Media­kirjasto

Saarnaajan kirja

Kuka on Saarnaaja?

Kirja ei suoraan paljasta, kuka Saarnaaja oli. Hän esittäytyy kuitenkin Jerusalemissa hallinneena kuninkaana, joka kuului Daavidin sukuun (Saarn. 1:12). Kirjan otsikkoon on sittemmin muotoiltu johdanto, jonka mukaan Saarnaaja oli Daavidin poika, ilmeisesti Salomo. Juutalaisessa perimätiedossa kuningas on aina samaistettu Salomon kanssa. Qohelet-nimi soveltuu häneen hyvin, sillä hän opetti julkisesti Israelin seurakuntaa (ks. 1. Kun. 8:12). Hän oli myös ”viisas”, joka sepitti useita sananlaskuja. Juutalaisessa tulkintatraditiossa Saarnaaja onkin aina yhdistetty Salomoon, vaikka Salomo tuskin itse on kirjoittanut tätä kirjaa. Kyseessä on ennemminkin jonkun myöhemmän ”viisaan” halu opettaa nuorille Salomon elämän avulla viisautta. Kielelliset ja sisällölliset seikat puoltavat sitä, että kirja on saanut syntynsä pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla ehkä joskus 300-luvulla eKr.

Kirja on luonnehdittavissa taaksepäin katsovaksi profeetalliseksi tutkielmaksi Salomon elämästä (vrt. Laulujen Laulu). Siinä Salomo kuvataan vanhaksi kuninkaaksi, joka kohta siirtyy kuoleman rajan tuolle puolelle ja joka nyt tutkii ja arvioi omaa elämäänsä. Hänen suuhunsa on pantu pessimistiset sanat, jotka kerta toisensa jälkeen kuvaavat elämän tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Sekä kirjan alussa että lopussa toistetaan sanat: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” (Saarn. 1:2; 12:8). Näiden lauseiden lisäksi kirjassa toistuu sana ”turhuus” (hevel) 33 kertaa.

Minkä tähden Salomosta olisi tullut vanhoilla päivillään näin pessimistinen? Kuninkaiden kirjat kertovat, että hänen monet vaimonsa viettelivät hänet palvelemaan vieraita jumalia (1. Kun. 11:1-11). Nuorena miehenä Salomon sydämessä oli Herran pelko. Hän oli saanut maistaa Herran hyvyyttä. Hän oli opettanut israelilaisille Jumalan pelkoa ja sepittänyt monia sananlaskuja. Mutta sitten hän menetti lopulta vaimojensa viettelyksen seurauksena kalleimman aarteensa: Herran pelon ja kunnioituksen. Sen myötä häneltä katosi vähitellen myös ilo elämästä. Jumala tuli hänelle yhä kaukaisemmaksi, hänen antamansa lahjat, rikkaus, maine ja viisaus, eivät voineet tuoda kuin hetkellistä riemua elämään. Saarnaajan kirja luo profeetallisen katseen Salomon elämään hänen vanhoilla päivillään. Siinä halutaan kuvata miehen ajatuksia, joka on saanut elämältä kaiken mahdollisen, mutta jolta puuttuu yksi aarre, Herran pelko ja sen mukana kaikki muu. Siksi kaikki on turhuutta. Ei liene sattumaa, että kirjan keskeistä avaintermiä ”turhuus” (hevel) on Vanhassa testamentissa käytetty usein kuvattaessa epäjumalien turhuutta (5. Moos. 32:21; 1. Kun. 16:13, 26; 2. Kun. 17:15; Ps. 31:7; Jes. 57:13; Jer. 2:5; 8:19; 10:15; 14:22).

