sananl. 23:1-3) Kolmekymmentä elämänohjetta (A xxvii,7-8; Sananl. 22:20) Ymmärtäväinen työntekijä (A xxvii,16-17; Sananl. 22:29)

Ilmeisesti Amenemopetin opetukset tulivat tunnetuksi Israelissa Salomon hovin kautta. Salomon hovissa viisauskirjallisuus sai kuitenkin kokonaan uudet raamit israelilaisen jumaluskon

vaikutuspiirissä. Näin ollen, kun esim. Amenemopet opettaa: ”Kavahda ettet ryöstä vaivaista”, israelilainen viisauskirjallisuus lisää tähän kehotukseen varoituksen: Herra, Jahve, näkee tällaisen sorron ja kostaa pahantekijälle (Sananl. 22:22-23).

Sananl. 25-29: Luvut sisältävät sananlaskuja, jotka on koottu kuningas Hiskian (715/14-697/96 eKr.)hallitusaikana (Sananl. 25:1). Hiskian aikana toimineen profeetta Jesajan teksteistä on löydettysananmuotoja, jotka muistuttavat näitä sananlaskuja (ks. esim. Jes. 5:21 ja Sananl.

26:5,12,16; 28:11; Jes. 29:13 ja Sananl. 26:23; Jes. 1:21-26 ja Sananl. 25:4; Jes. 5:23 ja Sananl. 28:21). Voidaankin olettaa, että Jerusalemin kuningashovissa liikkunut Jesaja tunsi hyvin

viisauskirjallisuuden ja oli ehkä yksi Jerusalemin ”viisaista” 700-luvun lopulla eKr. Julistuksessaan hän kritisoi usein ankarasti kuningashovin päättäjiä, jotka johtivat politiikallaan ja väärällä

jumalanpalveluksella kansan tuhoon: ”Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja senymmärtäväisten ymmärrys katoaa” (Jes. 29:13-14).

Sananl. 30-31: Luvut sisältävät kolme kokonaisuutta. Ensimmäisenä on Agurin mietelmiä elämästä. Mielenkiintoisia ovat myös ns. lukusananparret (Sananl. 30:15-31), jotka ovat yrityksiä saada elämässätapahtuvat ilmiöt keskinäiseen järjestykseen ja vertailuun. Toinen kokonaisuus koostuu kuninkaanLemuelin äidin opettavista sanoista pojallensa, jotta tämä osaisi hallita kansaa oikein ja vanhurskaasti(Sananl. 31:1-9). Kolmantena kokonaisuutena on ”Kelpo vaimon ylistys” (Sananl.

31:10-31). Sananlaskuissa korostetaan usein naisen merkitystä sekä pahassa että hyvässä (ks. Sananl. 12:4; 18:22, 19:13-14, 21:9,19; 25:24).

Viisaus-käsite

Heprean käsite ”viisaus” on elämänkokemuksen kautta hankittua tietoa tai asiantuntemusta. Viisaudella ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Älykäs voi olla usein tyhmä, puolestaan vähempilahjainen viisas. Vanhan testamentin viisauskirjallisuuden juuret ovat juuri tässä elämänkokemuksen viisaudessa. Elämässä oli kokemuksen kautta opittu näkemään, miten erilaisissa tilanteissa tuli toimia. Seemiläisen ajatustavan mukaan elämässä hallitsi järjestys eli harmonia silloinkun se oli sopusoinnussa Jumalan luoman järjestyksen kanssa (1. Moos. 1:1-2:4a kertoo, kuinkaJumala loi kaaoksesta järjestyksen sanansa voimalla). Jokainen uusi tilanne elämässä uhkasi tätä järjestystä. Jotta kaaostilanne vältettäisiin (kuten esim. ystävyyden rikkoutuminen, avioero,katkeroituminen, kosto jne.) oli toimittava viisaasti. Tämä viisaus ei ollut mitään teoreettista ”pääntietoa” vaan käytännön elämän kokemusta. Elämän kokemuksen myötä oli esim. opittu se, että ”ylpeysvie ihmisen perikatoon, kunnian tie käy nöyryyden kautta” (Sananl. 18:12). Elämänkokemuksellista viisautta yritettiin opettaa monella tavalla. Usein käytettiin vertauskuvallisia ilmaisuja, jotka oli etsittyluonnosta (Sananl. 25:14; 26:11; 27:17).

Sananlaskuissa puhutaan paljon tyhmästä ihmisestä, joka ei ota vaarin viisaampien elämänkokemuksesta. Tyhmä saattaa pitää itseänsä viisaana (Sananl. 26:12, 28:26), puhua paljon ja pitää ääntä omasta itsestään (Sananl. 10:14, 18:2-6, 29:20) sekä toimia typerästi vihassaan ja kiukussaan (Sananl. 12:16, 14:17,29, 29:11). Tyhmä ei osaa elää, vaan vaikeuksien kohdatessa rikkoo yhä selvemmin elämän harmonian eikä pyrikään saattamaan elämäänsä sopusointuun Jumalan sanan kanssa.

Kreikkalaisen/länsimaisen ja seemiläisen/heprealaisen maailmankatsomuksen eroa onluonnehdittu seuraavasti. Kreikkalaisille maailma oli kosmos, joka käsitti kaiken olevan.

Heprealaisille maailma taas oli tapahtumien kokonaisuus, dynaaminen kokonaisuus. Heprealaiselle ei merkinnyt niinkään paljon se asia, onko joku ihminen esim. olemassa vai ei, vaan se, mitä tämä ihminen tekee ja kuinka hän toimii. Tämä ihmisläheinen ja elämänläheinen näkökulma on suurelta osin unohtunut meiltä länsimaisilta ihmisiltä. Kreikkalaisen kulttuurin perijöinä me arvostamme tieteitä janiiden usein kovin teoreettisia ja kaavamaisia ratkaisuja ja kadotamme todellisen kuvan siitä, mitä elämä on.

Viisaus ymmärrettynä elämänkokemuksen myötä tulleena arviointi- ja toimintakykynäselittää myös neljättä käskyä. Lasten on kunnioitettava vanhempiansa, koska he kauemmin eläneinä paremmin tietävät, kuinka elämässä tulee toimia. Vanhempien ja lasten välisestä suhteestapuhutaankin paljon Sananlaskuissa (Sananl. 10:1, 13:1,24, 17:21,25,

19:13,18,27, 20:11, 22:6,15, 23:13-16, 19-28, 28:7,24, 29:15,17, 30:11,17). Viisaus on myös

oleellinen rakennuskivi yhteiskunnallisessa järjestyksessä. Varsinkin Sananlaskujen luvusta 10 alkaenpuhutaan monesti kuinka yhteiskunnallisissa ja hallinnollisissa tehtävissä viisaudella on suuriyhteiskuntaa ylläpitävä merkitys. Varsinkin johtotehtävissä olevat virkamiehet tarvitsevat viisauttapitääkseen yhteiskunnan koossa. Kun oikeus vääristyy, yhteiskunta joutuu sekasortoon. Tuomarinviisaudesta Salomon tuomio kahden porttonaisen kanssa on hyvä esimerkki (1. Kun.

3:16-28). Salomo ei kerää epämääräisiä todistuksia tapahtumasta, josta niitä ei ole säilynyt, vaan elämänkokemuksen myötä tulleen viisautensa kautta hän ymmärtää äidin rakkauden merkityksen jaantaa sen ratkaista oikeuden.

Inhimillisen viisauden rajat

Ihmisen viisauden rajat tulevat usein esille Sananlaskujen kirjassa. Ainoastaan Jumalan tyköä yksin löytyy todellinen viisaus. Jobin kirjan 28 luku on tästä ehkä paras esimerkki: vain Jumala tietää todellisenviisauden asuinsijan, sen, joka pitää elämän harmoniassa ja tasapainossa. Kolmessa merkityksessäihmisen viisaus on rajallista: Ensinnäkin ihminen ei osaa itse arvioida, mikä on oikein ja mikä väärin.Jumalan sana on sen vuoksi ainoa mittapuu, jonka mukaan teot voidaan jakaa hyviin ja pahoihin. Toiseksi ihminen ei osaa arvioida oikein omaa tilaansa. Hän tarvitsee näköalapaikan omaan elämäänsä, ja tämän näköalapaikan tarjoaa Jumalan viisaus ja sana (Sananl. 16:2; 17:3, 21:2, 24:12). Ps. 139 onehkä vaikuttavin avunpyyntö, jossa ihminen pyytää Jumalaa tutkimaan hänen elämäänsä ja ohjaamaanhänet oikealle tielle. Ihmisen sokeutta kuvataan hyvin Daavidin elämässä. Hän sortui aviorikokseen jamurhaan, mutta ei näe siinä mitään pahaa ennen kuin profeetta Naatan tulee häntä ojentamaan Jumalansanalla (2. Sam. 11-12). Sanansa avulla Jumala tutkii ihmisen sydämen aivoitukset (Hepr. 4:12). Kolmanneksi ihminen tarkkaan suunniteltuaan ja mietittyään asioita ei pysty löytämään niitä oikeitaratkaisuja, jotka koituvat siunaukseksi ja elämän parhaaksi ts. jotka säilyttävät elämässä senjärjestyksen, jonka Jumala on luonut (Sananl. 16:9; 19:21; 20:23; 21:31-32). Jumala kykenee kääntämäänmyös pahat asiat hyväksi. Ehkä vaikuttavin osoitus Jumalan ihmeellisestä viisaudesta toimia ihmistenelämässä on Joosefin kohtalo. Veljien kateus ja katkeruus sekä pahat teot kääntyvät lopulta ihmeellisellätavalla siunaukseksi (1. Moos. 50:20).

Pakkosiirtolaisuuden jälkeisessä viisauskirjallisuudessa Viisaus on personifioitu.

Sananlaskujen 7. ja 8. luvuissa Viisaus esitetään porttonaisen vastakohdaksi. Portto koukuttelee ja vietteleenuorukaisen sanoilla ja pettävällä suloudellansa (Sananl. 7:22-23). Myös Viisaus kutsuu luoksensaohikulkevia nuorukaisia antaakseen heille todellisen elämän (8. luku).

Sananlaskut ja Uusi testamentti

Sananlaskujen 8. luvussa Jumalan Viisaus on persoonallinen voima, joka on mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa luomistyötä. Tämä Viisaus on synnytetty ennen luomista ja asetettukunnia-asemaan Jumalan rinnalle. Tästä Viisaudesta sanotaan, että Hän on Jumalan “Alku” tai“Ensimmäinen” (rē’šît, Sananl. 8:22), joka syntyi ennen kaikkea luomakuntaa.

Sananlaskujen 8. luku antoi juutalaisille mahdollisuuden ymmärtää jakeen 1. Moos. 1:1 ja sen ensimmäisen sanan bĕrē’šît (“alussa”) myös toisella tavalla: “Alun (tai Ensimmäisen) kautta” eli Viisaudellaan Jumala loi taivaan ja maan. Jo ennen Jeesuksen aikaa juutalaisia kiinnosti kysymys, kenen kanssa Jumala oikein keskustelee jakeessa 1. Moos. 1:26, kun hän puhuu: ”tehkäämme

ihminen”. Viisausteologian valossa syntyi näkemys, että Jumalan keskustelukumppanina on hänen oma persoonallinen Viisautensa. Niinpä Viisauden kirja (9:1-2, 9; 10:1-2) sisältää näkemyksen: ”Isiemme Jumala, armelias Herra! Sinä olet sanallasi luonut kaiken ja viisaudellasi muovannut ihmisen, jottahän hallitsisi luomakuntaasi... Sinun vierelläsi on viisaus. Se tuntee työsi, se oli kanssasi, kun loitkaikkeuden... Viisaus suojeli luomakunnan esikoista ja isää... ja antoi hänelle

voiman hallita kaikkea.”

Uudessa testamentissa tämä juutalainen teologia omaksutaan. Jeesus nähdään Jumalanpersoonallisena Viisautena, jonka kautta maailma on saanut tyntynsä. Tämä usko näkyy laajasti eriUuden testamentin kirjoissa (Joh. 1:1-3; 1. Kor. 8:6; Kol. 1:14-20; Hepr. 1:1-3), ja se on otettu mukaan myös Nikaian uskontunnustukseen: ”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen,Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta,tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki onsaanut syntynsä…”

8.4 Saarnaajan kirja

Heprean sanan Qohelet merkitys

Saarnaajan kirjan hepreankielinen nimi on Qohelet (Saarn. 1:1-2, 12; 7:27; 12:8-10). Se merkitsee seurakuntakokouksen johtajan tointa, mutta myöhemmin myös tällaisen toimen haltijaa. Qohelet onnimenä merkityksellinen – kieliopillisesti se määritellään femiinin partisiipiksi, vaikka

useimmiten tällaista työtä hoitikin mies. Qohelet oli ”viisas” (ḥākām, Saarn. 12:9-10), joka ilmeisesti tarkoittaa viisauskirjallisuuteen mutta myös Tooraan perehtynyttä uskonnollista asiantuntijaa. Hän opetti muita tuntemaan Jumalan tahtoa.

Kuka on Saarnaaja?

Kirja ei suoraan paljasta, kuka Saarnaaja oli. Hän esittäytyy kuitenkin Jerusalemissa hallinneena kuninkaana,joka kuului Daavidin sukuun (Saarn. 1:12). Kirjan otsikkoon on sittemmin muotoiltu

johdanto, jonka mukaan Saarnaaja oli Daavidin poika, ilmeisesti Salomo. Juutalaisessa perimätiedossa kuningas on aina samaistettu Salomon kanssa. Qohelet-nimi soveltuu häneen hyvin,sillä hän opetti julkisesti Israelin seurakuntaa (ks. 1. Kun. 8:12). Hän oli myös ”viisas”, joka sepitti useitasananlaskuja. Juutalaisessa tulkintatraditiossa Saarnaaja onkin aina yhdistetty Salomoon, vaikkaSalomo tuskin itse on kirjoittanut tätä kirjaa. Kyseessä on ennemminkin jonkun myöhemmän ”viisaan” halu opettaa nuorille Salomon elämän avulla viisautta. Kielelliset ja sisällölliset seikat puoltavat sitä,että kirja on saanut syntynsä pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla ehkä joskus 300-luvulla eKr.

Kirja on luonnehdittavissa taaksepäin katsovaksi profeetalliseksi tutkielmaksi Salomonelämästä (vrt. Laulujen Laulu). Siinä Salomo kuvataan vanhaksi kuninkaaksi, joka kohta siirtyykuoleman rajan tuolle puolelle ja joka nyt tutkii ja arvioi omaa elämäänsä. Hänen suuhunsa on pantupessimistiset sanat, jotka kerta toisensa jälkeen kuvaavat elämän tyhjyyttä ja

katoavaisuutta. Sekä kirjan alussa että lopussa toistetaan sanat: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” (Saarn. 1:2; 12:8). Näiden lauseiden lisäksi kirjassa toistuu sana ”turhuus” (hevel) 33 kertaa.

Minkä tähden Salomosta olisi tullut vanhoilla päivillään näin pessimistinen?

Kuninkaiden kirjat kertovat, että hänen monet vaimonsa viettelivät hänet palvelemaan vieraita jumalia (1.Kun. 11:1-11). Nuorena miehenä Salomon sydämessä oli Herran pelko. Hän oli saanut maistaa Herranhyvyyttä. Hän oli opettanut israelilaisille Jumalan pelkoa ja sepittänyt monia sananlaskuja. Mutta sittenhän menetti lopulta vaimojensa viettelyksen seurauksena kalleimman aarteensa: Herran pelon jakunnioituksen. Sen myötä häneltä katosi vähitellen myös ilo elämästä. Jumala tuli hänelle yhäkaukaisemmaksi, hänen antamansa lahjat, rikkaus, maine ja viisaus, eivät voineet tuoda kuin hetkellistä riemua elämään. Saarnaajan kirja luo profeetallisen katseen Salomon elämään hänen vanhoilla päivillään. Siinä halutaan kuvata miehen ajatuksia, joka on saanut elämältä kaiken mahdollisen, muttajolta puuttuu yksi aarre, Herran pelko ja sen mukana kaikki muu. Siksi kaikki on turhuutta. Ei lienesattumaa, että kirjan keskeistä avaintermiä ”turhuus” (hevel) on Vanhassa testamentissa käytetty useinkuvattaessa epäjumalien turhuutta (5. Moos.

32:21; 1. Kun. 16:13, 26; 2. Kun. 17:15; Ps. 31:7; Jes. 57:13; Jer. 2:5; 8:19; 10:15; 14:22).

Elämän tarkoitus tai tarkoituksettomuus

Saarnaajan kirjaa ei voi helposti jakaa osiin. Kirja on alusta loppuun pohdintaa elämästä, elämän tarkoituksesta, Jumalasta, ihmisestä, ajasta, oikeudesta ja hyvyydestä. Saarnaaja tekee vanhoilla päivillään viisaita ja teräviä huomioita elämän eri aloilta, mutta niihin vaikuttaa vahvasti hänen omatkokemukset ja lankeemukset. Hän opettaa kaikista asioista niiden nurjan puolen yrittämättä löytää paljonkaan myönteistä sanottavaa. Hän haluaa kuvata elämän turhuudeksi, joka häviää kuoleman lähestyessä. Saarnaajan kirjan tarkoituksena ei kuitenkaan ole opettaa pessimististä elämänkatsomusta, jota muutenkaan ei Vanhassa tai Uudenssakaan testamentissa paljoa viljellä. Kirjan varsinainen opetus tulee ilmi sen viimeisissä jakeissa: ”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt onkuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä. Jumala vaatii tuomiollekaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista” (Saarn. 12:13-14). Saarnaajan

pessimistinen näkemys elämästä johtuu Jumalan pelon puuttumisesta, ja sen hän tajuaa vanhuudenpäivillään. Koko kirjan sisältö tähtää näihin kahteen loppujakeeseen. Salomon elämän avulla kirjoittaja haluaa kertoa lukijalle, kuinka rikkaus, maine ja viisaus ovat turhuutta, ellei ihminen saa nauttia näistälahjoista Jumalan pelossa. Ilman kirjan kahta viimeistä jaetta kirja tuskin olisi Vanhan testamentin kaanonissa, sillä sen antama pessimistinen elämänkatsomus ymmärrettäisiin väärin. Kirjan viimeisetjakeet taas tekevät yhteenvedon kaikesta opitusta: elämä ilman Jumalan pelkoa ja todellistaluottamusta häneen ei ole elämisen arvoista. Se on turhuutta ja tuulen tavoittelua. Siksi kirjan kaksiviimeistä jaetta pitäisi kirjoittaa kultakirjaimin, jotta jokainen lukija ymmärtäisi kiinnittää niihin huomiota.

Jumalanpelko avaa elämän tarkoituksen

Saarnaajan kirjan opetukset jumalanpelosta voidaan kiteyttää seuraaviin huomioihin:

Ilman jumalanpelkoa vaivannäkö on turhuutta. ”Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,jolla hän itseään rasittaa auringon alla?” (Saarn. 1:3). Saarnaaja joutuu miettimään elämänsäloppupäivinä kaikkea sitä, mitä hän on saanut aikaan. Hän oli rakentanut useita palatseja ja taloja,varustanut monia kaupunkeja, istuttanut viinitarhoja, kaivanut vesilammikoita (1. Kun. 6- 7; Saarn. 2:4-6), hankkinut itselleen omaisuutta ja rikkautta ylenpalttisesti (1. Kun. 10:11-12; 2. Aik. 9:10-1; 2. Aik.1:12; Saarn. 2:7-8). Hän oli saanut elämältä kaiken, mitä vain halusi. Mitään hän ei ollut itseltään kieltänyt(Saarn. 2:10), mutta lähestyvän kuoleman hetkellä hän kuitenkin tajusi kaiken vaivannäkönsä turhuuden(Saarn. 2:17-18). Opetukset ovat laajennettavissa koskemaan kristitynkin elämää (Kol. 3:23). Se jokahaluaa rikastua, ei koskaan tule kyllin rikkaaksi, vaan hän haluaa itselleen aina enemmän rahaa (Saarn.5:9). On suuri onnettomuus, kun Jumala antaa miehelle rikkautta, tavaraa ja kunniaa, mutta ei salli hänennauttia siitä. Miten moni ihminen haaveileekaan suurista rikkauksista ymmärtämättä oman sydämensä petollisia unelmia, jotka haluavat vietellä hänet pois Jumalan pelosta ja kunnioituksestapalvelemaan luotua (1. Tim. 6:9).
Ilman Jumalan pelkoa viisaus on turhaa. Salomo on Vanhan testamentin viisauskirjallisuuden isä.Sananlaskujen kirja sisältää lukuisia Salomon sepittämiä viisaita mietelmiä, joita on koottu yhteen jatoimitettu (ks. Sananlaskujen Johdantoa). Salomo oli oppinut ja viisas mies, jonka vertaista ei löytynyt.Saarnaajan kirjassa hänet kohdataan kuitenkin kaikkea muuta kuin ylpeänä omasta viisaudestansa(Saarn. 1:16-18). Ilman Jumalaa Saarnaaja oli omassa viisaudessaan oppinut ymmärtämäänainoastaan elämän turhuuden ja tyhjyyden. Hän oli unohtanut israelilaisen

viisauskirjallisuuden kultaisen säännön (Sananl 9:10): ”Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminenon ymmärryksen perusta.” Ihminen ei pysty oman viisautensa varassa löytämään elämälle tarkoitusta jamerkitystä, koska hän ei viisaudellansa opi tuntemaan Jumalaa. Ainoa tie Jumalan tuntemiseen on pelätä jakunnioittaa häntä ja ottaa vaari hänen sanastansa (1. Kor. 1:21).

Saarnaajalla oli toivottomat kokemukset naisista. Kaikkein pessimistisin ja katkerin Saarnaajan muisto liittyy juuri naisiin (Saarn. 7:27): ”Minä havaitsin: Kuolemaakin katkerampi on nainen. Hän onpyydys, hänen sydämensä on ansa, hänen kätensä ovat kahleet. Jumalalle mieluinen hänet

välttää, mutta synnintekijä takertuu hänen verkkoonsa.” Katkeruus on ymmärrettävissä sillä, että

juuri naiset saivat Salomon vietellyksi pois palvelemaan vieraita jumalia (1. Kun. 11:1-11). Vanhana ja elämästä uupuneena Salomo ymmärtää, mihin hänen halukkaat ja ahnaat silmät olivat hänet ajaneet. Hän oli kulkenut naisen luota naisen luo, kerännyt itselleen tuhatpäisen haaremin ja saanutlopulta kokea, millä kahleilla naisten pehmeät sylit olivat hänet kahlinneet. Hänen uskonsa jaluottamuksensa Jumalaan oli alkanut horjua vaimojen kuiskutellessaan hänen korviinsa uusien jumalien nimiä. Salomo oli saanut kokea, mikä valta naisella on mieheen! Vanhoilla päivillään hän ehkä kuitenkin sydämessään yhtyi Sananlaskujen viimeisimpiin jakeisiin (Sananl. 30:30): ”Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa!”

Katuiko Salomo?

Vanha testamentti ei kerro, kuinka Salomon elämä päättyi. Katuiko hän vielä elämänsä loppupäivinä jumalatonta vaellustansa ja nöyrtyikö hän Jumalansa edessä? Saarnaajan kirja haluaa kuitenkin jättää lukijoiden silmien eteen vanhan miehen, joka elämänsä viimeisinä päivinä ymmärtää lankeemuksensaseuraukset. Hän tajuaa elämänsä tyhjyyden ja turhuuden ilman Jumalaa ja yrittää löytää sanoja, jotkaselittäisivät kaiken sen onnettomuuden, joka hänelle on

tullut. Hänen elämänsä tyhjyyteen kaikuvat opetuksen sanat (Saarn. 12:13): ”Tässä on lopputulos

kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista

ihmistä.”

Kirjan kirjoittaja – yksi viisaista (Saarn. 12:9-10) – on siis halunut opettaa Jumalan pelkoa luomalla katsauksen Salomon elämän viimeisiin päiviin. Hän kirjoittaa kirjansa ja puhuu ikäänkuin Salomon suulla ja asettaa kuulijansa pohtimaan vanhan kuninkaan rappiota epäjumalanpalveluksen turhuuksien turhuudessa. Hän antaa ymmärtää, että jotakin tapahtui sittenkin Salomon elämän viimeisinä päivinä. Viisauskirjallisuuden isä ei jäänyt epäjumaliensa vangiksi, vaan tajusi senturhuuden ja sitä kautta myös oman elämänsä turhuuden. Mikä voisikaan olla loistavampi tapa opettaaJumalan pelkoa nuorille!

Saarnaaja ja Uusi testamentti

Saarnaajan kirjan ensi näkemältä pessimistinen elämänasenne ei ole ollut kovin houkutteleva lähtökohta Uuden testamentin kirjoittajille. Voidaan kuitenkin ajatella, että Uusi testamentti antaa omanvastauksensa elämän tarkoituksettomuuteen. Ihminen syntyy maailmaan kuollakseen.

