Media­kirjasto

Luther-koulu #19

16.1.2018 ⟩ Aleksi Kuokkanen

Kokoelmat: Luther-koulu 2017

Luther ennen luterilaisuutta

Lutherista tuli luterilainen vähän alle 35-vuotiaana. Hän ei löytänyt luterilaisuutta oltuaan ensin helluntailaisissa tai muissa yleiskristillisissä piireissä. Hänellä ei ollut taustanaan lakihenkistä äärilahkoa, josta hän olisi vapautunut tai aikuiskastetta, jota hän myöhemmin olisi katunut. Hän ei ollut väsähtänyt karismaattiseen kokemuskristillisyyteen, jossa piti näyttää iloista naamaa silloinkin, kun ei jaksa. Tällaisista meidän aikamme kristillistä ilmiöistä ei, kuten ei luterilaisuudestakaan, ollut tuolloin keskiajan lopussa vielä mitään tietoa.

Hätkähdyttävää on kuitenkin se, että niissä kristillisissä virtauksissa, joiden lujassa otteessa hän nuorena aikuisena paini, oli kuin olikin paljon samaa nykyajan kristillisten ilmiöiden kanssa. Ja miten Luther löysi luterilaisuuden, tämä kivulias löytöretki – se oli vastaavasti yllättävän samankaltainen kuin mitä monien kristittyjen kokemus on nykyään, kun he ovat löytäneet luterilaisuuden. Mikä tässä luterilaisuudessa vetää puoleensa, ennen kaikkea joitakuita sellaisia ihmisiä, jotka ovat ensin eläneet kristinuskoa satasella todeksi joissain muissa piireissä? Jäljet johtavat sylttytehtaalle. Nyt meille avautuu tilaisuus syvähaastatella itse pääkonnaa. Psykologis-patologisissa kuulusteluissa kiinnitämmekin nyt huomion, miten ja minkä vaiheiden kautta kuuliainen kansalainen ajautui siihen pisteeseen, että aiheutti omalla toiminnallaan roomalais-katolisen kirkon jakautumisen ja synnytti lutherilaisuudeksi nimetyn harhaopin.

Miksi Luther ryhtyi munkiksi?

Martti Luther syntyi syksyllä 1483 perheen toisena lapsena ankeaan maailmaan. Musta surma eli rutto teki Euroopassa systemaattista tuhoaan pahemmin kuin yksikään moderni terroristiryhmä on koskaan kyennyt edes haaveilemaan. Ihmiset pelkäsivät kuolemaa, joka odotti muun muassa juuri tartuntatautien muodossa hallitsemattomasti nurkan takana. Toisaalta, varsinkin eteläisen Euroopan subtropiikissa, oli ihan kivaakin. Renesanssi, uusi aika, alkoi pyyhkäistä keskiaikaa historiaan. Uusia keksintöjä ja luomisvoimaa tihkui ilmassa. Alppien tuolla puolen, ankarassa germaanien pohjolassa tosin tultiin jälkijunassa, mutta humanismi, modernin ihmisen maailmankuva, ehätti kunnolla kyllä sinnekin vielä Lutherin opiskeluaikoina.

Samaan aikaan kun taiteessa, tieteessä ja politiikassa puhalsivat uudet tuulet, katolinen kirkko, eurooppalaisten äiti ja kaitsija, oli jähmettyneessä ja ummehtuneessa tilassa, jopa rappiolla. Oli paljon vilpitöntä Jumalan palvelemista niin kansan syvissä riveissä kuin luostarilaitoksissakin, mutta perimmäinen ongelma piili johtotasolla. Paavin johdolla ja suojeluksessa oli mahdollista elää, toimia ja hallita kirkkoa moraalisesti ja teologisesti hyvin kyseenalaisilla tavoilla. Kirkon uudistusta oli vaadittu jo pitkään. Jan Hus oli yksi, muttei ainoa, tällainen uudistaja, mutta hänet poltettiin roviolla melkein täsmälleen sata vuotta ennen kuin Luther löysi luterilaisuuden. Hussin kerrottiin tosin nähneen unen mustasta joutsenesta, minkä johdosta hän olisi lausunut: "Tämä hanhi (Hussin nimi tarkoittaa hanhea) paistetaan tulessa, mutta minun jälkeeni tulee joutsen, jota te ette onnistu polttamaan."