Elämän tarkoitus tai tarkoituksettomuus

Saarnaajan kirjaa ei voi helposti jakaa osiin. Kirja on alusta loppuun pohdintaa elämästä, elämän tarkoituksesta, Jumalasta, ihmisestä, ajasta, oikeudesta ja hyvyydestä. Saarnaaja tekee vanhoilla päivillään viisaita ja teräviä huomioita elämän eri aloilta, mutta niihin vaikuttaa vahvasti hänen omat kokemukset ja lankeemukset. Hän opettaa kaikista asioista niiden nurjan puolen yrittämättä löytää paljonkaan myönteistä sanottavaa. Hän haluaa kuvata elämän turhuudeksi, joka häviää kuoleman lähestyessä. Saarnaajan kirjan tarkoituksena ei kuitenkaan ole opettaa pessimististä elämänkatsomusta, jota muutenkaan ei Vanhassa tai Uudenssakaan testamentissa paljoa viljellä. Kirjan varsinainen opetus tulee ilmi sen viimeisissä jakeissa: ”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä. Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista” (Saarn. 12:13-14). Saarnaajan pessimistinen näkemys elämästä johtuu Jumalan pelon puuttumisesta, ja sen hän tajuaa vanhuuden päivillään. Koko kirjan sisältö tähtää näihin kahteen loppujakeeseen. Salomon elämän avulla kirjoittaja haluaa kertoa lukijalle, kuinka rikkaus, maine ja viisaus ovat turhuutta, ellei ihminen saa nauttia näistä lahjoista Jumalan pelossa. Ilman kirjan kahta viimeistä jaetta kirja tuskin olisi Vanhan testamentin kaanonissa, sillä sen antama pessimistinen elämänkatsomus ymmärrettäisiin väärin. Kirjan viimeiset jakeet taas tekevät yhteenvedon kaikesta opitusta: elämä ilman Jumalan pelkoa ja todellista luottamusta häneen ei ole elämisen arvoista. Se on turhuutta ja tuulen tavoittelua. Siksi kirjan kaksi viimeistä jaetta pitäisi kirjoittaa kultakirjaimin, jotta jokainen lukija ymmärtäisi kiinnittää niihin huomiota.

Jumalanpelko avaa elämän tarkoituksen

Saarnaajan kirjan opetukset jumalanpelosta voidaan kiteyttää seuraaviin huomioihin:

(1) Ilman jumalanpelkoa vaivannäkö on turhuutta. ”Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?” (Saarn. 1:3). Saarnaaja joutuu miettimään elämänsä loppupäivinä kaikkea sitä, mitä hän on saanut aikaan. Hän oli rakentanut useita palatseja ja taloja, varustanut monia kaupunkeja, istuttanut viinitarhoja, kaivanut vesilammikoita (1. Kun. 6-7; Saarn. 2:4-6), hankkinut itselleen omaisuutta ja rikkautta ylenpalttisesti (1. Kun. 10:11-12; 2. Aik. 9:10-1; 2. Aik. 1:12; Saarn. 2:7-8). Hän oli saanut elämältä kaiken, mitä vain halusi. Mitään hän ei ollut itseltään kieltänyt (Saarn. 2:10), mutta lähestyvän kuoleman hetkellä hän kuitenkin tajusi kaiken vaivannäkönsä turhuuden (Saarn. 2:17-18). Opetukset ovat laajennettavissa koskemaan kristitynkin elämää (Kol. 3:23). Se joka haluaa rikastua, ei koskaan tule kyllin rikkaaksi, vaan hän haluaa itselleen aina enemmän rahaa (Saarn. 5:9). On suuri onnettomuus, kun Jumala antaa miehelle rikkautta, tavaraa ja kunniaa, mutta ei salli hänen nauttia siitä. Miten moni ihminen haaveileekaan suurista rikkauksista ymmärtämättä oman sydämensä petollisia unelmia, jotka haluavat vietellä hänet pois Jumalan pelosta ja kunnioituksesta palvelemaan luotua (1. Tim. 6:9).