Hänen toivonsa on, että hän löytää yhteyden elämän antajaan ja Luojaan. Tämä Luoja on valmistanut jokaiselle ihmiselle pelastuksen ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä ihminen löytää elämälleentarkoituksen myös kuoleman hetkellä.

8.5 Laulujen laulu eli Korkea Veisu

Kuka on ylkä?

Laulujen Laulu (= LL) on Salomon nimellä talletettu (1:1) rakkausrunokokoelma, jossa ylistetään miehen ja naisen välistä rakkautta sellaisena kuin Jumala sen luomisessa tarkoitti. Usein luullaan, ettäLL on Salomon kirjoittama. Ensimmäisen jakeen voi kuitenkin kääntää toisinkin: ”Laulujen laulu, jokaon omistettu Salomolle”. Siinä tapauksessa Salomo ei ole kirjoittanut LL:a, mikä onkin

todennäköistä, sillä LL:ssa ihannoidaan yhden miehen ja yhden naisen välistä rakkautta. Salomollahanoli yli 700 puolisoa ja 300 sivuvaimoa (1. Kun. 11:3). LL 6:8-9 (vrt. 8:11-12) viittaa selvästi siihen, etteiSalomo ole ylkä. Siinä ylkä päinvastoin vertaa omaa ja Salomon rakkautta – ylkä rakastaa vain yhtänaista, Salomolla on kokonainen haaremi! Näin ymmärrettynä LL:n pääjuoni on se, kuinka morsianvastoin muita Jerusalemin tyttäriä ymmärtää rakkauden oikealla tavalla eikä anna Salomon rikkaudenja maineen hurmata itseään (vrt. 2:7, 3:5, 8:4). Hän pysyy uskollisena omalle valitulleen.

Miksi siis tällainen kirja olisi omistettu Salomolle, kuninkaalle, joka ei ollut uskollinen yhdelle naiselle vaan joka haali satoja vaimoja. Kuninkaiden kirjoissa kerrotaan, että Salomon monet puolisot saivat lopulta kuninkaan vieteltyä epäjumalien palvelemiseen. LL voidaan nähdä tätentietynlaisena opetuskirjoituksena Salomolle. Hänelle halutaan kertoa, miksi hän luopui Jumalasta. Hänhaali itsellensä vaimoja ylen määrin ja tuli lopulta riippuvaiseksi näistä niin paljon, että sortuiepäjumalien palvelemiseen. Todellinen rakkaus rajoittuu vain yhden miehen ja yhden naisen välille. LLon kirjoitettu "Salomon kuoleman jälkeen" (tarkkaa ajoitusta ei voida antaa). Sitä voidaan luonnehtia profeetalliseksi opetuskirjoitukseksi, joka avaa todellisen rakkauden olemuksen ja samalla kritisoiSalomon asennetta naisia kohtaan.

Häärunojen kokoelma

LL:a voidaan luonnehtia häärunoksi, jonka jokaisen avioon aikovan olisi syytä huolellisesti lukea. Senjohtavana ideana on uskollisen rakkauden ylistäminen. Morsian opettaa lukijoille, kuinka hänen on helppo valita oman yljän ja Salomon välillä. Vaikka Salomon loistoa ja rikkautta kuvataankin aina välillä, morsian ymmärtää, että Salomon haaremiin joutuessaan hän olisi vain yksi onneton nainenmonien joukossa. Morsiamen syvä rakkaus ylkäänsä kohtaan voittaa Salomon tarjoamat taloudellisetedut ja kunnian. Morsiamen kiintymys ylkäänsä kohtaan tulee esille hänen näkemissä yöllisissä unissa (3:1-4, 5:1-7). Hän oli jo löytänyt rakkaansa, mutta herättyään huomannut menettäneensähänet. Aina välillä LL:ssa lukijoita muistutetaan Salomon loistosta ja maineesta, jotka hurmasivat monet naiset (3:6-11). Morsian ei kuitenkaan ole kiinnostunut Salomosta, vaan varoittaa Jerusaleminnaisia, etteivät myisi rakkauttansa halvalla ja liittyisi Salomon onnettomien naisten joukkoon (2:7, 3:5,8:4). Rakkaus häiriintyy silloin, kun se herää pelkästään toisen kunniasta, maineesta tai rikkaudesta käsin eikä perustu sielun aitoon kiintymykseen. Todellinen rakkaus halveksii rahaa ja mainetta. Se ei katso toisen ihmisen taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen asemaan, vaan Herran sytyttämänä liekkinäse palaa kahden sielun välillä (8:6-7).

Morsian ei alennu Salomon haaremin yhdeksi onnettomaksi jäseneksi, vaan asettaa oman rakkautensa ylkäänsä kohtaan etusijalle. Morsiamen kiintymys (5:8-16) tekee yljän onnelliseksi jaylpeäksi. Hän uskaltaa rohkeasti verrata omaa armastansa Salomon moniin naisiin, vaikka onkin vainpaimen ja Salomo suuri kuningas (6:8-9).

Rakkauden kielikuvat

LL:n kielikuvat ovat rikkaita. Morsiamen kauneutta kuvataan avoimesti ja puhtaasti (luku 4), Jumalan luomassa kauneudessa ei ole mitään hävettävää tai pahaa. LL opettaa puhtaan aviorakkauden kauneutta ja ihanuutta. Sielujen välisen syvän kiintymyksen huipentumana on sukupuoliyhteys (7:6-13). Erityisen voimakkaasti LL korostaa neitsyyden ihanuutta. Että mies ja nainen ovat neitseellisessätilassa ennen avioliittoon menoa, on luonteva seuraus LL:n esittämästä rakkauden kuvasta: Todellinenrakkaus on kahden sielun välinen kiintymys, minkä huipentumana on ruumiillinen läheisyys, sukupuoliyhteys. Se joka pitää halpana neitseellisen tilansa halveksii myös rakkautta, joka vähitellenvääristyy pelkäksi eläimelliseksi himoksi (vrt. 2. Sam. 13:1-17, 1 Tess 4:4-6). LL:n kuvat neitseellisestätilasta ovat runsaat. Morsianta kuvataan varustetuksi kaupungiksi, joka on sulkenut porttinsa (4:4, 7:4),mutta joka hääyönä antautuu valloittajallensa yljälle (8:10). Toisaalta morsianta kuvataan lukituksi kaivoksi tai lähteeksi sekä suljetuksi yrttitarhaksi (4:12), jonne ylkä pääsee hääyönä vaeltamaan (4:16-5:1). LL:sta voidaan nähdä, kuinka Jumalan luoma luonnollinen sukupuolinen vetovoima toiseen sukupuoleen on omiansa lisäämään ja palvelemaan rakkautta (4:9-11), kun se ei riistäydykäsistä haureuteen (2. Sam. 13:1- 17). Näin voidaan ymmärtää myös morsiamen sanat, joiden mukaanhän on rakkaudesta sairas (2:5, 5:8).

Rakkaus ei LL:n mukaan kuitenkaan ole sellainen viinitarha, joka aina automaattisesti olisi kukassa (7:12-13, 8:11-12 jne.). Tätä viinitarhaa turmelevat puolisoiden synnit, jos ne päästetäänkulkemaan siellä valtoimenaan. Siksi LL kehottaa rakastavaisia ottamaan kiinni nämä perisynnin ”ketut”(2:15). Rakkautta tulee hoitaa niinkuin viinitarhaa, jotta se kukkisi ja kantaisi hedelmää, ja molemmatpuolisot saisivat nauttia sen hedelmistä. Paras hoitomenetelmä

”viinitarhan” hoidossa on Jumalan Sanan lukeminen ja yhteiset rukoushetket.

Laulujen Laulu ja Uusi testamentti

LL:a ei tule kuitenkaan tulkita vain miehen ja naisen väliseksi rakkauden ylistykseksi. Siinä on esikuvallisesti nähtävissä Jeesuksen ja seurakunnan välinen rakkaus. Ef. 5:n mukaan avioliitto on esikuva Kristuksen ja seurakunnan välillä vallitsevasta rakkaudesta. Mitä paremmin me siis ymmärrämme Jumalan luomisessa asettaman ykseyden miehen ja naisen välillä, sitä selkeämmin voimme tajuta seurakunnan riippuvuuden ja liittymisen Jeesukseen. Tämän rakkauden ymmärtämiselle LL on hyvä avain. Jumala haluaa luoda miehen ja naisen välille rakkauden, kiintymyksenja uskollisuuden suhteen. Se on heijastus ja kuva Jumalan oman Pojan rakkaudesta seurakuntaansakohtaan. Erityisesti LL 8:6-7 kuvaa sitä, miten Kristuksen uhrautuva rakkaus seurakunnan puolesta onlaskelmoimaton (vrt. Ef. 5:25-30). Jakeet Ef. 5:22-31 voi sisäistää paremmin ihminen, joka oppiituntemaan Jumalan säätämän rakkauden lahjan miehen ja naisen välillä. Siihen kuuluu kaksi osaa: 1)Mies ja nainen tulevat yhdeksi lihaksi. 2) Miehen tehtävänä on rakkaudesta uhrautua vaimonsapuolesta. Tämän vuoksi vaimon tulee olla miehelleen alamainen ja tunnustaa, että Jumala haluaa tehdähänelle hyvää miehen kautta. Tällainen rakkaus on esikuva Kristuksen ja seurakunnan välisestä rakkaudesta. Seurakunta on Kristuksen morsian joka saa kerran Ylkänsä kanssa viettää häitäTaivaassa (Ilm. 19:7). Ilman Kristusta seurakunta ei olisi mitään.

Sen olemassaolo on täysin riippuvainen suhteesta Vapahtajaan (vrt. esim. Joh. 15:4-11). Kristus on rakkaudesta uhrautunut seurakunnan puolesta kuolemalla Golgatalla ja lunastanut sen vapaaksi kuoleman ja synnin vallasta. Sen vuoksi seurakunnan tulee olla alamainen tälle Kristukselle, ei pakosta, vaan sydämen halusta.

8.6 Valitusvirret

Valitusvirret on kirjoitettu Jerusalemin hävityksen jälkeen. Babylonialaisten tuhottua Jerusalemin temppelin vuonna 586 eK moni Juudan asukas ja erityisesti pyhäkössä palveleva pappi koki temppelintuhon suurena traumaattisena onnettomuutena. Jumalan palvelemisen paikka oli rauniona. LisäksiJerusalemin ylimystöä ja papistoa siirrettiin Juudasta asumaan Babylonian virtojen varsille.Pakkosiirtojen tarkoituksena oli hankaloittaa uusien kapinojen syntyä. Psalmi 137 kiteyttää hyvin niitä tunnelmia, joita Jerusalemin temppeliä rakastavilla juudealaisilla oli, kun he Baabelin virtojen varsillamuistivat Siionia. Valitusvirret ovat vielä raastavampaa luettavaa. Runot ovat alfabeettisia ts. jokainen säe alkaa vuoron perään heprealaisen aakkoston kirjaimella aakkosellisessa järjestyksessä.Alfabeettisen runon tarkoituksena on ilmaista täydellisyyttä. Kun Jumalan lakia eli Tooraa ylistetäänalfabeettisella runolla (Ps. 119) on tarkoituksena käyttää kaikkia kirjaimia ilmaisemaan Tooran täydellisyyttä ja ihanuutta. Valitusvirsissä alfabeettiset runot toistuvat ja kuvaavat Jerusalemin täydellistä tuhoa ja ihmismielen syvää murhetta tapahtuneen johdosta.

Valitusvirsissä kuvataan koskettavalla ja vakuuttavalla tavalla menetyksen kokeneidenmurhetta ja kipua. Ensimmäinen runo (Valit. 1) on itkuvirsi hävitetylle Jerusalemille. Jumala on hylännyt Jerusalemin vihollisten armoille. Siion pyytää epätoivoisena apua, mutta kukaan ei kuule.Toisessa runossa (Valit. 2) mennään vielä syvemmälle Jerusalemin tuskaan.

Runossa Jumala kuvataan Siionin vihollisena, joka hyökkää kaupunkiin ja tuhoaa sen (vihollisten avulla). Kolmannessa runossa (Valit. 3) Jerusalem kuvataan kärsijänä, joka ottaa vastaan lyönnit ja avuttomana odottaa, että Herra taas armahtaisi sitä. Runossa viriää toivo, että kaupungin hävittänytHerra sittenkin armahtaisi ja muistaisi omiaan ja kääntäisi kaupungin kohtalon.

Neljännessä runossa (Valit. 4) muistellaan vielä uudelleen kaupunkia kohdannutta tuhoa. Tarkoituksena on kuvata yksityiskohtaisesti, kuinka tytär Siion on saanut rangaistuksen synneistään. Viidennessä runossa (Valit. 5) Herraa pyydetään muistamaan pakkosiirtolaisuuteen vietyjä ja kysytään, miksi Jumala on tyystin unohtanut omansa. Runo päättyy sanoihin: ”Totisesti, sinäolet hylännyt meidät, ankara on sinun vihasi!”

Valitusvirsille löytyy hyviä vastaavuuksia muinaisista sumerialaisista valitusvirsistä. Onsäilynyt valitusvirsiä Urin, Sumerin, Nippurin ja Urukin tuhoista. Vastaavuudet ovat ajallisesti huomattavan vanhoja eikä ole mitään selkeää kirjallista todistetta, että sumerilaiset valitukset olisivat vaikuttaneet Vanhan testamentin Valitusvirsiin. Ne kuitenkin osoittavat sen, että muinaisessa Lähi-idässä oli pitkät perinteet valitusvirsien kirjoittamisessa hävitettyjen kaupunkien muistoksi. RaamatunValitusvirsissä olennaista on teologinen sanoma, jossa Jumalan palvelijat kokevat Jumalanvihollisenaan ja kuitenkin rohkeasti lähestyvät häntä. Jumalan hirmuinen viha ei ole esteenä, sillä Israelon historian vaiheissa oppinut, että Jumala on myös anteeksiantava Herra.

Hävityksen ja kauhun hetkellä tai pakkosiirtolaisuuden ahdingossa Jumalan apua ei ole kuitenkaan nähtävillä. Silti runojen rukoilija haluaa kulkea päin Jumalan hehkuvaa vihaa. Siihen kätkeytyy toivo.Jos Jumala on oikeudenmukaisesti rangaissut Jerusalemia sen synneistä, niin sama Jumala voiarmahtaa ja nostaa kaupungin uudelleen kunniaan.

Valitusvirsien tekijästä ei ole tietoa. Profeetta Jeremiaa on toisinaan ehdotettu niiden tekijäksi jakeen 2. Aik. 35:25 perusteella. Siinä kerrotaan kuitenkin, että Jeremia sepitti itkuvirren Josian kohtalosta ja monet muutkin itkuvirsien taitajat sepittivät virsiä Josiasta. Mikään Valitusvirsissä ei viittaa siihen, että Jeremia olisi kirjoittanut sen. Jeremialla oli toiveikas kuva Jerusalemintulevaisuudesta (Jer. 30-33), mutta Valitusvirret ovat täynnä pelkkää murhetta. Tämä ei kuitenkaan suljepois sitä, että Jeremian kirjassa ja Valitusvirsissä on paljon yhteistä teologiaa.

Keskeinen yhteinen piirre on kansallinen murhe ja tuska Jerusalemin hävityksestä, mikä on seuraustakansan synneistä. Päävastuun tuhosta kantavat papit ja profeetat. Lisäksi molemmissa kirjoissa on 11lähes identtistä lausetta: 1) Jerusalemin rakastajat eivät lohduta sitä (Valit. 1:2; 1:8b–9; Jer. 30:14; 13:22b,26). 2) Jerusalemin ja Jeremian silmät vuotavat vuolaasti kyyneleitä hävityksen johdosta (Valit. 1:16a;2:11a, 18b; 3:48–49; Jer. 9:1, 18b; 13:17b; 14:17). 3) Jerusalemin hävitys on täydellinen (Valit. 2:11, 13;3:47–48; 4:10; Jer. 6:14; 8:11, 21). 4) Israelin papit ja

profeetat ovat synneillään saaneet aikaan hävityksen (Valit. 2:14; 4:13; Jer. 2:8; 5:31; 14:13ff.;

23:11). 5) Juudan naiset syövät omia lapsiaan piirityksen aikana (Valit. 2:20; 4:10; Jer. 19:9). 6) Juudanympärillä on pelkkää kauhua (Valit. 2:22; Jer. 6:25; 20:10). 7) Kun runoilija jakeessa Valit. 3:14 sanootulleensa pilkkalauseeksi, vastaava ilmaisu löytyy Jeremialta jakeessa Jer. 20:7. 8) Jumala juottaakansalleen katkeraa juomaa (Valit. 3:15; Jer. 9:14; 23:15). 9) Ilmaisu “kauhu ja kuoppa” onmolemmissa kirjoissa (Valit. 3:47; Jer. 48:43). 10) Molemmissa kirjoissa on sama

ilmaisu “he ahdistavat minua” (Valit. 3:52; Jer. 16:16b). 11) Molemmissa kirjoissa käytetään termiä

(vihan) ”malja” (Valit. 4:21; 5:16; Jer. 13:18b; 25:15; 49:12).

9 Profeettakirjat

9.1 Vanhan testamentin profeettakirjallisuus

Profetointi – yleinen ilmiö Lähi-idässä ja Israelissa

Profetointi ei ole pelkästään Vanhassa testamentissa esiintyvä ilmiö, vaan muinaisesta se on yleisestitunnettu koko muinaisessa Lähi-idässä. Erityisesti tärkeitä ovat Eshnunnan, Marin, Assyrian ja Syyrian profetiat. Profetointi oli läheisesti sidoksissa kuninkuuteen. Marin kuninkaallinen arkisto 1700-luvultaeKr. antaa siitä monipuolisen kuvan. Marin arkistosta on löytynyt useita kirjeitä, joissa kuninkaanvirkamiehet selostavat jonkun paikallisen profeetan saaman viestin kuninkaalle. Näissä viesteissävaroitettiin usein kuningasta ulkopoliittisesta ja joskus myös sisäpoliittisesta vehkeilystä.

Seuraavassa taulukossa mainitaan erilaisia profetointiin ja profetiaan liittyviä käytössä olleita termejä jatitteleitä sekä selitetään niitä.

Vanha testamentti	Marin tekstit
Nābî’ (”profeetta”)	Nabûm
	asinnu (Ishtarin kultti)
	šangûm (pappi – unessa nähty näky)
	qammatum (ehkä länsiseemiläisestä verbistä qûm, “nousta”); toisten mukaan qabbatum (Akkadin verbistä qabû, “puhua, julistaa”).
	muḫḫûm (fem. muḫḫūtum), verbistä maḫû, “vaipua transsiin”. Se viittaa ekstaattiseen kokemukseen, jossa profeetta saa ilmestyksen.
Heprean verbi, ‘ānâ, ”vastata”. Sanaakäytettiin toisinaan myös, kun puhuttiinprofetoinnista (1. Sam. 9:17; Jer. 23:37;Miika 3:7; 6:5) baḥălômî, “minun unessani” (1. Moos. 40:9, 16; 41:17)	Āpilum (profeettahenkolö), verbistä apālum, “vastata.” ina šuttīya, “(minä näin) unessani”

Jakeessa Miika 6:5 puhutaan Bileamista “hän joka antaa vastauksia”-vastaava termi esiintyy

Jordanin alueella sijaitsevasta Deir ‘Allasta löytyneessä piirtokirjoituksessa (700-luvulta eKr.). Siinä puhutaan myös luvuissa 4. Moos. 22-24 mainitusta profeetasta, Bileam Peorin pojasta. Kirjoitus osoittaa Bileamin olleen tunnettu profeettahahmo muinaisessa Palestiinassa. Myös Zakkurin

piirtokirjoituksessa (700-luvulta eKr.) käytetään verbiä “vastata” profeetallisessa merkityksessä: “... jaBaalshamayn (= jumala) vastasi minulle ja Baalshamayn puhui minulle näkijöiden ja

ennustajien välityksellä.” Marin profeetalliset unet alkavat usein länsiseemiläisellä ilmaisulla ina

šuttīya, “minä näin unessani” joka vastaa Vanhan testamentin ilmaisua baḥălômî, “minun unessani” (1.Moos. 40:9, 16; 41:17).

Marissa profetiat koeteltiin. Profeetan tukkaa ja osa hänen viittansa lievettä lähetettiinkuninkaan papeille, jotta nämä voisivat taioillaan selvittää, olivatko saadut profetiat todella jumaltenpuhetta. Marin profetiat sisälsivät erilaisia vaatimuksia tai kehotuksia kuninkaalle, kuten esim. että heidän tulee tukea tiettyjä rakennusprojekteja ja uhrikultteja. Kuninkaita kehotettiin antamaan temppelille tietyt lahjat. Kuninkaalta haettiin myös oikeudenmukaisia ratkaisuja riitakysymyksiin. Eräässä profetiassa kuningasta saatettiin kehottaa saattamaan oikeudenmukaisuus voimaanyhteiskunnassa. Politiikka oli kuitenkin keskeisimmällä sijalla Marin profetioissa. Kuningasta varoitettiin ulko- ja sisäpoliittisista vaaroista. Hänelle mm. ennustettiin, ettei Hammurabi, Babylonian kuningas, kykene valloittamaan Maria. Joskus profetiat epäonnistuivat, ja tämä oli yksi sellainen. Mielenkiintoisiaovat ne profetiat, joissa kuningasta vaadittiin kunnioittamaan jumalia ja pitämään huolta heidän kultistaan. Yhdessä tällaisessa profetiassa kulttiyhteisöä varoitettiin rakennuttamasta temppeliä, ilmeisesti siksi, että temppelin rakentaminen oli tuolloin aina kuninkaan velvollisuus. Tällaisen profetian taustalla voi olla myös tilanne, jossa temppeliä ei haluta rakennettavan. Se kun voi heikentäävallalla olevaa kulttia.

Marin profetiat tarjoavat monia vastaavuuksia Vanhan testamentin profetioille.

Ensinnäkin voimme mainita formaaliset samankaltaisuudet eli molemmissa teksteissä on käytetty samankaltaisia tai toisiaan muistuttavia sananmuotoja: Vanhassa testamentissa esiintyy usein profetioiden johdantona kōh ’āmar JHWH, “näin sanoo Herra.” Tällainen johdanto muistuttaa kuninkaanvirkamiesten käyttämää ilmaisua, jossa sanansaattaja vetoaa kuninkaan sanaan: “näin sanookuningas...” Marissa ilmaisut “näin sanoo se ja se jumala” tai “se ja se jumala on lähettänyt minut” ovatyleisiä. Myös uusassyrialaisissa profetioissa esiintyy vastaavia johdantoja. Vanhassa testamentissavastaavanlainen lähettämis-formeli esiintyy mm. 2. Moos. 3:10; Jes. 6:9-10 (vrt. 1. Kun. 22:19-23); Jer.1:7; Hes. 2:3-7. Jumalallinen ilmestys saatettiin välittää myös unessa (4. Moos. 12:6; Jer. 23:25-32; 29:8;Sak. 13:4). Vanhan testamentin sivuilta voidaan lukea erilaisista

keinoista, joilla ilmestys tehtiin tiettäväksi ihmisille (5. Moos. 13:1-6; 1. Sam. 28:6; Jer. 23:28).

Profeetat saattoivat saada myös näyn: Aam. 7:1-9; 8:1-3; 9:1-6; Jes. 6; Hes. 9:1-10; Sak. 1:8-6:8; 1.

Kun. 22:19-23 (ja sitä vastaava kohta 1. Aik. 18).

Toisena tärkeänä yhtäläisyytenä on profetioiden sisältö: Pääpiirteissään Vanhan testamentinprofetiat eroavat Marin profetioista siinä, että ne suunnataan usein kansalle. Marin teksteissä taas pääpaino on kuninkaalle lausutuissa positiivisissa viesteissä. Toisaalta joistain VT:n teksteistä käy ilmi, ettäkuninkailla oli hovissaan hänen korvasyyhyynsä puhuvia profeettoja (esim.

1. Kun. 22). Jes. 7:4-9 on hyvä esimerkki kuninkaalle lausutusta kehotuksesta luottaa Jumalan antamaan varjeluun. Nationalismia esiintyy erityisesti Vanhan testamentin väärillä profeetoilla, jotka jättivät Jumalan tahdon syrjään ja keskittyivät pönkittämään vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, jossaJumalan sana oli unohdettu (esim. Miika 3:11; Jer. 23; 28; Hes. 13).

Marin ja uusassyrialaisissa profetioissa on usein vastaavia kielikuvia kuin VT:ssa.

Yhdessä Marin profetiassa kuvataan vihollisten joutumista verkkoon (vrt. Hes. 12:13; 17:20; 19:8; 32:3;Hoos. 7:12; Hab. 1:15-17) ja Marin kuninkaan käsiin (vrt. 2. Sam. 5:19).

Uusassyrialaisissa profetioissa on myös monia Vanhan testamentin profeettakirjoille tyypillisiä ilmaisuja ja kielikuvia. Erittäin tyypillinen on kuninkaalle osoitettu kehotus: “Älä pelkää”, jonka jälkeen vakuutetaan, että jumala(t) tai/ja jumalatar (Ishtar) on kuninkaan kanssa ja varjelee häntä. Vastaavia profetioita on luvuissa Jes. 40-55 (Jes. 41:8-13; 41:14-16; 43:1-7).

