Media­kirjasto

Evankelisen liikkeen isä F. G. Hedberg ja hänestä elämäkerroissa ja tutkimuskirjallisuudessa piirretty kuva

1.12.2011 ⟩ Helsinki ⟩ Seppo Suokunnas

(dosentti Seppo Suokunnaan esitys 1.12.2011 Helsingin yliopistolla Hedbergin juhlavuoden seminaarissa)

Tänä vuonna olemme juhlineet evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin syntymän 200-vuotismuistoa. Monissa juhlissa ja kirjoituksissa on tuotu esille hänen elämäntyötään. Omalle kohdalleni tuli uuden elämäkerran laatiminen Hedbergistä. Kesällä ilmestyneen kirjani tekstiä en tässä sellaisenaan lainaa, vaan otan esitykseni näkökulmaksi sen, kuinka F.G. Hedbergiä on kuvattu eri elämäkerroisssa ja tutkimuskirjallisuudessa.

On syytä kuitenkin ensiksi palauttaa lyhyesti mieliin juhlittavan elämänkaari. F.G. Hedberg syntyi 15.7.1811 Raahen Saloisissa. Nuoruudessaan hän koki vahvan uskonnollisen murroksen, jonka päälinjat hämmästyttävän tarkasti näkyivät vuosia eteenpäin. Hän tuli ylioppilaaksi nuorena, 15-vuotiaana ja suuntasi oppilaaksi Turun Akatemiaan. Kaupungin palo palautti oppilaat kotiin ja yliopisto siirrettiin Helsinkiin. Täältä, Aleksanterin Keisarillisesta yliopistosta Helsingissä Hedberg valmistui filosofian maisteriksi 1832. Heräävän Suomen tulevat suurmiehet Runeberg, Lönnrot, Snellman jne olivat yhtä aikaa liikkeellä, osa tovereitakin. Lahjakas Hedberg halusi kuitenkin papiksi. Vihkimyksen Hedberg sai 22.2.1834 Turussa. Pappina hän palveli Siuntiossa, Lohjalla ja Paimiossa, ja hänestä kehittyi selväpiirteinen herännyt pappi. Yhteydet rakentuivat Jonas Lagukseen, Berghin veljeksiin ja muidin pietistipappeihin. Kansan liikehdintä Hedbergin saarnatuolin juurella ajoi hänet karkoitukseen Oulun vankilan saarnaajaksi. Tästä tappiosta kasvoi kuitenkin monenlaista siunausta. Oulusta vapauduttuaan Hedberg oli lyhyen aikaa Raippaluodossa ja kirjoitti siellä Uskonoppi autuuteen-kirjansa.

Vakinaisissa papinviroissa Hedberg palveli Pöytyällä 1843-1854, Kaarinassa (Nummella) Turun liepeillä 1854-1862 ja pisimpään Kemiön kirkkoherrana 1862-1893.

Hedberg paneutui huolella seurakuntatyöhönsä. Sen ohella hän koko elämänsä ajan hoiti laajaa kirjeenvaihtoa ja kirjoitti useita kirjoja ja kirjasia. Tuhansiin nousevat hänen kirjojensa painosivut, tuhansiin hänen kolmen lehtensä sivut ja tuhanteen myös kirjeitten määrä. Siten kokonaiskuvan saaminen Hedbergin toiminnasta edellyttää ahkeraa ja kärsivällistä työtä näin suuren materiaalin kanssa

Hedbergin teologian keskuksessa oli nuoruuden murroksista lähtien Jumalan sana ja Kristuksen puolestamme tekemä sovitus. Luther-löytö Lohjalla 1835 tuki sitä. Tärkeäksi tulivat myös jo ensimmäisinä pappisvuosina sakramentit ja sakramenttimystiikka vahvistuakseen Kristillisten Sanomien toimitustyössä. Hedbergin aktiivisuus ulottui myös pakanalähetystyön kannattamiseen sekä taisteluun luterilaisen tunnustuksen puolesta. Laulujen ja virsien kirjoittaminen alkoi vuonna 1842 Raippaluodossa ja jatkui vanhuuteen, mutta pääpaino oli 1840-luvulla, jolloin Hedberg myös hankki myös kotiurut Kangasalassa urkutehtaan pystyttäneeltä Anders Thulélta, Oulun ajan tutulta.

Mutta nyt tämänkertainen pääteema: miten Hedbergin historiaa on kuvattu? Mitä tutkijat hänestä ovat sanoneet?

Evankelisen liikkeen isää koskevan historian kuvaaminen ja dokumentointi alkoi jo varhain. Yllättävää siinä on se, että hän itse alkoi vuonna 1844 koota kirjeitä ja raportteja, jotka koskivat evankelisen liikkeeen syntyvaihetta ja suhdetta herännäisyyteen. Hedberg kokosi aineiston ”Historien om evangelii uppgång bland oss”, josta on säilynyt kopiona useita käsikirjoitusversioita eri arkistoissa. Historia evankeliumin aamunkoitteesta -käsikirjoituskokoelman (joka nimitys esiintyy sitten myöhemmin Esa Santakarin kirjan otsikossa, ”Evankeliumin aamunkoitteessa” 1961) aineistosta suuri osa siirtyi Hedbergin toimittamana tunnettuun Matias Akianderin lähdekokoelmaan ”Historiska upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider”, erityisesti sen seitsemänteen niteeseen (1863). Hedbergin suorittama aineiston kerääminen heti evankelisen liikkeen syntyvaiheessa oli hyvin viisasta. Ellei Hedberg olisi säilyttänyt kirjeitä ja kerännyt niitä tietoisesti, olisi tietomme evankelisen liikkeen syntyvaiheista, mutta monessa kohdin myös herännäisyydestä paljon vähäisempiä kuin mitä ne nyt ovat. On myös todettava, että ei ole huomattavissa sellaista, että Hedberg olisi pyrkinyt korjaamaan kirjeitä jälkikäteen ja siten toimittamaan aineistoa itselleen edulliseksi. Hedberg ehkä aavisti itse tarvitsevansa aineistoa moneen kertaan joutuessaan vastaamaan herännäispappien kirjeisiin ja tekemään selkoa muuttuneesta tilanteesta.

Tehtäväni ei nyt ole toistaa kesällä ilmestyneen kirjani sivuja sellaisenaan. Sen sijaan yritän kuvata, miten Hedbergiä itseään on aikaisemmissa elämäkerroissa ja tutkimuskirjallisuudessa arvioitu. Tällöin on otettava esille, paitsi Hedbergiä ja evankelista liikettä koskevia tutkimuksia, myös ennen kaikkea Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä käsitteleviä kirjoja, joissa monissa käsitellään F. G. Hedbergiä.

PIETARI KURVINEN aloitti v.1895 Hedbergin elämän ja toiminnan kuvaamisen lehdessään ”Todistusten Joukko”, jatkoi sarjaa seuraavanaq vuonna ja julkaisi sitten tekstinsä jokseenkin muuttumattomana kirjassaan ”Fredrik Gabriel Hedberg. Herännäisyys ja evankelinen liike Suomessa” (Tampere 1896). Lähetyssaarnaaja Kurvinen oli itse tavannut Hedbergin joitakin kertoja Kemiössä ja haastatellut häntä. Kurvisen kirja ei ole varsinainen tutkijan teos, vaan aikalaisen kuvaus. Sen arvo on mm siinä, että kirjassa on julkaistu useita Hedbergin kirjeitä. Kirjan lukijalta vaaditaan myös kriittisyyttä.

