Media­kirjasto

Kristityt ja valtiovalta - luku 13

Roomalaiskirjeen kolmastoista luvun vaikutushistoria on valtava. Juuri tämä luku puhuu kristityn suhteesta esivaltaan. Tämä luku on luterilaisen ns. regimenttiopin peruskohta. Sellaisena sitä on paitsi ylistetty myös rajusti arvosteltu, erityisesti toisen maailmansodan ja Hitlerin ajan jälkeen – onko laillisen esivallan toiminnalla rajoja?

Esivallan merkitys 13:1-7

Edellisen luvun lopussa Paavali puhui siitä, miten kristittyjen tuli elää muiden ihmisten parissa. Hän korosti rakkauden merkitystä ja vaati pidättymään kostosta. Nyt Paavali käsittelee seuraavan luvun aluksi yhtä sovellutusta lähimmäisenrakkaudesta, nimittäin kristillistä esivaltaa.

Aivan ensimmäiseksi meidän on syvennyttävä tilanteeseen, jossa Paavali kirjoitti kirjeensä. Tuossa vaiheessa Rooma oli pitänyt valtaa Välimeren alueella noin sata vuotta. Se piti yllä tiukkaa kuria ja Herodeksen tapaiset nukkehallitsijat olivat vallassa vain niin kauan kuin Rooma katsoi heidän olevan omalla alueellaan hyödyllisempiä kuin suora hallinta. Samalla Rooma oli tehnyt maailmasta turvallisemman. Itäistä Välimerta terrorisoineet merirosvot oli murskattu, tieverkosto oli armeijan tarpeiden vuoksi erinomainen ja kauppa kulki. Rooman kurilla oli myönteiset puolensa.

Paavali opetus kuitenkin tuskin perustui senhetkiseen tilanteeseen. Satojen vuosien ajan ja varsinkin ensimmäisen temppelin jälkeen juutalaiset olivat joutuneet tottumaan tilanteeseen, jossa heitä hallitsi pakanakansan kuningas ja itsenäisyyden aika oli poikkeus. Tämä oli pakottanut syvään teologiseen pohdintaan: Jos Jumala on antanut Israelin pakanoiden hallintaan, Jumalaa vastaan ei kapinoida. Esivallan valtuuksilla on kuitenkin rajat, koska myös epäjumalia palvelevien kuninkaiden vallan alla eläville juutalaisille Jumala on ainoa Herra. Tämä jännite tulee esille usein eri sävyissään: Jesajan kirjan loppupuoli ottaa Persian Kyyros-kuninkaan Jumalan lähettämänä lahjana. Esterin ja erityisesti Danielin kirja osoittavat, miten Jumala asettaa kuninkaan vallalle rajat. Tämä on se perinne, jossa Paavali kirjoitti Roomalaiskirjettä. Rooman valta merkitsi vain päivitystä vuosisataiseen tilanteeseen.

Paavalin sanat luvun 13 alussa ovat ehdottomat ja selkeät ja ne ovat säädelleet kristittyjen suhtautumista esivaltaan kahden tuhannen vuoden ajan. Esivalta on Jumalan palvelija ja hänen asettamansa. Jokainen joka tahtoo pysyä väleissä esivallan kanssa, tehköön sitä mikä on oikein ja hyvää. Joka tekee pahaa, pelätköön, sillä Jumala on antanut tälle palvelijalleen oikeuden kantaa myös miekkaa eli rankaista lain rikkojaa. Näin pysyy voimassa hyvän Jumalan järjestys maailmassa. Kristittyjen on nähtävä esivalta Jumalan kädeksi. Sille ollaan alamaisia koska se on Jumalan tahto, eikä vain siksi että muuten voi saada rikosrekisterin.

Tämä raamatunkohta oli Lutherille hyvin tärkeä. Hän korostaa tunnetusti voimakkaasti sitä, miten maallinen esivalta on Jumalan säätämys. Paavalin tavoin Lutherkin näki selvästi, mikä olisi seurauksena esivallan puuttumisesta. Siitä seuraisi täydellinen epäjärjestys, jossa kukaan ei enää voisi olla varma omasta tai omaistensa turvallisuudesta. Me saamme tästä kaikesta hyvän käsityksen katsoessamme sinne, missä esivalta on heikko tai olematon. Suurkaupunkien sähkökatkot johtavat monin paikoin kaaokseen: Valtavat ihmisjoukot murtautuvat jalokiviliikkeisiin, joiden hälyttimet eivät toimi. Autoja varastetaan, ihmisiä ryöstetään ja pahoinpidellään, tulipaloja sytytetään viranomaisten toiminnan vaikeuttamiseksi. On kuin helvetti olisi yhtäkkiä irti maan päällä. Vastaavanlainen tilanne on arkipäivää siellä, missä esivalta ei kykene esimerkiksi pitämään öisiä tietä vapaana maantierosvoista. Hajonneissa ja sotivissa valtioissa esivalta menettää kerta kaikkiaan otteensa tapahtumiin ja kaaos pääsee irti. Joka pohtii tällaista, tajuaa, millainen Jumalan lahja on hyvä järjestys ja turvallinen valtiovalta. Ne kuuluvat Jumalan suurimpiin ajallisiin lahjoihin. Ne vain ovat helpompi havaita vasta silloin kun ne puuttuvat.