Nämä lukuisat yhtäläisyydet Vanhan testamentin profetioiden ja muinaisen Lähi-idän profetioiden välillä osoittavat selvästi, että Vanhan testamentin profeettakirjat kuvaavat todellista historiallista ilmiötä muinaisessa Israelissa. Seuraavassa tutkimme joitakin Vanhan testamentin profetismille tyypillisiä piirteitä.

Profeetallinen ekstaasi

Heprean profetoimista merkitsevä verbimuoto ilmaisi alkujaan voimakasta ekstaattista kokemusta. Samaa verbiä käytetään kuvaamaan myös väärien profeettojen, kuten Baalin profeettojenekstaattista käyttäytymistä. Ekstaasiin pyrkiessään Baalin profeetat viiltelivät itseään ja yrittivät päästäyhdessä hurmostilaan (1. Kun. 18:29-30). Myös vainajaa surressa oli tapana viilellä itseään ja ajaa pääpaljaaksi (vrt. Jer. 16:6; 41:5; Hes. 7:18; Miika 1:16), vaikka Mooseksen laki kieltää sen (3. Moos. 19:28; 21:5; 5. Moos. 14:1). Muinaisen Marin (1700-luvulta eKr.) teksteistä käy ilmi, että profeetoille voitiin tarjota väkevää juomaa, jotta he pääsisivät hurmokseen. Tällaiseen ekstaattiseenkokemukseen voitiin päästä myös tanssin tai musiikin avulla. Saul joutui hurmoksiin kohdatessaantanssivien ja musiikkia soittavien profeettojen ryhmän eikä enää kyennyt hallitsemaan omaakäyttäytymistään (1. Sam. 10:5-11). 1. Sam. 10:6 ilmaisee asian jopa niin voimakkaasti, että Saulmuuttuu toiseksi ihmiseksi Herran Hengen tullessa häneen.

Päästäkseen profeetalliseen hurmostilaan Elisa pyysi, että hänelle soitetaan harppua (2. Kun. 3:15).Kun Jumalan Henki valtaa profeetan, hän ei ole oma itsensä, vaan ulkopuolinen voima kontrolloi häntä(4. Moos. 11:29). Henki ei pitänyt profeettaa ”vallassaan” koko ajan, vain niinä hetkinä, kun profeetalla olijotain julistettavaa. 1. Kun. 22 varottaa kuitenkin, että jopa valheen henki voi tulla profeettoihin. Tällöinprofeetan saamat näyt ovatkin valhetta. Valheen hengellä voidaan Vanhassa testamentissa tarkoittaa myös yksinkertaisesti sitä, että profeetat ovat valeprofeettoja – heidän julistuksensa ei ole lähtöisinJumalasta. Jer. 23:9-40 ja Hes 13 kritisoivat ankarasti profeettoja, jotka puhuvat omissa nimissään.Profeettojen kokemukset ovat valheellisia ja heidän näkynsä pettäviä (Jer. 23:16). Heidän unensa ovatheidän oman sydämensä eksytyksestä lähtöisin (Jer. 23:25-26). Profeettoja on kuningasten aikanailmeisesti kritisoitu niin rajusti, että esimerkiksi Aamos on valmis kieltämään olevansa profeetta. Sensijaan hän sanoo olevansa metsäviikunapuiden viljelijä ja lammasten hoitaja, jonka Jumala on lähettänyt julistamaan sanaansa (Aam. 7:14-15).

Profeetan kutsuminen

Uusassyrialaisissa sekä Marin profetioissa todetaan, miten jumala tai jumalatar “on lähettänyt” profeetanjulistamaan sanaansa. Tällainen vastaava ilmoitus on monesti myös Vanhan testamentin profetioissa, jotkausein alkavat heprean ilmaisulla: koh ’āmar JHWH, “näin sanoo Herra.”

Kutsumusnäyssä profeetat kokevat erityisellä tavalla saaneensa tehtävän Jumalalta.

Tällaisia kutsumusnäkyjä ovat esim. Jes. 6; Jer. 1 ja Hes. 1-2. Profeetan kutsumusnäkyyn liittyy yleensäsyvä tietoisuus siitä, että Jumala haluaa profeetan puhuvan, vaikka hänen sanomaansa tultaisiinkinvastustamaan. Kuvaava on nuoren Jeremian saama kutsumus jakeissa Jer. 1:17-19: ”Mutta lähde sinä,Jeremia, astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä säiky heitä, muutenminä annan sinun joutua pelon valtaan heidän edessään. Minä teen sinusta tänä päivänä linnoitetun kaupungin, rautapatsaan ja pronssimuurin, jotta voit puolustautua, kun koko maa, Juudan kuninkaat,päämiehet, papit ja kansa nousevat sinua vastaan. Vaikka he ryhtyvät sotaan, he eivät sinua voita, silläminä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua”.

Jeremian kirja kuvaakin usein profeetan konflikteja kuninkaiden, pappien ja profeettojen kanssa. Erityisesti papit ja profeetat osoittautuivat Jeremian katkerimmiksi vihollisiksi, sillä hän kritisoi heidän tapaansa julistaa löyhiä onnen toivotuksia kansalle, joka suunnitteli vapautumista Babylonian vero-orjuudesta Egyptin apuun turvautumalla.

Profeetan kutsuminen tehtäväänsä saattoi myös syntyä hiljalleen. Tutkijat ajattelevatyleisesti, että Amoksen kirjan luvut 7-9 ovat osoituksena siitä, miten Aamos hiljalleen tiedostaa tehtävänsätoimia profeettana Israelissa, Betelin pyhäkössä. Hän näkee viisi näkyä, joissa kuvataan Israelinkuningaskuntaa kohtaava tuho. Kahden ensimmäisen vitsauksen kohdalla profeetta rukoilee Jumalaakansan puolesta, ja Jumala katuu suunnittelemaansa tuhoa (Aam. 7:1-6). Mutta kolmannen näynkohdalla kaikki muuttuu (Aam. 7:7-9). Aamos tulee tietoiseksi siitä, että Jumala ei enää säästä Israelinkuningaskuntaa, vaan on valmis tuhoamaan sen. Tämä johti ilmeisesti siihen, että Aamos lähtijulistamaan Beteliin. Hän oli kauttaaltaan pessimistinen sen suhteen, että Israelin kansa kääntyisi jatulisi armahdetuksi. Siksi hän lauloi kuolinveisuun Israelille (Aam. 5:1-5). Vain ajoittain profeetta pitäämahdollisena sitä, että kansa tottelisi Jumalan ääntä, ja että Jumala tämän johdosta armahtaisi sitä(Aam. 5:15).

Profeetat ja Israelin uskonnollinen perintö

Vanhan testamentin kirjaprofeetat eivät toimineet hengellisessä tyhjiössä. Heidän sanomansa ankkuroitui Jumalan aikaisemmin ilmoittamaan tahtoon. Saksalainen Vanhan testamentin tutkija Gerhard von Rad on analysoinut kaksiosaisessa Vanhan testamentin teologiaa käsittelevässä teoksessaan (Theologie des Alten Testaments Band 1-2, München 1982, 1984) näitä profeettojen yhteyksiä Israelin varhaisempiin traditioihin. Tärkeitä pelastushistoriallisia tapahtumia, joihin profeetat sitoivat sanomansa, olivat patriarkoille annetut lupaukset, Herran tekemä liitto Israelin kanssa, Egyptistä pako, Daavidille annetut lupaukset (2. Sam. 7) ja Siion-teologia (Ps. 46, 48 ja 76). Usein profeetat käyttivät näitä traditioita esikuvina: niin kuin Jumala muinoin toimi kansansa kohdalla,samoin hän tulee toimimaan tulevaisuudessakin. Esim. Jes. 40-55 kuvaa Egyptin eksoduksenesikuvana sille uudelle eksodukselle, joka toteutuu Babyloniasta. On myös

mielenkiintoista huomata, että sekä Jeremialle että Hoosealle autiomaavaellus on Jumalan ja Israelin välisen suhteen kultaaikaa, kun se taas Pentateukin ja Hesekielin esityksessä on kansan luopumuksen ja kapinan aikaa. Seuraavassa taulukossa on esitettynä joitakin esimerkkejä näistä yhteyksistä.

Patriarkat: Jer. 33:26

Abraham: Jes. 29:22-23; 41:8; 51:2; 63:16; Hes. 33:24; Miika 7:20

Iisak: Aam. 7:9, 16

Jaakob: Hoos. 12:4-5, 13

Exodus ja autiomaavaellus: Jes. 10:23-26; 11:15-16; 35; 40:1-11; 42:16; 43:14-21; 49:7-12; 51:9-10; 52:7-12;

55:12-13; 62:10-12; 63:7-14; Jer. 11:1-8; 31:31-34; 34:12-14; Hes. 20; Aam. 2:9-12; 3:1-2; 9:7; Hoos. 2:16-

17; 8:13; 9:3, 10; 11:1-7; 12:10, 14; 13:4-8; Miika 6:4-5; 7:15; Hagg. 2:5; Sak. 10:10-11; Mal. 3:22

Daavidille annettu lupaus: Jes. 7:1-17; 8:23b-9:6; 11:1-16; 16:1-5; 32:1-8; 55:3-5; Jer. 23:5-6; 30:8-9; 30:18-

22; 33:14-26; Hes. 17:22-24; 34; 37:15-28; 40-48; Hoos. 2:2; 3:4-5; Aam. 9:11-12; Miika 4:8; 5:1-8; Hagg.

2:20-23; Sak. 3:8-10; 4:1-14; 6:9-15; 9:9-10; 11:4-14; 12:1-13:1; 13:7-9

Siion-teologia: Jes. 2:2-4; 8:9-10; 17:12-14; 29:1-8; 30:27-33; 31:4-9; 33; Hes. 17:22-24; 34:30; 40-48; Miika

4:1-5

Profeetoilla oli myös kriittinen suhtautuminen Siion-teologiaan silloin kun kansa väärällä mielellä turvautuiJumalan apuun ja rikkoi samalla hänen käskynsä (Jer. 5:12; 7:4; 26; Hes. 11; Miika 3:12).

Profeettojen kutsumustietoisuus ja sanoma nousivat siitä hengellisestä viitekehyksestäkäsin, että Jumala on jo aikaisemmissa historian vaiheissa ollut yhteydessä kansaansa. ViidesMooseksen kirja tekee tämän selväksi. 5. Moos. 13:1-5 ottaa esille tapauksen, jossa profeetta kykeneetekemään ihmeitä ja niihin vedoten kehottaa kansaa palvelemaan vieraita jumalia. Tällainen profeettatulee kuitenkin tuhota, koska hän on yllyttänyt kansaa luopumaan elävästä Jumalasta. Vastaavapainotus löytyy jakeista 5. Moos. 18:14-22, joissa ilmoitetaan Mooseksen kaltaisen profeetan ilmestyminen. Näin korostetaan sitä, että profeetan tulee toimia Mooseksen hengessä ja vahvistaa tämän kautta annettua sanaa. 5. Mooseksen kirja vahvistaa omalta osaltaan sen historiallisentosiasian, että monet profeetat ovat historian eri vaiheissa ohjanneet Israelia harhaan (vrt. Jer. 23 jaHes. 13).

Vanhan testamentin tekstien mukaan profeetan tehtävänä on siis jatkaa Jumalan aikaisemmin ilmoittaman sanan julistamista ja syventämistä. Uusi ei saa olla ristiriidassa vanhan kanssa, vaan täydentää sitä ja tekee sen ajankohtaiseksi. Profeettojen julistuksessa näkyykin tämä ajankohtaisuus selkeästi. Profeetat eivät ensi sijassa julistaneet kaukana tulevaisuudessa olevia asioita, vaan ohjasivat oman aikansa ihmisiä ymmärtämään Jumalan sanaa. Kuten kirjan Israelin historiaa kuvaavassa osiossa totesimme, lähes jokaisen profeettakirjan alussa viitataan eri Israelin jaJuudan kuninkaisiin, joiden aikana profeetat toimivat.

Profeettakirjojen sanoma on kuitenkin aina koettu ajankohtaisena myös uusissa historiallisissa tilanteissa. Tämä johtuu siitä, että profeetat julistivat myös uutta toivoa kansalle, ja nämä avoimeksi jääneet toiveet ovat avanneet heidän sanomansa ajankohtaiseksi yhä uusissa historian vaiheissa. Profeettakirjojen tulkinnan avoimuus selittyy myös kirjojen sisältämillä runsaillakielikuvilla.

Vanhan testamentin profetioiden tulkinnasta

Vanhan testamentin profetiat sisältävät runsaasti kielikuvia ja ovat siksi tietyssä mielessä “avoimia”erilaisillekin tulkinnoille. Juutalaisuudessa jo ennen Jeesuksen aikaa vakiintui näkökulma, ettäVanhan testamentin kirjoitukset ovat moniulotteisia ja sisältävät rikkaan tulkintakirjon.

Jo Vanhassa testamentissa on nähtävissä, miten vanhoja profetioita ymmärretään uudellatavalla muuttuneissa tilanteissa. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen kirjoitetuissa Aikakirjoissa käytetäänmuutamia Vanhan testamentin profeettatekstejä kuvaamaan, miten Juudan kuninkaat tai profeetatovat kehottaneet kansansa jäseniä turvautumaan Jumalaan. Qumranin yhteisö käytti moniaprofeettatekstejä kuvaamaan oman aikansa poliittista tilannetta ja juutalaisten keskinäisiä suhteita. Rabbiinisessa kirjallisuudessa on kehiteltynä lukuisia erilaisia tulkintasääntöjä, joiden avulla tekstistävoidaan johtaa uusia salaisuuksia. Selkeänä tulkintaperiaatteena oli kuitenkin se, että kirjaimellisellatulkinnalla tulee olla etusija. Niinpä esim. eräs rabbi syyttää toista siitä, että hän ei anna kirjoitusten puhua,vaan lisää oman selityksen siihen. Juutalainen tulkintatraditio osoittaa siis selvästi sen, millä tavalla Vanhan testamentin kirjoitettuun sanaan on suhtauduttu Jeesuksen aikana. Historiallisen tulkinnanrinnalla on sanan profeetallinen ulottuvuus, joka koskee tulkitsijan omaa aikaa.

Uudessa testamentissa nämä kaksi ulottuvuutta, Vanhan testamentin historiallinen ja profeetallinen tulkinta ovat itsestään selviä. Lisäksi Uusi testamentti itsessään tuo esille uuden ulottuvuuden: kristologisen. Vanhan testamentin kirjoitusten täyttymys on Jeesuksen opetuksissa jatoiminnassa. Tämän kirjan kolmannessa osassa tarkastelemme, millä tavalla profeettojen messias-julistus on nähty toteutuneeksi Jeesuksen elämässä ja toiminnassa.

Profetian dynaamisuus

Profetia on jotakin muuta kuin analyyttinen ja kaavoihin kangistunut teologia, jossa käsitteitä ja niidenkeskinäisiä suhteita määritellään. Profetia on dynaamista ja kohdistuu aina todelliseen elämään, senkonkreettisiin ongelmiin ja aiheisiin. Profetian dynaamisuus on syynä sille, miksi profetitat eivät aina olehallittavissa teoreettisella pohdiskelulla ja säännöillä.

Juutalainen uskonnonfilosofi Martin Buber erotti kaksi oleellista suhdetta: “minä-se” ja“minä-sinä” (M. Buber, I and Thou. New York 1970). “Minä-se”-suhteessa “minä” on aktiivinen ja “se” passiivinen tutkimusobjekti. “Minä-sinä”-suhteessa taas molemmat osapuolet ovat aktiivisestidialogissa keskenään. Uskonnon todellinen olemus on dialogissa Jumalan ja ihmisen välillä.Teologiankin varsinaisena olemuksena on pyrkiä tekemään eläväksi tämä dialogi.

Ongelmana on kuitenkin se, että teologia helposti kangistuu “minä-se”-suhteeksi. Silloin teologi määrittelee kuollutta objektia “se”, jota kutsutaan “jumalaksi”. Psalmi 139 on hieno ja syvällinen tekstiuskon todellisesta olemuksesta. Ihminen tulee dialogiin Jumalan kanssa ja pyytää Jumalaa tutkimaanhäntä ja ohjaamaan hänet oikealle tielle. Vanhan testamentin profeettakirjat ja Psalmit ovat hienojaesimerkkejä siitä, miten “minä-sinä” suhde Jumalan ja ihmisen välillä voidaan tehdä ajankohtaiseksi.

Vanhassa testamentissa profetia panee usein liikkeelle kuolleisiin kaavoihin kangistuneen uskonnollisuuden. Profeetan tehtävänä on repiä irti ja hajottaa, hävittää ja kukistaa, rakentaa ja istuttaa (Jer. 1:10). Profeetat julistivat, miten Jumala vihaa uhreja ja uskonnollisia juhlia (Jes.1:10-17; Jer. 6:19-21; Hoos. 6:6; 8:13; Aam. 5:21-28; Mal. 1:10; 2:13). Tarkoitus ei ole niinkään väittää,että kultti ja jumalanpalveluselämä ovat sinänsä tarkoituksetonta, vaan profeetat haluavat, että mukanaolijoilla on oikea asenne ja mieli Jumalan edessä.

Profeettojen julistus paaduttamisesta on yksi tehokkaimmista tavoista panna ihmisten ajatukset liikkeelle. Jakeissa Jes. 6:9-10 Jesaja lähetetään paaduttamaan kansa kuoleman uneen,jotta Jumala voisi tuhota ja hävittää sen. 1. Kun. 22 auttaa meitä ymmärtämään näitä Jesajan kirjanjakeita. Ahab on kerta toisensa jälkeen vastustanut Jumalan kutsua, ja lopulta Jumala päättää murhauttaa Ahabin taistelussa Aramia vastaan Gilead-Ramotissa. Jumala lähettää valheen hengenAhabin hoviprofeettoihin, jotka ennustavat kuninkaalle voittoa. Ahabin vihaama profeetta Miika Imlanpoika yhtyy aluksi tähän profeettojen kuoroon, mutta paljastaa lopulta kuninkaalle Jumalan kauhistavan suunnitelman: hoviprofeetoissa vaikuttaa Jumalan lähettämä valheen henki (1. Kun.22:19-23). Kuningas asetetaan viimeisen kerran tienhaaraan. Nyt hänen on tehtävä lopullinen valinta:joko totella Jumalaa tai lähteä sotaan ja tuhoutua.

Paadutussuunnitelman julkituominen antaa Ahabille kuitenkin viimeisen mahdollisuuden kääntyä. Samalla tavalla tulee ymmärtää Jesajan saama paadutustehtävä. Jesaja julistaa julki, että kansan ylle on vuodatettu Jumalan lähettämä uneliaisuuden henki (Jes 29:9-12). Sen tarkoituksena on herättääkansa hengellisen kuoleman unesta.

Profetian dynaamisuus tuo mukanaan myös usein monia ongelmia rationaalisesti ajattelevalle ihmiselle. Oletus on, että profetia totuetuu sataprosenttisesti. Näin ei asian laita kuitenkaanole edes Vanhassa testamentissa. Profetian dynaamisuuteen kuuluu olennaisesti se, että sen sisältöohjaa ihmisiä oikeaan suuntaan. Se paljastaa potentiaaliset vaarat ja uhkakuvat, jotka lepäävät ihmisten yllä. Tarkoitus ei ole niinkään ”ennustaa” tai ”arvata”, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, vaanensisijainen profetian tavoite on ohjata ihmisiä Jumalan luo. Näin myös ihmisten tapa reagoida voi muuttaa tilanteen: uhkakuvat väistyvät ja Jumalan lähettämä rauha tulee tilalle (vrt. Joona).

Usein ajatellaan, että 5. Moos. 18:21-22 sisältää määritelmän oikealle profetialle: jos Herran nimissä puhuttu asia toteutuu, se on oikea profetia, jos se ei toteudu, se on valhe. Vanhan testamentin teksteistä käy kuitenkin selväksi, etteivät profeetat aina täytä tätä ehtoa. Siksi 5.

Moos. 18:21-22 on ennemminkin ymmärrettävä varoituksen sanaksi seurakuntaa terrorisoivista profeetoista, jotka yrittävät saada ihmiset valtaansa tuomion uhkakuvilla tai valheellisilla tulevaisuuden visioilla (vrt. Jer. 28:9). Voivathan jotkut valeprofeettojenkin uhkakuvat toteutua, muttaprofeetan sanan toteutuminen ei yksin ole takeena oikealle ilmoitukselle. Kuten edellä totesimme 5.Moos. 13:1-5:n mukaan profeetta voi tehdä vaikka ihmeitä, mutta jos hän johdattaa kansaapalvelemaan vieraita jumalia, hän on kuoleman oma.

Profeetat erimielisinä

Vanhan testamentin vaikeimpiin kohtiin kuuluu 1. Kun. 13, joka kertoo Juudan puolelta tulleen Jumalanmiehen tuomion sanoista Betelin pyhäkköä ja alttaria vastaan. Hän sai Jumalalta ohjeen, ettei hän saasyödä ja juoda matkallaan Betelin pyhäkköön ja takaisin (1. Kun. 13:7-9). Betelissä on kuitenkinprofeetta, joka saa viekoitelluksi tämän Jumalan miehen luoksensa syömään ja juomaan. Betelin profeetta valehtelee saaneensa Jumalalta kehotuksen kutsua hänet syömään. Jumalan mies uskootämän valheen ja syö ja juo vastoin Jumalan sanaa. Kesken aterian Betelin profeetta saa Jumalaltailmoituksen, jonka mukaan Jumalan mies on tehnyt syntiä ja saa rangaistuksensa.

Kotimatkalla Juudaan leijona raatelee Jumalan miehen kuoliaaksi. Leijona ei kuitenkaan koske profeetan aasiin. Kun Betelin profeetta näkee, että paikalla yhä seisova leijona on raadellut vain Jumalan miehen, mutta ei käynyt hänen aasinsa kimppuun, hän tulee vakuuttuneeksi Jumalan miehensanomasta.

Betelin profeetta piti ilmeisesti Jumalan miehen sanomaa vääränä. Siksi hän viekoittelihänet valheen avulla rikkomaan Jumalan käskyn. Jumala kuitenkin ajoi omaa asiaansa ja antoi Betelinprofeetan tuntea sanansa voiman. Jumalan mies saa surmansa niskoittelunsa takia, ja kuoleman näyttämö on liian erikoinen näky Betelin profeetalle. Hän joutuu ymmärtämään olleensa väärässä.Hän kyllä sai tapetuksi Betelin pyhäkön vihollisen, mutta Jumalan miehen totuuden sana paistoi lopultaprofeetan kuolemassa.

Tämän kertomuksen pohjalta on vaikea laatia mitään teoreettista mallia profetian sanojensuhteesta valheisiin ja totuuteen. Keskeisin opetus on siinä, että Jumala itse ajaa oman totuutensa asiaaihmisten valheiden, hengellisten vääristymien, ja profeetan oman heikkoudenkin keskellä. Teologin onmahdotonta laatia johdonmukaisia kriteerejä sille, missä määrin ja kuinka profeettojen julistus oli Jumalantahdon mukaista. Tiedoksi riittää, että Jumala ajaa lopulta oman asiansa päätökseen.

Hyvänä esimerkkinä tästä vaikeudesta arvioida profetioiden oikeellisuutta on 700- luvullaeKr. toimineiden profeettojen Miikan ja Jesajan julistus. Miika julisti Hiskian aikana (Miika 1:1), ettäJerusalem tullaan hävittämään maan tasalle (Miika 3:12), koska sen asukkaat pappien ja profeettojenjohdolla olivat turmelleet kaupungin (Miika 3:5-11). Miikan aikalainen Jesaja julistaa taas toisin. Hänenmukaansa Jerusalem joutuu moneen ahdistukseen, mutta ei koskaan vihollisten haltuun (Jes. 8:5-10;10:5-19; 17:12-14; 29:1-8; 30:27-33; 31:4-9; ja Jes. 33). 2. Kun. 18-19 ja Jes.

36-37 osoittavat, että Jesajan sanoma lopulta osoittautui oikeaksi. Jerusalemia ei hävitetty.

Oliko siis Miika väärä profeetta? Vanhan testamentin mukaan ei. Luvussa Jer. 26 otetaanesille tilanne, joka syntyi n. 100 vuotta myöhemmin. Jeremia julisti Jerusalemin temppelin tuhoutumisen Miikan tavoin (ja siis vastoin Jesajan näkemystä). Kansa vaati hänelle kuolemantuomiota pyhäkön häpäisemisestä. Silloin kuitenkin jotkut kansan päämiehistä muistivat Miikan sanoman Hiskian aikana (Jer. 26:18-19). He totesivat, että Hiskia ei suinkaan surmannut Miikaa, vaan teki parannuksen. Ja niin Jumala katui sitä pahaa, minkä oli suunnitellut Jerusalemin tuhoksi. Jer. 26:n valossa sekä Jesaja että Miika olivat Jumalan sanansaattajia. Heillä oli kummallakin tärkeä tehtävä. Luterilaisen teologian valossa nähtynä voitaisiin sanoa, että Miika oli

ikään kuin lain julistaja. Hänen sanomassaan ei ollut mitään lohdutusta. Jerusalem tuhoutuu. Jesaja taas oli evankeliumin julistaja, joka osasi piiritetyssä kaupungissa lohduttaa parannuksen tehnyttä kuningasta: Jumala pelastaa kaupungin eikä luovuta sitä vihollisten käsiin.

