Media­kirjasto

Ensimmäinen Mooseksen kirja (Genesis)

13.7.2018

Genesis

Ensimmäinen Mooseksen kirja tunnetaan nimellä Genesis kreikankielisessä Vanhassa testamentissa, Septuagintassa sekä latinankielisessä Vulgatassa. Kreikankielinen nimi on johdettu jakeesta 1. Moos. 2:4: ”Tämä on kirja taivaan ja maan synnystä/alkuperästä (geneseōs).” Nimi on siis johdettu jakeesta, joka vastaa hyvin kirjan ensimmäistä jaetta. Sen mukaan ”alussa (hepreaksi bĕrēšît) Jumala loi taivaan ja maan.” Juutalaisessa traditiossa kirjaa kutsutaan sen ensimmäisen sanan mukaan nimellä bĕrēšît (vastaavalla tavalla nimettiin myös muut Mooseksen kirjat). Juutalainen tapa nimetä Mooseksen kirjat niiden alkusanan mukaan seuraa vanhaa itämaista tapaa. Esimerkiksi babylonialaiset kutsuivat omaa luomismyyttiään sen ensimmäisten sanojen mukaan: Enūma eliš, ”kun ylhäällä” tai Gilgameš-eposta vastaavasti: Ša nagba āmuru, ”hän, joka syvyydet näki”. Genesis sopiikin hyvin nimeksi kirjalle, joka käsittelee maailman alkua ja luomista sekä sen jälkeisiä tapahtumia aina patriarkkojen aikaan (s.o. Joosefiin) saakka.

Genesiksen sisältö

Genesis sisältää 11 kertaa n.k. tolĕdôt-formelin (2:4; 5:1; 6:9; 10:1; 11:10; 11:27; 25:12; 25:19; 36:1, 4; 36:9; 37:2), joka on käännetty käännöksissä monella tavalla eri jakeissa: ”tämä on kertomus” tai ”sukuluettelo” (vrt. Mt. 1:1-17) jne. Tolĕdôt esiintyy Vanhassa testamentissa vain monikossa ja tarkoittaa ”todistuksia” tai ”jälkipolvea, sukua” (se johdetaan heprean verbistä jālad, ”synnyttää”). Genesiksessä tolĕdôt -formelit jakavat kirjan laajempiin kerronnallisiin kokonaisuuksiin:

 

(1) 1. Moos. 2:4-4:26; 2:4: ”Tämä on kertomus taivaan ja maan synnystä ...”

 

1. Moos. 2:4 avaa uuden jakson ensimmäisen luomiskertomuksen (1. Moos. 1:1-2:3) jälkeen. Tässä jaksossa kuvataan ensimmäisten ihmisten elämää paratiisissa ja syntiinlankeemusta. Kertomus Kainista ja Abelista on liitetty tähän yhteyteen muistuttumaan syntiinlankeemuksen jälkeisestä pahuuden voittokulusta maailmassa. Lisäksi Kainin ja Abelin välinen konflikti on perustelu sille, miksi seuraavassa luvussa Aadamin jälkipolvi esitetään jatkuvaksi Setin kautta. Abel tapettiin ja Kain karkoitettiin eli sukulinja jatkuu Setistä.

 

(2) 1. Moos. 5:1-6:8; 5:1: ”Tämä on Aadamin sukuluettelo.”

 

Jakso keskittyy Aadamin sukuluettelon esittämiseen Setin kautta aina Nooaan asti. Sukuluettelon loppuun on liitetty maininta ihmiskunnan turmeluksesta (1. Moos. 6:1-8), joka puolestaan on johdantona seuraavalle kokonaisuudelle.

 

(3) 1. Moos. 6:9-9:29; 6:9: ”Tämä on kertomus Nooan suvusta.”

 

Jaksossa kuvataan Jumalan lähettämä rangaistus sen turmeluksen johdosta, jonka Jumalan pojat (=varhaisen juutalaisen tulkintatradition mukaan langenneet enkelit) saivat aikaan maailmassa (1. Moos. 6:1-8). Samalla kertomus liittyy siihen tilanteeseen, johon Aadamin sukuluettelo päättyi eli Nooan aikakauteen (1. Moos. 5:32).

 

(4) 1. Moos. 10:1-11:9; 10:1: ”Tämä on kertomus Nooan poikien ... suvusta.”

