Media­kirjasto

Aikakirjat

13.7.2018

Aikakirjat

Aikakirjojen sisältö

Aikakirjat ovat syntyneet joskus persialaisajalla 400- tai 300-luvulla eKr. Usein Esran ja Nehemian kirjat liitetään myös kronistin historiankirjoitukseen. Näin ollen kronistinen historianteos 1.-2. Aik. + Esra + Nehemia muodostaa laajan Israelin historian kuvauksen Aadamin päivistä aina Nehemian aikaan asti.

Kronistin päälähteenä on ollut deuteronomistinen (= dtr) historiankirjoitus (5. Moos. – 2. Kun.). Kronistin teos eroaa kuitenkin monessa suhteessa dtr-historiasta. Ensinnäkin se kattaa laajemman aikavälin aina Aadamista alkaen. Toiseksi se keskittyy kuvaamaan ainoastaan Juudan kuningaskunnan historiaa jättäen kokonaan syrjään Israelin kuningaskunnan vaiheet. Kolmanneksi kirjan sisältö ja teologia poikkeavat oleellisesti dtr-historiasta. Deuteronomistinen historiateos on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, ja sen perusteemana on kansan syyllisyys Jumalan edessä. Jumala oli pitkämielinen ja uskollinen monien sukupolvien ajan, mutta hänen kärsivällisyytensä kansan tottelemattomuutta kohtaan lopulta päättyi. Tuloksena oli Jerusalemin hävitys ja Daavidin dynastian tuhoutuminen. Dtr-historian ongelmana on, kuinka Jumalan kansa voi jatkaa olemassaoloansa vaikka sen Jumala on kokenut ”tappion” pakanajumalille. Vastaus on kansan uskottomuus. Katastrofi on kohdannut kansaa sen uskottomuuden tähden, ei siksi että Jumala olisi kärsinyt tappion. Kronistinen historiankirjoitus taas on syntynyt persialaisajalla, jolloin Jumalan kansa sai elää ulkonaisesti melko rauhassa, tosin poliittisesti kylläkin riippuvaisena Persian mahdista. Kuten dtr-historialla samoin myös kronistilla on selkeä sanoma välitettävänään oman aikansa ihmisille. Kronistin perussanomaksi voitaisiin sanoa: ei epäonnea ilman syyllisyyttä, ei syntiä ilman rangaistusta.

Muutamissa kohdissa kronisti täydentää dtr-historian esitystä ja antaa ilmeisesti tarkemman kuvauksen historian tapahtumista. Näitä ovat:

 

1) Joosian kulttireformin ajoitus 2. Aik. 34:3-7 (vrt. 2. Kun. 22:23).

2) Joosian aikana käydyn Megiddon taistelun kuvaaminen (2. Aik. 35:20ss; vrt. 2. Kun. 23:29-30).

3) Hiskian rakennuttama Siiloan tunneli (2. Aik. 32:30).

4) 2. Aik. 11:5-10 (Rehabeamin linnoittamat kaupungit).

5) 2. Aik. 16:1-6 (Aasan ja Benhadadin liitto).

6) Alkuperäiset nimet Esbaal ja Meribbaal (nimien lopussa baal, vrt. mm. Adonija, jonka nimen

  lopussa Jahven nimi –jah; 1. Aik. 8:33-34, 9:39), jotka dtr-historiassa on muutettu nimiksi Iisboset

  ja Mefiboset (nimien pääte merkitsee ”häpeää”, ks. esim. 2. Sam. 4:4, 8).