Jer. 26 on hyvä osoitus siitä problematiikasta, joka profetian dynaamisuuteen liittyy. Näyttävätristiriidat, ihmisten valheiden viidakko ja profeetan oma heikkous muodostavat ennalta arvaamattoman jahallitsemattoman kokonaisuuden. Vain Jumala yksin viime kädessä hallitsee tilanteen. Tämä ei kuitenkaantarkoita sitä, ettei Vanhassa testamentissa olisi pyritty luomaan jonkinlaista järjestystä tähän kaaokseen. 5. Moos. 13 ja 18 ovat selkeä osoitus tietyistä perussäännöistä. Profetian sanoma ankkuroituu Jumalanantamaan ilmoitukseen.

Epäonnistunut profetia

Vaikeimmat esimerkit Vanhassa testamnentissa ovat epäonnistuneet profetiat. Malliesimerkki kariutuneesta profetiasta on Hes. 26, jossa ennustetaan Tyroksen tuhoutuminen. Nebukadnessar tuleehävittämään kaupungin maan tasalle. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Kaupunkia ei koskaan hävitettyNebukadnessarin aikana. Hesekiel itsekin joutuu tämän kokemaan, kun hän saa uuden profetian Hes.29:17-21, jossa Nebukadnessarille luvataan Tyroksen sijasta Egyptin aarteet. Tämä esimerkki osoittaasen, ettei kariutunutta profetiaa haluttu sensuroida, vaan säilyttää sellaisenaan. Tyyroksen ruhtinas onsittemmin Hesekielin kirjassa lähes demoninen hahmo, ja Ilmestyskirjassa hän on Antikristuksenesikuva. Ehkäpä Hesekiel itse tai hänen oppilaansa pysäytettiin miettimään, millaisia ominaisuuksiatäytyy olla sellaisella kuninkaalla, joka selviää silloisen maailmanvaltiaan hyökkäyksistä. Kariutunutprofetia on voinut ohjata heitä tässä mietiskelyssä (ks. Hes. 27-28).

Jakeissa 5. Moos. 18:21-22 oleva sääntö vaikuttaa varsin tuhoisalta Hesekielin profeetallista arvovaltaa ajatellen. Mutta voidaan kysyä, eikö Hesekiel täyttänyt kuitenkin 5. Moos. 13:1-5:ssa mainitun ehdon? Hän oli ohjaamassa kansaa tuntemaan elävän ja todellisen Jumalan. Ja eivätkö hänen monet profetiansa myös toteutuneet? Esimerkki osoittaa sen, ettei mikään looginenteoria profeetoista ole koskaan vedenpitävä. Ei edes Vanhan testamentin oma teoria oikeastaprofeetasta pysty kaikilta osin määrittelemään oikeaa profeettaa.

Marin profetioissa on esimerkki siitä, miten eräs profeetta ennusti kaupungin kuninkaalle, Zimri-Limille, ettei Babylonian kuuluisa kuningas Hammurabi pysty koskaan valloittamaan kaupunkia. Kaupunki kuitenkin tuhottiin, ja kuninkaallinen arkisto, jossa tämäkin profetia säilyi tuleville sukupolville, hautautui raunioiden alle. Vastaavanlainen katastrofi toteutui Ahabin hoviprofeetoille, jotka ennustivat kuninkaalle voittoa taistelussa aramilaisia vastaan (1.

Kun. 22). Ahab sai surmansa taistelussa vastoin hänen hoviprofeettojensa vakuuttelua.

Oikea profeetta voi siis epäonnistua, mutta hänen ei silti tarvitse olla väärä profeetta.

Jumala voi myös katua suunnittelemaansa pahaa, kuten Joonan kirja ja Jer. 26 osoittavat. Profeetan sanoma koetaan epäonnistuneena ulkopuolisten silmissä, mutta juuri epäonnistuneena setäyttää Jumalan varsinaisen tarkoituksen, kääntymisen Jumalan puoleen. Profeetta ei ole siis mikäänoraakkeli-automaatio, josta tulee oikeita tulevaisuutta koskevia arvioita. Profeetta on hengellinenihminen, joka elää Jumalan ilmoitetusta tahdosta ja on siihen ankkuroitunut. Hänellä on myöskarismaattinen kyky nähdä asioita, jotka inhimillisesti katsoen ovat peitossa.

Yksi tärkeimpiä Vanhan testamentin tekstejä, jotka selittävät profetian sanoman toteutumisen viipymistä on Hab. 2:3. Tämän jakeen mukaan näky toteutuu ajallaan, mutta se voi kuitenkin viipyä. Silloin sen toteutumista tulee kärsivällisesti odottaa, sillä Jumala toteuttaa sanansa varmasti. Tällä tekstillä on ollut tärkeä merkitys niin juutalaisuudessa kuin myös kristinuskossa, kunon pohdittu, miksi Jumalan lupaama pelastuksen aika viipyy. Ihmisen osana ei ole tietää Jumalan syviäsalaisuuksia, vaan kärsivällisesti odottaa Jumalan lupausten täyttymistä.

Vanhassa testamentissa ei kuvata profeettoja itsevarmoina ihmisinä, jotka ovat valmiit pitäytymään loppuun asti omissa näyissään. Tästä hyvänä esimerkkinä on Jer. 27-28. Jeremia onsaanut Jumalalta sanan, jonka mukaan Juudan on taivuttava Babylonian kuninkaan ikeen alle (Jer. 27).Häntä vastustamaan nousee kuitenkin profeetta Hananja, joka ilmoittaa saamansa uuden Herran sanan. Babylonian valtakunta sortuu, ja vuonna 598 eKr. pakkosiirtolaisuuteen viety Jekonja pääse palaamaan takaisin Jerusalemiin ja istuutuu valtaistuimelle (Jer. 28:1-4). Jeremia ei ryhdyvastustamaan Hananjan saamaa ilmestystä, koska hän ilmeisesti pitää mahdollisena sen, että Herraon voinutkin päättää toisin (Jer. 28:5-9). Mutta Jeremia saa myöhemmin uuden sanan Herralta, jossa vahvistetaan hänen aikaisemmin saamansa ilmoitus. Tämän perusteella Jeremia julistaa uudelleensaamansa tuomion sanan, ja samalla myös ennustaa Hananjan kuoleman (Jer. 28:12-17).

Olemme nyt käyneet läpi Vanhan testamentin profetismin pääpiirteitä, jotka auttavat ymmärtämään, millaisesta ilmiöstä on kysymys. Se tosiasia, että profeettojen julistus on kerätty ja toimitettu kirjoihin, osoittaa heidän sanomansa olleen ajankohtainen vielä heidän toiminta- aikansakinjälkeen. Ei siis ihme, että profeettojen sanomaa tulkittiin ajankohtaisena uusissa historian tilanteissa, javiimein myös Uudessa testamentissa.

9.2 Jesaja

Kolme tulkinnan tasoa

Jesajan kirjaa on oikeutetusti kutsuttu profeettakirjojen kuninkaaksi. Se on kaikkein merkittävin profeettakirjoista, minkä osoittaa sen pitkä tulkintahistoria niin juutalaisuudessa kuin kristinuskossa. Siihen on kirjattuna Jumalan pelastussuunnitelma, joka tulee kohtaamaan Jerusalemia ja lopulta myöskoko maailmaa. Jesajan kirja on vaikuttanut merkittävällä tavalla kristinuskon sanoman muovautumiseen jasitä on syystä kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi.

Tämän vuoksi kristity joutuu pohtimaan lukiessaan Jesajan kirjaa, millä tulkinnan tasolla hän liikkuu: 1)Historiallisen, 2) juutalaisen vai 3) kristologisen (tai kristillinen).

Ensimmäinen taso (1) on tekstin historiallinen tai ehkä vielä tarkemmin pelastushistoriallinen ulottuvuus. Jumalan profeetan kautta ilmoittama sana on aina liittynyt kansan sen hetkiseen historialliseen tilanteeseen. Profeetallisessa sanassa epäuskoinen kansa on tuomittu, mutta sitä on myös lohdutettu ahdistuksen keskellä. Sana on ollut aina ajankohtainen silloinkin, kun se on ohjannut uskon silmät katsomaan kauas tulevaisuuteen, jolloin Jumala tekee kansallensa suuria ja ihmeellisiä asioita.

Jesajan kirja on syntynyt kokonaisuudessaan pitkän ajan kuluessa. 700-luvulla eKr. vaikuttanut profeetta ole kirjoittanut sitä kokonaisuudessaan, vaan Jesajan lisäksi hänen koulukuntansa on osallistunut sen kirjoitamiseen. Jesajan kirjan jakaminen profeetan ja hänen myöhempien opetuslastensa nimiin ei ole modernin eksegetiikan keksimä. Tätä näkemystä edusti jo keskiajan juutalainen raamatunselitys. Hyvänä esimerkkinä on vaikutusvaltaisen juutalaisen Abraham ibn Esran Jesajan kirjan kommentaari 1100-luvulta eKr. Kirjaa lukiessamme kohtaamme kolme eri historiallista ajanjaksoa. Ensimmäinen on profeetta Jesajan toiminnan aika 700-luvun eKr.lopulla (n. 740-700). Monet lukujen 1-39 teksteistä ovat tältä ajalta.

Toinen ajanjakso on pakkosiirtolaisuus 500-luvulla eKr., johon viitataan luvun 39 lopussa.Luvut 40-55 (ns. Deutero-Jesaja) edellyttävät, että temppeli on hävitetty ja kansa viety Babylonianpakkosiirtolaisuuteen (Jes. 40:1-2; 42:22). Baabelin virtojen varsilla elävää kansaa lohdutetaan sillä,että Persian kuningas Kyyros tuhoaa Babylonian ja sallii kansan palata takaisin Luvattuun maahan (Jes.43:14-15; 48:20-21; 52:11-12), ja he saavat rakentaa temppelin (Jes.

44:28; 45:1). Kyyros tuli Persian kuninkaaksi 550 eKr. ja valloitti Babylonin 539 eKr. Hän antoi ediktin,jonka mukaan Juudan kansa sai palata Jerusalemiin (2. Aik. 36:22-23; Esra 1:1-4; 5:13-16). Lukujen 40-55 lohdullisissa profetioissa vakuutetaan, että Jesajan ennustama uusi aikakausi (Jes. 2:1-5) on piankäsillä Siionissa (Jes. 49:14-26; 51:4-8; 52:1-6; 54:1-17).

Kolmas Jesajan kirjan ajanjakso on pakkosiirtolaisuuden jälkeinen aika (Jes. 56-66, ns. Trito-Jesaja). Noissa luvuissa ei kerrota temppelin rakentamisesta, vaan niissä se on jo rakennettu (Jes.56:4-8; 66:5-6). Jerusalemiin palannut kansa ei kuitenkaan ottanut vaarin Herran sanasta. Se esti syntiätekemällä Jumalan ihmeellisten tekojen toteutumisen maailmassa (Jes. 59:1-2). Kansaa kehotetaanvaeltamaan Jumalan tahdon mukaan (58:1-7), niin “silloin sinun valosi puhkeaa

näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen” (Jes. 58:8).

Toinen taso (2) on juutalainen, profeetallinen, ulottuvuus. Jumalan sana on voimallinenja elävä. Profeetalliset lupaukset toteutuvat lopulta, vaikka niitä jouduttaisiinkin odottamaan kauan (ks. Hab. 2:1-4). Jesajan kirjan monet Siionia koskevat lupaukset täyttyvät “äkkiarvaamatta, kun hetki on tullut” (Jes. 60:22). Juutalainen tulkintatraditio sisältääkin monia Uuden testamentin kannalta tärkeitänäkökulmia Jesajan kirjan teksteihin. Hyvänä esimerkkinä on Jes 61:1-3, johon viitataan Siirakin kirjanluvussa 48:18-25 ja kahdessa Qumranin tekstissä

(11QMelkisedek ja 4 Q521). Juutalainen tulkintahistoria osoittaa, ettei Uuden testamentin tulkinta Jesajankirjaan ole irrallaan niistä toiveista, joita Jeesuksen ajan juutalaisuudessa vallitsi.

Kolmas (3) tulkinnan taso on kristillinen. Kristillisen kirkon itseymmärrys on aina ollut se,että Vanhan testamentin tekstit avaavat Kristus-salaisuutta oikealla tavalla. Erityisen tärkeitä ovat Jesajan kirjan profetiat. Jeesus antoi tästä esimerkin, kun hän luki Nasaretin synagogassa ääneenJesajan kirjan katkelman (Jes. 61:1-3) ja sanoi sitten: “Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoituskäynyt toteen” (Lk. 4:21). Uuden testamentin mukaan Jeesuksen opetuksissa ja elämässä nivoutuvatyhteen monet Jesajan kirjan teemat. Jeesus on Immanuel (Jes. 7:14; Mt 1:23); hän on Herran nöyräPalvelija (Jes. 42:1-4; Mt. 12:18-21), joka on valmis kärsimään ja kuolemaan kansan syntien puolesta(Jes. 53; 1. Piet. 2:18-25).

Jesajan kirjan sisältö

Jesajan kirjan historiallinen taso jakaantuu siis pääasiassa kolmelle eri aikakaudelle. Siksi on tärkeä saada käsitys siitä, (1) mitä profeetta Jesaja ennusti, (2) kuinka hänen sanomansa on talletettuvuosisatojen ajan, ja (3) kuinka hänen sanomansa on luonut uutta toivoa kansan keskuudessa.

Hyvänä lähtökohtana on Jeesus Siirakin luonnehdinta Jesajan kirjan sanomasta: Jesaja julisti sanaa Hiskialle, joka oli piiritetyssä Jerusalemissa (Jes. 36-37), ja lohdutti Siionin murheellisia pelastussanomalla (Jes. 61:2-3). Jesajan kirja voidaan jäsentää seuraavalla tavalla:

1	Johdanto Jesajan kirjaan: Millä tavalla Jumala uudistaa Jerusalemin?
2:1-4:6	Jesajan näky Jerusalemista (2:2-4) sekä Herran päivä: tuomio ja pelastus
5:1-10:4	Jesajan messiaaninen muistokirjoitus (6:1-9:6) ja sen raamit
10:5-14:27	Assyrian ja Babylonian uhka Jerusalemille ja messiaaninen aikakausi
14:28-23:18	Jumala tuomitsee kaikki kansat
24:1-27:13	Jumala tuomitsee koko maanpiirin ja pelastaa Jerusalemin
28:1-33:24	Assyrian hyökkäys ja Jumalan antama pelastus Jerusalemille
34:1-35:10	Jumala pelastaa kansansa pakkosiirtolaisuudesta
36:1-39:8	Sanheribin hyökkäys ja Jerusalemin pelastus; pakkosiirtolaisuus ennustetaan
40-55	Pakkosiirtolaisuuden aikainen sanoma Jerusalemin pelastuksesta
56-66	Pakkosiirtolaisuuden jälkeinen aika ja kehotus kääntyä Jumalan puoleen

Sanheribin sotaretki ja Jesajan ennustus

Jesajan kirjan huolellinen lukeminen paljastaa, että kirjan nykyasussa Sanheribin epäonnistunut yritysvallata Jerusalemia (Jes. 36-37) näkyy monissa profetioissa (Jes. 38:5-10; 10:5-19; 14:24-27;

17:12-14; 29:1-8; 30:27-33; 31:4-9; 33:1-24). Myös Immanuel-profetian lopulla enteillään Assyrian hyökkäystä (Jes. 7:14-17). Uuden kuninkaan syntymä sidotaan lupaukseen, jonka mukaan orjuuttajan ies kaikkoaa kansan yltä (Jes. 9:1-6). Rabbiinisessa tulkintatraditiossa vakiintui näkemys, jonkamukaan Hiskia olisi ollut Immanuel ja kuningaslapsi (Jes. 9:5-6). Sanheribin armeijan tuhoutuminenhänen aikanaan nähtiinn merkkinä siitä, että Hiskia oli vanhurskas, Jumalan kansalleen lupaama kuningas. Septuagintan lukutavan mukaan kuningas Ahas antaa lapselle nimen Immanuel (Jes. 7:14:kaleseis, ”sinä annat nimen”). Aikakirjan esityksessä Hiskia pitää puheen kansalle ja vakuuttaa, ettäAssyrian kuningas ei pysty valloittamaan Jerusalemia. 2. Aik. 32:8 ”hänen voimansa on ihmisvoimaa,mutta meidän kanssamme on Herra Jumalamme”.

Vaikuttaa ilmeiseltä, että Hiskia vetoaa Immanuel-nimeen: ”Jumala on meidän kanssamme.” Onkin

syytä kysyä, mikä on Immanuelin ja Hiskian suhde toisiinsa Jesajan kirjassa.

Jesajan kirjan perusteella voidaan ajatella, että Immanuel olisi Hiskia. Historian lähteetnimittäin osoittavat, että Hiskia oli toisenlainen kuningas kuin isänsä Ahas. Hän uudisti jumalanpalvelustaHerran tahdon mukaan (ks. 2. Kun. 18:3-8) ja pyrki elämään Jumalan mielen mukaan. Tämän takiaHiskiaa on pidetty Ahasin vastakohtana, ja hänen tuntomerkkinsä sopivat tältä osin Immanueliin.Ihmeellisenä pidetään myös Sanheribin epäonnistunutta yritystä valloittaa Jerusalem. Jes. 8:9-10voidaan nähdä viittaavan juuri tähän. Vaikka Assyria vyöriikin hyökyaallon lailla muiden kansojen ylitse,se joutuu itse kauhun ja sekasorron valtaan.

Jesaja ei saanut koskaan nähdä Immanuelin kaltaista ihannekuningasta. Kukaan ei siis kyennyt täyttämään sitä kuvausta, jonka profeetta ennustuksissaan (erityisesti Jes. 9:1-6) välitti.

Siksi Jesajan kuoleman jälkeen hänen oppilaskuntansa piirissä jouduttiinkin kysymään, kuka Immanuel oikein olisi voinut olla. Ennustihan Jesaja hänen syntymänsä tapahtuvaksi jo hänen omana aikanaan (ks. Jes. 7:14-16; 9:5-6). Vastausta etsittäessä ajatukset suuntautuivat Hiskiaan. Assyrian armeijan osittainen tuhoutuminen ja vetäytyminen Jerusalemin luota sekä Hiskian ja Ahasinvastakohtaisuus johtivat vähitellen siihen ajatukseen, että Jesajan Immanuel-profetia ehkä tarkoittiHiskiaa. Jesajan kirjan luvuissa 36-39 kerrotaan Hiskian elämän vaiheista. Niiden ja Jesajan kuningaslapsen syntymän ennustusten välillä onkin monia yhtäläisyyksiä, joista tärkeimmät ovat seuraavat kolme:

Sanheribin joukot piirittivät Jerusalemia samalla paikalla, jossa Jesaja lausui Ahasille Immanuel- profetian (Jes. 7:3 ja 36:2). Luvuissa 36-38 Hiskia esitetään Ahasin vastakohtana. Hän turvautuu Jumalan apuun toisin kuin Ahas (ks. Jes 7:9-13). Hiskia ottaa vastaan Jumalalta positiivisen merkin (Jes. 37:30-32), kun Ahasille Immanuel-merkki on tuomion sana (Jes. 7:13, 17).
Jes. 37:32 sisältää saman ilmaisun kuin jakeen Jes. 9:6 loppu: “Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.” Molemmat tekstit käsittelevät vihollisarmeijan tuhoutumista Jumalan toteuttaman ihmeen seurauksena (9:3-4; 37:33-36).
Assyrian armeijan tuho (Jes. 36-37) vastaa Jesajan esillä pitämää odotusta, jonka mukaan Jerusalemjoutuu vihollisarmeijan ahdistamaksi, mutta pelastuu (Jes. 8:5-10; 10:5-19; 14:24-27; 17:12-14; 29:1-8;30:27-33; 31:4-9; 33:1-24). Historiallisesti tarkasteltuna Jesajan julistus pohjautui Siion-teologiaan(Psalmit 20, 46, 48 ja 76). Hän odotti ratkaisevaa pelastushistoriallista käännettä, jolloin Immanuelilmestyy ja Assyrian armeija tuhoutuu. Luvuissa 36-37 Jerusalemin pelastuminen Sanheribin armeijanvallasta kuvataan edellä mainittujen Jesajan profetioiden avulla (ks. selityksiä Jes 36-37).

Historiallisesti tarkasteltuna Hiskia ei ollut Jesajan toivoma ihannekuningas. Hiskia turvautui Egyptinapuun ja ryhtyi kapinaan Assyriaa vastaan (ks. Jes. 28:14-22; 30:1-5, 15-17; 31:1-3). Immanuelin samaistaminen oli luultavastikin mahdollista juuri sen vuoksi, että Hiskia tunnusti, ettei hänenratkaisunsa turvautua Egyptin apuun ollut viisas (ks. Jes. 37:3-4, 16-20; Jer. 26:18-19).

Juutalaisessa tulkintatraditiossa joudutaan sittemmin keskustelemaan siitä, olisiko Hiskiamahdollisesti ollut Messias. Erään harhaoppisen rabbin mukaan Israel ei enää koskaan saa Messiasta itselleen, koska se on saanut nauttia hänestä kuningas Hiskian aikana. Hyväksytyn tulkinnan mukaanJumala oli päättänyt nimittää Hiskian Messiaaksi, mutta ei tehnytkään sitä. Tätä Jumalan tekemääratkaisua perustellaan ainoastaan taivaallisen äänen lausumilla sanoilla: “Se on minun salaisuuteni. Seon minun salaisuuteni.” Näin ollen juutalainen tulkintatraditio osoittaa syvällisellä tavalla sen vaikeastiratkaistavan jännitteen, mikä Immanuelin (= Messiaan) ja Hiskian samaistaminen aiheutti. Jesajan lausumat suuret toiveet ihannekuninkaasta eivät toteutuneet Hiskian aikana. Juutalaisessa selitystraditiossa esiin nousseet ongelmat vahvistavat sitä näkemystä, että Jesajan messiastoiveetkariutuivat. Ne eivät toteutuneet niin kuin profeetta oli niiden uskonut toteutuvan. Jos siis Hiskia oli Immanuel ja luvattu kuningaslapsi (Jes. 9:5-6), rabbiinisessa tulkintatraditiossa Jesaja 11 onjohdonmukaisesti tulkittu viittaukseksi Messiaseen. Näkemys saa

tukea myös Jesajan kirjan esityksestä, sillä jae Jes. 11:1 edellyttää Daavidin kuningashuoneen sortumista. Tällaista Daavidin huoneen sortumista ei tapahtunut Ahasin eikä Hiskian aikana.

Jesajan julistus siis kariutui osittain hänen aikanaan. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä,että Jumalan antama ilmoitus olisi hyödytön. Edellä on viitatu Habakukin kirjan ennustukseen, jonkamukaan profetian/näyn toteutuminen voi viipyä. Edellä on myös todettu, että profetioiden tulevaisuusnäkökulman lisäksi niissä on tärkeää nuhtelu/lohdutus ja tuomio/toivo.

Jesajan messiastoiveiden kariutuminen historiallisessa viitekehyksessään johtaa tietystikysymykseen: Miten ne voivat enää koskaan toteutua? Onhan se historiallinen ajanjakso, joihinennustukset ovat sidottuja nyt auttamattomasti takanapäin. Toisaalta juuri kariutunut profetia voi uudellatavalla avata uskon silmät näkemään Jumalan pelastussuunnitelman uusia ulottuvuuksia. Se edellyttää kuitenkin nöyrää tunnustusta, että historian Herra hallitsee suvereenisti maailmaa ja päätti lykätä profetian toteutumista. Uusi testamentti paljastaa meille tämän uuden ja yllättävänulottuvuuden. Jakeen Mt. 1:23 mukaan Immanuel-profetia, ja jakeiden Lk. 1:30-32 mukaan Jes. 9:5-6, ovat toteutuneet Jeesuksen syntymässä. Juutalaisten tavoin kristitytkin voivat pitää Hiskiaaesikuvana Messiaasta. Kristityille profetioiden Jes. 7:14-17; 9:1-6 sananmuodot ovat kuitenkin monikerroksisia. Niiden varsinainen täyttymys tapahtuu Jumalan määräämällä ajalla.

Pakanakansat – Siion – uusi Daavid Jesajan kirjassa

Jesajan kirjan pelastussanomassa yhdistyy siis kolmijakoinen teema: pakanakansat – Siion – Daavidille annettu lupaus (2. Sam. 7). Jesajan oppilaiden keskuudessa tämä kolmijakoinen teema onluonut toivoa vuosisatojen ajan. Jesajan kirjassa voidaan nähdä, kuinka tämä teema on aikojenkuluessa kehittynyt. Siitä voidaan erottaa ainakin viisi eri stratumia eli kerrostumaa.