Vedenpaisumuskertomuksen jälkeen esitellään heprealainen maailmankuva. Sen mukaan kaikki kansat polveutuvat Nooan kolmesta pojasta: Seemistä, Haamista ja Jafetista. Kun nämä kansat on lueteltu, kerrotaan Babelin tornin rakentajista. Kansat, jotka pitivät yhtä ja puhuivat yhtä ja samaa kieltä, hajautettiin eri kielipiireihin ja kansakuntiin.

 

(5) 1. Moos. 11:10-26; 11:10: ”Tämä on kertomus Seemin suvusta.”

 

Kuten luvussa 1. Moos. 5 esiteltiin etenevä linja Aadamista Nooaan,  tässä luetellaan linja Seemistä Terahiin, Abrahamin isään. Tällä sukuluettelolla on tärkeä kerronnallinen merkitys. Se luo pohjan jatkossa laajasti kuvatulle Abrahamin historialle.

 

(6) 1. Moos. 11:27-25:11; 11:27: ”Ja tämä on kertomus Terahin suvusta.”

 

Terahin suvun historia keskittyy pääasiassa Abrahamin vaiheisiin. Mutta siinä kerrotaan myös Abrahamin veljenpojan Lootin vaiheista. Kertomus päättyy Abrahamin kuolemaan ja hautaamiseen.

 

(7) 1. Moos. 25:12-18; 25:12: ”Ja tämä on kertomus Ismaelin suvusta ...”

 

Genesiksen kirjoittaja ei ole kovin kiinnostunut Ismaelin suvun vaiheista. Hän tyytyy esittelemään lyhyesti Ismaelin jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Ismaelin jälkeläiset elivät Arabian niemimaalla, ja siksi varhaisessa islamissa kiinnostuttiin Ismaelista. Koraanin ja islamin opetusten mukaan mukaan Abrahamin suvun historia jatkui Ismaelin kautta, ei Iisakin.

 

(8) 1. Moos. 25:19-35:29; 25:19: ”Ja tämä on kertomus Iisakin ... suvusta.”

 

Iisakin suvun historia keskittyy pääasiassa Jaakobin vaiheiden esittämiseen. Mutta keskeisenä on myös Jaakobin ja hänen veljensä riita ja sovinto. Tämä jakso päättyy Iisakin kuolemaan ja hautaamiseen.

 

(9) 1. Moos. 36:1-37:1; Tekstijakso sisältää kaksi tolĕdôt -formelia: 1. Moos. 36:1: ”Tämä on kertomus Esaun ... suvusta” ja 1. Moos. 36:9: ”Ja tämä on kertomus edomilaisten isän Esaun suvusta ...”

 

Kuten Ismaelin kohdalla myös Esaun kohdalla Genesiksen kirjoittaja tyytyy mainitsemaan ainoastaan Esaun jälkeläiset ja heidän asuinpaikkansa. Kirjoittaja päättää jakson viittaamalla Jaakobin asuinpaikkaan Luvatussa maassa (1. Moos. 37:1). Ilmeisesti tarkoituksena on osoittaa Jumalan armonvalinnan toteutumista Abrahamin suvun jälkeläisten keskuudessa. Jaakob asui muukalaisena Kanaanin maassa (eli Luvatussa maassa) sen lupauksen perillisenä, joka Abrahamille oli annettu, kun taas Esau siirtyi pois sieltä Seirin vuoristoon.

 

(10) 1. Moos. 37:2-50:26; 37:2: ”Tämä on kertomus Jaakobin suvusta.”

 

Tekstijakso keskittyy Joosefin vaiheisiin. Sen keskeinen juoni kertoo, kuinka koko Jaakobin perhe siirtyy Kanaanin maasta Egyptiin. Näin ollen Genesiksen esitys päättyy siihen, mistä Toinen Mooseksen kirja (Exodus, joka tulee kreikan sanasta exodos, ”poislähtö”) jatkaa: Israelin lähtö Egyptistä, orjuuden pesästä.

 

