Media­kirjasto

Yhtäkkiä, toivo

29.11.2020 ⟩ Turku ⟩ Timo Nisula

Kokoelmat: Turun Lutherin kirkon saarnat

HE HUUSIVAT

 

 

Mitä tapahtuu, kun tulemme jumalanpalvelukseen adventtina, luemme evankeliumin Luukkaan mukaan ja laulamme virsikirjan ensimmäisen virren?

Annan ensin väärän vastauksen: "Kokoonnumme yhteen juhlistamaan joulunodotuksen alkua, laulamaan kauniita lauluja, ja kuuntelemaan kohottavaa saarnaa Vanhan testamentin lupausten täyttymisestä ajanlaskun alussa."

Tästä ei ole kyse adventin messussa eikä oikeastaan missään jumalanpalveluksessa.

 

Mitä tapahtuu, kun olet jumalanpalveluksessa ja kuulet evankeliumin sanat ja laulat seisaaltasi, ehkä hymyillen, ehkä vedet silmissä Hoosianna, Daavidin Poika, siunattu olet sinä, kuningas, joka tulet Herran nimessä?

Annan oikean vastauksen: Olet Jumalan Sanan suorassa puhuttelussa, joka ylittää ajan ja paikan rajat. Olet itse huutamassa samassa joukossa kuin ihmiset Jerusalemin porteilla. Näet ja kuulet Kuninkaan. Tervehdit häntä pyytämällä ja kiittämällä. Et ole kuulemassa jykevää luentoa historian tapahtumista ja täydentämässä puuttuvia tietojasi Uuden testamentin tapahtumista, vaan paljon enemmän, paljon suurempaa.

Sana lahjoittaa sinulle Herran ja Vapahtajan, juuri tänään, juuri tässä kristittyjen huoneessa, ollenkaan riippumatta siitä, miten olet valmistautunut tai miten juhlavalla tai juhlattomalla mielellä ja sielulla ja voimalla olet tullut tänään kirkkoon tai striimin eli elävän Sanan virran rantaan.

 

Kun nousit seisomaan täällä kirkossa tai kotonasi ja kuulit, miten Kuningas lähestyy sinua ja aloit laulaa, et suinkaan vain toiminut juhlavan tavan mukaan, vaan Sana tuli kohtisuoraan sinua ja sinun lähellesi, sinun sydämesi ovelle ja sinä vastasit: Hoosianna, Herra: auta!

 

Muotoilen tämän vielä röyhkeämmin, rakkaat ystävät.

Jumalanpalvelus, samoin kuin lepopäivä kaikkinensa, ei ole sitä varten, että saisit siitä voimaa ja sähköenergiaa tulevan viikon arjen haasteisiin ja jaksaisit tehdä töitä ja rakastaa. Ei lepopäiväkään ole olemassa sitä varten, että jaksaisit sitten levättyäsi tehdä vielä enemmän töitä.

Elämän tarkoitushan ei ole arkiviikko, arkityöt ja sähköenergia, vaan elämän tarkoitus on nousta seisomaan, nousta Kuningasta vastaan, kääntää kasvot häntä kohti ja ottaa hänet iloiten ja huutaen vastaan. Elämän tarkoitus ei ole tehdä työtä, jotta voisi saada lisää kaikkea, vaan elämän tarkoitus on Lepo, iankaikkinen Requies Kuninkaan kartanossa kerran. Sitä varten harjoittelemme joka pyhä, myös tänään, niin että työnnämme syrjään listat, aikataulut, palkkalaskelmat, ansiosidonnaiset ja itkien ja nauraen laulamme ja huudamme: Hoosianna, Herra, Daavidin Poika, terve tänne tultuas, auta, oi Jeesus!

 

YHTÄKKIÄ, TOIVO

 

Silmäni sattuivat marraskuussa The Economist-lehden vaikuttavaan ja yksinkertaiseen kansikuvaan. Mustassa kannessa kuvan katsoja on pimeässä luolassa tai tunnelissa. Mutta tunneli aukeaa kauempana valoon ja valossa siintelee mikäpä muukaan kuin –injektioruisku. Lähes vuoden kestäneen kamppailun jälkeen on saatu lukea vihdoin hyviä uutisia, rokote on tulossa, ehkä tästä selvitään. Puhuttelevin oli yksinkertaisen kuvan yllä oleva otsikko: Suddenly, hope. Yhtäkkiä, toivo.

 

Ihmiseen onkin sisäänrakennettu kyky toivoon. Vaatemainos bussipysäkilläkin kuvastaa tätä: ”Pian me taas halaamme”. Siksi sadut ja tarinat, joiden terävin kärki on äkillisessä käänteessä valoon, puhuttelevat meistä useimpia. Olen kyllä kertonut tämän teille ennenkin: kyse on JRR Tolkienin sanasta eukatastrofi, äkillinen ja odottamaton käänne hyvään. Joku voi tietysti luimistella ja ottaa tuon sisäänrakennetun toivonvietin jonkinlaisena perverssinä suojamekanismina maailman äärimmäistä kovuutta ja raakuutta vastaan. Mutta minä kysyn: mistä kyky ja halu toivoon muka olisi meihin tullut, jos maailma olisi todella vain julmien ja sokeiden alkuvoimien temmellyskenttä? Mikä muka meitä niin liikuttaisi eukatastrofeissa ja yksinkertaisissa lehtien kansissa? Suddenly, hope. Yhtäkkiä, toivo.