Stratum I: Jesajan tarkoittamassa alkuperäisessä merkityksessä Immanuel oli Jumalan Juudalle antamaihannekuningas, joka alkaa hallita Jerusalemissa ja jonka aikana Assyrian ies murtuu Juudan yltä (Jes. 9:3-4). Assyria lähetetään Jumalan ruoskana rangaistukseksi jumalattomalle kansalle (Jes. 10:5-15), ja rangaistus huipentuu jumalattoman Ahasin kuningashuoneen tuhoon (Jes. 10:28-11:1). Kyseessäon Jumalan puhdistusoperaatio. Uskoton ja portoksi tullut Jerusalem saatetaan ennalleen (Jes. 1:21-27).Jerusalemia ahdistavat monet Assyrian armeijan hyökkäykset, mutta kaupunkia kestää (Jes. 29:1-8;30:27-33; 31:4-9). Tämän seurauksena jumalattomat joutuvat kauhun valtaan ja pakenevat kaupungistaja sinne jää jäljelle pieni jäännös (Jes. 33:14-16).

Jäännöksen (ks. Jes. 7:3) turvapaikkana tulevassa ahdingossa on Siion, ja sen kuningas on Immanuel(Jes. 8:5-10). Tästä jäännöksestä kasvaa uusi kansa, joka pysyy uskollisena Herralle. Se vapautetaanAssyrian vero-orjuuden alta Immanuelin johdolla.

Tämä teema löytyy kolmesta Jesajan kirjan osasta, joiden yleensä katsotaan sisältävänJesajan omia sanoja: 1) Jesajan itsensä ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu muistokirjoitus Jes. 6:1-9:6;2) Jes. 10:5-11:9; 3) Jes. 28-33, jossa myös puhutaan Jesajan saamasta käskystä kirjoittaa saamansa profetiat muistiin (Jes. 30:8; ks. myös Jes. 8:16-18). Jokaisessa kolmessa tekstikokoelmassa on teema Assyrian hyökkäyksestä Juudaan ja sen voimattomuudesta

valloittaa Siionia. Hyökkäystä seuraa rauhan aika, jolloin kansa elää vapaana vanhurskaan kuninkaansa johdolla (Jes. 9:1-6; 11:1-9; 32:1-8). Profeetan tulevaisuudennäyn taustana ovat vanhat Jerusalemin uskonnolliset traditiot: Siionin valinta (Ps. 20, 46, 48 ja 76) ja Daavidindynastialle lausutut lupaukset (2. Sam. 6-7, Ps. 132).

Profeetan tulevaisuuden toiveet toteutuivat vaillinaisesti. Assyria tosin tuli hävittämäänJuudaa vuonna 701 eKr. ja tunkeutui aina Jerusalemin porteille asti onnistumatta sen valloituksessa (Jes. 36-39). Uusi aikakausi jäi kuitenkin tulematta Immanuelista puhumattakaan.

Profeetta tulkitsee vuoden 701 eKr. tapahtumat kansan saamaksi ankaraksi rangaistukseksi (Jes. 22:1-14 ja 1:4-9). Hänen toivonsa tulevaisuudesta jäi elämään hänen oppilaidensa keskuuteen.

Stratum II: Jerusalemin ”ihmeellinen” pelastuminen vuonna 701 eKr. sekä Hiskian tekemä uudistus johtisiihen, että hänestä syntyi positiivinen kuva Jesajan oppilaiden keskuudessa. Vähitellen Jesajan tulevaisuudennäky yhdistettiin Hiskiaan. Immanuel–profetia nähtiin toteutuneeksi hänessä. Luvut 36-38 sisältävät kaksi eri traditiota Assyrian kuninkaan pilkkapuheista ja sen armeijan tuhosta (Jes. 36:1-37:8,36-38 ja Jes. 37:9-38:22). Nämä traditiot kirjoitettiin muistiin Jesajan profetioiden yhteyteen ja niissänähtiin monia viittauksia Jesajan profetioiden varhaiseen kokoelmaan. Hiskia–Immanuel tulkinta kehittyiennen pakkosiirtolaisuutta ja siinä Jerusalemin ja Samarian kohtaloita verrataan toisiinsa: Samariatuhoutui, mutta Jerusalem säästyi vanhurskaan kuninkaansa vuoksi (ks. Jes. 36:19-20; 37:12-13). Vastaava vertailu Samarian ja Jerusalemin kohtalojen välillä on esitettynä myös Toisessa Kuningastenkirjassa (2. Kun. 17-20).

Stratum III: Pakkosiirtolaisuuden aikana nähtiin toteutuneeksi Jesajan tuomionnäky Juudaa vastaan.Jumalaton kuningashuone tuhoutui profeetan ennustuksen mukaisesti (ks. Jes. 10:33-34). Hänen esittämänsä tulevaisuudennäky loi toivoa hävityksen pimeyteen. Assyrian tuhoutuminen Hiskian aikana tulkittiin esikuvaksi Babylonian tulevasta tuhoutumisesta, kun Jumala antaa kansalleen uuden daavidilaisen kuninkaan. Jesajan koulukunnan piirissä syntynyt tulkinta Immanuel = Hiskia, jasiihen kiinteästi sidoksissa ollut Assyrian armeijan tuho Jerusalemin porteilla, vahvistivat sitä uskoa, ettäJumala olisi halutessaan voinut pelastaa Jerusalemin hävitykseltä.

Lukujen 36-38 jälkeen tuleva luku 39 esti sen harhatulkinnan, että Hiskia olisi ollut luvattu Messias. Viimeiset jakeet luvussa 39 viittaavat tulevaan katastrofiin: Babylonia tuhoaa Jerusalemin.Jesajan kirjoittama muistokirjoitus Jes. 6:1-9:6 (joka tänä aikana nähtiin viittaavan Hiskian syntymäänja hallituskauteen) saa tuomion sävyttämät raamit (5:1-30 ja 9:7-20). Se vahvisti entisestään sitä, ettäHiskian aika oli vain esikuva tulevasta Messiaasta. Jakeet 11:10-12:6 on todennäköisesti liitettymyöhemmin sille paikalle, jossa ne MT:ssä ovat. Profetian Jes. 11:1-9 katsottiin puhuvan tulevastaMessiaasta, joka nousee valtaan tuhoutuneesta kuningashuoneesta. Jakeet Jes. 11:10-12:6 liitettiin siihen. Niiden perään liitettiin Babylonian tuhoa käsittelevä ennustuksen jakso (Jes. 13:1-14:23), jokapäättyy Assyrian tuhoon viittaavaan tekstiin (Jes. 14:24- 27). Näin Assyriasta ja sen tuhosta Hiskianaikana tuli esikuva Babyloniasta ja sen tulevasta tuhosta. Ilmeisesti Jes 13-14 sisältävät varhaisempaamateriaalia, joka alkujaan viittasi Jesajan ennustukseen Assyrian tuhosta (ks. Jes. 14:4-20). Jes. 10:5-14:27 tähdensi siis, että Babylonia

tuhoutuu ja kansa pääsee palaamaan luvattuun maahan Messiaansa johdolla (Jes. 11). Vastaavanlainen toivo esiintyy Jeremian kirjassa (Jer. 23:5-8; 30:8-11).

Stratum IV: Historian tilanne muuttui yllättäen, kun kansa sai mahdollisuuden palata Jerusalemiin Kyyroksen ediktin nojalla (2. Aik. 36:22-23; Esra 1:1-4; 5:13-16). Ongelmaksi tuli se, missä on Jumalan lähettämä Messias, jonka johdolla paluu Jerusalemiin toteutuisi? Jesajan oppilaiden keskuudessaajateltiin, että Jumala antoi tärkeän mahdollisuuden kansalleen. Siksi oli palattava Jerusalemiin.Messiaan tehtävä jaettiin kahteen osaan. Poliittista valtaa käytti Jumalan esiin nostama Kyyros (Jes. 41:1-5, 25-29; 44:24-45:7; 46:10-11; 48:12-16), jota kutsutaan Jumalan voidelluksi eli messiaaksi(Jes. 45:1). Kansan keskuudessa olevia uskollisia kutsutaan puolestaan Herran palvelijaksi (Jes. 42:1-4; 49:1-6; 50:4-9), joka saa omakseen Daavidille annetut lupaukset. Herran palvelija on edellämainituissa teksteissä kuvattu kuninkaallisin piirtein. Ajatuksena on se, että kansan tulee nyt palatatakaisin Jerusalemiin Daavidille annetun lupauksen nojalla (Jes. 55:3- 5), vaikka Messiasta ei vieläolekaan ilmaantunut. Paluun jälkeen Jumala pitää sitten huolta siitä, että Messias saapuu aikanaan.Luvuissa 40-55 kehotetaan israelilaisia luottamaan Herraan, joka nyt toimii kansansa hyväksi antamallaKyyrokselle poliittisen vallan ja kutsumalla kansansa Jerusalemiin rakentamaan temppeliä. Esran kirjaantaa ymmärtää, että pieni joukko juudealaisia palasi Sesbassarin johdolla Jerusalemiin (Esra 1:5-11)530-luvun alussa eKr. Ilmeisesti suurin osa juutalaisista ei halunnut muuttaa Juudan poliittisestiepävarmoihin oloihin. Vasta lähes 20 vuotta myöhemmin vuonna 520 eKr. Daavidin suvun jälkeläisenSerubbabelin onnistui koota suuri joukko paluumuuttajia (Esra 2; Neh. 7). Silloin myös messiaanisettoiveet olivat korkealla (ks. Sak. 1-8 ja Hagg.). Ilmeisesti suurin osa pakkosiirtolaisuuteen ajetustakansasta ei ollut kovin halukas kuulemaan Jesajan profeettaliikkeen edustajia.

Stratum V: Luvuissa 56-66 profeettaliike muotoilee kannanottonsa sille, miksei luvuissa 40-55 luvattupelastuksen aikakausi Jerusalemille käynyt toteen. Syynä on kansan epäusko ja välinpitämätön suhtautuminen Jumalan sanaan. Kritiikin keskellä toistuu kuitenkin samat tulevaisuuden toivot kuinluvuissa 40-55. Ne näkyvät erityisesti luvuissa 60-62.

Jesajan kirja on siis monikerroksinen ja siitä saa kokonaiskuvan vasta, kun Juudan historiaa on tarkasteltu 300 vuoden ajalta.

Jesajan kirja ja Uusi testamentti

Uudessa testamentissa Jesajan kirjalla on keskeinen asema. Tämä ei ole sinänsä poikkeuksellinen ilmiö, sillä kirja oli arvostettu myös Qumranissa. Jesajan kirjaa on käytetty monella eri tavalla Uudessatestamentissa ja ainakin seuraavat pääpiirteet on syytä mainita. 1) Johannes Kastajan tehtävääperustellaan jakeilla Jes. 40:3-5. Hän on huutava ääni autiomaassa ja hänen tehtävänään on valmistaatietä Herralle, joka saapuu. 2) Monet Jeesuksen elämän vaiheista on ennustettu Jesajan kirjassa kutenhänen neitseellinen syntymänsä (Jes. 7:14 ja Mt. 1:23; 28:18-20; Jes. 9:1-6 ja Lk. 1:30-35; Mt. 2:23 jaJes. 11:1 ja heprean sana neṣer, ”vesa”). Jeesuksen toiminta (Jes. 42:1-4 ja 61:1-3) ja opetukset (Jes.6:9-10; 56:7) nousevat Jesajan kirjan teksteistä. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus on ennustettuerityisesti Jesajan kirjan luvussa 53. 3) Kristuksen kuoleman merkitys

Uudessa testamentissa on muotoiltu Luvun Jes. 53 ilmaisujen avulla (ks. esim. 1. Piet. 2:18-25). 4) Paavalin lähetysnäky jakeissa Room. 10:15-16 ja 15:21 avautuvat Jesajan kirjan teksteistä käsin (Jes.52:7, 15; 53:1; 65:1). 5) Israelia kohdannut osittainen paatumus, josta Paavali puhuu luvuissa

Room. 9-11, nähdään ennustettuna Jesajan kirjassa (Jes. 1:9; 8:14; 10:22-23; 28:16; 29:10; 59:20- 21;65:1-2). 6) Jesajan kirjan teksteillä on ollut myös tärkeä vaikutus liturgiaan (ks. erityisesti Jes. 6:3 ja Ilm. 4:8).

9.3 Jeremia

Jeremia toimi profeettana 600-luvun lopulta alkaen aina pakkosiirtolaisuuden aikaan, jolloin monetVanhan testamentin kirjoista pantiin kokoon. Jeremian kirja on saanut siis syntynsä pääasiassa 500-luvulla eKr. Toisin kuin 700-luvulla toimineen profeetta Jesajan kirja, joka sisältää monta eri historiallista tasoa (Jesaja, Deutero-Jesaja ja Trito-Jesaja), Jeremian kirjasta ei ole löydettävissä vastaavanlaisiakerrostumia.

Kaksi eri versiota

Jeremian kirjan tekstin tallennusprosessi haastaa tulkitsijan pohtimaan, mihin tekstiin hänen tulisi viime kädessä luottaa. MT ja LXX poikkeavat toisistaan huomattavasti. On arvioitu, että noin 2700 heprean sanalle ei ole käännösvastinetta LXX:ssa, kun taas noin 100 kreikan sanalle ei löydy vastinettaMT:stä. Septuagintan versio Jeremian kirjasta on siis n. 1/7 osaa lyhyempi. MT:ssä lukuja on 52, LXX:ssa vain 45. Tekstien eroavaisuudet jakautuvat tasaisesti pitkin kirjaa. Usein kyseessä on vainyksittäisiä sanoja, toisinaan pidempiä jaksoja (esim. Jer. 33:14-16). Septuagintan versio ei kuitenkaanole vain lyhyempi, vaan siinä on esitetty asioita eri järjestyksessä. Suurin ero on siinä, että kirjanlopussa olevat kansoja vastaan suunnatut profetiat (Jer. 46-51) on LXX:ssa laitettu Jer. 25:13 jälkeen.Kansoja vastaan suunnatut profetiat on esitetty myös eri järjestyksessä kuin Masoreettisessatekstissä. Seuraava synopsi antaa hyvän kuvan näistä eroista:

MT	LXX
1:1-25:13	1:1-25:13
25:14
25:15.38	luku 32
luvut 26-44	33:1-51:30
luku 45	51:31-35
luku 46	luku 26
luku 47	29:1-7
luku 48	luku 31
49:1-5	30:1-5
49:6
49:7-22	29:8-23
49:23-27	30:12-16
49:28-33	30:6-11
49:34-39	25:14-19
luvut 50-51	luvut 27-28
luku 52	luku 52

On selvää, ettei heprean ja kreikan tekstin välisiä eroja voida selittää käännösteknillisillä syillä tai mahdollisilla kopiointivirheillä. Ainoa mahdollinen selitys on, että kyseessä on kaksi eri antiikin

aikaista versiota Jeremian kirjasta. Toisinaan on kuitenkin ehdotettu, että LXX:n kääntäjät olisivat tietoisesti muuttaneet tekstiä. Qumranin käsikirjoitusten joukosta on kuitenkin löydetty Jeremian kirjasta katkelma (4Q471), jota MT:ssa ei ole. Kun Jeremian kirjan kreikankielinen versio on käännettytakaisin hepreaksi, tämä Qumranin luolista löydetty teksti on vastannut sitä loistavasti. Täten ontodennäköistä, että Jeremian kirjasta on muinoin ollut ainakin kaksi hepreankielistä versiota.

Lutherin vakiinnuttaman käsityksen mukaan kirkon ohjeellinen versio Jeremian kirjasta onsen hepreankielinen versio. Historiallisessa Raamatun tulkinnassa on kuitenkin aina muistettava japidettävä mielessä tekstin historia. Tutkija joutuu huolellisesti vertaamaan eri versioiden eroja ja kysymään, mitä ne kertovat Jeremian kirjan syntyhistoriasta. Monet poikkeavuudet versioiden välillä selittyvät sillä, että tekstiin on tehty pieniä tyylillisiä tai selventäviä lisäyksiä tai vaihtoehtoisestipoistettu tarpeettomia toistoja. Tällaisia toistoja ovat esimerkiksi kuninkaan nimiin liitetyt selvennykset.Kun puhutaan Nebukadnessarista,

hepreankielisessä tekstissä mainitaan, että kyseessä on ”Babylonian kuningas”, kun taas kreikankielisessä ei tällaista mainintaa toisteta. On vaikea arvioida, onko kyseessä lisäys vai poisto vai.

Profeetan toiminta-aika

Ennen kuin käsittelemme tarkemmin Jeremian kirjan sisältöä ja syntyhistoriaa, on syytä luoda lyhytkatsaus profeetan elämänvaiheisiin ja keskeiseen julistukseen. Jeremia kutsuttiin profeetaksi Juudan kuninkaan Josian 13. hallitusvuotena eli vuonna 628/27 eKr. (Jer. 1:2; 25:3) eli todennäköisesti muutama vuosi ennen Josian tekemää reformia. Se ajoitetaan hänen 18. hallitusvuodelleen (2. Kun. 22:3). Jeremia aloitti toimintansa aikana, jolloin Jumalan sanasta oli luovuttu. Kansa ei tahtonutseurata Jumalan tahtoa. Jumala kehotti Jeremiaa puhumaan hänen sanaansa rohkeasti kuninkaalle jakansan ylimyksille, papeille ja profeetoille. Tällaiseen tehtävään suostuminen ei varmasti ollutmiellyttävää ja Jeremiaa pelotti. Jumala rohkaisi ja lohdutti häntä.

Vaikka tiedossa olikin vaikeuksia, Jumala olisi hänen kanssaan (Jer. 1:18-19).

Jeremian kirja kuvaa profeetan tehtävän vaikeutta monella eri tavalla. Hänen tuli kritisoidakansan ylimystöä, joka raivostui profeetalle ja alkoi vihata häntä. Konfliktitilanteita ei ole säilynyt Josianajalta, ja siksi monet tutkijat ajattelevatkin, että Jeremia tuki tavalla tai toisella kuningasta reformissa (2. Kun. 22-23). Josiaa kuvataan Jeremian kirjassa vanhurskaaksi kuninkaaksi, toisin kuin hänen poikaansa Jojakimia (Jer. 22:15-16). Kirjan vakavimmat konfliktitilanteet ajoittuvatkin Josian jälkeiselle ajalle. Kirjanluvut 7 ja 26 kuvaavat tilannetta kohta Josian kuoleman jälkeen. Jeremia on kuoleman vaarassa, kun hänHerran temppelissä julistaa, että pyhäkkö tuhoutuu kansan syntien ja epäjumalanpalveluksen takia. Luvussa36 hän antaa kuningas Jojakimille luettavaksi kirjakäärön, mutta kuningas polttaa sen. Jeremian henki on jälleen uhattuna. Juudan poliittinen tilanne muuttui ratkaisevasti, kun Babylonian kuningas Nebukadnessar alisti koko Palestiinan valtansa alle. Hän voitti Egyptin sotajoukot Karkemisissa vuonna 605 eKr. (Jer. 46:2), ja Jeremian ennustama käänne oli toteutunut Lähi-idässä. Juudan ainoanaselviytymisstrategiana profeetan mukaan oli alistua Babylonian vallan alle.

Jojakimin kuoltua hänen poikansa Jekonja hallitsi vain kolme kuukautta ennen kuin hänetvietiin Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen vuonna 597 eKr. (2. Kun. 24). Babylonian kuningas Nebukadnessar asetti Josian pojan Sidkian kuninkaaksi. Sidkia kysyi Jeremialta apua vaikean sisäpoliittisen kriisin keskellä, toisin kuin Jojakim tai Jekonja. Monet Jerusalemissa ilmeisesti kuitenkinodottivat Jekonjan paluuta ja pitivät häntä Juudan oikeana kruununperillisenä. Sidkia ei koskaanpystynyt vakiinnuttamaan asemaansa kuninkaansa (Jer. 38:5). Juudan poliittiset vehkeilyt Egyptinkanssa johtivat lopulta kapinaan Babyloniaa vastaan ja Jerusalemin hävitykseen vuonna 586 eKr.

Jeremiasta tuli oman aikansa hengellinen lainsuojaton. Jeremian omat sukulaiset ja hänen kylänsä miehetkin suunnittelivat hänen murhaamistaan (Jer. 11:18-12:6). Tällaisessa tilanteessaJeremia koki olonsa turvattomaksi ja halusi lopettaa profeettana toimimisen. Jeremian kirjan luvuissa 11-20 onkin säilynyt useita katkelmia, joita tutkijat kutsuvat profeetan ”tunnustuksiksi” (Jer. 11:15-12:6; 14:17-18; 15:15-20; 17:14-18; 18:18-23; 20:1-18). Niissä hän

ilmaisee tuskansa, jota hän kokee tehtävästään. Jumala ei kuitenkaan yhdy Jeremian valituksiin. Jeremialle on annettu tehtäväksi viedä eteenpäin Jumalan sanaa eikä hänen sen vuoksi tule voivotella asemaansa. Hänen on julistettava, että Jumalasta luopunut kansa tuhoutuu, kun pohjoisesta purkautuu onnettomuus: Babylonia saa hyökätä jumalattoman kansan kimppuun.

Nuoren Jeremian tehtäväksi tuli siis ennustaa, että kansaa kohtaa suuri onnettomuus,koska se ei elä Jumalan tahdon mukaan. Tämä tuho tuli lopulta, mutta vasta n. 40 vuoden päästä,Jeremian vanhoilla päivillä. Voimme vain kuvitella, miten usein Jeremia sai kuulla pilkkaa siitä, milloinhänen ennustamansa tuho tulisi. Tunnustuksissa (esim. Jer. 17:14-18) Jeremia valittaa, koska kansa pilkkaa häntä hänen julistamaansa sanan tähden. Jumala rohkaisee profeettaa sanomalla, ettähänen välittämänsä sana tulee osoittamaan voimansa ja profeetta tulee pelastumaan. Jumalan sanan tähden Jeremia joutuu eristyksiin läheisistä ihmisistä, virkaveljistään, papeista ja profeetoista. Häntävastaan asettuvat kuninkaat ja kansan ylimykset, ja lopulta suurin osa kansaa. Tässä taistelussa periilopulta voiton Jumalan lähettämä sana. Jeremian kirjan sisältö voidaan kiteyttää juuri tähän: Jumalan sanan voittokulku, ensiksi tuomion sanana jumalatonta kansaa vastaan, sitten lohdutuksen sananauuden toivon tuojana.

Jeremia kuului Jerusalemin papistoon ja hänen sukunsa maatila oli Jerusalemin lähistölläAnatotissa. Anatot oli Aaronin suvulle myönnetty leeviläinen kaupunki (Joos. 21:18). Jumalan kutsumuutti hänen elämänsä. Hän joutui virkaveljiensä vihan kohteeksi, koska hänen tehtäväkseen ei tullut“rauhan toivottaminen” Jerusalemin asukkaille, vaan parannussaarna. Jeremia puhuu usein siitä,miten on väärin toivottaa rauhaa, jos kansa elää Jumalan tahdon vastaisesti.

Jeremian kirjan viimeiset luvut ovat raastavaa luettavaa siitä, miten Juudan kuningaskunta tuhoutuu. Jerusalem monien muiden Juudan kaupunkien kanssa hävitetään maan tasalle vuonna 587 eKr. Kansa viedään pakkosiirtolaisuuteen, Jeremia tämän mukana.

Jeremian kirja – historiallinen ikkuna Juudan tuhoon

Jerusalemin hävityksestä on säilynyt mielenkiintoisia historiallisia dokumentteja ns. Lakisin kirjeet. Kirjeetovat ilmeisesti kopioita niistä teksteistä, jotka lähetettiin kaupungista. Niissä kerrotaan tilanteesta, jossababylonialainen armeija tekee tuhoa Juudan maassa.

Lakis-kirjeessä nr. 3 puhutaan profeetasta ja kirjeessä nr. 6 taas miehestä, joka profetioillaan masentaa Juudan sotilaita. Kuvaus sopii hämmästyttävän hyvin Jeremiaan, joka julisti,että Juudan on antauduttava Babylonian vallan alle. Jos Juuda ei antautuisi, se joutuisi kokemaantäydellisen tuhon. Vaikka Lakis-kirjeet eivät puhuisikaan Jeremiasta, niin kyseessä oli joka tapauksessa joku toinen profeetta, joka julisti Jeremian tavoin. Näin kirje antaa hämmästyttäväntarkan todistuksen siitä saarnatyylistä, jota on Jeremian kirjassa. Jakeen Jer. 38:4 mukaan Juudanylimykset vaativat Jeremialle kuolemantuomiota. Heidän perustelunsa ovat

ymmärrettäviä sotatilanteessa: ”Tämä mies on ansainnut kuoleman! Jos hän jatkaa tuollaisia puheita,hän murtaa niiden sotilaiden rohkeuden, jotka vielä ovat jäljellä tässä kaupungissa, ja muutkinasukkaat menettävät toivonsa. Tämä mies ei etsi kansamme etua vaan tuottaa meille vahinkoa.”