Ilmassa oli Lutherin aikaan muutenkin vahva lopunajallinen tunnelma. Vielä enemmän kuin kirkon rappiotilasta ja mustasta joutsenesta, tämä johtui varmaankin mustasta surmasta. Lisätekijä oli vielä se, että Turkki ja islam uhkasi koko Eurooppaa valloituksillaan. Näytti jossain vaiheessa todellakin siltä, että kristillisestä Euroopasta saattaa tulla vielä loppu. Kun tähän vielä lisätään, että Kolumbus löysi Uuden mantereen – luullen sitä Intiaksi, koska Amerikan olemassaolosta ei tiedetty – oli syytä ajatella, että Kristuksen paluuseen vaadittava kaikkien kansojen evankelioiminenkin alkoi olla käsillä. Oli näkijöitä, jotka jopa ennustivat tarkasti, milloin Kristus palaa takaisin. Lutherin lapsuuden ja nuoruuden aikaan kirkon hampaisiin joutunut saksalainen fransiskaani Johann Hilten, kirkon Johannes Kastajamainen kriitikko, ennusti tämän tapahtuvan vuonna 1651. Nämä numerot eivät osuneet kohdalleen, mutta toisessa ennustuksessa samat numerot laitettuina eri järjestykseen osuivat napakymppiin – tai ainakin kympin ja ysin rajalle. Hilten nimittäin ennusti myös, että eräs mies nousee hänen jälkeensä vastustamaan munkkiutta vuonna 1516.

Ei ole varmuutta, missä vaiheessa nämä nimenomaiset profetiat tulivat Lutherin korviin, mutta lopunajallisesta yleisilmapiiristä ne kertovat. Toinen samantyyppinen syvään uskonnolliseen ilmapiiriin kuuluva asia oli tietoisuus henkivaltojen vaikutuksesta jokapäiväisessä elämässä. Tähän sekoittui kansan keskuudessa tosin myös pakanallisia germaanisia aineksia. "Metsä, ilma ja vesi olivat täynnä keijukaisia, peikkoja, haltiattaria, näkkejä ja vedenneitoja, kummituksia ja noitia. Pahat henget lähettivät liikkeelle myrskyjä, tulvia ja kulkutauteja ja viettelivät ihmisiä syntiin ja synkkämielisyyteen. Lutherin äitikin uskoi niiden tekevän kaikenlaista ilkeyttä, varastelevan voita, munia ja maitoa ... Näkymä oli kaikkialla sama: kirkkoja, torneja, luostareita, pappeja, eri veljeskuntien munkkeja, pyhäinjäännöskokoelmia, kellojensoittoa, aneiden kaupittelua, pyhäinjäännöslippaiden äärellä tapahtuvia ihmeparantumisia. Mansfeldissä vietiin sairaat joka päivä luostarin aidan viereen siinä toivossa, että parantuminen tapahtuisi iltakellojen soidessa. Luther muisti omin silmin nähneensä, kuinka paholainen lähti eräästä riivatusta." (Bainton)

Tähän samaan myöhäiskeskiajan uskonnollisuuden verkkoon kietoutuneena kuului jo edellä mainittu kuoleman keskeisyys ja elämän katoavaisuus. Tätä totuutta ei ollut vaikea omaksua, kun sairaita ja kuolevia tai muuten vaan vaivalloista elämää viettäviä oli joka paikassa. Roomalais-katolisen kirkon opetuksen vahvuus oli silloin ja on vieläkin maallisen elämän näkeminen lyhyenä välivaiheena kohti iankaikkisuutta. Ihmisen syntymästä alkaa pyhiinvaellusmatka kohti taivasta. Ihmisellä, varsinkin kirkkoon kuuluvalla ihmisellä, on päämäärä. Kaiken elämisen tulisi olla järjestetty niin, että se parhaiten suuntautuu tuota iankaikkista päämäärä kohti. Elämän arvo määräytyy kuolemasta käsin: oletko elänyt niin, että voit kuoleman hetkellä ja vielä rajan tuolla puolellakin olla tyytyväinen siihen, miten elit. Oikeastaan koko elämä nähtiin valmistautumisena kuolemaan. Tämän vuoksi liikkeellä oli paljon käytännön oppaita nimeltä ars moriendi, kuolemisen taito. Niissä neuvottiin, miten voi kilvoitellen valmistautua omaan kuolemaansa ja miten voi saada rauhan Jumalan kanssa kuoleman hetkellä.