FRANS Wilho SIPILÄ oli Hedbergin viimeinen pappisapulainen Kemiössä. Hänellä oli läheinen suhde Hedbergiin, sillä hän asui kirkkoherranpappilan pihapiirissä, seurusteli pappilanväen kanssa ja oli kiintynyt Hedbergin lapsenlapseen Elleniin (mutta sukulaisia heistä ei tullut, kiuten on joskus väitetty). Sipilä kirjoitti Kemiössä myös paperille Hedbergin kertomia suppeita muistelmia. Sipilä laati myös elämäkerran esimiehestään. Kirjanen ilmestyi 1896 nimellä ”F. G. Hedberg'in elämä ja vaikutus lyhimmiten esitellyt Fr.Wilho Sipilä”, samana vuonna myös ruotsinkielisenä. Lauri Koskenniemi on kuvannut sitä näin: ”Nuoren papin oppimestariaan kohtaan tunteman kunnioituksen ja ihailun sävyttämä muistokirjoitus”. Kirja on siis vaatimaton verrattuna myöhempiin elämäkuvauksiin. Siinä on kuitenkin joitakin tietoja paremmin kuin muualla: Hedbergin sairaudesta ja viimeisistä ajoista sekä hautajaisista.

Ludvig WENNERSTRÖM, F. G. Hedbergin vävy ja vähitellen kirkon eturivin pappeja, kirjoitti Hedbergistä heti tämän kuoleman jälkeen elämäkuvauksen Kotimatkalla- ja Hemåt-kalentereihin painettavaksi jo syksyn 1893 aikana. Samoin hän kirjoitti muistokirjoituksia muutamiin lehtiin, sitten synodaalikirjan Porvoon hiippakunnan papistolle sekä laajimpana elämäkerran Evankeliumiyhdistyksen pyynnöstä yhdistyksen julkaistavaksi. Kirja ”Fredrik Gabriel Hedberg, Hans lif och werksamhet. Biografisk teckning” ilmestyi vuonna 1896. Suomennos ”Fredrik Gabriel Hedbergin elämä ja vaikutus” tuli julki vuonna 1897. Teosta on pidetty korrektisti lähteille rakentuvana ja varsin tasapainoisena elämäkertana, joskin eräin kohdin suppeana. Tietty jännite kirjantekovaiheessa ilmenee sinä erikoisuutena, että Evankeliumiyhdistys (Julius Engström) pani kirjan esipuheeseen – ikään kuin ylivarovaisena itsesuojelunaan - huomautuksen siitä, että ”jos lukija tässä kirjassa luulee löytävänsä senkaltaisia ajatuksia ja väitteitä, jotka eivät ole kokonaan sopusoinnussa sen kannan kanssa mitä Yhdistyksen muissa kirjoissa ilmenee, niin lukekoon ne tekijän (Wennerströmin) laskuun”. Erityisesti se koski kysymystä, ”missä suhteessa Kristuksen sovitustyöhön sisältyvä yleinen vanhurskauttaminen on yksityisen ihmisen uskonomistukseen. Tätä lukija tutkikoon Jumalan sanan ja tunnustuskirjojen pohjalla ja Lutherin ja Hedbergin kirjojen johdatuksella.” Tässä ilmeni se, että Härmän kokouksen jälkeen liikkeen kirkolliseen oikeistoon sijoittuneella Wennerströmillä oli joitakin erilaisia korostuksia kuin Evankeliumiyhdistyksellä ja varsinkin Engströmillä koskien ns. Yleistä vanhurskauttamisoppia. Tästä huolimatta Evankeliumiyhdistyksen piirissä on aina tunnustettu, että Wennerströmin Hedberg-teos loi vankan pohjan liikkeen isän historiakuvaukselle ja että kirjassa on paljon hengellisesti rakentavaa. - Kysymys yleisestä vanhurskauttamisesta ja ns. Koko maailman autuudesta on puhuttanut evankelista liikettä Wennerströmin, Engströmin ja Johannes Bäckin ajoista tähän päivään asti, niin että tänäkin syksynä allekirjoittanutta pyydettiin eräässä teologipiirissä puhumaan Hedbergin elämästä juuri tästä näkökulmasta. Olen uudessa Hedberg-kirjassani hyvin tarkkaan miettinyt ne ilmaukset, joilla kuvasin Hedbergin kantaa. Hedberg ei käyttänyt termejä ”koko maailman autuus” eikä ”yleinen vanhurskauttaminen”, mutta hän julisti Kristuksen sovintotyössä vanhurskautta koko maailmalle ( varsinkin 1840-luvun teksteissä) ja saattoi sanoa, että koko maailma on tehty autuaaksi Kristuksen veressä. Mutta yhtä selvää oli, että Hedberg lähes joka kerran tästä puhuessaan heti korosti myös, että Kristuksen hankkima pelastus tulee ottaa uskossa vastaan. Näiden vanhurskauttamisoppia koskevien ilmaisujen kanssa, joista on paljon myös ihan turhaan tehty erimielisyyttä, on samalla tavalla kuin Hedbergin usko-käsityksen kanssa. On turhaa sanoa, että Hedbergin omistava ja Kristuksessa lepäävä usko ja toisaalta kilvoitteleva, joka päivän syntiä vastaan taisteleva ja parempaan ikävöivä usko sulkisivat toisensa pois. Samalla tavalla saamme ottaa täydestä Hedbergin objektiivisen armonjulistuksen kaikille kuuluvana ja samoin hänen henkilökohtaista uskoa painottavat opetuksensa.

W.A. SCHMIDT: Kun vuonna 1911 kirkkomme piirissä vietettiin Fredrik Gabriel Hedbergin syntymän satavuotismuistoa, Martti Ruuth esitti Kirkkohistoriallisen Seuran vuosijuhlassa katsauksen silloisen Hedberg-tutkimuksen tuloksiin. Ruuth oli itse tutkinut mm. F.G. Hedbergin ja Carl Olof Roseniuksen suhdetta. Ruuth esitti mainitussa juhlassa toivomuksen, että ei olisi kaukana se hetki, jolloin Hedbergin elämästä ja vaikutuksesta ilmestyisi ”täysinäinen kokonaiskuva”. Kun Åbo Akademin kirkkohistorian professori W. A. Schmidt julkaisi Hedbergistä elämäkerran v.1948, prof. Martti Ruuth kirjoitti siitä Kotimaa-lehteen laajan arvioinnin. Hän otsikoi kirjoituksensa sanoilla ”Ensimmäinen kokonaisesitys evankelisen liikkeen perustajasta”. Schmidtin teos ilmestyi suomennettuna 1951. Schmidtin laatima elämäkerta on ansiokas, tasapainoinen ja historiallisesti luotettava Hedberg-elämäkerta. Schmidt saattoi hyödyntää niitä tutkimuksia, joita evankelisen liikkeen tutkija ja historijoitsija Lauri Takala oli tehnyt Hedbergin nuoruusajalta ja erovuosista. Kuten Martti Ruuth v.1949 totesi, Schmidt ei vain ulkonaisesti kuvaa Hedbergin elämää korrektisti, vaan seuraa myös Hedbergin sisällisen kehityksen kulkua. Entistä selväpiirteisemmin nousi Hedbergin jykevä persoonallisuus esille.

Schmidtin teos on luonnollisesti ollut allekirjoittaneelle suuressa määrin esikuvana ja apuna uutta elämäkertaa laatiessani.