Toinen mielenkiintoinen maininta Lakis-kirjeissä on kaupungin Asekan kohtalo.

Kirjeessä nr. 4 lähetetään huolestunut viesti siitä, ettei Asekasta ole enää nähtävissä

savumerkkejä: ”emme enää näe Asekaa (signaaleja Asekasta).” Yksityiskohta valottaa hienolla tavalla jakeen Jer. 34:7 sisältöä: ”... Babylonian kuninkaan sotajoukko piiritti Jerusalemia ja jäljellä oleviaJuudan kaupunkeja Lakisia ja Asekaa. Nämä olivat ainoat linnoitetut Juudan kaupungit, jotka vielä eivät olleet kukistuneet.” Lakis ja Aseka olivat siis Jerusalemin ohella viimeisimmät linnoitukset, jotkatekivät vielä vastarintaa babylonialaisille. Ensiksi tuhoutui Lakis – kuten kirjeistä käy ilmi, sitten oliluultavastikin Asekan vuoro ja viimeisimpänä valloitettiin Jerusalem (Jer. 52).

Lakis-kirjeiden ohella arkeologisissa kaivauksissa on löydetty sinetti, jossa lukee ”Baruk,Nerian poika”. Sinetti voidaan ajoittaa Juudan kuningaskunnan tuhoutumisen aikaan. Kyseessä voisisiis hyvinkin olla samanniminen Jeremian läheinen työtoveri ja kirjurin ammatin taitaja (Jer. 36:1; Jer.45)

Jeremia ja Deuteronomistinen koulukunta

Jeremian kirjalle ovat tyypillisiä monet kielelliset ilmaisut, jotka muistuttavat Viidennen Mooseksen kirjan (Deuteronomiumin) ja sen pohajalle rakentuvan deuteronomistisen historiankirjoituksen(Joos., Tuom., 1.-2. Sam. ja 1.-2. Kun.) sanankäänteitä ja keskeisiä teologisia näkemyksiä. Siksi olennainen kysymys onkin, millä tavalla tämä suhde deuteronomistiseen koulukuntaan tulisiymmärtää.

Tutkimuksessa Jeremian kirjan materiaali on jaettu kolmeen eri ryhmään: A, B ja C. 1) A-ryhmän teksteihin kuuluvat runolliseen asuun kirjoitetut profetiat, joista monet sijoittuvat lukuihin Jer.1-25. 2) B-ryhmän teksteihin kuuluvat Jeremian elämänvaiheista kertovat tekstit (lähinnä Jer. 26-29 ja 34-45). 3) C-ryhmän tekstit sisältävät proosalla (erotukseksi siis runoteksteistä ryhmässä A)kirjoitettuja tekstejä, joissa Jeremia julistaa kansalle Herran sanaa (Jer. 7:1-8:3; 11:1-14; 16:1-13; 17:19-27; 18:1-12; 21:1-10; 22:1-5; 25:1-14; 34:8-22). Jeremian kirjan

proosatekstit muistuttavat paljon deuteronomistista teologiaa. Monien tutkijoiden mukaan vain A- ryhmän teksteissä on Jeremian omaa julistusta, kun taas B-ja C-ryhmän tekstit ovat profeetan oppilaskunnan toimittamia katsauksia Jeremian elämänvaiheisiin ja keskeiseen julistukseen. Toiset tutkijat ajattelevat, etteivät C-ryhmän tekstit ole kaikilta osin deuteronomistisia. Ne muistuttavat deuteronomistista teologiaa, mikä voidaan selittää myös siten, että profeetta itse kuului Josian deuteronomisen reformin kannattajiin. Näkemys on sopusoinnussa sen kanssa, että profeetta suhtautui Josiaan positiivisesti (ks. Jer. 22:15-16). Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että Jeremian kirja on ollut deuteronomistisen koulukunnan mielenkiinnonkohteena (kuten Jesajan kirjakin). Siitä osoituksena on se, että Jer. 52 on sananmuodoltaan lähes identtinen luvun 2. Kun. 25 kanssa (vrt. Jes.36-39 ja 2. Kun. 18-20).

Jeremian kirjan taustalla oleva profetiakokoelma

Jeremian kirjan erikoisuuksiin kuuluu myös se, että siinä on talletettuna kaksi eri kuvakulmaa yhteen jasamaan historialliseen tilanteeseen. Hyvänä esimerkkinä on Jer. 7 ja 26. Jer. 7 on profeetan proosallakirjoiettu tuomionjulistus, kun taas Jer. 26 valottaa profeetan elämänvaiheita ja erityisesti sitätilannetta, jossa profeetta lausui tuomionsanansa (ks. myös Jer. 22:13-19 ja Jer. 36; sekä Jer. 22:24-30ja 36:30-31). Miksei tekstejä Jer. 7 ja 26 ole esitetty peräkkäin Jeremian kirjassa? Se kertonee siitä, ettäprofeetan julistus ja elämänvaiheet on talletettu eri kokoelmissa, jotka sittemmin on koottu yhteen. Nämä kokoelmat mukailevat pitkälti edellä mainittuja tekstiryhmiä A, B ja C. Lisäksi omana ryhmänä oliprofeetan tuomionjulistus vieraita kansoja vastaan.

Jeremian kirjan pelastushistorialliset toivon teemat

Jeremian kirjassa on kolme keskeistä toivon teemaa, jotka profeetta on välittänyt Jerusalemin hävityksen kokeneelle kansalle. Jumala lupaa antaa pakkosiirtolaisuuteen ajetulle kansalle uuden tulevaisuuden Juudan maassa.

1. 1. Ensimmäinen lupaus liittyy siihen, että pakkosiirtolaisuus kestää vain tietyn ajan. Jeremian mukaan Babylonia saa olla vallassa 70 vuotta, mutta sen jälkeen sen valtakunta murtuu (Jer.25:11-12; 29:10) ja Jumalan kansa pääsee palamaan takaisin omaan maahansa (Jer. 16:14-15; 23:7-8; 30:10-11). Jakeen 2. Aik. 36:21 mukaan Juudan maan tulee olla 70 vuotta autiona, jotta maa saisilevätä. Kansa ei ollut nimittäin pitänyt sapattivuosia (3. Moos. 25; 5. Moos. 15). Näin päädytään 7 x 70 vuoden pituiseen ajanjaksoon, joka puolestaan on esillä Danielin kirjan vuosiviikkoapokalypsissa (Dan. 9:24-27). Vastaavasti Qumranin Melkisedekfragmentissa (11QMelch) viitataan 10 riemuvuodenjaksoon, joka vastaavasti oli 10 x 49 vuotta eli 490 vuotta eli 70 x 7 eli 70 vuosiviikkoa.
  2. Toinen toivon teema liittyy vanhurskaan kuninkaan ilmestymiseen. Jakeissa Jer. 22:1-23:8 käydään läpi Juudan viimeisiä kuninkaita. Jakeista Jer. 22:15-16 käy ilmi, että Josia on Jeremiansilmissä vanhurskas kuningas. Hän vahvisti Mooseksen lain mukaisen liiton Juudassa (2. Kun. 22-23). Jeremian mukaan tuleva vanhurskas kuningas toimii vastaavalla tavalla (Jer. 23:5-6; 30:8-9; ks.myös Jer. 22:1-5). On keskusteltu siitä, viittaavatko jakeet Jer. 23:5-6 Juudan

kuninkaaseen Sidkiaan. Näiden jakeiden mukaan uuden kuninkaan nimenä on Jhwh ṣidqênû eli ”Herra meidän vanhurskautemme.” On kuitenkin syytä huomata, että Sidkian oikea nimi oli Mattanjaja hän otti valtaistuimelle noustessaan hallitsijanimekseen Sidkia, ”Herra on minun

vanhurskauteni” (2. Kun. 24:17). On mahdollista, että Sidkia halusi ottaa tämän hallitsijanimen ja liittyä Jeremian ennustukseen. Uuden kuninkaan ilmestymisen myötä Juudan kansa pääsee palamaanpakkosiirtolaisuudesta (Jer. 23:5-8; 30:8-11; vrt. Jes. 11).

1. 1. Kolmas pelastushistoriallinen teema on uusi liitto (Jer. 31:31-34). Teksti on osa profeetan pelastusjulistusta luvuissa 30-31. Ilmeisesti monet näiden lukujen profetioista on suunnattu alkujaan pohjoisen Israelin kuningaskunnan asukkaille. Tämä kuningaskunta tuhoutui vuosina 722-720 eKr. (2. Kun. 17). Kun jatkossa sitten myös Juuda tuhoutui, lukujen tulkintahorisonttia laajennettiin koskemaan molempien kuningaskuntien asukkaita. Uuden liiton tekstion muotoiltu siten, että vanha Siinain liitto ei enää ole merkityksellinen samalla tavalla kuin ennen.Jeremian kirjassa on muitakin vastaavia tekstejä, joissa uusi aikakausi herättää kansassa kiitollisuudenJumalan armosta ja hyvistä teoista. Jumalan liitonarkkua ei tulevaisuudessa muisteta (Jer 3:15-16). Vanha käsitys siitä, että lapset joutuvat vastaamaan isiensä pahoista teoista (vrt. Valit. 5:7) ei enäänouse mieleen (Jer. 31:29-30; ks. myös Hes. 18), kun Jumala armahtaa kansansa. Egyptistä pakokalpenee uuden Babyloniasta tapahtuvan exoduksen rinnalla (Jer. 16:14-15; 23:7- 8).

Jeremian kirja ja Uusi testamentti

Jeremian kirja on vaikuttanut monella tavalla Uuden testamentin sanomaan. Katsoivathan jotkut ihmisetJeesuksen olevan uusi Jeremia (Mt. 16:14). Tällainen kuva Jeesuksesta on voinut syntyä siitä, ettäJeesus kuten Jeremia ennusti Juudan kansalle ankeaa tulevaisuutta ja erityisesti temppelin hävitystä.Toisaalta Jeesuksen julistuksessa oli myös monia toivon teemoja, joista merkittävin oli uuden liitonsolmiminen. Tämä näkyy jo Jeesuksen asettamassa ehtoollisessa, jossa hän käyttää ilmaisua ”tämämalja on uusi liitto minun veressäni” (vrt. Jer. 31:31-34). Jeremian ennustama uusi liitto onkin keskeisessäasemassa. Sitä lainataan kerran laajasti (Hepr. 8:7-12) ja Paavali viittaa siihen myös, kun hän ennustaajuutalaisten kerran kääntyvän Jeesuksen puoleen ja ottavan hänet vastaan Messiaana (Room. 11:27). Paavalin keskeinen teologia, jonka mukaan kristitty saa omakseen Jumalan Pyhän Hengen, on muotoiltuJeremian lausuman uuden liiton mukaan. Pyhä Henki antaa kristitylle voiman elää Jumalan tahdonmukaan.

9.4 Hesekiel

Hesekielin toiminta-aika ajoittuu 500-luvun eKr. alkuun. Vuonna 597 eKr. Babylonian kuningas Nebukadressar valloitti Jerusalemin ja vei mukanaan n. 7000 ihmistä Babylonian pakkosiirtolaisuuteen.Näiden pakkosiirtolaisten joukossa oli myös pappi Hesekiel.

Pakkosiirtolaisuutensa aikana, sen neljäntenä vuonna eli 593 eKr., hänet kutsuttiin profeetaksi. Hänennusti Juudalle tuomiota ja näki ennalta Jerusalemin täydellisen tuhoutumisen, joka toteutui vuonna586 eKr. Profeetan toiminta jatkui aina vuoteen 571 eKr.

Hesekielin näkemys Jumalan kansan historiasta ja kirjan sisältö

Luvuissa Hes. 16, 20 ja 23 profeetta käy läpi kansan historiaa. Kansan vaiheita leimasi kerta toisensajälkeen toistuva lankeemus ja luopumus Jumalan asetuksista ja säädöksistä. Profeetta näkee hengessä,kuinka Jumalan vihan hehku kasaantuu kansan ylle. Herran kirkkaus lähtee Jerusalemin temppelistä(Hes. 8-11) ja sen seurauksena kaupunki tuhoutuu. Tuho ei kuitenkaan ollut profeetan viimeinen sanakansalle, vaan lukujen Hes. 16, 20 ja 23 mukaan tuhon jälkeen seuraa sovitus ja uusi alku. Herra armahtaakansansa ja johtaa sen takaisin yhteyteensä. Hesekielin esillä pitämä pelastushistoria voidaan siis jakaaneljään osaan:

Herra antaa ilmoituksena kansalle
Kansan on tottelematon ja välinpitämätön Jumalan sanasta
Herran viha ja uppiniskaisen kansan tuomio
Sovitus ja Jumalan kansan uuden ajan alku

Profeetan aloittaessa julistustehtävänsä vaihe 1 oli takanapäin, 2 ja 3 olivat toteutumassa, ja 4 jossakin kauempana tulevaisuudessa. Profeetan tehtävästä tuli siis vaikea, sillä hänen oli julistettava tuhoa(vaihe 3). Joskus tulevaisuudessa koittaisi uusi alku Jumalan kansalle. Hesekielin sanomassa ontyypillistä juuri tuomion julistaminen vuosien 593 eKr. ja 586 eKr. välisenä aikana. Luvuissa 1-24 onlähes pelkästään tuomiota: Herra hävittää Jerusalemin, kaupungin, jossa hän ei enää voi asua, koskasiellä rikotaan Herran käskyt. Luvuissa 8-11 profeetta saa hengessä katsella Jerusalemin luopumustaja näkee, kuinka Herran kirkkaus poistuu temppelistä (Hes. 11:22-23).

Jerusalem on valmis hävitettäväksi! Sitä suojaava voima, Herran Sebaotin kirkkaus, on lähtenyt poissen keskuudesta kaikkien niiden kauhistusten vuoksi, joita Herran temppelissä harjoitettiin.

Edellä sanotun perusteella kirjan sisältö voidaan jakaa seuraaviin osiin:

Hes. 1-24	Tuomion julistus Juudalle
Hes. 25-32	Tuomion julistus kansoille
Hes. 33-48	Pelastussanoma Jumalan kansalle

Vuoden 586 eKr. katastrofi

Hesekiel sai kuulla pakolaiselta, että Jerusalem oli valloitettu (Hes. 33:21-22). Tuo päivä oli Juudan kansan historiassa katastrofi ja se näkyy monella tavalla Vanhan testamentin teksteissä. Viholliset olivat päässeet sisälle Herran, Jahven, pyhään kaupunkiin. Heidän jumalansa olivat voittaneet Jahven, näin uskottiin. Toivo näytti olleen mennyttä. Jäljellä oli kääntyminen vieraiden pakanajumalien puoleen. Ne olivat osoittaneet mahtinsa ja kukistaneet Israelin Jumalan. Mutta Hesekielillä oli toisenlaista kerrottavaa kansalle. Hän oli saanut nähdä, kuinka Herran kirkkaus poistui Jerusalemista. Hesekiel ymmärsi, että Herra itse oli johtanut tapahtumien kulkua ja sallinut temppelinsä hävityksen. Pakanajumalat eivät suinkaan olleet voittaneet Jahvea, vaan Herra oli vihastuneena kansan synteihin hylännyt kaupunkinsa vihollisten valtaan.

Hes. 36:17-32 on hyvä osoitus siitä, kuinka Hesekielin julistus muuttui vuoden 586 jälkeen.Kansa oli saanut Jumalan sanan uhkaaman rangaistuksen (Hes. 36:17-19). Pakanakansojen sekaanjoutuneina he häpäisivät Jumalan nimen – ”Nämä ovat Herran kansaa, mutta heidän on täytynyt lähteämaastaan” (Hes. 36:20). Vuoden 586 eKr. tapahtumien jälkeen Herralla oli uusi

suunnitelma kansansa varalle. Hesekiel julisti, että Herra tulee osoittamaan pakanakansoille, ettei häntäsuinkaan ole voitettu (Hes. 36:21-23): ”Minä olin murheellinen, koska israelilaiset tahrasivat pyhännimeni, minkä kansojen keskelle joutuivatkin. Sen tähden sano Israelin kansalle: Näin sanoo HerraJumala: En minä teidän tähtenne, israelilaiset, tee sitä minkä teen. Minä teen sen pyhän nimeni tähden,jonka te olette tahranneet, minkä kansojen keskelle olettekin joutuneet. Minä osoitan, miten pyhä on suurinimeni, vaikka se on tahrattu kansojen keskuudessa - te olette tahranneet sen kansojen keskellä. Kansattulevat tietämään, että minä olen Herra - näin sanoo Herra Jumala - kun minä siinä, mitä teille teen, osoitanpyhyyteni niiden nähden.”

Herran pelastussuunnitelma toteutuu pakanakansojen keskuudessa suvereenisti.

Hän tuo oman kansansa takaisin omaan maahansa (Hes. 36:24). Hän uudistaa sen ja antaa henkensäheihin ja ohjaa heidät elämään Jumalan tahdon mukaan (Hes. 36:25-27). Kansa saa asua maassansa(Hes. 36:28). Jumalan ja kansan suhde uudistuu: ”te olette minun kansani ja minä olen teidänJumalanne” (Hes. 36:28). Jumala vapauttaa kansansa kaikista kahleista (Hes. 36:29-30).

Seurauksena on, että kansa menee itseensä ja muistaa kaiken tekemänsä pahan. Se alkaa inhota itseään tekemiensä rikosten vuoksi (Hes. 36:31). Jumalan toiminnan tarkoituksena on kirkastaa omapyhä nimensä (Hes. 36:32): ”En minä teidän tähtenne tee sitä minkä teen, sanoo Herra

Jumala, se teidän tulee tietää. Hävetkää, muistakaa vaellustanne ja hävetkää, israelilaiset!”

Kuollut kansa herää henkiin

Hes. 37 on vaikuttava kuvaus pakkosiirtolaisuuteen ajetun kansan kohtalosta. Sitä verrataan joukkohautaan, jossa on lukematon määrä vainajien luita. Jumalan kansa vieraalla maalla on kuollut; se onmenettänyt kaiken toivonsa (vrt. Ps. 137). Hesekiel saa kuitenkin nähdä näyssä, kuinka kuollut kansaherää henkiin. Hän näkee joukkohaudan luiden heräävän yhtäkkiä eloon profeetan ennustuksen vaikutuksesta. Luut lähenevät muita luita ja liha muodostuu niiden ympärille, ja lopulta henki meneeolioihin; heistä tulee eläviä. Samalla tavalla Jumala on uudistava kansansa: Hän tuo kansansa takaisinomaan maahansa ja antaa heille elävän ja uuden hengen, niin että he elävät Jumalan tahdon mukaan.Herra yhdistää Juudan ja Efraimin toistensa kanssa (Hes.

37:19) ja antaa heille ruhtinaaksi Daavidin sukuun kuuluvan palvelijan (Hes. 37:24). Jumala tekee heidän kanssaan uuden liiton, rauhan liiton (Hes. 37:26) ja puhdistaa heidät kaikesta vääryydestä ja synnistä (Hes. 37:23).

Kuvaus kuolleen kansan henkiin heräämisestä osoittaa hyvin, mikä ero oli Hesekielin tuomion ja pelastuksen julistuksen välillä. Tuomio oli kuin kuolema, joka tuhoaa kaiken, kun taas pelastus on uudelleen herääminen henkiin kuolleesta tilasta. Hesekiel ymmärsi tuomion puhdistusoperaationa, jossa Jumala teki erotuksen vanhurskaan ja jumalattoman välillä (Hes.

20:37-38, 22:17-22, 24:11, vrt. Jes. 1:21-26). Tuomio oli kansan ansaitsema oikeudenmukainen rangaistus, kun taas pelastus on Jumalan armoteko ilman kansan erillisiä ansioita. Kaikki tapahtuu senvuoksi, että koko maailma ymmärtäisi, kuka on maailman todellinen Herra.

Magogin pääruhtinas ja hänen hyökkäyksensä Jerusalemiin

Tehdäkseen pakanakansoille selväksi, että Herralla olisi ollut mahdollisuus pelastaa kansansa babylonialaisten hyökkäykseltä vuosina 588-586 eKr., Jumala provosoi Gogin lähtemään sotaan Jerusalemia ja Jumalan kansaa vastaan. Kansa, jonka Jumala on tuonut takaisin omaan maahansa, elää siellä suojattomana, ilman muuria ja linnoituksia (Hes. 38:4, 10-12). Gogin mukana tulee valtava kansojen lauma, ympäri maailmaa (Persia, Etiopia jne; Hes. 38:4-6). Kansojen laumat kerätäänJerusalemin kimppuun, jotta ne henkilökohtaisesti saisivat nähdä Herran voiman suojella omaakansaansa: ”Minä osoitan suuruuteni ja pyhyyteni, annan kaikkien kansojen tuntea, kuka

minä olen. Ne tietävät silloin, että minä olen Herra” (Hes 38:23).

Kuka sitten on Gog? Ja mikä maa Magog? Gogista sanotaan, että hän on Mesekin ja Tuubalin pääruhtinas. Mesek ja Tuubal olivat israelilaisen maailmannäkemyksen mukaan maailmanpohjoisemmissa osissa asuvat heimot (ks. 1. Moos. 10:2-3). Pohjan periltä Gog johtaa pakanakansojen valtavan sotalauman Jerusalemin vuorille, jossa ne tuhoutuvat. Hesekielin tarkoitustuskin oli ilmaista, kuka Gog oikein on. Jumalan provosoiman sodan tarkoitus on osoittaa pakanakansoille, että israelilaiset joutuivat pakkosiirtolaisuuteen syntinsä tähden, koska he eivätpysyneet Herralle uskollisina (Hes. 39:23).

Gogin sodan taustaa

Gogin sodan taustalla on jerusalemilainen Siion-teologia. Sen juuret löytyvät vanhoista Siion- psalmeistaPs. 46, 48 ja 76 ja monesta profeettakirjan teksteistä. Vanhan heprealaisen käsityksen mukaan maanäärimmäisillä kolkilla asustivat vaaralliset kansanjoukot, ehkä jopa jonkinlaiset

demonivallat. Jeremia ennusti tähän liittyen (Jer. 6:22): ”Katso, pohjoisesta maasta tulee kansa, suuretjoukot nousevat kaukaa maailman äärestä.” Jeremian mukaan tämä maan äärilaidoilta tuleva joukkiokäy Juudan kimppuun. Hänen julistuksessaan nämä kansanjoukot saavat konkreettisen muodon:babylonialaiset, jotka tulevat hävittämään Jerusalemin.

Magogin pääruhtinas Gog joukkoinensa tuhoutuvat Jerusalemin edustalla.

Pakanakansojen tuomitseminen Jerusalemin vuorilla on teema, joka juontaa juurensa Jesajan julistuksesta. Jesaja nimittäin ennusti Assyrian joukkojen hyökkäyksen Juudaan ja niiden tuhoutumisen Juudan vuorilla (Jes. 10:5-19; 14:24-27; 17:12-14; 29:1-8; 30:27-33; 31:4-9), kuten sitten kävikin (Jes. 36-37). Sanheribin hyökkäys Jerusalemia vastaan (Jes. 36-37) on selvä esikuva Gogin tulevasta hyökkäyksestä.

Myös pikkuprofeettakirjoissa on lukuisia tekstejä, joissa puhutaan pakanakansojen hyökkäyksestä Jerusalemia vastaan Sak. 12 ja 14, Joel 3, Miika 4:11-13. Ei siis ihme, että IlmestyskirjassaGogilla ja Magogilla on tärkeä asema Jumalan lopunajan suunnitelmassa (Ilm.

20:7-10).

Kaupunki nimeltä ”Herra on täällä”

Hesekielin kirja päättyy näkyyn uudesta Jerusalemista (Hes. 40-48). Uusi Herralle pyhitetty temppelirakennetaan vanhan ja hävitetyn tilalle keskelle Jerusalemia (Hes. 40-42). Luvussa 43 kerrotaan, kuinkaHerran kirkkaus, joka aikoinaan siirtyi pois vanhasta ja saastuneesta temppelistä

itään päin Öljyvuorelle (Hes. 11:22-23), palaa takaisin samasta suunnasta nyt uuteen temppeliin (Hes.43:2). Siksi pyhäkön ulommainen idänpuoleinen portti tulee pitää suljettuna (Hes. 44:2).

Herran uudistuneessa temppelissä pappisvirkaa saavat hoitaa ainoastaan Sadokin sukuun kuuluvat miehet (Hes 43:19, 44:15, 48:11, vrt. 1. Sam. 2:34-35; 1. Kun. 2:35). Uhrikultti uudistetaan temppelissä (Hes. 43). Myös Daavidin sukuun kuuluvalla ruhtinaalla on tärkeä asema temppelissä ja siellä vietettävissä jumalanpalveluksissa (ks. Hes. 44:3, 46:8-10).