On selvää, että tolĕdôt-formelit jakaavat Genesiksen esityksen eri osiin ja että kirjan rakenne on yhden kirjoittajan systemaattisen esityksen ja ajattelun lopputulos. Tämä ei sulje pois sitä, että kirjoittajalla on ollut käytettävissä varhaisempia lähteitä. Tiedot eri lähteistä ovat usein varsin hataralla pohjalla, eikä niistä ole hyötyä, kun selvitetään kirjan/kirjojen historiallisia ja kulttuurihistoriallisia taustoja. Kirjallisten lähteiden avulla voidaan vain arvioida tekstien ikäkerrostumia, mutta ei niiden sisältämien traditioiden ikää. Liian usein tieteellisessä keskustelussa oletetaan, että tekstilähteen ajoittaminen tiettyyn aikakauteen johtaa samalla siihen johtopäätökseen, että kyseinen tekstimateriaali on ainoastaan ja vain kyseisen aikakauden tuote. Esimerkiksi tutkijat ovat usein sitä mieltä, että pappislähde Pentateukissa on pakkosiirtolaisuuden jälkeiseltä aikakaudelta ja kuvaa fiktiivisesti (täysin mielikuvituksen pohjalta) varhaisen Israelin historian vaiheita. Voisimme ottaa vertailuun Kalevalan syntymisen. Vaikka Kalevala kirjallisena luomuksena on verraten myöhäinen (1800-luvulla), on selvää, että sen sisältämä traditiot heijastavat paljon varhaisempaa materiaalia. Muinaisen Lähi-idän monet eepokset tunnetaan myöhäisbabylonialaiselta ja varhaisbabylonialaiselta aikakaudelta. Tekstien sanamuoto on usein täysin erilainen, mutta eeposten sisältö ja juoni on kuitenkin pysynyt samanlaisena yli tuhannen vuoden aikana. Vastaavalla tavalla meillä on mahdollisuus ymmärtää Genesiksen traditioiden talletusprosessi. Genesis on kirjoitettu lopulliseen asuunsa joskus pakkosiirtolaisuuden jälkeisellä ajalla, 400-luvulla eKr. Genesiksen kirjoittajalla on kuitenkin ollut käytettävissään runsaasti varhaista kirjallista materiaalia ja suullista perimätietoa, joiden pohjalta hän on laatinut systemaattisen esityksen maailman synnystä aina Israelin kansan varhaisiin historiallisiin vaiheisiin. Heprean kieliasu Genesiksessä kuten myös Pentateukissa yleensä on ns. standardia raamatun hepreaa, jonka erityispiirteet voidaan ajoittaa hepreankielisten piirtokirjoitusten (vuosilta 700-400 eKr.) avulla. Varmaa on se, että Genesiksen kirjoittajalla on ollut mielessään selvät teologiset päämäärät esittäessään maailman synnyn, alkutapahtumat ja Israelin varhaista historiaa.

Genesis 1–11 – Historiallista kerrontaa?

Tavallinen Raamatun lukija törmää väkisinkin kysymykseen, kuinka Genesiksen ensimmäisiin lukuihin 1. Moos. 1-11 tulisi suhtautua. Kuvaavatko nämä luvut historiaa vai ovatko ne israelilainen versio Lähi-idän myyttisestä aineistosta?

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa (eli Genesiksessä) kuvaukset maailman luomisesta ja patriarkkojen elämästä on laadittu historiallisen esityksen mukaisesti. 1. Moos. 5 ja 11:10-26 antavat yksityiskohtaiset tiedot vuosiluvuista maailman luomisesta aina Abrahamin aikaan asti. Raamatun kuvaus Abrahamin suvun vaiheista ja myöhemmästä Israelin historiasta mahdollistaa yleisesityksen laatimisen maailman synnyn iästä. Raamatun tiedoista voidaan laskea, että maailma olisi tällä hetkellä n. 6000 vuotta vanha. Suomalainen 1700-luvulta peräisin oleva raamatunkäännös Biblia sisältää yksityiskohtaisen aikataulun maailman tapahtumista. Tällaisenaan Raamatun kuva maailman historian vaiheista oli vallitseva kristillisessä maailmassa aina valistuksen aikaan asti. Nykyisin Genesiksen esittämää näkemystä maailman historian alkuvaiheista ei enää voida sovittaa yhteen luonnontieteissä ja historian tutkimuksessa saavutettuihin tuloksiin. Kuinka lukuihin 1. Moos. 1-11 tulisi siis suhtautua? Jos lukuja 1. Moos. 1-11 luonnehditaan pelkäksi myyttikokoelmaksi vailla mitään historiallista arvoa, sivuutetaan tärkeitä teologisia näkökulmia. Lisäksi voidaan kadottaa Genesiksen ja monien Lähi-idän myyttien sisältämä historiallinen ydin. Toisaalta taas yritykset selittää 1. Moos. 1-11 luotettavana historiallisena kuvauksena johtavat historialliseen juurettomuuteen tai historialliseen kritiikittömyyteen.