(2) Ilman Jumalan pelkoa viisaus on turhaa. Salomo on Vanhan testamentin viisauskirjallisuuden isä. Sananlaskujen kirja sisältää lukuisia Salomon sepittämiä viisaita mietelmiä, joita on koottu yhteen ja toimitettu (ks. Sananlaskujen Johdantoa). Salomo oli oppinut ja viisas mies, jonka vertaista ei löytynyt. Saarnaajan kirjassa hänet kohdataan kuitenkin kaikkea muuta kuin ylpeänä omasta viisaudestansa (Saarn. 1:16-18). Ilman Jumalaa Saarnaaja oli omassa viisaudessaan oppinut ymmärtämään ainoastaan elämän turhuuden ja tyhjyyden. Hän oli unohtanut israelilaisen viisauskirjallisuuden kultaisen säännön (Sananl 9:10): ”Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta.” Ihminen ei pysty oman viisautensa varassa löytämään elämälle tarkoitusta ja merkitystä, koska hän ei viisaudellansa opi tuntemaan Jumalaa. Ainoa tie Jumalan tuntemiseen on pelätä ja kunnioittaa häntä ja ottaa vaari hänen sanastansa (1. Kor. 1:21).

(3) Saarnaajalla oli toivottomat kokemukset naisista. Kaikkein pessimistisin ja katkerin Saarnaajan muisto liittyy juuri naisiin (Saarn. 7:27): ”Minä havaitsin: Kuolemaakin katkerampi on nainen. Hän on pyydys, hänen sydämensä on ansa, hänen kätensä ovat kahleet. Jumalalle mieluinen hänet välttää, mutta synnintekijä takertuu hänen verkkoonsa.” Katkeruus on ymmärrettävissä sillä, että juuri naiset saivat Salomon vietellyksi pois palvelemaan vieraita jumalia (1. Kun. 11:1-11). Vanhana ja elämästä uupuneena Salomo ymmärtää, mihin hänen halukkaat ja ahnaat silmät olivat hänet ajaneet. Hän oli kulkenut naisen luota naisen luo, kerännyt itselleen tuhatpäisen haaremin ja saanut lopulta kokea, millä kahleilla naisten pehmeät sylit olivat hänet kahlinneet. Hänen uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan oli alkanut horjua vaimojen kuiskutellessaan hänen korviinsa uusien jumalien nimiä. Salomo oli saanut kokea, mikä valta naisella on mieheen! Vanhoilla päivillään hän ehkä kuitenkin sydämessään yhtyi Sananlaskujen viimeisimpiin jakeisiin (Sananl. 30:30): ”Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa!”

Katuiko Salomo?

Vanha testamentti ei kerro, kuinka Salomon elämä päättyi. Katuiko hän vielä elämänsä loppupäivinä jumalatonta vaellustansa ja nöyrtyikö hän Jumalansa edessä? Saarnaajan kirja haluaa kuitenkin jättää lukijoiden silmien eteen vanhan miehen, joka elämänsä viimeisinä päivinä ymmärtää lankeemuksensa seuraukset. Hän tajuaa elämänsä tyhjyyden ja turhuuden ilman Jumalaa ja yrittää löytää sanoja, jotka selittäisivät kaiken sen onnettomuuden, joka hänelle on tullut. Hänen elämänsä tyhjyyteen kaikuvat opetuksen sanat (Saarn. 12:13): ”Tässä on lopputulos kaikesta, mitä nyt on kuultu: pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä. Tämä koskee jokaista ihmistä.”

Kirjan kirjoittaja – yksi viisaista (Saarn. 12:9-10) – on siis halunut opettaa Jumalan pelkoa luomalla katsauksen Salomon elämän viimeisiin päiviin. Hän kirjoittaa kirjansa ja puhuu ikäänkuin Salomon suulla ja asettaa kuulijansa pohtimaan vanhan kuninkaan rappiota epäjumalanpalveluksen turhuuksien turhuudessa. Hän antaa ymmärtää, että jotakin tapahtui sittenkin Salomon elämän viimeisinä päivinä. Viisauskirjallisuuden isä ei jäänyt epäjumaliensa vangiksi, vaan tajusi sen turhuuden ja sitä kautta myös oman elämänsä turhuuden. Mikä voisikaan olla loistavampi tapa opettaa Jumalan pelkoa nuorille!

Antti ja Martti Laato