HELGE NYMAN väitteli 1949 tutkimuksellaan ”Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen”. Sen lyhennetty suomennos ”Paavo Ruotsalaisen odottava usko” ilmestyi 1977. Tämä Nymanin systemaattisteologinen väitöskirja porautuu syvälle Paavo Ruotsalaisen ajatteluun ja uskonkäsitykseen ja tekee Paavosta todellisen luterilaisen teologin 1800-luvun Suomessa – vaikka Paavo ei ollutkaan lukenut monia Lutherin kirjoja, toisin kuin Hedberg. Nymanin kiitetty ja kritisoitu teos antaisi aihetta varsin pitkiin keskusteluihin. Yllättävää on Nymanin käsitys, ettei Paavo Ruotsalainen ollut varsinaisesti pietisti, siis teologisessa mielessä. (Sivumennen voisi kysäistä, mitä mieltä Nyman mahtoi olla Hedbergin 1845 julkaisemasta kirjasta ”Pietism och Christendom”, jonka kannattajaksi heränneet eivät tiettävästi ilmoittautuneet. Mainitun kirjan suomennoksilla on ollut monenlaisia nimiä, ensimmäisenä ”Kerettiläisyys ja kristinusko” (Biografinen Nimikirja 1879-1883), sitten ”Herännäisyys ja kristillisyys”, Sipilällä ”Pietismi ja kristinoppi” sekä Sleyn julkaisuissa vakiintuneena ”Väärä ja oikea kristillisyys”). Kun Hedberg arvosteli pietistejä teko-opista, hämäryydestä ja evankeliumin syrjäyttämisestä, Nymanin ratkaisu on helppo: Paavo ei ollutkaan lainkaan pietisti. Sen sijaan Paavo liittyi läheisesti Martti Lutherin ajatuksiin. Näin Nyman, jonka mukaan (1977 s.60) vanhurskauttaminen oli Paavolle samaa kuin odottava usko. Paavon odottava ja ikävöivä usko oli samalla omistavaa uskoa. Nyman asettaa Paavon jalustalle, hän tulkitsee, että ikävöivä usko on vanhurskauttavaa, omistavaa uskoa. Kärjistäen: Hedberg on huono teologi ja Paavo on hyvä teologi, Paavo on teosentrinen. Hedbergin usko on ihmiskeskeistä, ihmisen toimintaa, sanoo Nyman ja katsoo Paavo Ruotsalaisen ajatelleen eron jälkeen samoin. Esa Santakari 1996 s.191 ja Pentti Simojoki 2006 s.95 muistuttavat kirjoissaan, että samoin Hedberg puhui Paavon uskonkäsityksestä ihmisen toimintana eikä Jumalan sanalle rakentuvana! Simojoki kirjoittaa: ”On traagista, että Paavo ja Hedberg syyttivät toisiaan samasta asiasta, siitä, että uskosta tehdään ihmiselle asetettu vaatimus.” Simojoki jatkaa: ”Molempien tavoite oli kuitenkin sama: ihmisen vapauttaminen lain vaatimuksista elävään uskoon, sielun lepoon ja rauhaan.”

Nyman katsoo, että tutkijat eivät ole voineetkaan ratkaista Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen suhteen ongelmaa, koska sitä on tutkittu väärässä kuviossa, vääristä lähtökohdista. Ei ole otettu Nymanin mielestä huomioon, että Paavon ja Hedbergin ajattelun kokonaisrakenne oli erilainen. Hedbergin ajattelun lävisti ja sitä jäsensi pyrkimys löytää pelastusvarmuus. Paavo Ruotsalainen taas opetti yksinomaan odottavaa uskoa (1977, 131). Paavolle tärkeää ei ollut varmuus ja yksilön henkilökohtainen osa ikuisuudessa, vaan pelkästään Jumala itse, hänen tahtonsa ja herrautensa sekä usko häneen.

Myöhemmin, varsinkin Suomen evankelisen liikkeen ruotsinkielisellä puolella (Leif Erikson, Helge Hilden ym) on esitetty vahvaa kritiikkiä Nymanin tutkimusta kohtaan. Olen myös itse omassa kirjassani yhtynyt siihen. Kun Nyman puhuu Hedbergistä eudaimonistisena ja ihmiskeskeisenä teologina, joka on kiinnostunut vain omasta pelastusvarmuudesta eikä tunne Jumalan suuruutta ja transsendenttisuutta, en ole voinut siihen yhtyä. Minusta näyttää, että Nyman lyö liikaa kiilaa Hedbergin ja Ruotsalaisen väliin ja että Nyman oli huonosti lukenut Hedbergin omia kirjoja eikä tuntenut tarpeeksi evankelisen liikkeen isän kirjoituksia.

Nyman esittää useissa kohdissa Paavo Ruotsalaisen ajatuksia tavalla, joista on vaikea löytää eroa Hedbergiin. Niinpä hän sanoo esimerkiksi (suomennokseen 1977 viitaten):

s.24 Tämä on uskon varmuusperusta: Jumala toimii ja ajaa asiansa, hänen tahtonsa on paras. / s.25 usko itse on varmuutta, ei uskon edun tähden, vaan Jumalan ja hänen rakkautensa tähden. / s.44 usko (Jumalan) sanan armolupauksiin ja odottava usko on sama asia. / s.52-53 todistus Jumalasta tähtää Kristukseen / s.55 Vain tuomittu voi kuulla sanoman Kristuksesta. / s.57 Room.4:5 jumalattoman vanhurskauttaminen on oleellista Paavon vanhurskauttamiskäsityksessä. / s.59 Paavon ohje: ”Aseta kaikkinäkevän Vapahtajas eteen, sun pyhyytes ja pahuutes, ja harjoita ikävöiväistä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle. Lue Uudesta testamentista, tarvihtiko ryövärin pitkiä parannuksia tehdä, yhden sanan päälle sai kalliin sanan kuulla: 'Tänä päivänä pitää sinun minun kanssani olla paradisissa.' ” / s.92 ”Pelastusjärjestys on ja pysyy pakkopaitana, jossa Ruotsalaisen uskonnäkemys saa kutistuneen ja väärentyneen muodon.” Samassa yhteydessä Nyman viittaa Paavon tunnettun sanaan ”heitä hiiteen nuo tikapuut” / s.111 ”Pyhitys, joka tekisi ihmisen muuksi kuin syntiseksi ja jumalattomaksi Kristuksen edessä, on omavanhurskautta.” / s.133 ”Odottava usko ei saa tyytyä mihinkään muuhun kuin Kristukseen.”/ s.135 ”Ruotsalainen, samoinkuin Luther, piti ihmistä läpikotaisin syntisenä ja kaikkine omineenkin Jumalan tuomion alaisena.” Ja muita vastaavia (esim. Nyman 1977 s.79).

N ä i s t ä kaikista lauseista voi sanoa, että juuri noinhan F. G. Hedberg opetti. Oliko niin, että Nymanin ”piti” saada Hedbergille ja Paavolle selvä ero? Vai kävikö hänen samalla tavalla kuin Paavolle itselleen kävi, ja myös Hedbergille kävi, että tarrauduttiin kiinni joihinkin teologisiin ilmauksiin, jonka kautta tulkittiin kaikkea muuta ja kokonaiskuva sumeni. Näitä lukiessa väistämättä tulee mieleen, oliko Hedberg erokohdiksi mainituissa teemoissa todella niin kaukana Paavosta vai onko heidän käsityksiään tulkittu väärin.