Temppeliä ympäröi kaupunki, uusi Jerusalem, jossa on 12 porttia, kolme kuhunkin ilmansuuntaan. Niistä kulkee sisälle kaupunkiin Israelin kaksitoista sukukuntaa, ja kullakin sukukunnalla onoma nimikkoporttinsa (Hes. 48:30-34). Koko Luvattu maa jaetaan uudelleen sukukuntien kesken (Hes. 45:1,47:13-23).

Hes. 47:1-12 on ihmeellinen kuvaus temppelin kynnyksen alta itään päin virtaavasta virrasta, joka vuolaana saapuu Kuolleelle merelle ja tekee siitä kaloille kelvollisen järven. Kalastajat En-Gedin ja En-Eglaimin rannoilla vetävät suuria kalansaaliita verkoillansa. Luvattu maa muuttuu paratiisiksi. Sen keskuksena on Herran temppeli, jossa Herran kirkkaus asuu (Hes. 43:7): ”Ihminen, tämä on minun valtaistuimeni sija ja koroke minun jalkojeni alla. Täällä minä olen asuva Israelin kansankeskellä ikuisesti. Enää eivät israelilaiset tahraa minun pyhää nimeäni...” Tämän vuoksi

Hesekielin kirjassa uudistunutta Jerusalemia kutsutaan nimellä ”Herra on täällä”.

Hesekiel ja Uuden testamentin eskatologia

Hesekielin tulevaisuuden näky voitaisiin siis kiteyttää seuraaviin seikkoihin:

Jumala tuo kansansa takaisin sen omaan maahan ja näyttää siten voimansa suuruuden pakanoille.
Herra tekee kansansa kanssa uuden liiton, jossa hän yksin toimii aktiivisena ja luo kansan mieliin uuden hengen ja tahdon, niin että se vapaaehtoisesti vaeltaa Jumalan antamien säädösten ja käskyjenmukaan.
Jumala vahvistaa kansan poliittisesti antamalla sille Daavidin kaltaisen paimenen ja johtajan, jokajakaa oikein oikeutta ja hallitsee kansaa vanhurskaasti. Hesekiel käyttää tästä hallitsijasta nimeäruhtinas. Tämä ruhtinas osallistuu uuden temppelin jumalanpalveluksiin.
Herra herättää Magogin pääruhtinaan, Gogin, joka kerää suuren armeijan kaikista pakanakansoista. Jumalan yllytyksestä ne hyökkäävät Jumalan kansan kimppuun. Herra varjelee kuitenkin kansansa ja murskaa vihollisarmeijan. Näin kaikki maan kansat tulevat tietämään, että Herra totisesti on ainoa todellinen Jumala maailmassa. Hän ei vuonna 586 eKr. suinkaan kärsinyt tappiota pakanajumalille, vaan hän rankaisi omaa kansaansa sen pahuuden tähden.
Herran uusi temppeli kohoaa vanhan, sortuneen ja tuhoutuneen tilalle. Tässä temppelissä Jumala itse asuu, ja se on koko maailman keskuksena. Sieltä lähtevät elämän virrat uudistavat maan ja tekevät siitä paratiisin.

Nämä toiveet ovat alkaneet toteutua osittain jo Vanhan testamentin aikana. Juuda pääsi palaamaan Kyyroksen ediktin nojalla vuonna 537 eKr. takaisin omaan maahansa (Esra 1:1-4). Pakkosiirtolaisuudesta palaaminen ei kuitenkaan vielä merkinnyt Hesekielin kuvaaman uuden liitonsyntyä, vaikka Babyloniasta takaisin kotimaahansa palannut kansa olikin monessa mielessä uudistunut. Serubbabel ja Haggai olivat keskeisessä roolissa, kun uutta temppeliä rakennettiin Jerusalemiin alkaen vuodesta 520 eKr. Se saatiin valmiiksi ja vihittiin käyttöön vuonna 515 eKr., muttasiitä ei tullut Hesekielin kirjassa kuvattua ihmeellistä temppeliä (Hes. 40-48).

Paljon on kuitenkin vielä jäänyt toteutumatta, ja siksi Hesekielin tulevaisuuden näky on vahvasti esillä Uudessa testamentissa. Erityisesti Ilmestyskirjan luvuissa 20-22 Hesekielin kirjan loppuluvuilla onkeskeinen merkitys. Luvut Ilm. 20-22 voidaan sisältönsä puolesta jakaa viiteen eri osaan:

Saatana sidotaan tuhanneksi vuodeksi, Ilm. 20:1-3.
Marttyyrit herätetään kuolleista (ensimmäinen ylösnousemus) ja he hallitsevat Kristuksen kanssa 1000 vuotta, Ilm. 20:4-6.
Saatana päästetään vapaaksi; Gogin ja Magogin sota. Kristus voittaa ja heittää vihollisensa helvetin tuleen, Ilm. 20:7-10.
Yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio, Ilm. 20:11-15.
Taivaallisen Jerusalemin loisto ja pelastettujen ilo, Ilm. 21:1-22:5.

Nämä viisi kohtaa seuraavat lukujen Hes. 37-48 esitysjärjestystä. Luvussa 37 kerrotaan pakkosiirtolaisuuteen ajetun ja inhimillisesti katsoen tuhoon tuomitun kansan henkiin heräämisestä. Jumala tuo kansansa takaisin sen maahan ja antaa sille Daavidin sukuun kuuluvan kuninkaan. Tämä on Ilmestyskirjassa tulkittu marttyyrien ylösnousemukseksi, jonka jälkeen he pääsevät hallitsemaan daavidilaisen kuninkaan Jeesuksen Kristuksen kanssa (Ilm. 20:4-6).

Ilm. 19:19-21 on Hes. 38-39 pohjalta nouseva sotakuvaus (Ilm. 19:17-18 ja Hes. 39:4,

17-20; Ilm. 19:19 ja Hes. 38:4-6). Sisältönsä puolesta Ilm. 19:19-21 ja 20:7-10 muistuttavat Harmagedonin sotaa (Ilm. 16:12-16), jonka mukaan lohikäärme (= Saatana) yhdessä pedon ja väärän profeetan kanssa lähtevät sotaan. Taistelun lopputulos nähdään kahdesta eri näkökulmasta,kuinka peto tuhoutuu (Ilm. 19:19-21) ja kuinka Saatana saa lopullisen tuomionsa (Ilm. 20:7-10). Näin ollen Ilm. 16:12-16, 19:19-21 ja 20:7-10 kuvaavat kaikki yhtä ja samaa Harmagedonin taistelua, joka on Gogin ja Magogin sota. Näin tuhatvuotinen valtakunta perustetaan Ilmestyskirjan aikajärjestyksen mukaan ennen ratkaisutaistelua. Kristikansa, joka inhimillisesti katsoen elääsuojattomana pahan maailman keskellä, löytää turvansa Jumalasta, joka tulimuurilla suojelee omansa:”Minä olen tulimuuri sen ympärillä – sanoo Herra – ja asun sen keskellä täydessä kirkkaudessani... Jokakoskee minun kansaani, se koskee minun silmäterääni” (Sak. 2:5,8). Kristittyjen maailmanlaajuinenvaino päättyy, kun Jumala voimallisesti puuttuu tapahtumien kulkuun. Gogin joukot lyödään ja tuhotaanja heitetään ikuiseen tuleen.

Hesekielin kirjan luvut 40-48 ovat taustana Ilmestyskirjan jaksolle Ilm. 21:1-22:5. Taivaastamaan päälle lasketussa Jerusalemissa ei kuitenkaan ole temppeliä (Ilm. 21:22). Herra Jumala itse onoleva temppelinä tässä taivaallisessa kaupungissa. Taustalla on Uuden testamentin opetus siitä, etteitemppeliä ja siihen sidottua uhrikulttia enää tarvita, kun Jeesus itse oman

ruumiinsa uhrilla on kerta kaikkiaan sovittanut maailman synnin. Uuden testamentin mukaan uhrikultinkeskuksena on Jeesuksen ruumis, joka on temppeli: ”Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sennousemaan kolmessa päivässä” (Joh. 2:19-22). Stefanoksen kristillinen saarna

Suuressa neuvostossa käsittelee temppelin uhrikultin tarpeettomuutta, sillä Jeesuksen täydellisen sovitustyön seurauksena ei enää uhreja tarvita (ks. erityisesti Apt. 7:48-50). Myös Heprealaiskirjeessä osoitetaan, että Mooseksen lain mukainen uhrikultti on esikuva tulevasta, täydellisestä ja kertakaikkisesta Jeesuksen uhrista. Ehkä siksi lmestyskirjassakin halutaan tehdä selventävä lisäys Hesekielin näkyyn tulevasta Jerusalemin temppelistä (Ilm. 21:22): ”Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa.”

9.5 Kahdentoista pikkuprofeetan kirja

Juutalaisessa tavassa laskea Vanhan testamentin kirjat kaksitoista pientä profeettaa miellettiin yhdeksikirjaksi ilmeisesti siksi, että se oli kirjoitettu yhteen ja samaan kirjakääröön.

Hoosea

Hoosean profeetanura keskittyi pohjoisen valtakunnan eli Israelin alueelle. Silloin kuninkaana oli Jerobeam II:n (787-747 eKr.). Kirjan ensimmäisestä jakeesta käy ilmi, että hän toimi profeettana myös myöhemmin hallinneiden Juudan kuninkaiden Ahasin (734-715 eKr.) ja Hiskian (715-696 eKr.) aikana. Hoosean kirjan lukuja 5-7 tulkittaessa varsin hyvä oletus on, että ns. Syyro- efraimilainensota (734-732 eKr., ks. 2. Kun. 15-16) on takana päin. Pekahin kuoleman jälkeen Hoosea (samanniminen kuningas kuin profeetta Hoosea) sai hallittavakseen enää vain pienen alueen Samarian ympärillä,pääasiassa Efraimin heimon asutusalueen. Nimi Efraim esiintyy Hoosean kirjassa useaan otteeseen pohjoisen kuningaskunnan nimenä. Hoosean kirjasta on mahdollista löytää lukuisia viittauksiaIsraelin historian vaiheisiin aikana, jolloin Egypti ja Assyria tavoittelivat Kanaaninmaan herruuttaitselleen. Assyrian ja Egyptin väliset konfliktit tulevat hyvin esille assyrialaisista ja egyptiläisistäteksteistä. Sen lisäksi niihin viitataan myös Kuninkaiden kirjoissa (2. Kun. 17:4; 18:21). Hoosean kirjassanäkyvät useassa kohdassa Israelin poliittiset yritykset liittoutua milloin Egyptin, milloin taas Assyriankanssa (Hoos. 5:13; 7:11; 9:3; 11:5; 12:2). Kirjassa viitataan myös Israelin Assyrialle maksamiinraskaisiin vuosittaisiin veroihin (Hoos. 8:9-10), Pekahin tekemään vallankaappaukseen (2. Kun. 15:25 ja Hoos. 7:3-7), Syyro-efraimilaiseen sotaan (2. Kun. 15:29; 16:1-9 ja Hoos. 5:8-11) sekä moniinIsraelin kuninkaiden salamurhiin (2. Kun. 15:10,

14, 25, 30 ja Hoos. 8:4).

Hoosean kirja antaa yksityiskohtaista tietoa profeetan epäonnistuneesta avioliitosta (Hoos.1-3). Se toimii kuvana Jumalan ja Israelin välisestä liitosta, jossa Israel uskottomana kääntyy Baalinpuoleen palvelemaan häntä. Jumalan ja Israelin välinen suhde kuvataankin usein avioliiton avulla. Israelharjoittaa hengellistä haureutta hylkäämällä Herran ja palvelemalla muita jumalia.

Baalin palvontaa ja muita kanaanilaisia hedelmällisyyskultin muotoja kritisoidaan Hoosean kirjassa paljon.1920-luvulla löydettiin muinaisesta Ugaritin kaupungista versio Baal-myytistä. Baal joutuu taistelemaan kaaosvaltoja vastaan varmistaakseen itselleen luomakunnan kuninkuuden. Vuotuisat sadekausien jakuivan kausien vaihtelut selitettiin ilmeisesti niin, että Baal kesän kuivuuden edellä

kärsi tappion taistelussaan Kuolemaa (Motua, seemiläinen juuri mwt: kuolema) vastaan. Hänen puolisonsa Anat etsii Baalin käsiinsä Kuoleman valtakunnasta ja vapauttaa hänet syksyn sateiden edellä. Baal ja Anat viettävät pyhiä häitään, ja heidän hedelmällisyytensä heijastuu luomakunnan puhkeamisena kukkaan. Sateet miellettiin ilmeisesti Baalin spermaksi, joka saa luomakunnan kukoistamaan. Kanaanilaiseen hedelmällisyyskulttiin liittyi ilmeisesti kulttiprostituutio – Baalin ja Anatin häitä näyteltiin ja näin vahvistettiin Baalin potenssia. Tästä johtuen Baalin palvontaan liittyi irstaita orgioita. 4. Moos. 25 antaa hyvän kuvan tällaisista. Sen mukaan Baal-Peorissa israelilainen mies ja moabilainen nainen menivät pyhäkkötelttaan harjoittamaan haureutta. Pappi Pinehas tekee siitä lopun. Kolmannessa Mooseksen kirjassa kerrotaan, etteivät papit voineet olla sukupuoliyhteydessä vaimojensa kanssa ennen pyhäkköpalvelustaan. Sukupuoliyhteys teki heistä kultillisesti epäpuhtaitaja tämä säädös esti israelilaisia harjoittamasta hedelmällisyyskulttiin liittyviä rituaaleja (3. Moos. 16:16-18, 31).

Hoosean kirjasta käy ilmi, että kirjan kirjoittaja tunsi lukuisia Israelin historiaan liittyviä traditioita. Muinaisessa Israelissa oli liikkeellä monia tarinoita ja versioita samoista tapahtumista. Hoosean tuntema Jaakobin traditio poikkeaa joissakin yksityiskohdissa Ensimmäisen Mooseksenkirjan esittämästä traditiosta (Hoos. 12:4-5, 13; 13:13). Kun Mooseksen kirjojen mukaan Israel nurisi usein Jumalaa vastaan autiomaassa, Hoosean kirjassa taas autiomaavaelluksen aika oli Jumalan jaIsraelin välistä rakkauden aikaa (Hoos. 2:16-25; 8:13; 9:3, 10; 11:1-7; 12:10, 14; 13:4-8). Hoosea viittaa usein Tuomarien kirjojen ja kuningas Saulin historiaan. Exodus-traditiota lukuun ottamatta Hoosea osoittaa näillä varhaisilla traditioilla israelilaisten uskottomuuden. Jaakob osoittautuikelvottomaksi jo äitinsä kohdussa ja kaikki, jotka myöhemmin häntä seuraten tulevat Betelinpyhäkköön, tekevät syntiä. Ainoa poikkeus on Jumalan ja Israelin välillä solmittu liitto, kun Jumala johtikansansa pois Egyptistä Mooseksen avulla (Hoos. 12:14). Hoosea viittaa usein liiton siunauksiin javarsinkin kirouksiin (3. Moos. 26; 5. Moos. 28-29) ja perustelee, miksi Israelin kuningaskunta sortuu. Seon rikkonut liiton säädökset ja saa nyt osakseen kiroukset. Onkin todennäköistä, että Hoosean hengellinen koti oli Sikemin seuduilla, jossa tunnettiin exodus-traditio sekä Jumalan ja Israelin välisen liiton traditiota. Monet kulttipaikat kuten Betel (Bet-Aven), Gibea, Gilead, Gilgal ja Samariasaavat kuulla tuomionsa, mutta Sikem on ainoa paikka, jota Hoosean kirjassa ei koskaan kritisoida.Jakeessa Hoos. 6:9 kritisoidaan pappeja, jotka surmaavat Sikemiin matkalla olevia. Sikemin on siksitäytynyt olla Hoosean arvostama merkittävä uskonnollinen keskus.

Hoosean kieli ja teologia muistuttavat paljon Viidennessä Mooseksen kirjassa (= Deuteronomium) käytettyä. Onkin hyvällä syyllä ehdotettu, että Hoosean kielenkäytössä on paljon deuteronomististen sanontojen esiasteita. Deuteronomiumin varhaisimmat traditiot ovat peräisin pohjoisen Israelin alueelta, ja ne on työstetty lopulliseen asuunsa Jerusalemissa (ks. Viidennen Mooseksen kirjan Johdanto). Heprean kieli sisältää paikoitellen erikoisia muotoja, ja tutkijat katsovatkinniiden olevan pohjoisen heprean murteen mukaisia.

Hoosean kirja ei olisi säilynyt Vanhan testamentin kirjoitusten joukossa, ellei profeetan julistuksesta olisi jossakin historian vaiheessa kiinnostuttu Jerusalemissa. Samarian hävityksenjälkeen (722-720 eKr.) monet Deuteronomiumin traditiot kuin myös Hoosean

profetioita tuotiin pakolaisten mukana Jerusalemiin. Molemmat traditiot tulivat ajankohtaisiksi 600-luvulla eKr. (2. Kun. 22-23). Hoosean kirjasta löytyykin tekstejä, jotka on muotoiltu lopulliseen asuunsaJosian aikana (esim. Hoos. 2:1-3; 3:4-5). Kuten Deuteronomium, niin myös Hoosean kirja nähtiinajankohtaiseksi vielä senkin jälkeen, kun Jerusalem hävitettiin vuonna 586 eKr. Suurin osa Hoosean kirjan materiaalista on varhaista ja peräisin 700-luvulta eKr. Kirja on toimitettu lopulliseen asuunsa Jerusalemin hävityksen jälkeen. Siksi kirjassa kritisoidaan myös Juudaa ja ennustetaan sillekintuhoa. Jumala kuitenkin muistaa kaikkia Israelin heimoja ja pelastaa ne tulevana aikana.

Joel

Joelin kirja alkaa ennustuksella, kuinka heinäsirkat saapuvat valtavina parvina tuhoamaan maan sadon (Joel 1). Tuhon seurauksena maan asukkaita kutsutaan parannukseen. Toisessa osassa (Joel 2) tarkennetaan kansaa kohtaavaa rangaistusta. Jumalan tuomiot käyvät toteen pelottavana ”Herranpäivänä”. Silloin monet paikat autioituvat sotien melskeessä. Jakeessa Joel 2:2 sanotaan, että maahanhyökkää suuri ja väkevä kansa – niin kuin aamurusko, joka leviää vuorille. Luvun Joel 1heinäsirkkavitsaus saa uuden tulkinnan tason: viholliset vyöryvät maahan heinäsirkkojen tavoin. Kansaa kehotetaan palaamaan kokosydämisesti Jumalan puoleen (Joel 2:12-27). Jumala lupaa olla armollinen niille, jotka katuvat pahoja tekojaan. Kolmannessa luvussa (Joel 3) Herran henki vuodatetaan ihmisiin, myös orjiin ja orjattariin, ennen kuin Herran pelottava tuomion päivä saapuu. Tuomio eikuitenkaan kohtaa kaikkia. Jumala lupaa, että jokainen joka huutaa avuksi Herraa, pelastuu. Kirjan viimeisessä luvussa (4) Juudalle ja Jerusalemille ennustetaan uutta ja kirkasta tulevaisuutta, kuntaas niiden vihollisia odottaa tuomio. Herran päivä on siis tuhon ja pimeyden päivä niille, jotka eivätturvaudu Herraan. Jumalan omat saavat nauttia paratiisin kaltaisista olosuhteista niin kuin Aadam jaEeva kerran Eedenissä.

Joelin kirjassa ei mainita kuninkaita eikä oikeastaan mitään muutakaan tunnettua tapahtumaa, mikä auttaisi sen ajoittamisessa. Tämän takia on vaikeaa sanoa tarkkaan, milloin Joelin kirjaon kirjoitettu. Jakeiden Joel 4:1-2 mukaan Juudalle ja Jerusalemille on siis tapahtunut jotain, ja Jumalalupaa muutoksen parempaan päin: ”Katsokaa, mitä tulee tapahtumaan! Tuohon aikaan minä käännän Juudan ja Jerusalemin kohtalon. Minä kokoan kaikki kansat Josafatinlaaksoon ja käyn sillä oikeutta nitävastaan oman maani ja kansani Israelin ähden. Ne hajottivat Israelin muiden kansojen sekaan ja jakoivat minun maani.” Lukuisien Vanhan testamentin tekstien perusteella on selvää, että Samariantuhoutuminen vuosina 722-720 eKr. ja ennen kaikkea Jerusalemin temppelin tuho vuonna 586 eKr. olivatsuuria katastrofeja. Jakeissa Joel 1:9, 14, 16; 2:17 puhutaan Herran temppelistä ja sen tuhosta, mikä viittaailmeisesti vuoden 586 eKr. katastrofiin. Toisaalta Joel 4:18 ennakoi jo uutta lopunaikaa, jolloin elämänveden virrat virtaavat temppelistä. Se voisi viitata siihen, että uusi temppeli olisi rakennettu – mikä tapahtui vuonna 515 eKr. On ajateltu, että kirja nykyisessä asussaan tulisi ajoittaa pakkosiirtolaisuuden jälkeiselle ajalle, joskus 400-luvulle tai jopa 300-luvulle eKr. Jälkimmäistä ajoitusta voi tukea neljännessäluvussa mainitut Sidon ja Tyros, joiden asema vakiintui keskeisinä kaupunkeina 300- luvulla eKr.

Julistus Herran päivästä Joelin kirjassa tähtää yhteen asiaan: kansan tulee katua. Jos sekatuu ja kääntyy sydämessään Jumalan puoleen, se armahdetaan ja sille annetaan siunaus. ”Herran päivä” käsitteenä on keskeinen niin Vanhassa kuin Uuden testamentin kirjoissa. Sen traditiohistoriallista taustaa valotetaan tarkemmin Aamoksen kirjan yhteydessä ja myös Sefanjan kirjan kohdalla siitä puhutaan tarkemmin. Uudessa testamentissa ”Herran päivä” ilmaisee sitä tuomion päivää, jolloin Jeesus saapuu takaisin maailmaan ”tuomitsemaan elävät ja kuolleet”.

Uuden testamentin kannalta Joelin kirjan kolmas luku on tärkeä. Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, ensin apostoleihin ja sitten myös muihin ihmisiin. Apostolit alkoivat puhua vieraita kieliä, ja useimmat kuulivatkin heidän suustaan omaa äidinkieltään. Kansojen kieltensekoitus (1. Moos. 11:1-9) toteutui nyt käänteisesti. Kun kansat yrittivät aikoinaan ilman Jumalaaluoda yhtenäisen maailman ja epäonnistuivat, nyt kansat löytävät Jeesuksen yhteydessä todellisenyhteyden. Kansat voivat yhdistyä Jumalan ehdoilla.

Aamos

Salomon kuoleman jälkeen (930 eKr.) Israelin valtakunta jakaantui kahtia. Juudan heimo ja osa benjaminilaisista pysyivät uskollisina Daavidin suvulle, kun taas muut 10 heimoa valitsivat kuninkaakseen Jerobeamin (1. Kun. 12). Pohjoisesta kuningaskunnasta alettiin käyttää nimeä Israel ja eteläisestä Juuda. Kuninkaiden kirjat seuraavat näiden kahden kuningaskunnan historiaa aina niiden tuhoutumiseen saakka. Assyrialaiset tuhosivat Israelin vuosina 722-720 eKr. ja babylonialaiset Juudan 588-586 eKr. Profeetta Aamoksen toiminta sijoittuu aikaan, jolloin molemmat kuningaskunnat olivat itsenäisiä ja taloudellisesti ja poliittisesti voimakkaita, meidän ajanlaskummemukaan 760- ja 750-luvuille eKr. Silloin Israelin kuninkaana oli Jerobeam II (787- 747) ja Juudankuninkaana Ussia (786-735).

Aamos oli kotoisin Juudan Tekoa-nimisestä kaupungista, joka sijaitsi Jerusalemin lähellä, sen eteläpuolella. Hän sai kuitenkin kutsun toimia profeettana Israelissa. Israel eli kukoistuskauttaanJerobeam II:n aikana. Se oli päässyt voitolle pitkäaikaisista vihollisistaan, aramilaisista, jotka olivat 800-luvun loppupuolella Israelin pahimpia vihollisia (2. Kun. 10:32-33; 13:7). Israelin onneksi kuitenkin Assyrian kuningas Adadnirari III (806-783) hyökkäsi Aramiin n. vuonna 800 eKr. ja heikensi sen poliittista valtaa. Saman kohtalon Aram koki n. 20 vuotta myöhemmin. Nykyisen Irakin alueilla sijaitseva Assyria oli ollut aina 850-luvulta alkaen kiinnostunut Palestiinasta, ja se teki sinne montasotaretkeä. Meille säilyneet Assyrian kuninkaiden sotaretkistä puhuvat aikakirjat kertovat, kuinka Israelin kuninkaan Ahabin (873-851) lähettamat joukot taistelivat Assyrian kuningasta Salmaneser III:a vastaan Karkarissa vuonna 853. Israelin kuningas Jeehu (845-828) maksoi veroa vuonna 841.Sam.alle Assyrian kuninkaalle.

