Media­kirjasto

Leviticus

Leviticuksen sisältö

Kolmas Mooseksen kirja tunnetaan juutalaisten keskuudessa sen ensimmäisen sanan wajjiqrā’ (”ja hän kutsui”) mukaan. Kirjan latinankielinen nimi Leviticus tulee kreikan sanasta Levitikon. Se kuvastaa kirjan sisältöä, joka käsittelee suurelta osin leeviläisten pappien velvollisuuksia ja etuoikeuksia. Rabbit kutsuivat kirjaa myös nimellä tôrat kôhănîm, pappien toora, ja viittasivat sillä kirjan sisältöön.

 

Sisältönsä puolesta kirja voidaan jakaa seuraaviin osiin:

 

3. Moos. 1-7: Eri uhreja käsittelevät lait

3. Moos. 8-10: Pappien vihkiminen ja heidän pyhä palvelutehtävänsä

3. Moos. 11-16: Pyhyyttä ja puhtautta koskevat säädökset

3. Moos. 17-26: Kaikkia israelilaisia koskeva ns. Pyhyyslaki

3. Moos. 27: Herralle osoitettujen lupausten takaisinlunastus

Uhrikultti

Leviticus sisältää monia varhaisia rituaaleja, jotka ovat pakkosiirtolaisuuden ja sen jälkeisenä aikana muokattu kirjallisesti. Vaikka liitonarkkua ei toisen temppelin aikana enää ollut Jerusalemin pyhäkössä (ks. Jer. 3:16; 2. Makk. 2:4-7), lakien muotoilut kuitenkin edellyttävät sen olemassaoloa (näin esimerkiksi 3. Moos. 16).

Uhrilakien keskeisenä ongelmana on kysymys siitä, millä tavalla Israelin uskontohistoria tulisi ymmärtää. Kuninkuuden aikana jumalanpalveluselämä keskittyi suurelta osin kuninkaallisiin pyhäkköihin, joissa Jumalaa ei aina palveltu oikein. Tämä näkyy useissa Vanhan testamentin teksteissä, jotka liittyvät niin Jerusalemin temppeliin (esim. 2. Kun. 16:10-20; 21:1-18) kuin myös pohjoisen kuningaskunnan Samarian (esim. Hoos. 10:5) ja Betelin (esim. Aam. 7:13) pyhäkköihin. On siis virhe kuvitella, että Mooseksen kirjat kuvaisivat hurskasta jumalanpalveluselämää Salomon rakennuttamassa temppelissä. Näyttää pikemminkin siltä, että Mooseksen kirjojen kuvaaman jumalanpalveluselämän uskontohistoriallinen tausta löytyy joidenkin marginaalisten ryhmittymien keskuudesta. Vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen ja viimeistään Esran ja Nehemian toiminnan seurauksena, Mooseksen kirjojen uhrilakia koskevat säädökset pantiin käytäntöön Jerusalemin temppelissä. Toisaalta Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämä on aina tavalla tai toisella ollut sidoksissa sen tyyppisiin lakeihin kuin mitä Mooseksen kirjassa on talletettu. Tilannetta voitaisiin verrata kristillisen liturgian historiaan. 200-luvulta alkaen kristillisen kirkon piirissä syntyi yrityksiä laatia kristillistä liturgiaa koskevia yleisiä ohjeita. Tietoa kerättiin useista seurakunnista, ja tarkoituksena oli tallettaa kaikki arvokas liturginen aineisto, mitä eri seurakunnissa seurattiin. Pentateukkiin on vastaavasti kerätty Mooseksen nimissä talletettuja erilaisia traditioita.

Uskontohistoriallisesti tarkasteltuna pyhäkkötelttaan liittyvät seremonialait eivät siis sellaisinaan käsittele suoraan autiomaavaelluksen aikaista telttamajaa ja siihen liittyvää jumalanpalveluselämää. Laeissa tulee esille erilaisten marginaaliryhmien tapa palvella Herraa Mooseksen asetusten mukaan aikana, jolloin kuninkaat kehittivät omia keskuspyhäkköjään usein yleisen itämaisen kuningasinstituution puitteissa. Toisaalta tekstin tulkinnan kannalta on oleellista ymmärtää, että Leviticuksen pyhäkkötelttaa koskevat liturgiset ohjeet on muotoiltu koskemaan toisen temppelin aikaista jumalanpalveluselämää Jerusalemissa.

Telttamaja ja Jerusalemin temppeli

Tutkijat keskustelevat siitä, mitkä osat Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilaeista ovat varhaisinta aineistoa. Oleellista on määritellä ensiksi se, millä tavalla Mooseksen nimissä talletetut traditiot on omaksuttu Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämään. Josian reformi n. 623 eKr. (2. Kun. 22-23) perustui jollakin tavalla siihen aineistoon, joka on talletettu Viidenteen Mooseksen kirjaan (ks. sen Johdantoa). Mooseksen lait, jotka keskittyvät pyhäkköteltan ympärille (2-4. Moos.), omaksuttiin Jerusalemin toisen temppelin jumalanpalvelusmenoihin pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla joskus 400-luvulla eKr. Silloin Mooseksen kirjoista tuli Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää säätelevä lakikokoelma. Onko Vanhasta testamentista mahdollista löytää vielä varhaisempia viittauksia pyhäkköteltan olemassaoloon?