OSMO TIILILÄ tutki 1940-luvulla ahkerasti suomalaisia herätysliikkeitä. Vuonna 1947 ilmestyneen tutkimuksen nimi oli ”Kaste ja usko. Piirteitä Fr. G. Hedbergin kristillisyydestä”. Huolimatta siitä, että kirja aiheutti tuolloin lehdistössä kiivaan sananvaihdon Tiililän ja evankelisten Lauri Huovisen ja Lauri Takalan kesken (Kakkuri diss 2011 s.97), kirja on sillä tavoin ansiokas, että sitä on pidettävä klassikkona Hedberg-tutkimuksen joukossa. Tiililä nosti esille Hedbergin kasteteologian ja osasi antaa arvoa unohduksiin jääneelle teokselle ”Baptismens Wederläggning och Evangelii Försvar” (Baptismin kumoaminen ja evankeliumin puolustus, 1855). Toiseksi Tiililä nosti esille Hedbergin ajatteluun keskeisesti kuuluneen mystiikan. Sillä taas oli merkitystä sille, mitä ajatellaan Hedbergin usko-käsityksestä, uskonvanhurskaudesta, sydämen hurskaudesta ja sisäisyydestä. Ja taas toisaalta merkitystä sille, mitä ajatellaan Hedbergiin kohdistetuista vanhoista syytöksistä koskien ns. aivouskoa. – Vaikka Tiililä ei tuolloin hyväksynytkään Hedbergin ilmauksia yleisestä vanhurskauttamisesta, Tiililä käsitti Hedbergin kokonaisteologiaa hyvin ja puhdisti Hedbergin mainetta. – (Jopa Tiililä julkisesti ilmoitti olleensa väärässä, kun hän oli aikaisemmin toisessa teoksessaan katsonut Paavo Ruotsalaisen edustavan sydämen hurskautta ja sisäistä uskonsuhdetta Jumalaan, mutta Hedbergin keskittyvän vain ulkokohtaiseen asiauskoon. Tiililä oli sanonut, että Ruotsalainen edustaa suhdetta henkilöön ja Hedberg suhdetta tosiasiaan. ”Tämän varsin yleisen väärinkäsityksen...pyydän korjata”, kirjoitti nyt Tiililä (1947 s.189).

Juuri Tiililä myös markkinoi osuvia termejä ”heti-usko” ja ”jo perfekti”, joitta sittemmin erityisesti Esa Santakari on paljon käyttänyt. Olen omassa Hedberg-elämäkerrassani pyrkinyt entistä tarkemmin osoittamaan, että mainitut ilmaisut ja niiden sisällöt nousevat suoraan Hedbergin omista kirjoituksista. Termiä ”heti-usko” Hedberg käytti itsekin ja nosti sen esille suoraan tunnustuskirjoista Schmalkaldenin kappaleitten tekstistä (F.G. Hedbergs Bekännelse 1851 s.37-39).

ESA SANTAKARI on ollut evankelisessa liikkeessä ansioitunut Hedberg tutkija aina 1950-luvulta 2000-luvulle saakka. Santakarin monien asiaan liittyvien artikkelien lisäksi on ennen kaikkea mainittava hänen kolme Hedberg-tutkimustaan: ”Evankeliumin aamunkoitteessa” (1961), ”Niin se tapahtui. F.G. Hedbergin teologisen omaleimaisuuden rakentuminen hänen Oulun ja Raippaluodon aikanaan vuosina 1840-1842” (1996) sekä viimeinen ”Evankelisen liikkeen synty. F. G. Hedbergin suhde Paavo Ruotsalaiseen ja eräisiin muihin pietistijohtajiin vuosina 1843-1844” (2003). Näissä Santakari on luonut perusteellisen selvityksen Hedbergin ajattelun kehittymisestä ja hänen suhteensa muuttumisesta herännäisyyteen. Santakari käyttää runsaasti Hedbergin kirjeenvaihtoa ja referoi niitä tekstissään suuressa määrin.

Santakarin trilogian ansio on siinä, että F.G .Hedbergin ratkaisevat erovuodet 1843-44 pietismistä tulevat ensi käden lähteitten perustalla hyvin perusteellisesti selvitetyiksi. Santakarilla on myös tarkka ”dogmaattinen vainu”. Tiililän ohella hän on erityisesti selvitellyt Hedbergin ”Jo perfekti”-uskoa ja ”Heti-uskoa”. Santakari on osoittanut, että nämä korostukset ilmenivät Hedbergillä jo varsin aikaisin. Tutkija osoittaa, että Hedbergin Oulun vankilapalvelun aika oli tärkeä hänen teologisen kehityksensä, omaleimaiseksi ”hedbergiläiseksi” tulemisensa kannalta. Santakarin ”Evankelisen liikkeen synty” (2003) kirja on jännittävää luettavaa. Siitä käy selville, kuinka suuri merkitys yksityisillä kirjeillä oli kannanmuodostukseen niin Savon kuin Pohjanmaan ja Etelä-Suomen herännäisyydessä ja alkavassa evankelisuudessa. Kuka kirjoitti, keille kaikille kirjoitti, ja milloin, mitä kirjeitä viivytettiin perille saattamisessa, miten tärkeät kirjeet kierrätettiin ensin useammalla lukijalla ennen kuin varsinainen vastaanottaja sen sai.

Santakari esittää tiivistelmänä: Hedbergin evankelinen löytö oli viime kädessä inkarnaation ja sovituksen pelastusmerkityksen – myöhempää evankelisen liikkeen sanontaan käyttääkseni ”koko maailman autuuden” - kirkastuminen Jumalan sanan todistuksen varassa. Kun sovituksen salaisuus paljastui, koko kysymyksenasettelu muuttui. Kaikki kaikessa oli, millainen on Kristus, onko hän kuollut ja ylösnoussut puolestamme maailman syntien sovituksena, maailman vahurskauttamsena.” (2003 s.343)

Artikkeleissaan Santakari on kartoittanut myös mm. Hedbergin mystiikkaa, sakramenttioppia, sitten suhdetta C. O. Roseniukseen sekä Hedbergin persoonakuvaa.

LEIF ERIKSON, Åbo Akademin dosentti ja systemaatikko, on viime vuosina useissa artikkeleissaan tutkinut Hedbergin uskonoppia. Santakarin tavoin Erikson keskittyi kirjassaan ”Från ovisshet till vishet” (2002) Hedbergin kehitykseen vuoteen 1843 saakka. Erikson näkee, että Hedbergin uskonnäkemyksessä Jumalan sana ja sakramentit ovat keskeisellä sijalla, Hedbergin teologia on sakramentaalista. Kirjoittaessaan juhlakirjassa (2011, 183-197) otsikolla ”Mitä likeisin hengellis-ruumiillinen yhteys – F.G. Hedberg ja sakramentit” Eriksonin pääpaino on Hedbergin kaste- ja ehtoolliskäsityksessä. Kristus on läsnä sakramentissa ja läsnä uskossa, Kristus asuu uskovan sydämessä. Erikson alleviivaa Hedbergin teologian kokonaisuutta. Sakramenttiopissa esille tulevat myös inkarnaatio, kirstologia, kolminaisuus, ekklesiologia ja eskatologia. Mutta Hedbergillä siitä ei tule sitä puisevaa opillisuutta tai ”uskontoa”, kuten on väitetty. Kristuksen läsnäolo on elämää.

Erikson liittyy Esa Santakariin siinä, että mystiikka ilmenee jo nuorella Hedbergillä. Uskon oppi autuuteen kirjassa Hedberg yhdistää kaksi uskon puolta, Kristus meidän edestämme ja Kristus meissä, Erikson sanoo.

Erikson ottaa etäisyyttä Helge Nymanin väitöskirjan käsityksiin Hedbergistä. Tällöin hän viittaa Hedberg-tutkijoihin Helge Hilden (1955 ym), Gunner Jensen (1991), Rune Söderlund (1983, 1993) ja Fredrik Brosche (1978 Upsala). Jumalan armolupauksiin luottaminen ei ole mitään antroposentristä ja eudaimonistista uskoa, kuten Nyman väittää, vaan luottamalla Sanan lupauksiin annetaan kunnia Jumalalle, Erikson korostaa.