Luvut 1. Moos. 1-11 liittyvät monella tavalla muinaisen Lähi-idän myytteihin ja mytologioihin. Näitä ovat esimerkiksi luomisen yhteydessä tapahtuvan ”kaaosvesien” vallan rajoittaminen (1. Moos. 1:1-10); ihmisen luominen savesta, maan tomusta (1. Moos. 2:7); paratiisiajan ihanuus (1. Moos. 2-3); ihmisten pitkät elinajat (1. Moos. 5); vedenpaisumus (1. Moos. 6-9); aikakausi, jolloin maailmassa puhuttiin vain yhtä ainoata kieltä (1. Moos. 11:1-8). Kaikkialla Lähi-idässä tällainen myyttinen aineisto oli sidoksissa uskontoon ja pönkitti pakanallisia uskomuksia moniin jumaliin. Ilman omaa uskon näkökulmaa maailman syntymiseen israelilainen jumala-usko olisi ollut vakavasti uhattuna näiden pakanallisten maailmankatsomusten paineessa. Israel tarvitsi oman uskon vastauksen: miten maailma sai syntynsä ja millä tavalla maailman historian kulkua on johdettu ihmiskunnan alkuvaiheiden aikana? 1. Moos. 1-11 pyrkii antamaan vastauksen näihin kahteen kysymykseen. Sisältönsä puolesta se ankkuroituu Raamatun ajan vallitseviin myyttisiin käsityksiin, mutta on muuten vapaa antamaan oman uskon ratkaisunsa: Jumala on luonut kaiken ja johtanut maailman historian kulkua ja valinnut kansojen keskuudesta Abrahamin suvun ja tehnyt hänen kanssaan liiton.

Vaikka nykyisen tieteellisen näkemyksen valossa on mahdotonta tarkastella lukujen 1. Moos. 1-11 kuvausta historiallisena, on niiden antama uskon näkökulma ja teologinen anti sitäkin merkittävämpi. Lukujen 1. Moos. 1-11 teologiaa tarkastellaan tässä kirjassa siitä näkökulmasta käsin, miten se poikkeaa muinaisen Lähi-idän myyttien sisällöstä. Näin käy ilmi, mikä on lukujen 1. Moos. 1-11 keskeinen teologia.

Vielä nykyäänkin lukuja 1. Moos. 1-11 voidaan tarkastella ”lapsenomaisena” ja helppotajuisena maailman synnyn ja sen varhaisten historiallisten vaiheiden kuvauksena. Esimerkiksi maailman luominen (1. Moos. 1) on esitetty muinaisista itämaisista uskomuksista poiketen niin, etteivät aurinko, kuu ja tähdet edusta jumaluuksia. Syntiinlankeemus (1. Moos. 3) ja sitä seurannut ihmisen turmelus on hyvin sovellettavissa ihmisen kautta historian ajan osoittamaan aggressiivisuuteen toista ihmistä kohtaan. Kielten eriytyminen (1. Moos. 11:1-9) on pidempänä historiallisen ajan ilmiönä tarkasteltuna mielekäs. Onhan nykyisessä kielitieteessä vallitseva näkemys se, että monet maailman kielistä kuuluvat yhteisiin kieliryhmiin. Näin ollen yhä edelleenkin on tarpeellista ja Raamatun ilmoituksen kunnioituksen kannalta välttämätöntä, että lapsille opetetaan lukujen 1. Moos. 1-11 kertomukset sellaisinaan. Niin kuin 1. Moos. 1-11. Aikoinaan toimi välttämättömänä vastapainona pakanallisille myyteille ja uskomuksille, niin nämä Raamatun ensimmäiset luvut tarjoavat myös nykyaikana hyvän vastapainon tieteellisen filosofian synnyttämille erilaisille maailmankatsomuksille, joissa Jumalalla ei ole tilaa.

Patriarkkakertomusten historiallisuus

Jos siis luvut 1. Moos. 1-11 perustuvat Lähi-idän myyttiseen aineistoon, eikä niitä voida luonnehtia historialliseksi kerronnaksi, kuinka on sitten patriarkkakertomusten (1. Moos. 12-50) historiallisen arvon laita?