Mooseksen lain ja profeettojen kunnioitus

Kronistin suhtautuminen vanhoihin traditioihin on valaiseva. Kirjan kirjoittamisen aikana kansa tutki vanhoja kirjoituksia, erityisesti Mooseksen lakia, ja piti niitä pyhinä. Esimerkiksi luvun Neh. 8 mukaan Esra luki kansalle Mooseksen lakia. Kronistin teoksessa arvostus Mooseksen lakia ja Vanhan testamentin profeettakirjoja kohtaan näkyy monessa kohdassa. Kronistin ”raamattunäkemys” on vaikuttanut myös hänen tapaansa esittää kansan historian vaiheet Aikakirjoissa. Seuraavat neljä seikkaa voidaan panna merkille:

 

1) Harmonisointi. Kronisti tarkastelee käyttämiään lähteitä yhtä arvokkaina kyselemättä tarkemmin niiden syntyhistoriaa. Siksi hän voi yhdistellä niitä. Esimerkiksi luvun 1. Aik. 15 mukaan leeviläiset tuovat arkin Jerusalemiin. Luvussa 2. Sam. 6 ei puhuta leeviläisistä mitään, sen sijaan esimerkiksi jakeissa 4. Moos. 4:15; 5. Moos. 10:8 on määräys, että juuri leeviläisten tulee kantaa arkkia. Kronisti on yhdistänyt lain ja historiallisen tapahtuman toisiinsa (mikä sinänsä saattaa olla todellisuudessa tapahtunutkin). Toisena esimerkkinä voitaisiin mainita jakeet 2. Aik. 7:9-10, joiden mukaan Salomo päästi kansan lähtemään kotiin 23. päivänä seitsemännessä kuussa toisin kuin jakeessa 1. Kun. 8:66, missä mainitaan lähtöpäiväksi vain juhlan 8. päivä. Syy tähän kronistin tarkennukseen löytyy lehtimajan juhlaa käsittelevästä laista (3. Moos. 23:34-43).

 

2) Parantelu. Jakeiden 2. Kun. 23:21-22 mukaan pääsiäistä ei oltu vietetty Juudassa tai Israelissa kuningasten aikana ennen kuin vasta Joosian hallituskaudella. Kronisti tarkentaa tätä kuvaa väittämällä, että jo Hiskia olisi järjestänyt pääsiäisjuhlan Juudassa (2. Aik. 30). Se ei kuitenkaan kronistinkaan mukaan onnistunut. Vaikka tätä traditiota ei tarvitsekaan pitää kronistin mielikuvituksen tuotteena, on kuitenkin havaittavissa kronistin halua idealisoida Hiskian hallituskautta. Parhaiten tämä näkyy luvussa 2. Aik. 32, jossa Sanheribin sotaretkeä Juudaan kimppuun kuvataan. Kun jakeissa 2. Kun. 18:13-16 kerrotaan Sanheribin omien selontekojenkin mukaisesti kauheasta hävityksestä, joka kohtasi Juudaa vuonna 701 eKr. (vrt. Jes. 1:4-9, 22:1-14), alkaa luvun 2. Aik. 32 esitys toteamuksella, että Sanherib yritti valloittaa Juudan varustettuja kaupunkeja (1: ”... ryhtyi piirittämään varustettuja kaupunkeja valloittaakseen ne”). Jerusalemin ihmeellinen pelastuminen vuonna 701 on tehnyt kronistiin niin suuren vaikutuksen, että hän on tahtonut kuvata koko Hiskian hallituskauden positiivisessa valossa (ks. myös 2. Kun. 18:5).

 

3) Typologia. Typologialla tarkoitetaan sitä, että varhainen historian tapahtuma tai henkilö on esikuva tulevalle tapahtumalle tai henkilölle. Typologialla on suuri merkitys kronistin teologiassa. Jakeessa 2. Aik. 5:13b halutaan kuvata Salomon temppelin loistoa samoilla sanan käänteillä kuin Ilmestysmajan loistoa jakeissa 2. Moos. 40:34-35: ” ... pilvi täytti huoneen, Herran temppelin.” Vastaavasti Joasin järjestämä rahan keruu temppelin korjaamista varten kerrotaan autiomaassa tapahtuneen rahan keruun tavoin (2. Aik. 24, vrt. 2. Moos. 35:20-29).