VILJO REMES on myös kahdessa tutkimuksessaan käsitellyt F.G. Hedbergiä. Toinen on ”Herännäisyyden nousu ja hajoaminen” (1995) ja uudempi ”Paavo Ruotsalainen, Viisas neuvoja, vaikea lähimmäinen” (2003). Remes suhtautuu varsin myönteisesti Hedbergiin ja tämän läheisiin kannattajiin. Hän sanoo 2003 s.205, 207, että Hedberg onnistui lähettämään Nilsiän keskusteluun tammikuussa 1844 sopivan miehen hankkimaan tietoja ja ottamaan selvää, mikä on Paavo Ruotsalaisen kanta. Tässä tehtävässä nuori Gustaf Dahlberg onnistui erinomaisesti, Remes katsoo. Remes sanoo s.215, että Hedberg piti odottavaa uskoa epäuskona. Muita tutkijoita selvemmin Remes on puhunut jatkuvasta armon tilasta (jota Hedberg eron jälkeen edusti). Erovaiheen historiallisesta kehityksestä Remes on selvästi nähnyt, että Paavo Ruotsalainen oli talvella 1843-1844 tilannetiedoissa jäljessä sekä Hedbergiä että herännäispappeja. Papit eivät olleet kertoneet Paavolle, että Hedbergillä oli etelässä jo 1844 alkuvuodesta paljon omia kannattajia ja Hedbergin liike itsenäistyy. Remes myös asettaa yhdeksi rajapyykiksi heinäkuun 1843, sillä siitä lähtien Paavo ei enää hallinnut tapahtumien kulkua (tässä siis Remeksellä on prof. Heikki Ylikankaan kanssa sama käsitys). (Omistavasta ja odottavasta uskosta Remes 2003 s.200, 201, 212 om. – (Muuta: Remes pohtii, missä vaiheessa sai lopullisen muotonsa seppä Högmanin sanomana pidetty iskulause ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto”. Lause ei tässä muodossa ole Högmanin, Remes epäilee, koska Paavon aikana sitä ei tunnettu. Se on Laguksen hengellisen perinnön lahja herännäisyydelle. Ilmeisesti vasta Laguksen vävy C.A. Malmberg ja M. Rosendal välittivät sen jälkipolville paljon myöhemmin. (Remes 1995 s.339; Remes 2003 s.256; Simojoki 2006 s.33-39. Simojoki puhuu Paavon sepältä oppimista sanoista ”Kristuksen sisällinen tunto”, mutta toteaa Remeksen tapaan, ettei sanoja ole vanhimmassa lähteessä, suntio Möykkysen kirjoituksessa 1856 Suomettaressa. Simojoki 2006 s39,67)

REMES osoittaa tutkimuksessaan ”Herännäisyyden nousu ja hajoaminen” (1995), että hänellä on hyvä historiallinen tietämys myös F.G. Hedbergistä. Valaisevasti Remes selvittää Hedbergin suhdetta Berghin veljeksiin ja muuhun herännäispapistoon sekä Paavo Ruotsalaiseen. Merkittävä on mielestäni Remeksen sana: ”Missä oli se herännäisyyden ylilyönti, jota Hedberg ei kestänyt?” (s.235) Eli mistä alkoi kehitys eri teille. Remes vastaa: ”Siihen oli syynä J. I. Bergh”, ennen kaikkea Julius Berghin käynti Hedbergin luona Paimiossa kesällä 1839.

Siis Hedbergin EROKEHITYS pois pietismistä alkoi Julius Berghistä, sanoo Remes. Ja kyllä se sysäsikin Hedbergin mietintää liikkeelle. Yksi oleellinen teema oli Berghin keskusteluissa käyttämä ilmaus ”olla kokonaan uskomatta”, jota Hedberg ei käsittänyt eikä hyväksynyt. Kun häntä kiusasi, miten tulee suhtautua tuntiessaan itsensä armon saaneenakin ja vanhurskautettuna kylmäksi ja kuolleeksi, hän päätti kysyä neuvoa ystävältään Jonas Lagukselta. Tämän luona Ylivieskassa sattui kirjeen saapuessa olemaan Kalajoen käräjien takia herännäispappeja ja itse Ukko Paavo. Niinpä Hedberg sai vastauskirjeen Jonas Lagukselta ja samalla varsinaisen vastauksen, kirjallisesti, itse Paavo Ruotsalaiselta 23.9.1839. Näin Paavo tuli tehneeksi yhden kuuluisimmista teksteistään, joka pian käännettiin myös ruotsiksi ja julkaistiin Evangelisk Weckobladissa! Paavo Ruotsalainen vastasi, että ensimmäisen vanhurskauttamisen jälkeen tullaan tienhaaraan, lasten leipä on loppunut, petolliset kristityt lähtevät toista tietä harjoittaen elämän vanhurskautta tarttuen kokemuksiin ja oikeat kristityt jäävät odottamaan ikävöiden, mitä Jumala tekee. Paavo vastaus oli kovin moniselitteinen. Se onkin antanut aihetta nykyaikaan asti yhä uusiin tulkintoihin. Muistettakoon varsinaisten Ruotsalais-kirjojen lisäksi esimerkiksi Urpo Karjalaisen analyysejä Herättäjä-Yhdistyksen vuosikirjoissa ja kirjassaan ”Mitä meiltä puuttuu?”. Hedberg taipui Paavon ohjeisiin ensin mukisematta, mutta palasi myöhemmin kysymään samaa uudelleen. Hedbergille muodotui selvä kanta Paavon ”toisista läksyistä”. Toista tietä ja uusia läksyjä ei tarvita, koska vanhurskautemme on koko ajan Kristuksessa ja Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti

OSKAR ALANDERin väitöskirja ”Myöhemmän herännäisyyden ja F. G. Hedbergin pelastusoppi” ilmestyi 1927. Alander näkee yhtäläisyyksiä Hedbergin ja Paavon välillä, mutta myös eroavaisuuksia systemaattiteologisissa kysymyksissä. Jollakin tavalla Alanderin tutkimus on jäänyt värittömäksi ainakin evankelisen liikkeen tutkijoiden keskellä. Tänä vuonna Reijo Arkkila on Hedbergin juhlakirjassa (2011 s.79) katsonut, että Alanderin teoksen kokonaisvaikutelmaksi jää, että siinä Hedbergin opetus on pakotettu armonjärjestyksen kaavoihin tavalla, joka ei tee oikeutta Hedbergille vapaan armon julistajana.