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, missä määrin patriarkkakertomukset ovat todelliseen historiaan viittaavia tapahtumaselostuksia. Monet ajattelevat näiden kertomusten olevan vailla mitään todellista historiallista pohjaa. Niitä pidetään myöhään syntyneinä kertomuksina, joiden tarkoituksena oli selittää Israelin kansan syntyhistoria. Toisaalta on tutkijoita, jotka ovat yrittäneet argumentoida sen puolesta, että patriarkkakertomukset sisältävät historiallisesti luotettavaa materiaalia. Heidän perusargumenttinsa on se, että luvuissa 1. Moos. 12-50 kuvatut tapahtumat voidaan monessa suhteessa yhdistää toisella vuosituhannella eKr. vallinneisiin historiallisiin olosuhteisiin ja kulttuuriin sekä uskonnollisiin tapoihin. Tällaisten yhteyksien löytyminen patriarkkakertomusten sisällön ja Raamatun ulkopuolisten lähteiden välillä ei kuitenkaan vielä todista kertomusten olevan historiallisesti luotettavia. Ne puhuvat vahvasti kuitenkin sen puolesta, että kirjoittajilla on ollut vähintäänkin jotain tietoa patriarkkojen ajasta. Tällaiset yhteydet antavat meille mahdollisuuden luoda loogisen mahdollisen maailman, johon patriarkkakertomukset voidaan sijoittaa. Käsitteellä ”looginen mahdollinen maailma” ymmärretään tässä selitysmallia, jossa patriarkat sijoitetaan muinaisen Lähi-idän historialliseen ja kulttuuriseen maailmaan, ja kysytään missä määrin tämä on loogisesti mahdollinen ratkaisu.

Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle tieteellisesti perustellusta näkemyksestä, jonka mukaan patriarkkoja voidaan pitää historiallisina henkilöinä ja heidän elämänvaiheitaan historiallisina tapahtumina. Samalla on muistettava, että vuosisatojen aikana patriarkkakertomuksiin on liitetty runsaasti tärkeitä teologisia teemoja. Voidaankin sanoa, että kertomukset on ”keitetty” moneen kertaan. Niihin on liittynyt paljon teologista ainesta. Toisinaan kertomuksissa esiintyy selviä anakronismeja. Esimerkiksi patriarkkakertomuksissa puhutaan filistealaisista, jotka saapuivat Kanaanin maahan kauan patriarkkojen oletetun ajan jälkeen. Toisinaan taas kertomuksissa tulee esille niin tärkeitä teologisia asioita, että niitä on varmasi muotoiltu uudelleen. Silti Raamatun ulkopuolisen aineiston avulla voidaan osoittaa, että patriarkkakertomuksissa edellytetyt elämäntavat, käsitteet, nimet, jne. soveltuvat monella tavalla muinaisen Lähi-idän toisen vuosituhannen eKr. olosuhteisiin. Seuraavaksi esitellään muutamia tärkeitä ajatuksia, jotta patriarkkakertomukset tulisivat paremmin ymmärretyiksi.

Nykyisen tiedon puitteissa patriarkkoja ei voida ajoittaa tiettyyn tarkasti määriteltyyn historialliseen ajanjaksoon. Erilaisia ehdotuksia on olemassa ja ne vaihtelevat toisen vuosituhannen eKr. alusta aina 1500-1400-luvuille eKr. asti. On perusteltua olettaa, että patriarkat ovat eläneet joskus toisella vuosituhannella eKr., todennäköisesti sen alkupuoliskolla. Joosefin valtaannousu on liitetty hyksojen aikaan Egyptissä (1700-1550 eKr.). On ajateltu, että Joosefin elämänvaiheet olisivat esimerkki siitä, kuinka seemiläisen (heprealaisen) miehen onnistui nousta orjan asemasta aina Egyptin yhteiskuntahierarkian huipulle. Jos Joosefin oletettu elinaika olisi 1600-luvulla eKr., voitaisiin Abrahamin elinaika ajoittaa 1800- ja 1700-lukujen eKr. vaiheille.

Patriarkkojen nimet olivat laajassa käytössä toisella vuosituhannella eKr. niin Mesopotamiassa kuin myös Syyriassa ja Kanaanissa. Tell Mardikhin (muinainen Ebla) kaivauksissa löydetyissä kolmannen vuosituhannen eKr. loppuun ajoitetuissa savitauluissa on nimiä, jotka muistuttavat paljon patriarkkojen nimiä: Eb-ri-um, Ab-ra-mu, E-sa-um, Ish-ma-ilu, Is-ra-ilu jne. Vanhassa testamentissa ei patriarkkojen nimiä käytetä myöhemmässä Israelin tai Juudan historiassa. Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet kovin myöhään puhtaan mielikuvituksen pohjalta, on vaikea selittää, mistä kertomusten laatijat olisivat keksineet juuri oikeanlaiset nimet.