Jakeiden 1. Kun. 8:1-5 mukaan pyhäkköteltta kaikkine esineineen vietiin Salomon rakentamaan temppeliin. Daavid (2. Sam. 6) ja Salomo (1. Kun. 8:5) olivat kiinnostuneita liiton arkusta, mutta on vaikeampi hahmottaa, millä tavalla pyhäkköteltta (1. Kun. 8:4) olisi pystytetty temppelin sisälle. Ilmeisesti tekstin (1. Kun. 8:1-5) kirjoittajakaan ei väitä tätä. Sen sijaan hän haluaa tähdentää lukijoilleen, että Jerusalemin temppeli tulee nähdä pyhäkköteltan jatkumona. Historiallisesti tarkasteltuna liitonarkku olikin tämän jatkumon ilmentymä. Se asetettiin temppelin kaikkeinpyhimpään kahden suuren kerubin alle (1. Kun. 8:6). Kuninkaiden kirjat antavat kuitenkin syyn olettaa, että seuraavien vuosisatojen aikana käytiin kädenvääntöä siitä, millainen jumalanpalveluselämä Jerusalemin temppelissä tulisi vallita. Jotkut kuninkaat innostuivat palvelemaan jopa Asera–jumalatarta temppelissä tai sen lähistöllä (ks. 1. Kun. 15:13; 2. Kun. 18:4; 2. Kun. 21:3, 7; 23:4, 7). Vasta verraten myöhään Josian aikana (2. Kun. 22-23) – osittain jo Hiskian aikana (2. Kun. 18:1-12) – kiinnostus Mooseksen nimissä talletettuihin säädöksiin heräsi. Mooseksen lain säädökset tekivät varsinaisen läpimurron Jerusalemin temppelissä kuitenkin vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeen, kun Serubbabel oli rakentanut temppelin uudelleen. Tärkeät henkilöt, jotka järjestivät Jerusalemin temppelin palveluksen Mooseksen kirjojen säädösten mukaisesti, olivat Serubbabel ja ylipappi Joosua (Esra 1-6), sekä myöhemmin Esra (Esra 7-10) ja Nehemia (ks. erityisesti Neh. 10). Kolmatta Mooseksen kirjaa lukiessamme kohtaamme siis näiden pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana toimineiden Jumalan miesten ja heidän läheisten kirjuriensa kirjaaman Mooseksen lain säädökset. Niiden juuret menevät kuitenkin historiassa vuosisatoja taaksepäin. Esimerkiksi Natanin välittämä Herran kielto Daavidin suunnitelmille rakentaa temppeli (2. Sam. 7:5-7) viittaa selvästi siihen, että israelilaisten aikaisempaa pyhäkkörakennusta on voitu siirtää paikasta toiseen. On kuitenkin syytä varoa liittämästä Mooseksen kirjojen seremonia- ja uhrilakia suoraviivaisesti israelilaisten varhaiseen pyhäkkörakennukseen.

Pyhyys, puhtaus ja saastaisuus

Pyhyyden, puhtauden ja saastaisuuden (tai epäpuhtauden) käsitteet ovat keskeisiä seremonialaissa. Yleisenä sääntönä on, että vain puhdas voidaan pyhittää. Se mikä on saastaista tai epäpuhdasta tulee ensiksi puhdistaa (mikäli se on mahdollista). Vasta puhtaaksi tullut voidaan pyhittää. Saastainen ja pyhä eivät koskaan kuulu yhteen. Kun Aaronin pojat Nadab ja Abihu toivat pyhäkköön epäpuhdasta tulta, Jumalan pyhyys tuhosi heidät (3. Moos. 10:1-7). Epäpuhdas on yleensä sellaista, joka poikkeaa normaalitilasta. Tätä taustaa vasten tulevat ymmärretyksi monet Mooseksen lain puhtaussäädökset. Esimerkiksi ihoon tulevat epänormaalit laikut tai ihosairaudet tekevät ihmisestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 13-14). Nainen kuukautistilassaan poikkeaa normaalista tilasta ja on siksi kultillisesti epäpuhdas (3. Moos. 15:19-24). Vastaavasti mies siemensyöksyn saatuaan tulee kultillisesti epäpuhtaaksi (3. Moos. 15:16-17). Sukupuoliakti tekee sekä naisesta että miehestä kultillisesti epäpuhtaan (3. Moos. 15:18). Koska pappi oli pyhitetty Herralle, hän ei saanut koskea vainajaan paitsi, jos tämä oli hänen läheinen sukulaisensa (3. Moos. 21:2-4). Ylipappi ei saanut mennä edes oman kuolleen isänsä tai äitinsä luokse (3. Moos. 21:11). Mooseksen laki säätää, että jotkut eläimet ovat epäpuhtaita eikä niihin sen vuoksi saa koskea, saati syödä niitä (3. Moos. 11). Koska epäpuhtaus kuuluu olennaisena osana tiettyihin eläimiin, ei niitä voi puhdistaa, saati sitten pyhittää.