OLAVI TARVAISEN kirjat Paavo Ruotsalaisesta vuosilta 1944 ja 1967 sisältävät pyrkimyksen samaistaa varsin pitkälle Martti Lutherin ja Paavo Ruotsalaisen ajattelua ja opinkäsitystä, mikä nykylukijalta tuntuu jollakin tavoin liian helpolta ja ongelmalliselta ratkaisulta. Sen sijaan Tarvaisen teos ”Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys” sisältää osuvia vertailuja Paavon ja Hedbergin kesken ja erittelyä siinä, missä he eivät voineet toisiaan ymmärtää. Suurissa ja perustavissa ongelmissa Hedberg ja Paavo ovat samaa mieltä, sanoo Tarvainen. Mutta kun kysytään, mikä on ihmisen vaarallisin tila, ovat heidän vastauksensa täysin vastakkaiset. Ruotsalaisen mielestä pahinta on väärä varmuus, ja Hedbergin mukaan väärä epävarmuus. Emme voi sanoa kummankaan erehtyneen. Tarvainen jatkaa. Hän katsoo, että eron tapahduttua heränneistä Hedberg alkoi pitää kaikenlaista uskon ikävöimistä pahana. Mutta Nymanin väitettä, että pelastusvarmuuteen pyrkiminen on itsekkyyttä, Tarvainen ei hyväksy. Tässä kohdassa Tarvainen näkee Nymanin kirjan yhden perusheikkouden. Tarvainen veti siis Hedbergin ja Lutherin samalle linjalle armollisen Jumalan ja pelastusvarmuuden etsijöinä toisin kuin Nyman. (Tarvainen 1967 s.89-90, 96)

TOIVO LAITINEN diss 1953 ”Herännäisyyden käsitys kirkosta 1840-luvulla” käsittelee Hedbergin ajatuksia hyvin suppeasti. Mutta Laitinen tuo esille saman, kuten Suokunnas 2011 ja juhlakirjassa (2011) Anssi Simojoki, että Hedbergillä oli läheiset suhteet saksalaisiin tunnustuksellisiin teologeihin kuten E. Hengstenbergiin ja tanskalaiseen Rudelbachiin. Hedbergin niveltymisestä saksalaiseen uusluterilaisuuteen on kirjoittanut myös Eino Murtorinne.

PENTTI TAIPALE julkaisi nuoren Lapun hiippakunnan synodaalikirjana tutkimuksensa ”piirteitä herätysliikkeittemme kutsumusajatuksesta” (Vaasa 1957). Taipale aprikoi, että myöhempi tutkimus varmaan selvittää, missä määrin evankelisuudessa on kyse herätysliikkeestä, missä määrin opinsuunnasta ( - jako, jota me myöhemmin ja nykyään evankelisuudessa elävät emme oikein tunne relevantiksi). Herätysliikkeen merkkejä hän näkee Hedbergin kirjeessä 22.10.1890, jossa Hedberg sanoi: ”En saa mitään tyydytystä näistä tämän maailman seuroista.” (s.114). Muutamalla sanalla Taipale pohtii Hedbergin forensista vanhurskauttamisoppia. Mutta Hedberg ”eri sittenkään voinut olla yksipuolisen forensisen kannan mies”, koska hänen uskonnäkemyksensä oli persoonallista yhteyttä Vapahtajan kanssa. Taipale puolustaa Hedbergiä Herman Råbergin arvostelulta, että evankelisuudessa omantunnon elämä ja yhteys Kristukseen syrjäytyvät korostettaessa (niin paljon) pelastuksen objektiivisia tekijöitä. Taipale päätyy (s.114 ja s.119) tulokseen, että ”Hedberg ja Ukko Paavo olivat pelastuksen peruskysymyksissä varsin lähellä toisiaan.” Olihan kummallekin selvää, että usko Jeesukseen on ainoa oikea järjestys ja tapa tulla autuaaksi.

(Vielä kommentoin Taipaleen sanaa heti-uskosta. Jos vanhurskauttamiskäsitys on pelkästään forenssinen, siitä lähtien voitaneen puhua heti-uskosta sovituksen tosiasiaan. Mutta Taipaleen mukaan Hedbergille usko ei sittenkään ollut heti-uskoa. Syynä se, että Hedbegrinkin mielestä uskon Pyhän Hengen vaikuttamaa ja usko on monen ahdistuksen asia. Tässä putoan kärryiltä. Miksi heti-usko ja uskon kokema ahdistus ei sovi yhteen? Eihän heti-usko ollut Hedbergille vaatimus eikä suoritus, vaan ihmeellinen Jumalan lahja ja lupa. Eikä heti-usko ollut mikään kevytmielinen helppoheikki-juttu, josta seuraisi parannuksen ja uskon hedelmien syrjäyttäminen tms.)

TAPANI RUOKANEN käsittelee teoksessaan ”Ukko Paavo, Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi” (2002) Hedbergiä varsin vähän. Hän katsoo, että ero Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen käsityksissä oli vain ”hiuksenhieno” ero, ”niin vaikeasti havaittava, ettei sitä huomannut ennen kuin oppi pantiin käytäntöön (mitä tarkoittaa?). Hedberg korosti Jumalan sanan lupauksiin turvautumista; Paavo taas ulkonaisen ja tahtovan ihmisen alla olevan, hänelle itselleenkin aiemmin tuntemattoman ihmisen kamppailua oman itsensä sydämen tuntemisen ja elävän Jumalan edessä.” Parhaiten Ruokasen mukaan ero tuli näkyviin Hedbergin Uskonoppi autuuteen kirjan muutoksissa, jotka Hedberg teki toiseen painokseen. On valitettavaa, että Ruokanen tällöin käyttää tukenaan amerikkalaisen Waltter J. Kukkosen tekstejä eikä seuraa Esa Santakari tai allekirjoittaneen laajempia vertailuja Uskonopin alkupainoksista – tai vertaillut itse suoraan alkuperäislähteitä. Nyt Ruokanen ilmeisesti Kukkosta seuraten toteaa, että ensimmäisen painoksen ”eksistentiaalista uskoa, persoonallista ja elävää Jumala-suhdetta kuvaavat lauseet oli muutettu uskonnoksi, opiksi Jumalasta”. Mielestäni tässä on väritetty asioita. Jos Uskonoppi autuuteen toinen painos 1844 olisi todella latistettu uskonnoksi, ei sitä tänä päivänä edelleen levitettäisi ja luettaisi niin kuin tehdään. Mutta se pitää paikkansa, että pietismin kritiikki oli toisessa painoksessa vahvempaa kuin ensimmäisessä.

Ruokasen kuvaus Paavosta on taitava. Hedbergiä Ruokanen käsittelee sympaattisesti luoden kuvan, että erovaiheessa oli monia tekijöitä, jotka veivät hedbergiläisiä vääjäämättömästi erilleen heränneistä. Paavon opille oli tyypillistä, ettei sitä opetettu paljolla puheilla, elämä opetti. Niin se opetti myös Hedbergiä, jonka jyrkkä tuomio heränneitä kohtaan myöhemmin lieveni. Tähän Ruokasen toteamukseen voi lisätä, että heränneitten useat kärkijohtajat kuolivat 30-40 vuotta aikaisemmn kuin Hedberg, elämän opettaminen Hedbergin ja körttien dialogissa jäi kesken. Ruokanen sanoo vielä, että Hedbergin oppiin ryhtyvä pääsi vähemmillä orjantappuroilla, risti oli keveämpi kantaa kuin Paavon tietä kulkevalla. Hedbergin oppi oli Paavon tarjoamaa lohdullisempi ja varmempi. Kiistaa siitä, kumpi tie oli luterilaisempi, käydään yhä, Ruokanen toteaa. (Ruokanen 2002, 294-295) Joiltakin kohdin Ruokasen teksti jää epäselväksi kuten puhe Paavon raamattunäkemyksestä, samoin se ajatus, että Hedbergin oli rakennettava itselleen oppi. (s.298)

PENTTI SIMOJOKI : Uusimpia ja painavimpia Paavo Ruotsalaista koskevia teoksia on Pentti Simojoen ”Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset, Ukko-Paavon taival” (2006). Hänenkin tutkimuksensa lähtökohtana on vuosien paneutuminen Paavon elämään ja ajatuksiin, ja myös omakohtainen elämä herännäisyyden sisällä.