Patriarkkojen elämäntyyli sopii hyvin seminomadeihin, jotka kiertelivät paikasta toiseen ja asettuivat asumaan kaupunkien lähettyville. Patriarkoista usein käytetty nimitys ”heprealainen” voi tietyissä tapauksissa viitata rauhattomuuksia aiheuttaneeseen sosiaaliseen ryhmään hapirut, kuten käy ilmi Simeonin ja Leevin toiminnasta Sikemissä (1. Moos. 34). Hapirujen nimistä suurin osa on ei-seemiläisiä, mutta myös seemiläisiä nimiä on säilynyt. Kiertelevinä paimentolaisina patriarkkoja eivät suojelleet lait. He pelkäsivät tulevansa murhatuiksi kauniiden vaimojensa takia (1. Moos. 12; 20; 26). Loot oli halveksittu ihminen Sodomassa (1. Moos. 19:9) ja Jaakob oli huolissaan kahden poikansa aiheuttamasta sekasorrosta Sikemin kaupungissa ja pelkäsi paikallisten asukkaiden kostoa (1. Moos. 34:30).

Patriarkkakertomusten historiallisuutta tukevat niissä kuvatut elämäntavat. Luvuissa 1. Moos. 12-50 on esitetty tapoja, jotka eivät sovi yhteen myöhemmin annetun Mooseksen lain kanssa. 1. Moos. 12-50 kertoo monista yksityiskohdista, joille löytyy hyviä vastaavuuksia toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin olevista historiallisista dokumenteista. Aloitetaan tarkastelu patriarkkojen elämäntavoista, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain säädösten kanssa: Abraham nai sisarpuolensa (1. Moos. 20:12; vastoin 3. Moos. 18:9, 11; 5. Moos. 27:22); Jaakobilla oli vaimoinaan sisarukset (1. Moos. 39; vastoin 3. Moos. 18:18); Aabraham istutti pyhän puun (1. Moos. 21:33; vastoin 5. Moos. 16:21); Jaakob pystytti kivipaaden (s.o. maṣṣēbâ-kiven; 1. Moos. 28:22; vastoin 5. Moos. 16:22); nuorempi veli asetetaan vanhemman edelle (Joosef – Ruuben ja Efraim – Manasse; vastoin 5. Moos. 21:15-17). Jos siis patriarkkakertomukset olisivat syntyneet verraten myöhään, miksi niihin olisi tietoisesti pantu yksityiskohtia, jotka ovat ristiriidassa Mooseksen lain kanssa? Asian voi selittää hyvin seuraavasti: Patriarkkakertomukset ovat oma perimätietonsa ja Mooseksen nimissä talletetut lakikokoelmat taas omansa. Kun ne verraten myöhäisessä vaiheessa otettiin mukaan samaan kirjalliseen esitykseen, näitä jännitteitä ei enää haluttu purkaa.

Nykyisin tunnetaan lukuisa määrä muinaisen Lähi-idän dokumentteja, joissa esiintyy vastaavia elämäntapoja kuin patriarkkakertomuksissa. Erityisesti Nuzista (Tigrisin itäpuolella) löytyneet 1500-1400-luvuille eKr. ajoittuvat tekstit valottavat patriarkkakertomuksissa esiintyviä tapoja ja osoittavat niiden olleen käytössä toisella vuosituhannella eKr. Toisaalta on todettava, että monet vastaavista tavoista esiintyvät myös ensimmäiseltä vuosituhannelta eKr. peräisin olevissa Lähi-idän dokumenteissa. Yhtäläisyydet toiselta vuosituhannelta eKr. peräisin oleviin dokumentteihin eivät siis todista patriarkkakertomusten tapoja varhaisiksi, mutta eivät varmasti myöskään osoita niitä historiallisesti mahdottomiksi. Seuraavassa esitetään joitakin esimerkkejä näistä yhtäläisyyksistä (kyseisten Raamatun kohtien selityksistä löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa). Mies saattoi adoptoida orjan saadakseen hänestä perillisen omaisuudelleen. Abraham on ilmeisesti adoptoinut palvelijansa Elieserin, jolle koko hänen omaisuutensa oli tarkoitus siirtää (1. Moos. 15:1-4). Lapseton vaimo saattoi hankkia miehelleen toisen vaimon saadakseen perillisen hänen kauttaan. Jos varsinainen vaimo kuitenkin myöhemmin sai lapsen, siitä tuli pääperillinen (vrt. Saara ja Hagar sekä Ismaelin karkottaminen; 1. Moos. 16; 21:8-21). Jaakobin ja Labanin kertomus, joka sijoittuu maantieteellisesti lähelle Nuzia, sisältää monia vastaavuuksia: Jaakob ei saa ottaa muita vaimoja Raakelin ja Lean lisäksi (1. Moos. 31:50). Jaakob on saattanut olla Labanin adoptoima (vrt. selitystä 1. Moos. 31:43). Raakel ja Lea nousevat Labania vastaan ja Raakel varastaa Labanin jumalankuvat (1. Moos. 31:14-15). Jumalankuvien omistajan katsottiin olevan pääperillinen. Raakel halusi näin osoittaa Labanin omaisuuden kuuluvan miehelleen Jaakobille. Eräässä Nuzin tekstissä kerrotaan kuolin-/sairasvuoteella tapahtuneesta siunauksesta ja sen sitovuudesta (1. Moos. 27). Jos Harranin lähellä sijaitsevan Nuzin dokumentit auttavat paremmin ymmärtämään Jaakobin ja Labanin vaiheiden yksityiskohtia, Egyptin dokumentit puolestaan valottavat monelta osin Egyptiin sijoittuvan Joosef-kertomuksen yksityiskohtia (ks. selityksiä lukuihin 1. Moos. 37-50).