Parhaiten typologinen tulkinta näkyy Abijan, Asan, Josafatin ja Hiskian aikaisissa puheissa, joita on kutsuttu myös ”leeviläisiksi saarnoiksi”. Näissä leeviläisissä saarnoissa on nähtävissä, kuinka monet profeettakirjoista lainatut sanankäänteet on tulkittu typologisesti. Seuraava taulukko valaisee asiaa paremmin:

 

2. Aik. 15:2-7

Jer. 29:13-14 (= 2b), Jer. 31:15-16 (= 7b)

2. Aik. 16:7-9

Sak. 4:10b (= 9a), 1. Sam. 13:13 (= 9b)

2. Aik. 19:6-7

5. Moos. 10:17, Sef. 3:5

2. Aik. 20:15-17

1. Sam. 17:47 (=15), 2. Moos. 14:13 (=17)

2. Aik. 20:20

Jes. 7:9b

2. Aik. 29:5-11

Jer. 29:18

2. Aik. 32:7-8

Joos. 10:25, Jer. 17:5, Jes. 7:14 (= Immanuel!)

1. Aik. 28:2-10

Ps. 132:7-8, 1. Moos. 49:8-12

 

Myöhemmin juutalaisuudessa kehitettiin ns. gezera sawa-metodi eli ”samanlaisten ilmaisujen vertailu” (= Hillelin toinen tulkintasääntö; ks. lukua 12.5). Kronistilla on tämän metodin siemen käytössä!

 

4) Syyn ja seurauksen laki. Ehkä merkittävin sisältöä koskeva metodi lähteiden tulkinnassa on kronistin näkemys siitä, että jokainen sukupolvi seisoo tai kaatuu kuninkaansa, voidellun kanssa. Kerta toisensa jälkeen kronisti antaa selityksen sille, miksi onnettomuus/siunaus tapahtui Juudan kansalle. Onnettomuus oli seurausta siitä, ettei Jumalan sanaa oltu toteltu, kun taas kuuliaisuus tuo aina mukanaan siunauksen.

 

Saulin kuolema selitetään sillä, että hän kävi noitavaimon luona neuvoa kysymässä (1. Aik. 10:13). Siisakin ryöstöretki Jerusalemiin ajoittuu Rehabeamin 5. hallitusvuoteen sen tähden, että hän 4. hallitusvuotenaan oli luopunut Herran laista (2. Aik. 12:1, vrt. 1. Kun. 14:25-26). Asan sairaudelle (vrt. 1. Kun. 15:23) löytyy selitys hänen vainoistaan Jumalan uskollisia profeettoja kohtaan (2. Aik. 16:7-12). Josafatin laivaston tuhoutuminen selittyy hänen liittoutumisella jumalattoman Ahasjan kanssa (2. Aik. 20:35-37, 1. Kun. 22:49). Kronisti antaa deuteronomistin kuvaamille onnettomuuksille selityksen tottelemattomuudesta. Näin hän tekee esimerkiksi Ussian sairauden kohdalla (2. Kun. 15:5). Syyksi löytyy kuninkaan röyhkeä käyttäytyminen Herran temppelissä (2. Aik. 26:16-21). Toisaalta menestymiselle löytyy selitys Jumalan lakien noudattamisesta. Kun deuteronomisti kuvaa Manassen jumalattomaksi kuninkaaksi (2. Kun. 21:1-18), joka kuitenkin hallitsi hämmästyttävän kauan, peräti 55 vuotta, kronisti tahtoo antaa tälle pitkälle hallitukaudelle selityksen. Se löytyy Manassen nöyrtymisestä (2. Aik. 33:11-16).