Myös Simojoen mukaan Paavo ja Hedberg olivat lopulta hyvin lähellä toisiaan, viime kädessä aivan samassa, turvaamassa siihen, että minun Lunastajani elää (s.221). Paavon sana uskonvanhurskaudesta ja joka päivä käymisestä Herran eteen sellaisena kuin on (s.146) on kuin Hedberg puhuisi! Ja jos saa ottaa todesta Simojoen sanan, että usko ei ollut Paavolle ikävöintiä vaan omistavaa uskoa (s.214), silloin Paavo ja Fredrik Gabriel todella ovat samassa.

Mutta vaikka Hedberg taatusti tunsi myös ikävöivää uskoa ja murehtimista, hän ei ainakaan enää keväästä 1844 lähtien itse sanoita uskon olevan hetkellistä, ”armon vilauksen” kokemusta. Remes ja Santakari ovatkin esittäneet, että Hedberg alkoi nähdä uskon pysyvänä armon tilana, ei itsensä tähden ja perusteella, vaan Jumalan sanan perustalla Kristuksen sovintotyön tähden.

Simojoki tulkitsee Paavoa muutamissa kohdin toisin kuin allekirjoittanut tai toisin kuin Viljo Remes. Remeksen mukaan Hedberg onnistui hyvin valitessaan 22-vuotiaan papinkokelaan Gustaf Dahlbergin lähettilääkseen Nilsiän matkalle alkuvuodesta1844. Dahlberg puolestaan onnistui hyvin kartoittamaan Hedbergiä varten tiedot siitä, mitä Paavo ajatteli. Itse arvelen, että Hedberg onnistui myös siinä, että nuori Dahlberg oppi paljon Paavolta. Simojoen mukaan Nilsiän keskustelutilanne ei ollut opillinen vaan sielunhoidollinen (s.208), niinkuin ei Paavolle yleensäkään. Näin se varmaan oli, vaikka keskustelusssa kohteena oli oppi. Mutta Nilsiän keskustelujen raporttien äärellä minua ihmetyttää, mistä Paavo tiesi ja mistä Paavo-tutkijat tietävät sen, että Dahlberg ja Birgstedt olivat tarttuneet Jumalan sanaan vain ulkokohtaisesti (s.209) ?

En ymmärrä Simojoen kirjassa liittymistä vanhaan aivo-usko syytökseen (s.88). Simojoki sanoo, että etelän herroille (siis Hedbergille) aivousko saattoi riittää, heikoille talonpojille ei. Eihän se riittänyt Hedbergillekään. Sen jo Hedberg itse monissa kirjoituksissan totesi ja mielestäni myös Tiililän käsitys Hedbergistä puhuu toista. Kun sanotaan Hedbergin erhetykseksi (Simojoki s.93) sitä, että herännyt heti ryntää uskomaan evankeliumia (tai kuten jossakin kirjeessä Paavo sanoi, että Hedberg heti ihan sylin täydeltä ryykäsi evankeliumia ottamaan), mielestäni Paavo Ruotsalainen (ja ruotsalaistutkijat) eivät tunne tai ota huomioon, että Hedberg kilvoitteli ja kulki pimeydessä, etsi ja haparoi vuosikausia. Ei hän kevyesti rynnännyt evankeliumiin luottamaan! Ja vaikka olisi rynnännytkin, mikä vika siinä on? Oliko oikein, että Paavo Ruotsalainen puhui uskon ryöstämisestä? Eikö Raamatussa Jumalan armolupausten tarkoitus ole juuri se, että syntinen saisi siitä lohtua ja omistaisi itselleen armon. Kun Paavo kuitenkin asui kaukana Hedbergistä ja kohtasi hänet vain muutaman kerran, eikä kirjeidenkään määrä ollut kovin suuri, tulee väistämättä mieleen, etteivät he voineet kovin tarkkaan tuntea toistensa sielunelämää. Yleistyksiä ja oletuksia varmaan tapahtui molemmilla puolilla ja ulkopuoliset informantit värittivät syntynyttä kuvaa. Ulkopuoliset henkilöt pääsivät tulkitsemaan kahden herätysjohtajan välistä puhelua. Santakari on lisäksi kiinnittänyt huomiota siihen, että eräät kirjeet olivat kovin kauan matkalla ja joitakin ehkä tahallisesti viivytettiin.

Minun mielestäni on jotain semanttista hälyä siinä, kun sanotaan (Simojoki 2006 s.78), että ristiinnaulittu Kristus vanhurskaaksi tekijänä on eri asia kuin Kristus vanhurskautenamme. Pitääkö ihmisen kokemuksesta tehdä tähän erottava tekijä? Eikö siinä ole aina kokemus läsnä, kun Kristus pääsee syntisen sydämeen ja antamaan synnit anteeksi! Miksi tehdään ero siinä, että pidetään Kristusta vanhurskautena. Ihminen on petollinen kristitty, jos hän omantunnon syyttäessä pitää Kristusta pelastuksenaan. Hän uskoo jotain sellaista, johon hän ei ole sisäisesti valmis, katsoo Simojoki Paavon tarkoittavan (s.78). Mutta mistä tämä tiedetään? Eikö Paavoa ole alettu tulkita psykologisesti? Eikö Ukko Paavo ollut lausunnoissaan usein hämärä ja antanut enempi oman ajatuskokemuksensa mukaisia vastauksia kuin sitä vastausta, joka on Jumalan sanassa?

Olen kirjassani itse katsonut, että Hedberg, vaikka hän oli suoraviivaisempi, oli käsityksessään paremmin perusteltu Raamatun pohjalla. Siksi ymmärrän, että Hedberg arvosteli Paavoa siitä, ettei tämä usko Jumalan sanaa, evankeliumia Kristuksesta. Mutta taas, kun Simojoki alkaa puhua siitä, että ei voi uskoa vastoin omaatuntoa ja silloin Paavon ohjeen mukaan pitää ”vastoin sydämen tuomioita teidän katsoa uskon alkajaan ja päättäjään”. Juuri näin Hedberginkin opetti! Ei usko ole ihmisen oma teko eikä ihminen sitä mistään itse voi ottaa. Mutta pimeydessä suunnataan katse sinne, missä Kristus on, Hän alkaa ja päättää! Körttien ja evankelisten usko on samaa Kristus-uskoa.

Herättäjä-Yhdistyksen URPO KARJALAINEN on myös pohtinut Hedbergin ja herännäisyyden suhdetta, ja hyvin mielenkiintoisella tavalla kirjassaan ”Mitä meiltä vielä puuttuu? Paavo Ruotsalaisen paradoksi” (2002). Karjalainen on näyttänyt, että 1800-luvun herätysaikojen tutkimista ei ole vielä suoritettu loppuun, vaan hedelmällistä työtä on tehtävissä nykyajassakin niin Fredrik Gabriel Hedbergin kuin Paavo Ruotsalaisen tekstien ja katsomuksien parissa.

LAURI KOSKENNIEMI oli syvällinen Hedberg-tuntija, vaikka ei laajaa teosta hänestä kirjoittanutkaan. Mutta monilla Hedberg-artikkeleillaan ja Hedbergin kirjojen kielellisellä uudistamisella Koskenniemi teki liikkeen isän ajattelun monille läheiseksi. Erityisesti on mainittava kastekirjan Baptismens Wederläggning suomentaminen (1989) sekä Hedbergin ns.protestin selvittely. Viimeksi mainitusta on jatkuvasti kirjoitettu, viimeksi Timo Junkkaala ja Teemu Kakkuri tänä vuonna. Olen itse likeisimmin liittynyt siihen peruskartoitukseen protestin synnystä ja luonteesta, jonka Lauri Koskenniemi suoritti väitöskirjassaan 1967. Sen mukaan Hedbergin protestin aiheutti evankelisen herätysliikkeen julistuksen kapeutuminen, joidenkin ongelmallisten ilmausten käyttö, eräät kärjistyneet henkilösuhteet sekä yhdistyksen ja ns vapaiden maallikoiden suhde. Teemu Kakkuri (Sanansaattaja 20.10.2011 nr 42) korostaa, että protesti oli yksityinen keskustelualoite, joka oli suunnattu julistuksen objektivismia ja antinomismia vastaan.