Entä huono esivalta?

Esivalta ei ole ollenkaan aina hyvä isäntä. Voiko Paavali olla tosiaan näin sokea? Eikö hän tiennyt, että valtiovallalla on usein tapana sulkea toisinajattelijat vankilaan, tuomita heidät väärin perustein ja kiduttaa vielä julmasti? Eikö hän tajunnut, että jumalaton esivalta ei sallisi edes kristillisen uskon julistamista, vaan surmaisi eri puolilla maailmaa ja eri aikoina suunnattoman joukon Kristuksen seuraajia?

Paavali ei selvittele kantaansa kovin tarkoin, ja joku innokas raamatunselittäjä uumoilee, että hän ei asettanut esivallalle minkäänlaisia rajoituksia. Tällainen väite irrottaa hänet täydellisesti juutalaisesta perinteestä ja tekee hänestä yksityisajattelijan, joka opetti vain sitä mitä hänen kirjeensä sattuvat meille paljastamaan ja vaikeni muusta. Kuitenkin tiedämme hänen kirjoittaneen ruoskanjäljet selässään. Ei hänelle tarvinnut kenenkään kertoa, että esivallan edustajat eri kaupungeissa eivät välttämättä olleet Israelin tuomarien jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Sittenkin hän jättää pohtimiset sikseen ja toteaa esivallan olevan Jumalan palvelija. Emme tunne sellaista tapausta, että Paavali tai kukaan muukaan kristitty olisi kertaakaan Kirkon alkuaikoina ryhtynyt puolustautumaan väkivaltaista esivaltaa vastaan. Eivät apostolitkaan Jerusalemissa järjestäneet rangaistusretkiä pimeällä kujalla ylipappien pelottelemiseksi – niin toimivat muutaman vuosikymmenen kuluttua vähemmistöön jääneet juutalaissodan ryhmittymät, jotka eivät karttaneet salamurhia oman asiansa edistämiseksi. Apostolien esikuvana oli itse Jeesus, joka taipui oikeusmurhaan. Hän oli elänyt ainutlaatuisella tavalla vapaana tämän maailman herroista: Jeesus tiesi tämän maailman valtiaat koviksi ja jumalattomiksi, ja arvosteli heitä, mutta taipui sittenkin heidän näennäisen valtansa alle. Näin teki koko varhainen Kirkko.

Jokainen Uuden testamentin lukija näkee, että ensimmäiset kristityt asettivat rajoituksia esivallalle. Jos esivalta alkoi kieltää uskon levittämistä, apostolit vastasivat: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (Apt 4:19-20). Muuten varhainen Kirkko ei ollut kapinallinen ja kaikkein vähiten apostoli Paavali, vaikka hänkin totisesti vei evankeliumia kaikista mahdollisista kielloista huolimatta.

Entä me suomalaiset?

Me 2000-luvun alun suomalaiset voimme noudattaa Paavalin välittämiä Jumalan ohjeita ilman suurempia vaikeuksia. Voimme olla tyytymättömiä kulloinkin istuvaan hallitukseen. Tästä huolimatta emme ryhdy kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Demokraattisessa maassamme yhteiskunta toivoo meiltä aktiivisuutta vaaleissa ja muutenkin osallistumista yhteiskunnan rakentamiseen. Tämä merkitsee myös valmiutta kritiikkiin hallitusta vastaan. Kritiikillä on kuitenkin rajansa. Kristityn asia on maksaa ärsyttävätkin verot ja noudattaa epäoikeudenmukaisiltakin tuntuvia lakeja. Verojen kiertäminen, pimeiden palkkojen maksaminen ja salakuljettaminen ovat hämmästyttävän yleisiä myös tunnustavien kristittyjen parissa, mutta nämä ovat yksiselitteisesti syntejä, joista on tehtävä parannus. Näin opettaessamme ja toimiessamme me osoitamme, että pidämme esivaltaa Jumalan palvelijana. Sen ei tarvitse ansaita meiltä kuuliaisuutta. Me olemme kuuliaisia, koska Jumala niin sanassaan käskee. Vain siellä, missä esivalta poikkeaa Jumalan sanasta, me toimimme vastoin viranomaisten määräyksiä. Jokainen tutkikoon omassatunnossaan, tietääkö hän tällaisia asioita.