 

Luonnontieteet ja lääketiede ovat siis tehneet minuun, kuulkaas, oikein kunnon vaikutuksen. Mutta silti. Uusi vakavan hengitystieinfektion aiheuttava virus on kuitenkin vaikutuksiltaan rajattu. Ahkerien ja lahjakkaiden tutkijoiden kehittämät rokotteet sitä vastaan auttavat vain tuota yhtä virusta vastaan. Economist-lehden kansikuvan hope on sittenkin vain toivoa pienellä t-kirjaimella. Kun olemme saaneet piikin pakaroihimme, vuoden päästä tähän aikaan adventtina 2021, janoamme yhä Toivoa isolla T:llä, sillä koronavirus on vain piskuinen peikko, halju ja heikko, kaikkia niiden suurempien voimien ja valtojen rinnalla, jotka meitä alati uhkaavat.

Senpä takia, rakkaat ystävät, me tänään taas olemme laulaneet Hoosiannaa. Sillä eihän meillä ole suurimpia turmion valtoja vastaan mitään muuta toivoa kuin Kunnian Kuningas, elävän Jumalan Poika, Kristus Herra. Juuri hän on Suuri Eukatastrofi, äkillinen ja odottamaton käänne valoon. Juuri hän on Sana eli Logos, joka on istuttanut jokaiseen ihmiseen suuren toivon siemenen ja janon. Vain hän voi siihen toivoon ja janoon vastata.

Ihmettelen sielussani joka vuosi juuri tänä adventtisunnuntaina, miksi Hoosiannan laulaminen vaikuttaa niin kovin, että kyynelehdin tovin. Lauluhan on tuttu, monet kerrat jo laulettu, samoin kuin evankeliumi harmaan aasin selässä etenevästä Messiaasta. En osaa antaa muuta vastausta kuin sen, että kaiken sen risukasan uumeniin, joka on minun elämäni, porautuu valtavalla valolla ja hehkulla jumalallinen toivo, joka tarttuu kädestä ja sanoo: Valo voittaa. Jumala voittaa.

 

ON VALTASI SALAISUUS

 

Vielä haluan jatkaa toivosta.

Kuuntelin perjantai-iltana tarkasti, kun ystäväni muisteli erästä toista ystävääni. En nyt kerro kummankaan nimeä tässä, kun nimeltä mainitseminen ei ole julkisessa saarnassa kait sopivaa. Mutta muisteleva ystäväni on nuori opettajaksi opiskeleva Lutterin Perikunnan vetäjä, ja tosi lahjakas välittämään ihmisistä. Se ystäväni, jota muisteltiin, on taas eläkkeelle siirtynyt työtoverini ja pappismies ja hänkin lahjakas välittämään eri tavoin ihmisistä.

No niin.

Nuori ystäväni muisteli, että oli pienenä tyttönä saanut Mustajärven joulujuhlissa kerran vuodessa sytyttää kynttilän. Vanha ystäväni oli taas kynttilän sytyttämisen jälkeen lukenut Jeesuksen lupauksen ”Minä olen maailman valo, se joka seuraa minua ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo”.

Kahta ystävääni yhdisti hyvin hauras, pieni tilanne, yksi ainut Jumalan sanan kohta, silloin kun tulitikkutyttö oli vain kahdeksan vuoden ikäinen. Minun on jotenkin hankala saada kuvattua teille, miten riemastuttavasta toivosta tässä kuvassa on kysymys. Vanha ystäväni on nyt eläkkeellä ja patojensa ääressä eikä enää niin usein Mustajärven joulujuhlissa. Mutta silti maailman mahtavilta näkymättömissä, tilastojen ja ihmismassojen tavoittamattomissa, suuren Jumalan teot ja lupaukset tarttuvat ja siirtyvät eteenpäin toivona. Nuori ystäväni, tuo nimeltä mainitsematon kynttilän sytyttäjä on jo aikuinen ja ensi kesänä kanssani opettajana rippileirillä. Silti hän yhä muistaa tuon pikku tehtävän ja siihen liittyneen kirkkaan ja väkevän Jeesuksen sanan.

 

Miten tarina Juliasta ja Ollista (hups) liittyy toivoon? Siten, että Jumala pitää huolen kirkosta, kansastaan. Jos minun pitäisi veikata rahalla, veikkaisin, että tulevaisuudessa kirkko, Jumalan kansa, ei ole suuri yhteiskunnallinen vaikuttaja, ei kulttuurin tekijä, ei äänestysten voittaja. Mutta siitä olen varma, että kirkko, Jumalan kansa, on olemassa, pienesti, kuin tähdet taivaalla, siellä ja täällä, ihmisten ja seurakuntien lämpönä, siellä missä Kristus ja hänen sanansa tarttuvat ja syttyvät ja sytyttävät. Tulevien vuosikymmenten kirkko, Jumalan kansa, ei varmaankaan kokoonnu mahtavana ja suurissa saleissa, mutta se kokoontuu, varmasti, ja todistaa edelleen Mestarista, jonka vallan salaisuus on nöyryys, hiljaisuus, vähäisyys.