Nämä monet esimerkit voivat synnyttää kysymyksen, väärentääkö kronisti historiaa vai onko hänellä hämmästyttäviä uusia lähteitä, joiden avulla hän tulkitsee historiaa. Asia voidaan nähdä seuraavasti: Kronistin tarkoituksena on korostaa Jumalan sanan seuraamisen tärkeyttä, joka on ilmoitettu Mooseksen kirjoissa ja profeettojen sanoissa (vrt. mm. leeviläiset saarnat). Hän on tietoisesti halunnut korostaa jumalattomien kuninkaiden hallituskaudella tapahtuvia onnettomuuksia rangaistuksina ja taas vanhurskaiden kuninkaiden hallituskaudella tapahtuvia Herran pelastustekoja. Tässä merkityksessä kronisti ei halua kirjoittaa historiaa kriittisesti vaan tarkoituksella käyttää historian tapahtumia opettaakseen syyn ja seurauksen lakia. Kronistin esittämillä tapahtumilla on historiallinen ydin (esim. Jerusalemin ihmeellinen pelastuminen Hiskian aikana), mutta hän haluaa käyttää niitä tuodakseen esiin ihmisten nähtäväksi muuten niin salaiseksi jäävän syyn ja seurauksen lain. Hän kärjistää onnettomuuksia ja Herran pelastustekoja sen mukaan onko kyseessä jumalaton tai vanhurskas kuningas. Asafin mietevirressä (Ps. 73) esiin tuleva ongelma pahojen ihmisten menestymisestä jää kronistin käsittelyn ulkopuolelle – ilmeisesti tarkoituksella. Kronisti haluaa opettaa seurakuntaansa kuten apostoli Paavali galatalaisia (Gal. 6:7-10): mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.

Kronistin syyn ja seurauksen lain opettamisessa näkyy selvästi hänen arvostuksena Jumalan ilmoitusta kohtaan. Kukaan ei voi rikkoa Jumalan käskyjä saamatta siitä rangaistusta ennemmin tai myöhemmin. Vastaavasti se, joka vaeltaa uskollisesti Herran teitä, saa viimein varmasti nauttia Jumalan siunausta.

Daavidin suku

Kronistia on syystä luonnehdittu messiaanisten traditioiden säilyttäjäksi. Daavid on hänelle ehdoton ihannekuningas. Tämä näkyy jo Aikakirjojen alussa, missä kronisti esittää sukuluetteloja. Ne alkavat sukuluettelolla Adamista aina Iisakiin asti, sitten kerrotaan lyhyesti Esaun jälkeläiset (1. Aik. 1), jonka jälkeen luetellaan Jaakobin eli Israelin pojat. Sitten seuraa välittömästi Juudan sukuluettelo (2. Aik. 2), minkä jälkeen päästäänkin jo Daavidin suvun esittämiseen (1. Aik. 3). Vasta Daavidin sukuluettelon jälkeen luetellaan tarkemmin muiden Jaakobin poikien suvut (1. Aik. 4-8). Viimeiseksi esitellään Saulin suku (1. Aik. 9), minkä jälkeen mainitaan lyhyesti Saulin kuolema (1. Aik. 10), jotta päästäisiin varsinaiseen asiaan: Daavidin, ihannekuninkaan, hallituksen kuvaamiseen. Daavidin seikkailuja ympärileikkaamattomien filistealaisten luona ei kerrota, samoin jätetään kertomatta Daavidin lankeemus Batseban kanssa sekä Absalomin kapina. Daavid kuvataan todelliseksi ihannekuninkaaksi, joka on typos tulevalle messiaalle. Daavidin jälkeläiset eivät oikeastaan hallitse Israelia vaan Jumalan valtakuntaa (1. Aik. 28:5).

Daavid kuvataan myös ikäänkuin toiseksi Moosekseksi, jolla on hallussaan temppelin malli aivan kuten Mooseksella aikoinaan (1. Aik. 28:11, vrt. 2. Moos. 25:9,40). Daavid kehottaa kansalaisiaan tuomaan temppelin rakentamiseen vapaaehtoisia uhreja, kuten Mooses aikoinaan (1. Aik. 29:3-4, vrt. 2. Moos. 25 ja 35). Jumalan tekemää liittoa Daavidin kanssa pidetään jakeessa 2. Aik. 13:5 lujana kuin Jumalan ja Aaronin poikien välillä vallitseva suolaliitto (4. Moos. 18:19). Käsite ”ikuinen suolaliitto” (bĕrît melaḥ côlām) perustuu siihen, että jokainen uhri tuli suolata. Siksi suolasta tuli pysyvän liiton merkki (3. Moos. 2:13). Pieni suolamäärä maustaa koko ruuan. Siksi lisäämällä suolaa pieni määrä, voitiin kaikille aterialle osallistujille antaa sama makuelämys. Näin ollen Daavidin suvulla on merkittävä asema Aikakirjoissa. Daavidin suvun asema tulee selvemmäksi myös kronistin tavasta esittää Israelin ja Juudan historia. Hän ei kuvaa lainkaan pohjoisen kuningaskunnan historiaa, vaan tulkitsee Jerobeamin valitsemisen kuninkaaksi (1. Kun. 12) kapinaksi Jumalan valtakunnan hallitussukua vastaan (2. Aik. 13:6-12).