700-luvulle tultaessa Assyrian valta Palestiinassa kuitenkin heikkeni, kun Adadnirarin kuoleman jälkeen pohjoisessa sijaitsevat hurrilaisheimot yhdistyivät voimakkaaksi Urartun valtioksi.Se onnistui tuottaamaan raskaita tappioita Assyrialle, mikä pakotti sen jättämään Palestiinan rauhaan.Niinpä poliittisesti voimakas Israel saattoikin 700-luvulla Jooaan ja Jerobeam II:n johdolla valloittaatakaisin Aramille menettämänsä alueet (2. Kun. 13:24s, 14:25,28). Nämä aluevaltaukset heijastuvatmyös Aamoksen julistuksessa (ks. esim. Aam. 6:13-14). Myös Juudalle

Israel aiheutti raskaita tappioita (2. Kun. 14:8-14). Poliittisen hyvinvoinnin myötä Israelista tuli taloudellisesti kukoistava kuningaskunta. Hyvinvoinnin seurauksena sosiaaliset luokkaerot kasvoivat: rikkaat alkoivatsortaa köyhiä. Ja kuten aina hyvinvointivaltioissa myös yleinen tapojen turmelus pääsi valtaan: esim.moraaliton elämä ja oikeusmurhat tulivat yleisiksi. Kaikki tämä yhteiskunnassa vallitseva kaaos heijastui myösuskonnollisessa elämässä. Enää ei otettu vakavasti säädöksiä, jotka Mooseksen johdolla oli Siinailla saatu.Jumalaa palveltiin kyllä tekopyhästi uhreja uhraamalla, mutta kansan sydän oli kaukana Herrasta eli kaikkitehtiin vain ulkonaisesti. Aamoksen keskeiseksi tehtäväksi tulikin julistaa Israelille tuomio senmuotojumalisesta suhtautumisesta elävään ja todelliseen Herraan.

Aamos oli ammatiltaan metsäviikunapuiden viljelijä ja lammasten paimen (Aam. 7:14)Kuitenkaan hän ei ollut köyhä ja sivistymätön. Jakeessa Aam. 1:1 häntä luonnehditaan sanalla nōqēd.Sana esiintyy edellä mainitun kohdan lisäksi vain jakeessa 2. Kun. 3:4. Siinä Mooabin kuningastanimitetään nōqēdiksi, jonka tehtävänä oli toimittaa Israelin kuninkaalle verona lampaita ja villaa.Mooabin kuningas tuskin kuitenkaan oli vain pelkkä paimen.

Ennemminkin häntä voitaisiin luonnehtia jonkinlaiseksi paimenten päämieheksi, jolla oli vastuu siitä, että Israelin kuningas sai tarvitsemansa tavarat. Asiasta kirjoitetaan myös Vanhan testamentin ulkopuolisissa lähteissä. Eufrat-virran varrelta sijaitsevasta muinaisesta suurkaupungista Marista löydetyissä savitauluissa esiintyy ammattiryhmä naqidu, joka oli vastuussa siitä, että temppelin uhritoimituksissa oli saatavilla tarpeeksi eläimiä uhreiksi. Niinpä yhdenkin naqidun vastuualueeseenkuului 500 lehmän ja 2000 lampaan ja vuohen toimittaminen. Naqidut olivat paimenten (re’u) esimiehiäja vaativat veroina heiltä kyseiset määrät eläimiä. Myös muinaisen Ugaritin kaupungin raunioistalöytyneet tekstit kertovat ammattiryhmästä nqdm (sanan vokaaleista ei ole varmaa tietoa), joka toimikiinteästi temppelin yhteydessä. Teksteistä käy selvästi ilmi, että tämän ammattiryhmän jäsenet osasivatkirjoittaa ja olivat oppineita miehiä.

Todennäköisesti Aamos oli siis paimenten esimies, joka oli vastuussa siitä, että Jerusalemin temppelinpapeilla oli uhrattavaa. Tähän kuvaan sopii myös erinomaisesti Aamoksen kotipaikka Tekoa, joka sijaitsivain 20 km Jerusalemista etelään. Aamos oli epäilemättä kirjoitustaitoinen ja oppinut mies ja kuuluiJuudassa yhteiskunnan korkeimpiin luokkiin. Oppineena miehenä Aamos oli hyvin perillä Israelin heimojen uskonnollisesta perinnöstä; hän tunsi hyvin Israelin vaiheet autiomaassa (Aam. 2:10, 5:25-26, 9:7), Kanaaninmaan valloituksen (Aam. 2:9) sekä Mooseksen välittämiä säädöksiä ja lakeja.

Aamoksen toiminta Israelissa keskittyi Betelin pyhäkköön (ks. Aam. 7:10-17).

Mahdollisesti hän julisti tuomiota myös Samariassa (vrt. 3:9, 4:1, 6:1) ja Gilgalissa (vrt. 4:4, 5:5). Tosinyllämainitut kohdat eivät välttämättä edellytä Aamoksen oloa kyseisillä paikoilla.

Aamoksen kirjassa ei ole kuvattuna selvää kutsumisnäkyä. Luvuissa 7-9 on tosin talletettuna viisi näkyä, joita on yritetty tulkita sellaiseksi. Kolmas näky (Aam. 7:7-9) on toisinaan tulkittu tällaiseksi kutsuksi, mutta se ei ole vakuuttava ajatus. Vasta tässä näyssä Aamos tiedostaa Herran tuomion väistämättömästi kohtaavan Israelin kuningaskuntaa. Se kuvaa hyvin sitä pakkoa, jonka Aamos tunsi sisimmässään: Israelille on selkeästi julistettava Herran ilmoittama tuomio.

Tämä sama sisäinen pakko näkyy myös jaksossa Aam. 3:3-8. “Leijona ärjyy: kuka ei pelkäisi? Herra,

Herra puhuu: kuka ei ennustaisi?”

Aamoksen toiminta-aika ajoitetaan jakeen 1:1 perusteella aikaan kaksi vuotta ennen maanjäristystä. On hyvin mahdollista, että Aamoksen toiminta kesti vain tämän yhden vuoden.

Haasorin suurkaupungin raunioista on löydetty merkkejä maanjäristyksestä joskus 760-luvulta eKr. (tarkka ajoitus epävarma). Tätä tuhoisaa maanjäristystä muistellaan vielä Sakarjankin kirjassa (14:5), n. 300 vuotta myöhemmin. Ilmeisestikin tätä suurta maanjäristystä pidettiin yhtenä merkkinä siitä, ettäAamoksen julistus oli tullut Herralta. Yksi kiinnekohta Aamoksen profeetallisen toiminnan tarkkaanajoittamiseen on jae 8:9, jossa puhutaan auringonpimennyksestä. Se tapahtui Israelissa vuonna 763eKr. On vaikea sanoa, onko Aamoksen lausumat sanat (8:9) julistettu ennen tätä auringonpimennystä vaiovatko Aamoksen sanat ymmärrettävissä syntyneiksi kyseisen auringonpimennyksen johdosta. Joka tapauksessa näyttää todennäköiseltä, että Aamoksen toiminta kesti vain noin vuoden verran ja ajoittuu760-luvulle eKr. (tai 750-luvulle eKr.).

Aamoksen kirja voidaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittää luvut 1-2 ja siihen on talletettu Aamoksen tuomionjulistukset Juudaa, Israelia sekä niitä ympäröiviä kuningaskuntia vastaan. Toinen osa (luvut 3-6) sisältää profeetan tuomion sanoja Israelia vastaan. Kolmannessa osassa (luvut 7-9) on Aamoksen viisi näkyä, keskustelu Betelin ylipapin Amasjan kanssa, kehotus parannukseen sekä tulevaisuuteen suuntautuva näky toivosta ja Israelin kansan uudistumisesta.

Aamoksen profetiat eivät ole aikajärjestyksessä. Tämä johtuu siitä, että ne on koottu yhteen myöhemmin hänen opetuslapsipiirinsä keskuudessa. On vaikea sanoa, milloin kirja on saanut nykyisen muotonsa. Tunnemme hyvin rajoitetusti yleensäkin Vanhan testamentin ajan historiaa. Tämä mahdollistaa monenlaiset mielipiteet profeettojen alkuperäisestä julistuksesta ja sanomasta. Kirjan lopullista muotoa pohdittaessa on hyvä muistaa, että Aamoksen profetioita tutkineet ja ne yhteen koonneet “kirjanoppineet” ovat voineet kommentoida Aamoksen tekstiä ja lisätä kirjaan joitakin osia.

Aamoksen kirja antaa hyvän kuvakulman Israelin “koti – uskonto – isänmaa”ideologiaan 700-luvun eKr. puolessa välissä. Israelin Jumalaa Jahvea pidettiin kuningaskunnan suojelijana. Betelin pyhäkköä luonnehdittiin “kuninkaan pyhäköksi ja valtakunnan temppeliksi” (7:12). Siellä odotettiin Herran päivän ilmestymistä (Aam. 5:18-20), jolloin Herra murskaisi Israelin viholliset ja antaisi kansalleen suuren voiton. Tähän liittyen siellä luultavastikin lausuttiin tuomion ennustuksia Israelin vihollisia vastaan sekä oman valtakunnan sisäpoliittisia vihollisia vastaan.

Aamoksen kirjan luvuissa 1-2 seurataan Beetelin pyhäkössä mahdollisesti käytössä ollutta tuomiokaavaa. Luvuissa toistuu seuraava kaava:

“X:n kolmen rikoksen, neljän rikoksen...”
“minun päätökseni on peruuttamaton”
Seuraavaksi mainitaan X:n rikokset.
“Sentähden minä lähetän tulen X:ää vastaan”
“ja se kuluttaa X:n palatsit.”

Vieraita kansoja vastaan suunnattu tuomionjulistus tai rituaali esiintyy Egyptin muinaisissa kirousteksteissä. Niissä vihollisten nimet kirjoitettiin sotavankeja muistuttaviin savinukkeihin tai ruukunpalasiin, jotka särjettiin. Maagisella tavalla ajateltiin jumalten tuhoavan Egyptin viholliset: hemurskaantuvat niin kuin saviastia murskataan; tai he joutuvat sotavangeiksi. Kirousteksteissä mainittiin– ei vain ulkopoliittisia vihollisia – vaan myös sisäpoliittiset viholliset. Betelin kultissa tämä tuomionjulistusformeli oli kiinteästi sidoksissa Jahve-sodan teemaan. Herran uskottiin taistelevankansansa puolesta ja toteuttavan tuomionsa Israelin vihollisia vastaan.

Aam. 1-2 on pohjimmaltaan profeetan raakaa ironiaa. Hän aloittaa tuomitsemalla Israelinperivihollisen Aramin. Jakeiden 2. Kun. 14:23-29 mukaan israelilaiset ja aramilaiset kävivät keskenääntaisteluja Jerobeam II:n aikana. Voimme mielessämme nähdä, miten Aramia vastaan taistelleet”veteraanit” osoittavat suosiotaan, kun profeetan lausumat tuomion sanat kaikuvat Betelin pyhäkössä.Sen jälkeen Aamos luettelee muut Israelin ympärillä olevat valtakunnat. Kun Beteliin kokoontunut yleisöodottaa innostuksella, keille sisäpoliittisille vihollisille profeetta lausuu tuomionsa, he kokevatkinjärkyttävän yllätyksen. Aamos lausuu tuomion koko Israelille ja ennustaa sille tuhoa (Aam. 2:13-16). Betelin kultissa korostettiin Jumalan antamia voittoja käydyissä taisteluissa vihollisia vastaan javakuutettiin, että Herra on kansansa turva ja apu. Hän on kansansa kanssa. Aamos ironisoi näitä voittoja(Aam. 6:13): “Te iloitsette Lo-Dabarista, tyhjästä, ja sanotte:

‘Omin voimin me valloitimme vahvan Karnaimin’.” Paikkakunnan Lo-Dabarin nimi merkitsee tässä “eimitään.” Ilmeisesti viittaus on paikannimeen Loodebar. Aamos on vääntänyt tämän nimen toiseen muotoon ilmoittaakseen Betelin kokoontuneelle väelle, että israelilaisten saavuttama voitto Loodebarissa oli vähäpätöinen. On mahdollista, että israelilaiset saivat suurenkin voiton Loodebarissa. Joka tapauksessa tämä voitto on hyödytön: “ei mitään,” koska Israel tuhoutuu.

Herra itse sotii kansaansa vastaan, koska se on luopunut Jumalan tahdosta.

Tuomiojulistuksessaan Aamos viittaa Betelin vääristyneeseen isänmaallis- uskonnolliseen ideologiaan. Betelin kultissa odotettiin Herran päivää, jolloin Jahve ilmestyy kansansaavuksi, kuulee sen rukoukset ja tuhoaa sen viholliset. Mutta tällaiset toiveet ovat turhia, kun kansa onhylännyt Herran (Aam. 5:18-20). Profeetta kehottaa kansaa etsimään Herraa eikä menemään Beteliintekemään lisää syntiä (Aam. 5:4-6). Herra ei mielisty Betelissä vietettävään jumalanpalvelukseen jasiellä uhrattuihin uhreihin (Aam. 5:21-24). Betelin kultissa vakuuteltu

ilmaisu “Herra on meidän kanssamme” herättää Aamoksen mukaan turhia toiveita paremmasta, koskakansa etsii pahaa eikä hyvää (Aam. 5:14-15). Aamoksen kritiikki saavuttaa huippunsa luvuissa 7-9. Hänjulistaa, että Betelin kuninkaallinen pyhäkkö raunioituu ja Jerobeamin suku tuhoutuu (Aam. 7:8-9).Profeetan sanojen johdosta Betelin ylipappi Amasja syyttää häntä salaliiton tekemisestä (Aam. 7:10-11) ja riistää häneltä vapauden julistaa Betelissä, Jumalan pyhäkössä (Aam. 7:12-13): “Näkijä, menetiehesi ja palaa Juudaan! Profetoi siellä ja hanki leipäsi siellä!

Betelissä et enää profetoi. Tämä on kuninkaan pyhäkkö ja valtakunnan temppeli!”

Vastaus tähän Jumalan profeetallisen sanan hylkäämiseen tulee jakeessa Aam. 9:7, jokasisältää ankaran tuomionsanan Israelia kohtaan: “Ettekö te, israelilaiset ole minulle niin kuin etiopialaisetkin? sanoo Herra. Enkö minä johdattanut israelilaisia Egyptin maasta ja filistealaisia Kaftorista ja aramilaisia Kiiristä?” Aamos tekee tyhjäksi Herran armonvalinnan Israelin kohdalla.

Egyptin orjuudesta vapautuminen ei ollut poikkeuksellinen tapahtuma maailman historiassa, vaan vastaavalla tavalla Jumala on johdattanut muita kansoja. Aamos riistää israelilaisilta kaiken toivon luottaaJumalan varjelukseen. Kansa, joka haluaa elää Jumalan tahdosta välittämättä, ei voi vedota Jumalanarmonvalintaan tai huolenpitoon. Se, joka luopuu Jumalasta, sen Jumala hylkää.

Edellä lainatuissa ylipapin Amasjan sanoissa Beteliä luonnehditaan kuninkaan pyhäköksi javaltakunnan temppeliksi. Betelin kultti tuki kuninkaan poliittisia intressejä. Hyvän vastaavuuden Betelin isänmaalliselle ideolgialle tarjoaa arkeologisissa kaivauksissa löytynyt Meesan steele, joka ajoitetaan 800-luvulle eKr. Piirtokirjoitus kuvaa Toisen Kuningasten kirjan luvussa 3 mainitunMooabin kuninkaan taistelua Israelia vastaan. Meesan steele on kirjoitettu n. 100 vuotta ennenAamoksen toiminnan aikaa. Meesa mainitsee Israelin kuninkaan Omrin nimeltä ja toteaa hänen sekähänen poikansa (s.o. Ahabin) alistaneen Mooabin valtansa alle. Omri on ollut vaikuttava kuningas 880-870-luvuilla eKr., koska Assyrian kuninkaat vielä 700-luvulla eKr. puhuvat Israelista “Omrin maana.”Meesan steelessä Moabin kuningas vakuuttaa Kemosin, Moabin kansallisjumalan, olleen hänenpuolellaan ja antaneen hänelle voiton Israelista. Liioitellen Meesa kirjoittaa: “Israel on hävinnyt ikuisiksi ajoiksi.” Meesa luettelee piirtokirjoituksessaan saavuttamiaan voittojaan ja kertoo vihkineensäisraelilaiset miehet, naiset, lapset ja palvelijat uhriksi Kemosille. Hän mainitsee useita kulttipaikkoja, joissa Kemosta palveltiin Mooabin suojelijana. Vastaavalla tavalla Betelin kultissa vedottiin Jahveen Israelin suojelijana ja Israelin vihollisten kukistajana.

Aamoksen ääni hiljeni vähitellen – ei kuitenkaan se jumalallinen ääni, joka hänen kauttansavälitettiin Israelin kansalle. Noin 15 vuotta Aamoksen lausumien ennustusten jälkeen Jerobeamin sukutuhoutui, kun Sallum, Jaabeksen poika, surmasi valtaistuimelle nousseen Jerobeamin pojan, Sakarjan. Alkoisisäpoliittinen kaaos, jota seurasi pian Israelin joutuminen Assyrian vero-orjuuden ikeeseen. Noin 40 vuotta Aamoksen toiminnan jälkeen Israelin kuningaskuntaa ei enää ollut olemassa. Assyria teki siitä selväävuosina 722-720 eKr. (Aam. 5:2-3).

Obadja

Obadjan kirjan taustana on Juudan ja Jerusalemin hävitys vuosina 588-586 eKr. Sitä seurasi pakkosiirtolaisuus. Näinä Juudan vaaran vuosina Edom hyödynsi tilannetta ja hyökkäsi etelästä käsinJuudan alueille ja teki tuhojaan. Obadjan kirjan sanoma liittyy näihin tapahtumiin. Edomin raukkamainen teko Juudalle suuren katastrofin keskellä herätti suurta vihaa ja katkeruutta edomilaisiakohtaan. Edomilaiset välttivät Juudan kohtalon (Ob. 11), mutta he eivät armahtaneet Juudaa, vaankäyttivät ”veljensä” ahdinkoa hyväkseen (Ob. 12-15).

Juudan ja Edomin esittäminen veljinä perustuu Ensimmäisen Mooseksen kirjassasäilyneisiin traditioihin. Juuda oli Jaakobin eli Israelin neljäs poika, kun taas edomilaiset polveutuivatEsausta, Jaakobin veljestä (1. Moos. 36). Jo Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta käy ilmi, että Jaakobinja Esaun välillä oli ongelmia. Jaakob petti Eesaun kahdesti, ensin hän vei esikoisuuden, sittensiunauksen. Vaikka Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan sopu syntyy veljesten kesken, niinVanhan testamentin historian kerronta ottaa esille lukuisia konflikteja. Kun israelilaiset olivatpaluumatkalla Egyptistä, Edom ei antanut heidän kulkea maansa läpi (4. Moos.

20:14-21; Tuom. 11:17-18). Bileam ennusti, että Israel kukistaa Edomin (4. Moos. 24:18). Saul taisteliedomilaisia vastaan (1. Sam. 14:47), ja Daavid valloitti heidän alueensa (2. Sam. 8:13-14). MyöhemminSalomo joutui selkkauksiin edomilaisten kanssa (1. Kun. 11:14-22). Joosafatin aikana edomilaisetliittoutuivat moabilaisten ja ammonilaisten kanssa ja hyökkäsivät Israeliin. Välillä Israel hallitsi Edomia,mutta Edomin onnistui päästä vapaaksi (2. Kun. 8:20-22). Amasjan aikana Juuda järjesti Edominverilöylyn (2. Kun. 14:7), minkä seurauksena Edom teki vastahyökkäyksen ja vangitsi useita Juudanasukkaita (2. Aik. 28:17). Myöhemmin Edom joutui Assyrian vasalliksi niin kuin Juudakin. Vuoden 588-586 eKr. tapahtumat kärsijistivät ”veljesten” välit äärimmilleen.

Malakian kirjan alussa muotoillaankin jo varsin tyly kuvaus Jaakobin ja Esaun elämänvaiheista. Jumala rakasti Jaakobia alusta alkaen, kun taas Esauta hän vihasi (Mal. 1:2-3).

Obadjan kirjan lyhyt sanoma on suunnattu edomilaisia vastaan. Heitä kritisoidaan ankarasti. Kirjan viimeisissä jakeissa Juudalle luvataan pelastus. Muille kansoille sen sijaan koittaa sama kohtalo kuin Juudalle oli koittanut. Juuda (ja Israel) on nouseva ja murskaava vihollisensa.

Herra on oleva kuningas.

Joona

Joona on ulkopuolisen silmin katsottuna varsin erikoinen, joidenkin mielestä ehkä jopa huvittava profeetta. Hän sai Jumalalta tehtävän julistaa tuho Niniven kaupungille (Joona 1:2), mutta päättikinpaeta laivalla merten taakse (Joona 1:3). Muinaisessa Lähi-idässä ajateltiin usein, että kullakinjumalalla oli jokin tietty vaikutusalue, jonka ulkopuolella heillä ei ollut valtaa eikä voimaa. Tämä näkyyesimerkiksi Valitusvirsissä, jossa surraan tuhottua temppeliä. Ihmiset kysyvät, missä Jumala on, kuntemppeliä ei enää ole. Joona saattoi ajatella jotain tämän suuntaista lähtiessään pakoon.Pakomatkalla kuitenkin nousi myrsky, ja viimeistään silloin Joona ymmärsi, ettei hän voi paetaJumalaa (Joona 1:4). Jumala näkee hänet, minne ikinä hän yrittääkin paeta (Ps. 139:7-12). Muumiehistö etsi syypäätä myrskylle, ja arpa osui Joonaan, joka tunnusti olevansa pakomatkalla Jumalaa.Ainoaksi ratkaisuksi jäi heittää pakeneva profeetta mereen.

Toisessa luvussa kuvataan, kuinka suuri kala nielaisi Joonan. Joona oli kalan vatsassa kolmepäivää ja kolme yötä (vrt. Joonan merkki, Matt. 12; 16; Luuk 11) ja rukoili. Hän kiitti Jumalaa pelastumisestaan, mikä luo mielenkiintoisen jännitteen loppuosalle kirjaa. Kolmannessa luvussa kerrotaan, että Joona saapui Niniveen ja julisti sille tuomiota kolme päivää. Kaupungin asukkaat ottivatprofeetan sanan todesta ja alkoivat paastota ja murehtia (3:5). Kun Jumala ei tämän tähden tuhonnutkaan Niniveä, Joona pahastui siitä. Kirjan lopussa kysytäänkin, miksei Jumala armahtaisi valtavaa kaupunkia, joka vieläpä kulkee tietämättömyytensä tähden haraan (4:11).

Kirjan historiallisesta taustasta voidaan sanoa vain vähän. Kuningas Jerobeam II:n aikana(787-747 eKr.) eli profeetta Joona Amittain poika (2. Kun. 14:25). On ilmeistä, että Joonan kirjassa mainittu profeetta on sama henkilö, koska hänetkin esitellään Amittain poikana. Täten Joonan kirjantapahtumat tulisi ajoittaa 700-luvulle eKr. On pohdittu, miksi Assyrian kuningas olisi ylipäätänsä ottanuttodesta vieraan profeetan julistuksen. Yhtenä mahdollisuutena voisi olla auringonpimennys, jokatapahtui Assur-Dan III:n yhdeksäntenä hallitusvuotena vuonna 763 eKr. Tällainen poikkeuksellinenastronominen ilmiö on varmasti koettu pelottavana enteenä. Jos

Joonan sanoma olisi asiayhteydessä tähän tapahtumaan, se olisi voinut saada laajaakin huomiota osakseen.

Miika

Jumalan suunnitelmien mukaisesti huono ennustaja voi onnistua profeetan tehtävässään. Näin käviesimerkiksi Joonalle. Hän epäonnistui täydellisesti, mitä tulee ennustukseen, jonka mukaan Ninivetuhoutuisi 40 päivän kuluessa. Kuitenkin hän onnistui profeetan tehtävässään. Hänen tuomiojulistustansakuullessaan niniveläiset nöyrtyivät parannukseen. Myös profeetta Miika epäonnistui aikoinaan. Hänenlausumansa ennustus Jerusalemin hävityksestä ei toteutunut. Miksi?

Miika oli kotoisin pienestä maaseutukaupungista, Mooreset-Gatista, joka sijaitsi Juudan vuoristoseudun länsipuolella kohti Välimerta laskevalla Ylänkömaalla (= Sefelan alue). Miikan profetioissa viitataankin hänen asuinympäristönsä kaupunkien kohtaloihin. Profeetta eli 700-luvuneKr. lopulla, jolloin Assyrian maailmanvalta hallitsi Palestiinaa. Usein Palestiinan pienet kuningaskunnat lyöttäytyivät yhteen kapinoidakseen Assyriaa vastaan ja vapautuakseen sen vero- orjuuden alta. Kerta toisensa jälkeen nämä yritykset epäonnistuivat. Vuonna 705 eKr. kaikki näytti muuttuvan. Assyrian pelätty kuningas Sargon II (721-7