Media­kirjasto

Valitusvirret

13.7.2018

Valitusvirret

Valitusvirret on kirjoitettu Jerusalemin hävityksen jälkeen. Babylonialaisten tuhottua Jerusalemin temppelin vuonna 586 eK moni Juudan asukas ja erityisesti pyhäkössä palveleva pappi koki temppelin tuhon suurena traumaattisena onnettomuutena. Jumalan palvelemisen paikka oli rauniona. Lisäksi Jerusalemin ylimystöä ja papistoa siirrettiin Juudasta asumaan Babylonian virtojen varsille. Pakkosiirtojen tarkoituksena oli hankaloittaa uusien kapinojen syntyä. Psalmi 137 kiteyttää hyvin niitä tunnelmia, joita Jerusalemin temppeliä rakastavilla juudealaisilla oli, kun he Baabelin virtojen varsilla muistivat Siionia. Valitusvirret ovat vielä raastavampaa luettavaa. Runot ovat alfabeettisia ts. jokainen säe alkaa vuoron perään heprealaisen aakkoston kirjaimella aakkosellisessa järjestyksessä. Alfabeettisen runon tarkoituksena on ilmaista täydellisyyttä. Kun Jumalan lakia eli Tooraa ylistetään alfabeettisella runolla (Ps. 119) on tarkoituksena käyttää kaikkia kirjaimia ilmaisemaan Tooran täydellisyyttä ja ihanuutta. Valitusvirsissä alfabeettiset runot toistuvat ja kuvaavat Jerusalemin täydellistä tuhoa ja ihmismielen syvää murhetta tapahtuneen johdosta.

Valitusvirsissä kuvataan koskettavalla ja vakuuttavalla tavalla menetyksen kokeneiden murhetta ja kipua. Ensimmäinen runo (Valit. 1) on itkuvirsi hävitetylle Jerusalemille. Jumala on hylännyt Jerusalemin vihollisten armoille. Siion pyytää epätoivoisena apua, mutta kukaan ei kuule. Toisessa runossa (Valit. 2) mennään vielä syvemmälle Jerusalemin tuskaan. Runossa Jumala kuvataan Siionin vihollisena, joka hyökkää kaupunkiin ja tuhoaa sen (vihollisten avulla). Kolmannessa runossa (Valit. 3) Jerusalem kuvataan kärsijänä, joka ottaa vastaan lyönnit ja avuttomana odottaa, että Herra taas armahtaisi sitä. Runossa viriää toivo, että kaupungin hävittänyt Herra sittenkin armahtaisi ja muistaisi omiaan ja kääntäisi kaupungin kohtalon. Neljännessä runossa (Valit. 4) muistellaan vielä uudelleen kaupunkia kohdannutta tuhoa. Tarkoituksena on kuvata yksityiskohtaisesti, kuinka tytär Siion on saanut rangaistuksen synneistään. Viidennessä runossa (Valit. 5) Herraa pyydetään muistamaan pakkosiirtolaisuuteen vietyjä ja kysytään, miksi Jumala on tyystin unohtanut omansa. Runo päättyy sanoihin: ”Totisesti, sinä olet hylännyt meidät, ankara on sinun vihasi!”

Valitusvirsille löytyy hyviä vastaavuuksia muinaisista sumerialaisista valitusvirsistä. On säilynyt valitusvirsiä Urin, Sumerin, Nippurin ja Urukin tuhoista. Vastaavuudet ovat ajallisesti huomattavan vanhoja eikä ole mitään selkeää kirjallista todistetta, että sumerilaiset valitukset olisivat vaikuttaneet Vanhan testamentin Valitusvirsiin. Ne kuitenkin osoittavat sen, että muinaisessa Lähi-idässä oli pitkät perinteet valitusvirsien kirjoittamisessa hävitettyjen kaupunkien muistoksi. Raamatun Valitusvirsissä olennaista on teologinen sanoma, jossa Jumalan palvelijat kokevat Jumalan vihollisenaan ja kuitenkin rohkeasti lähestyvät häntä. Jumalan hirmuinen viha ei ole esteenä, sillä Israel on historian vaiheissa oppinut, että Jumala on myös anteeksiantava Herra. Hävityksen ja kauhun hetkellä tai pakkosiirtolaisuuden ahdingossa Jumalan apua ei ole kuitenkaan nähtävillä. Silti runojen rukoilija haluaa kulkea päin Jumalan hehkuvaa vihaa. Siihen kätkeytyy toivo. Jos Jumala on oikeudenmukaisesti rangaissut Jerusalemia sen synneistä, niin sama Jumala voi armahtaa ja nostaa kaupungin uudelleen kunniaan.

Valitusvirsien tekijästä ei ole tietoa. Profeetta Jeremiaa on toisinaan ehdotettu niiden tekijäksi jakeen 2. Aik. 35:25 perusteella. Siinä kerrotaan kuitenkin, että Jeremia sepitti itkuvirren Josian kohtalosta ja monet muutkin itkuvirsien taitajat sepittivät virsiä Josiasta. Mikään Valitusvirsissä ei viittaa siihen, että Jeremia olisi kirjoittanut sen. Jeremialla oli toiveikas kuva Jerusalemin tulevaisuudesta (Jer. 30-33), mutta Valitusvirret ovat täynnä pelkkää murhetta. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että Jeremian kirjassa ja Valitusvirsissä on paljon yhteistä teologiaa. Keskeinen yhteinen piirre on kansallinen murhe ja tuska Jerusalemin hävityksestä, mikä on seurausta kansan synneistä. Päävastuun tuhosta kantavat papit ja profeetat. Lisäksi molemmissa kirjoissa on 11 lähes identtistä lausetta: 1) Jerusalemin rakastajat eivät lohduta sitä (Valit. 1:2; 1:8b–9; Jer. 30:14; 13:22b, 26). 2) Jerusalemin ja Jeremian silmät vuotavat vuolaasti kyyneleitä hävityksen johdosta (Valit. 1:16a; 2:11a, 18b; 3:48–49; Jer. 9:1, 18b; 13:17b; 14:17). 3) Jerusalemin hävitys on täydellinen (Valit. 2:11, 13; 3:47–48; 4:10; Jer. 6:14; 8:11, 21). 4) Israelin papit ja profeetat ovat synneillään saaneet aikaan hävityksen (Valit. 2:14; 4:13; Jer. 2:8; 5:31; 14:13ff.; 23:11). 5) Juudan naiset syövät omia lapsiaan piirityksen aikana (Valit. 2:20; 4:10; Jer. 19:9). 6) Juudan ympärillä on pelkkää kauhua (Valit. 2:22; Jer. 6:25; 20:10). 7) Kun runoilija jakeessa Valit. 3:14 sanoo tulleensa pilkkalauseeksi, vastaava ilmaisu löytyy Jeremialta jakeessa Jer. 20:7. 8) Jumala juottaa kansalleen katkeraa juomaa (Valit. 3:15; Jer. 9:14; 23:15). 9) Ilmaisu “kauhu ja kuoppa” on molemmissa kirjoissa (Valit. 3:47; Jer. 48:43). 10) Molemmissa kirjoissa on sama ilmaisu “he ahdistavat minua” (Valit. 3:52; Jer. 16:16b). 11) Molemmissa kirjoissa käytetään termiä (vihan) ”malja” (Valit. 4:21; 5:16; Jer. 13:18b; 25:15; 49:12).

 

Antti & Martti Laato