Kaikki nämä ylistävät lausunnot Daavidin suvusta voidaan ymmärtää vain yhdellä tavalla: Jumala haluaa tulevaisuudessa uudistaa Daavidin suvun hallituksen Israelissa. Jumalan kansan historia on ollut ja tulee olemaan sidoksissa Daavidin sukuun. Ei siis ihme, että kronisti on tallettanut Daavidin jälkeläisten nimet monen sukupolven ajan pakkosiirtolaisuuden jälkeisenäkin aikana (1. Aik. 3:18-24). Hän on ilmeisesti halunut seurata Daavidin suvun historiaa aina omaan aikaansa asti.

Suhtautuminen samarialaisiin

On paljon puhuttu siitä, että kronisti suhtautui poleemisesti samarialaisiin. Tämä on epäilemättä totta, koska samarialaiset olivat Esran ja Nehemian aikana Jerusalemin katkeria vihollisia, jotka yrittivät estää temppelin rakentamisen (Esra 4) ja Jerusalemin muurin pystyttämisen (Neh. 4). Edelleen kronistin polemiikki Samariaa kohtaan näkyy hänen suhtautumisestaan pohjoiseen kuningaskuntaan, Israeliin (Jerobeamin ”kapina”). Tämä poliittinen valtakamppailu Samarian ja Jerusalemin välillä 400-luvulla johti sittemmin myös kirkkaaseen uskonnolliseen vastakkainasetteluun: samarialaiset vastaan juutalaiset, mikä näkyy mm. Uudessa testamentissa. Epäilemättä uskonnollisella alalla oli erimielisyyksiä Jerusalemin ja Samarian välillä jo 400-luvullakin.

Toisaalta kronistilla näyttää olevan myös sympatioita siihen, että samarialaisillakin on mahdollisuus tulla osallisiksi Jerusalemin temppelin pyhyydestä. Esimerkiksi Hiskian järjestämän pääsiäisjuhlan (2. Aik. 30) tarkoituksena oli kutsua myös pohjoisen kuningaskunnan alueella asuvia mukaan (siis kronistin aikana samarialaisia). Vaikka Hiskian aikana ei onnistuttu, voidaan teksti tulkita ilmaisuksi, että ovet Jerusalemin temppeliin ovat auki.

Jumalan suuret teot historiassa

Kronistin historianteos antaa hyvän kuvan siitä, millä tavalla Jumalan johtamaan historiaan tulee suhtautua. Jumalan suuret teot ovat nähtävissä historian tapahtumissa ja siksi niistä tulee ottaa oppia.

 

(1) Jumalalla on yhtenäinen suunnitelma kansansa varalle. Vaikka Jumalan suvereeni historian johtaminen ei aina ole näkyvää, niin hänen suunnitelmansa kulkevat kuitenkin väistämättä eteenpäin. Ne ovat tosin niin paljon korkeammalla, ettei ihminen kykene niitä aina käsittämään, saati sitten hallitsemaan omilla loogisilla päätelmillään (vrt. Jes. 55:8-9).

 

(2) Jumalan ilmoituksesta on otettava vaarin. Jumalan kansalla on vastuu historian vaiheissa ojentautua Jumalan sanan mukaisesti piittaamatta yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevista virtauksista.

 

(3) Syyn ja seurauksen laki pätee Jumalan hallitsemassa maailmassa. Jos Herran sanasta luovutaan, seurauksena on ennemmin tai myöhemmin kirous ja rangaistus. Jumalan sanassa pitäytyminen johtaa lopulta varmasti voittoon ja siunauksen perimiseen, usein tässäkin elämässä, mutta viimeistään kuoleman tuolla puolen.

 

Antti & Martti Laato