Omassa maassamme emme joudu ylitsepääsemättömien ongelmien eteen ollessamme kuuliaisia valtiovallalle. Tiedämme kuitenkin, että tällaisiakin maita on olemassa. Joissakin maissa kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä kääntyä kristityksi, kastaa lapsia tai antaa heille kristillistä kasvatusta. Toisaalla esivalta harjoittaa veristä tyranniaa ja vainoja. Vammaiset lapset ovat monissa maissa lainsuojattomia eikä vanhempien mieltä välttämättä kysellä. Emme aina tiedä, mitä näiden ongelmien kanssa tulisi tehdä. Joka tapauksessa me rukoilemme rauhaa ja turvallisia oloja koko maailmaan. Tiedämme myös, että koska esivalta on Jumalan palvelija, se tekee myös kerran tilin hänen edessään. Jumalaton esivalta vetää päälleen Jumalan vihan. Ei hän salli palvelijoidensa tehdä vääryyttä iankaikkisesti. Uskovan on kuitenkin syytä miettiä moneen kertaan ennen kuin tarttuu aseeseen. Jumalan sanan varoitus on selvä.

Entä sitten armeija?

Yhden ongelman eteen joudumme koti-Suomessakin: saako kristitty ihminen mennä armeijaan tai osallistua sotaan? Monet loukkaantuvat siihen, että ”kirkko siunaa aseet” ja katsovat sen loukkaavan Jumalan tahtoa. Moni nuori kristitty hakeutuu siviilipalvelukseen kunnioittaakseen kaikissa tilanteissa viidettä käskyä.

Käsittelyn alla oleva raamatunkohta on luterilaiselle kirkolle ollut tämän kysymyksen kohdalla merkittävä. Me pidämme Jumalan säätämyksenä, että esivallalla on oikeus ”kantaa miekkaa”. Kristitty ei siis tee tämän raamatunkohdan mukaan väärin ryhtyessään joko poliisiksi tai sotilaaksi. Hän toimii esivallan ja Jumalan palvelijana. Me emme saa yksityisinä kristittyinä pidättää tai pamputtaa ketään tai uhata ketään aseella. Sen sijaan esivallan edustajina meillä on tähän valtuudet. Näin Jumala on tahtonut, jotta kaaos ei pääsisi irralleen maan päällä. Siksi nuoremme tekevät aivan oikein suorittaessaan asepalveluksen. Jokainen seuratkoon omaatuntoaan, mutta pyrkiköön myös sitomaan tuntonsa Jumalan sanaan. Se on varmaa, ettei kristitty saa koskaan toivoa sotaa, vaan hänen tulee aina rukoilla rauhaa.

Muita ohjeita kristilliseen vaellukseen 13:8-14

Käsiteltyään kysymystä esivallasta Paavali palaa puhumaan rakkaudesta. Nyt hän antaa kaikille lukijoilleen pääkäskyn – ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Paavali perustelee kantansa melkein samoin sanoin kuin Jeesus (Matt. 22:40). Rakkaus on lain täyttymys ja kaikki lain käskyt sisältyvät käskyyn rakastaa lähimmäistä. Tämä ei suinkaan merkitse, että kaikki käskyt tulisivat yhdellä iskulla mitättömiksi, vaan sitä, että saamme voiman noudattaa Jumalan tahtoa ja hänen säädöksiään, kun näemme syntimme Golgatalla anteeksiannetuiksi.

Paavali päättää luvun juhlallisesti kaikuvaan ja ylevään kehotukseen. Se on yksi useammasta Roomalaiskirjeen sisältämästä eettisistä malleista: Kristitty elää ohimenevää aikakautta ja määrittää elämänsä sen mukaisesti. Kristityt kuuluvat Jumalalle ja Kristuksen toisen tulemisen kirkkauteen. Yö on kulunut pitkälle ja päivä on pian koittamassa – apostolin mielessä saattaa hyvinkin olla Egyptin orjuuden päättänyt pääsiäisyö. Kristittyjen ei tule elää öisissä kemuissa niin kuin aamu ei olisikaan lähellä. Nyt on oltava valmiina. Meille se merkitsee sitä, että me tarkkailemme kristillistä vaellustamme, mutta ennen kaikkea sitä, että turvaudumme syntiemme sovittajaan, Jeesukseen Kristukseen.