Kuolemaan valmistautumisen ongelmana oli se, että kaikki oli niin epävarmaa. Ensinnäkin elämässä hengissä pysyminen oli niin epävarmaa, että sen eteen piti tehdä paljon työtä. Toisaalta kuolema saattoi yllättää niin äkkiarvaamatta, ettei paljojen töiden takia ehtinyt tehdä tarvittavia hengellisiä valmisteluita. Kolmanneksi, mikä pahinta, kuolemaan valmistautuminen oli jopa Jumalan puolelta kiusallisen epävarmaa puuhaa. Ei nimittäin voinut olla varma, hyväksyykö Jumala lopulta kilvoittelijan paremmalle vai huonommalle puolelle. Jumalan pyhyys oli tuon ajan kristillisyydessä kouriintuntuvaa. Jumalassa oli kaksi puolta, pyhyys ja vanhurskaus ja toisaalta rakkaus ja armollisuus – mutta kukaan ei kyennyt antamaan selkeää varmuutta siitä, kumpi näistä puolista ottaa ohjat käsiinsä silloin, kun siirrytään iankaikkisuuteen. Tähän epävarmuuden jatkuvaan tuskaan kirkko toi avuksi monta avun kanavaa. Yksi niistä olivat aneet. Ane oli käytännössä asiakirja, joka voitiin ostaa ja joka takasi erikseen määritellyn ajan lyhennystä kiirastulen vaivoista. Kirkolla ajateltiin nimittäin paavin kautta olevan valta lyhentää kiirastulta ja rahalahjoitus kirkon hyväksi keksittiin oivaksi tavaksi hyödyntää tätä mahdollisuutta. Jos halusi ottaa ihan varman päälle, niin parasta mitä voi tehdä, oli ryhtyä munkiksi – vaikka tämäkään ei voinut taata mitään sataprosenttisesti.

Miksi Lutherin tie munkkina nousi pystyyn?

Siksi ei ole mitenkään omituista myöskään se, että Martti Luther vähän yli parikymppisenä joutuessaan rajuilman keskelle päätti valita tämän polun. Hän oli matkalla vanhempiensa luota Mansfeldista takaisin vasta-alkaneiden lakitieteen yliopisto-opintojensa pariin Erfurtiin, kun salama iski kaataen hänet maahan. Jumalan ja Kristuksen pyhyys kasvojensa edessä salaman muodossa – näin hänestä on täytynyt tuntua – hän huusi Neitsyt Marian äitiä, Pyhää Annaa avukseen ja lupasi ruveta munkiksi. Tämä päätös syntyi siis hetken luonnonilmiön vaikutuksesta, mutta oli loppujen lopuksi vakaasti harkittu ja pysyvä. Näin siitä huolimatta, että Martin isä, kaivosmiehenä urallaan edistynyt entinen talonpoika, määrätietoinen lapsensa kouluttaja Hans Luther, raivostui kuultuaan päätöksestä. Isä oli juuri ostanut pojalle maltaita maksavan lakitieteen perusteoksen ja alkanut teititellä tuoretta maisteria. Nyt hän palasi sinutteluun. Syvästi uskonnollisenakin miehenä hän oli vakaasti sitä mieltä, että perheen älykön piti käyttää lahjansa johonkin konkreettiseen ja perhettä hyödyttävään maalliseen uraan.

Vaikka Hans Luther myöntyikin päätökseen muodollisesti, hänen ensimmäinen – ja mitä ilmeisimmin viimeinen – vierailunsa luostarissa pari vuotta myöhemmin, Lutherin suurena päivänä, jolloin hän toimitti ensimmäisen messunsa, paljastaa, että haavat eivät olleet umpeutuneet. Kun Luther tavallista juhlallisemmilla ensimmäisen messunsa "kirkkokahveilla" kysyi lapsenomaisesti isältään, eikö munkkius sittenkin ole hyvä elämänosa, isä ei voinut pitää pettymystään pinnan alla. Hän kysyi pojaltaan, eikö tämä ole koskaan kuullut, mitä neljäs käsky sanoo ja lisää, että päätöksellään Luther on jättänyt vanhenevat vanhempansa oman onnensa nojaan. Lisäksi Hans vihjaisee, että koko salamanisku on saattanut tullakin paholaisen hämäyksenä eikä Jumalan merkkinä. Luther muistelee myöhemmin, että "tämä sana iski minuun, aivan kuin itse Jumala olisi sen suullaan lausunut, ja sanat syöpyivät syvälle sisimpääni." ja epäilemättä nämä sanat osoittivat uudelleen voimansa silloin, kun Luther myöhemmin alkoi kritisoida luostarilupauksia.