Patriarkkojen uskonto, niinkuin se on kuvattu luvuissa 1. Moos. 12-50, soveltuu hyvin paimentolaiskulttuuriin. Patriarkkojen jumalia kutsutaan heidän omiin nimiinsä sidotuilla ilmaisuilla: Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Vanhan testamentin mukaan patriarkkojen aikana ei vielä ymmärretty näiden kaikkien nimitysten olevan yhden ja saman Jumalan nimi. Vasta Mooses teki israelilaisille tunnetuksi tämän: ”Ja minä olen ilmestynyt Aabrahamille, Iisakille ja Jaakobille ‘Jumalana Kaikkivaltiaana’ (= ’Ēl Šaddaj), mutta nimelläni ‘Herra’ (=Jahve) en minä ole tehnyt itseäni heille tunnetuksi” (2. Moos. 6:3).

Patriarkkakertomusten mukaan Jumalan katsottiin olevan suvun suojelija, joka siunaa sitä ja varjelee sen jäseniä. Paikkakunnasta toiseen kiertelevillä paimentolaisilla ei ollut mitään vakituista kulttipaikkaa, ja siksi oli luonnollista kutsua jumalaa suvun päämiehen mukaan: Abrahamin Jumala jne. Patriarkkakertomuksissa mainitaan myös useita muita Jumalan nimiä: ’Ēl cEljôn (1. Moos. 14:18-22), ’Ēl Rō’ī (1. Moos. 16:13), ’Ēl Šaddaj (1. Moos. 17:1 etc.) ’Ēl cÔlām (1. Moos. 21:33), ’Ēl Bêt’ēl (1. Moos. 31:13, 35:7). Esimerkiksi ’Ēl Bêt’ēl oli Betelin jumala, ’Ēl cEljôn taas Jerusalemin jumala jne. Tutkijat ovat arvelleet, että nämä nimet saattaisivat viitata eri jumaliin. Myöhemmässä israelilaisessa traditiossa kehittyi näkemys, jonka mukaan Israelin Jumala Jahve oli ilmestynyt näillä nimillä patriarkoille (ks. 2. Moos. 6:2-3).