Suuri sovituspäivä

3. Moos. 16 sisältää Suurta sovituspäivää eli Jom Kippuria koskevat ohjeet. Päivään liittyy kaksi eri rituaalia: (1) leeviläinen rituaali ilmestysmajan puhdistamiseksi ja (2) erillinen syntipukkirituaali. Yleisesti ajatellaan, että Jom Kippuria alettiin viettää suhteellisen myöhään vasta pakkosiirtolaisuuden aikana. Käsityksen tueksi on esitetty se, ettei juhlapäivän viettoa mainita Viidennen Mooseksen kirjan juhlakalenterissa (5. Moos. 16) eikä missään profeettakirjassa. Hes. 45:18-20 viittaa kylläkin temppelin puhdistus­rituaaliin, jolloin ensimmäisen kuukauden ensimmäisenä ja seitsemän­tenä päivänä uhrattiin syntiuhriksi mullikka pyhäkön puhdistamisek­si. Uhrin verta siveltiin temppelin ovenpieliin, alttarin välireunan neljään kulmaan ja sisemmän esipihan portin ovenpieliin. Näin toimitettiin temppelin sovitus eli puhdistus. Hesekielin kirjan kuvaama sovitusmeno ei kuitenkaan ajoitu seitsemännen kuun kymmenenteen päivään kuten Jom Kippur (3. Moos. 16:29; 23:27; vrt. myös 4. Moos. 29:7). Ainoa mahdollinen viittaus Jom Kippurin viettoon Pentateukin ulkopuolella saattaa olla Neh. 9:1-2, jonka mukaan juutalaiset viettivät seitsemännen kuun 24. päivänä suurta katumus­päivää ja tunnustivat rikkomuksensa.

Jom Kippur–rituaalin ajoitukseen vaikuttaa moni tekijä. Ensinnäkin juhlan julkinen vietto Israelissa, jolloin se tulee mukaan juhlakalenteriin, on eri asia kuin juhlan vietto joidenkin heimojen tai uskonnollisten piirien keskuudessa. Toiseksi juhlan ajankohta syksyllä voi hyvinkin liittyä siihen, että syysjuhla tai korjuujuhla (2. Moos. 23:16; 34:22) eriytyi myöhemmin kolmeksi erilliseksi juhlaksi: uuden vuoden, suuren sovituspäivän ja lehtimajajuhlan viettoon. Kolmanneksi, on kiistämätön tosiasia, että 3. Moos. 16 sisältää varhaista traditiota. Hes. 45:18-20 vastaa leeviläistä rituaalia ilmestysmajassa. Rituaali keskittyy kappōretin ympärille, mikä antaa aiheen olettaa, että liitonarkku oli vielä olemassa, kun juhla sai vakituiset piirteensä. Tiedetään, ettei liitonarkku ollut enää käytössä Jerusalemissa toisen temppelin aikana (Jer. 3:16). Syntipukkirituaalille löytyy myös paralleeleja muinaisen Lähi-idän uskonnollisista teksteistä. Kaikki nämä yksityiskohdat tukevat johtopäätöstä, jonka mukaan rituaali oli tunnettu Israelissa jo hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. Rituaalin primitiivinen yksityiskohta, jonka mukaan syntipukki tuli lähettää erämaassa asuvan demonin Asaselin luokse (3. Moos. 16:10, 26) tulee näin ymmärretyksi.

Pyhyyslaki

Pyhyyslain (3. Moos. 17-26) perustana on ilmeisesti varhaisempi teksti, jota on muokattu Pentateukin saadessa lopullisen muotonsa. Siinä on esitetty kaikkia israelilaisia koskeva vaatimus elää Jumalan tahdon mukaan. Tekstijaksossa toistuu usein ilmaisu ”Minä olen Herra” ja siihen liittyen vaatimus, jonka mukaan israelilaisten tulee olla pyhiä, niin kuin heidän Jumalansa on pyhä (ks. esim. 3. Moos. 19:2). Se tarkoittaa, että israelilaisten tulee erottautua muista kansoista. Tämä näkyy ensinnäkin siinä, että israelilaiset palvelevat vain yhtä jumalaa eivätkä tee hänestä mitään jumalankuvaa (3. Moos. 19:4; 26:1). Toiseksi israelilaiset pitävät jokaviikkoisen sapattipäivän pyhänä. Työnteko lakkaa sapattina ja muut kansat tunnistavat tämän merkiksi siitä, että israelilaisten palvelema Jumala on kansansa tukena ja turvana (3. Moos. 19:3; 26:2). Kolmanneksi israelilaiset elävät Jumalan asetusten mukaan ja poikkeavat niin elämäntavoiltaan kuin eettisten ratkaisujensa perusteella muista kansoista (3. Moos. 19:2; 26:3).

 

Antti & Martti Laato