JOUKO TALONEN hakee Hedberg-juhlakirjassa (2011) luterilaisen ortodoksian ja pietismin leikkauspistettä Hedbergin ja Lestadiuksen kautta. Näiden yksi leikkauspiste on Lutherissa. Talonen osoittaa uusia polunpäitä pietismin tutkimukselle.

LOPUKSI: Paavo Ruotsalaista koskevissa monista tutkimuksista, jotka käsittelevät myös Hedbergiä, olkoot ne historiallisia tai systemaattisia, käy ilmi toisinaan se puute, ettei Hedbergin laajaa tuotantoa tunneta tarpeeksi. Samalla tavalla puutteita on evankelisten suhteessa herännäislähteisiin. Silti olemmekin evankelisen liikkeen taholla kiitolliset kaikista uudemman ajan Paavo Ruotsalais-tutkimuksista. Puuttuu kokonaisnäkemystä, tehtävää vielä olisi. Yhteistä tulkintaa etsitään.

Elämäkerta Hedbergistä on nyt pienempiä yrityksiä laskematta kirjoitettu varsinaisesti kolme kertaa 115 vuoden aikana, mutta systemaattis-teologista perusteosta Hedbergin teologiasta ei vieläkään ole tehty. Iloitsemme kuitenkin siitä, että yksittäisiä teemoja käsitteleviä tutkimuksia ja artikkeleita on tehty paljon, siinä ovat ahkeroineet erityisesti Lauri Takala, Lauri Koskenniemi ja Reijo Arkkila, ymmärryksemme on lisääntynyt myös sitä kautta.

En liene hedelmällistä tulkita Hedbergiä vain pietismistä käsin, sillä hedbergiläisyys oli oma liike jo vsta 1844 alkaen ja Hedbergillä oli edessään vielä lähes puolen vuosisadan elämäntyö. Siksi on ollut paikallaan tutkia myös keski-iän ja vanhaa Hedbergiä, tämän kirkollistumista, sakramenttioppia, mystiikkaa jne. Sitä kautta hahmottuu vakaa ja laaja-alainen kirkon mies, perusluterilainen, tunnustuksellinen ja herkkä opettaja. Joka tahtoo tuntea Hedbergin ajattelua, hänen tulee lukea ennen kaikkea Hedbergin omia kirjoja. Hedbergillä, luterilaisella opettajalla, on yhä paljon annettavaa koko kirkollemme.

KIRJALLISUUTTA

Alander Oskar 1927: Myöhäisemmän Herännäisyyden ja F. G. Hedbegrin pelastusoppi. Erittelevä ja arvosteleva tutkimus pelastusjärjestyksen puitteissa. Jyväskylä.

Arkkila Reijo 2011: Hedbergin elämäkerrat ja tutkimus. Hedberg 1811-2011 juhlakirja s.73-86.

Erikson Leif 2002: Från ovisshet till visshet. Fredrik Gabriel Hedbergs andliga utveckling fram till år 1843. Vasa.

Erikson Leif 2011: ”Mitä likeisin hengellis-ruumiillinen yhteys” - F. G. Hedberg ja sakramentit. Hedberg 1811-2011 juhlakirja s.183-198.

Fredrik Gabriel Hedberg 1811-2011. Juhlakirja, toim. Reijo Arkkila ja Teemu Kakkuri. Vaasa.

Junkkaala Timo 2011: Hedberg ja Hannulan herätys. Hedberg 1811-2011 juhlakirja s.173-180.

Kakkuri Teemu 2011 a: Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa. Diss. Joensuu.

Kakkuri Teemu 2011 b: Osmo Tiililä Hedbegrin tulkitsijana. Hedberg 1811-2011 juhlakirja S.306-318.

Kakkuri Teemu 2011 c: Hedbergin protesti. Sanansaattaja 20.10.2011.

Karjalainen Urpo 2002: Mitä meiltä puuttuu? Paavo Ruotsalaisen paradoksi. Lapua.

Koskenniemi Lauri 1967: Suomen evankelinen liike 1870-1895. Diss. Turku.

Kurvinen Pietari 1896: Fredrik Gabriel Hedberg. Herännäisyys ja evankelinen liike Suomessa. Tampere.

Laitinen Toivo 1953: Herännäisyyden käsitys kirkosta. Diss. Vammala.

Nyman 1949: Den bidande tron hos Paavo Ruotsalainen. Diss. Helsingfors.

Nyman Helge 1977: Paavo Ruotsalaisen odottava usko. (lyhennetty suomennos). Vaasa.

Remes Viljo 1995: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Jyväskylä.

Remes Viljo 2003: Paavo Ruotsalainen, viisas neuvoja, vaikea lähimmäinen. Jyväskylä.

Ruokanen Tapani 2002: Ukko Paavo. Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi.

Ruuth Martti 1949 (Kotimaa 4.5.1949 ja 3.6.1949)

Santakari Esa 1961: Evankeliumin aamunkoitteessa. Hedberg-tutkielmia evankelisen liikkeen syntyvuosilta. Helsinki.

Santakari Esa 1996: ”Niin se tapahtui” F.G. Hedbergin teologisen omaleimaisuuden rakentuminen hänen Oulun ja Raippaluodon aikanaan vuosina 1840-1842. Pieksämäki.

Santakari Esa 2003: Evankelisen liikkeen synty. F.G. Hedbergin suhde Paavo Ruotsalaiseen ja eräisiin muihin pietistijohtajiin vuosina 1843-1844. Vantaa.

Schmidt W.A.1948: Fredrik Gabriel Hedberg den evangeliska rörelsens i Finland grundare. Helsingfors.

Schmidt W.A. 1915: Fredrik Gabriel Hedberg (suomennos). Helsinki

Simojoki Pentti 2006: Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset Ukko-Paavon taivala. Jyväskylä.

Sipilä Frans Wilho 1896: Fredrik G. Hedberg'in elämä ja vaikutus. Lyhimmiten esitellyt Fr. Wilho Sipilä. Porvoo. (sama ruotsiksi 1896).

Suokunnas Seppo 2011: Evankelisen liikkeen isä F.G. Hedberg 1811-1893. Vaasa.

Taipale Pentti 1957: Piirteitä herätysliikkeittemme kutsumusajatuksesta. Vaasa.

Talonen Jouko 2011: Hedberg ja Laestadius – luterilaisen ortodoksian ja pietismin leikkauspisteessä? Hedberg 1811-20011 juhlakirja s.160-172.

Tarvainen Olavi 1967: Paavo Ruotsalaisen opinkäsitys. Vaasa.

Tiililä Osmo 1947. Kaste ja usko. Piirteitä Fr. G. Hedbergin kristillisyydestä.

Wennerström Ludvig 1896: Fredrik Gabriel Hedbegr. Hans lif och werksamhet. Biografisk teckning. Helsingfors.

Wennerström Luv.1897: Fredrik Gebriel Hedbergin Elämä ja Waikutus. Elämäkerrallinen kuwaus. Suomennos. Helsinki.

(Laajemman kirjallisuusluettelon löytää Seppo Suokunnaan Hedberg-elämäkerrasta 2011)