Israel-nimi esiintyy ensimmäisen kerran egyptiläisessä Merneftan steelassa n. vuodelta 1200 eKr. Israel nimi itsessään edellyttää, että israelilaisten on täytynyt pääasiassa olla ’Ēl-jumalan palvelijoita. Toinen Mooseksen kirja edellyttää taas, että heprealaiset orjat oppivat tuntemaan ’Ēl-jumalan nimellä Jahve (2. Moos. 6:2-3). Historian kannalta ei ole siis poissuljettu seuraava skenaario Israelin synnystä: Jo ennen Moosesta Kanaanin maahan oli muodostunut Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jälkeläisten joukko, jotka patriarkkojen tavoin palvelivat ’Ēl-jumalaa. Tähän joukkoon oli liittynyt hyksojen valtakauden murtumisen jälkeen joukko seemiläisiä. Kun Mooses yhdessä heprealaisten orjien kanssa halusi mennä palvelemaan jumalaa jonnekin Kanaaninmaan suuntaan (2. Moos. 5:3), ehkä jo silloin yhteydet Kanaanin maassa asustaviin Israelin heimon jäseniin olivat olemassa. Näin ollen Vanhassa testamentissa säilyneiden patriarkkakertomusten varhaisin merkitys oli siinä, että ne loivat yhteenkuuluvuuden tunnetta Mooseksen heprealaisten orjien ja Kanaanin maassa vaikuttaneen Israelin välillä. Molempia yhdisti yhteinen historia hyksojen aikaisessa Egyptissä sekä sieltä pakeneminen. Toiset olivat lähteneet aikaisemmin, Mooses vasta myöhemmin. Mooses oli uskonnollinen johtaja, joka ilmoitti koko Israelille, että Jahve on itse asiassa sama jumala kuin patriarkkojen tuntema ’Ēl.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että patriarkkakertomukset voivat hyvin olla historiallisesti luotettavia. Niissä on monia yksityiskohtia, jotka soveltuvat hyvin toiselle vuosituhannelle eKr. Ei ole mitenkään erikoista, että Abrahamin vähäisestä suvusta ei ole löytynyt mainintoja Raamatun ulkopuolisissa teksteissä. Voidaan siis ajatella, että patriarkkakertomukset on talletettu Abrahamin suvun keskuudessa sukupolvien ajan. Beduiiniheimojen keskuudessa esi-isien elämän vaiheet ja kohtalot olivat suuressa arvossa. Niistä kerrottiin lapsille ja lasten lapsille. Ne loivat suvun jäsenten välille yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vanhassa testamentissa Abrahamin suvun historia on todistuksena Jumalan uskollisuudesta ja siunauksesta. Jumala valitsee Abrahamin, kasvattaa suuren kansan tästä yhdestä miehestä, joka uskoo Häneen ja ojentautuu Hänen sanansa mukaan. Abraham on valmis uhraamaan oman poikansa ja saa vastaanottaa Jumalan lupauksen: ”Minä vannon itse kauttani, sanoo Herra... sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki kansakunnat maan päällä, sen tähden että olit minun äänelleni kuuliainen” (1. Moos. 22:16-18).

Patriarkkakertomuksia on myös työstetty historian eri vaiheissa, sillä niillä on ollut tärkeä teologinen merkitys Israelin myöhemmässä itseymmärryksessä, erityisesti silloin kun kansa joutui Babylonian pakkosiirtolaisuuteen. Siellä patriarkkakertomukset loivat uutta toivoa vähälukuiselle kansalle. Jumala oli kerran johdattanut yhden perheen Abrahamin ja Saaran Babylonian virtojen varsilta ja tehnyt heistä suuren kansan. Sama Jumala kykenee toistamaan tämän ihmeen ja tuomaan pakkosiirtolaisuuteen ajetun kansan takaisin Luvattuun maahan (Jes. 51:2): ”Katsokaa Abrahamia, isäänne, ja Saaraa, joka teidät synnytti! Yksi ainoa hän oli, Abraham, kun minä hänet kutsuin: minä siunasin hänet jälkeläisten runsaudella.”

Genesiksen keskeisiä teologisia teemoja

Genesiksessä tulevat esille keskeiset teologiset teemat, jotka luovat pohjan Israelin uskolle. Luvuissa 1. Moos. 1-11 esitetään perusta israelilaiselle maailmankuvalle: Jumala on luonut maailman eikä siihen ole tarvittu muita jumalia. Ihmisen ja Jumalan suhde on alussa ollut rikkoutumaton, kun Aadam ja Eeva saivat elää paratiissa Jumalan yhteydessä. Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen on joutunut olemassaolon taisteluun, synnin ja kuoleman valtojen valtapiiriin. Muistoina tästä ovat ihmiskunnan pahuus ja tuhotulva. Kansojen yritys rakentaa yhtenäinen maailma ilman Jumalaa epäonnistuu, kun Jumala sekoittaa ihmisten kielet. Ihmiset jakautuvat eri kansoihin, ja tällaisessa maailmassa käynnistyy Jumalan pelastushistoria.

Luvuissa 1. Moos. 12-50 kuvataan Jumalan suvereenia armonvalintaa. Jumala valitsee Abrahamin ja tekee hänen kanssaan liiton (1. Moos. 15). Jumala lupaa antaa hänen jälkeläisilleen omaksi Kanaanin maan. Ympärileikkauksesta tulee liiton näkyvä merkki (1. Moos. 17). Abrahamin uskollisuutta koetellaan ja hän kestää koetuksen. Abrahamille luvataan, että kaikki kansat tulevat siunatuiksi hänen siemenessään (jälkipolvessa tai jälkeläisessä). Abrahamin sukuun ja jälkeläisiin lukeutuvat monet kansat Kanaanin maassa, jotka myöhemmin Daavidin ja Salomon aikana muodostavat laajan kuningaskunnan. Keskeisessä asemassa ovat Abrahamin pojanpojan Jaakobin kaksitoista poikaa, joista tulee Israelin heimojen kantaisät.

 

Antti & Martti Laato