Jotkut psykologiaan mieltyneet Lutherin tutkijat ovat jopa yrittäneet osoittaa, että Lutherin tie luostariin ja sieltä uskonpuhdistajaksi ei johtunut hengellisistä vaikuttimista, vaan isäkompleksista. Hans ei kuitenkaan ollut ajan oloihin nähden mitenkään epätavallisen ankara isä ja Lutherin psyykkinen tasapaino tulee tutkimuksessa hyvin selväksi hänen lähes kymmenen vuotta kestäneestä elämänvaiheestaan munkkina. Luther osoittautui esimiesten silmissä niin lupaavaksi persoonaksi, että hänet laitettiin niin luostarissa kuin yliopistossa nopeasti nousujohtoiselle uralle. Oikeastaan kaikki näytti menevän täysin putkeen.

Asia, josta muodostui Lutherille pullonkaula, liittyi ripittäytymiskäytäntöön. Ripittäytymisessä ilmenneet ongelmat eivät teologisesti ajatellen olleet kuitenkaan erillinen saareke muuten hyvässä hengellisyydessä. Ne osoittautuivat jäävuoren huipuksi suuremmassa ongelmakokonaisuudessa. Roomalais-katolisen opetuksen yksi kivijalka oli ja on se, että jos ihminen tekee voitavansa taistelussa syntiä vastaan, niin Jumala (kirkon välityksellä) antaa armon. Lutherin aikana tämä tulkittiin mahdollisimman käytännöllisesti niin, että ihmisen on rakastettava Jumalaa omassa voimassaan sen verran vilpittömästi, että hän näin ansaitsee tuolla vähäisellä omalla ponnistelullaan paljon suuremman rakkauden eli sen, että hänen jäljellä olevat syntinsä annetaan anteeksi. Joka pohjaan asti vilpittömästi tulkitsi tätä periaatetta, joutui väkisinkin miettimään omien tekojensa ja tekemättä jättämistensä lisäksi omia motiivejaan. Ei riitä, että rukoilee; rukouksen pitää nousta vilpittömästä rakkauden kipinästä Jumalaa kohtaan. Ei riitä, että ahkeroi kaikin voimin päästäkseen taivaaseen; pitää myös sydämestään rakastaa Jumalan käskyjä ja inhota syntiä.

Toisaalta apuun tuli hyvin lohduttavalta tuntuva ajatus siitä, että Jumala ei kiellä armoaan siltä joka tunnustaa syntinsä. Tästähän rippikäytäntökin nousi: koska ihminen on syntinen ja Jumala on armollinen, on vain tunnustettava syntisyytensä, niin Jumala ei kiellä armoaan. Onhan Kristus uhrannut verensä syntiemme sovitukseksi! Mutta samalla haluttiin pitää kiinni siitä, että Raamattu käskee myös rakastamaan. Ilman oikeaa sydämen asennetta kaikki on turhaa, jopa syntien katuminenkin. Ei riitä, että katuu syntejään tosissaan, jos katumus johtuu pelkästään siitä, että haluaa säästää oman nahkansa; synnin tunnustajalla pitää myös olla oikea motiivi ja asenne tunnustaessaan pahuutensa ja lankeemuksensa syvyyden. Synnit pitää siis tunnustaa rakkaudesta Jumalaan eikä helvetinpelon tähden.

Luther ajautui tämän teologian otteissa pahaan kierteeseen tutkimaan omia motiivejaan ja motiivien motiivejaan. Lisäksi hän koki sisäistä pakkoa muistaa kaikki väärät motiivinsa yksityiskohtiaan myöten. Ehkä tätä ei olisi vaadittu. Alueen augustinolaisluostareiden johtaja ja Lutherin rippi-isä Johann von Staupitz, joka tahtomattaankin tuli tukeneeksi Lutheria uskonpuhdistuksen suuntaan, turhautui näihin Lutherin tuntien mittaisiin alati toistuviin ripittäytymisiin: "Ei tarvitse käsitellä tuollaisia jonninjoutavuuksia ja marionettisyntejä, eikä tehdä mokomasta pierusta syntiä." (van Dülmen) Staupitz käski kokeneen sielunhoitajan rakkaudella Lutheria tekemään kerrankin jonkun kunnon synnin ennen kuin voisi tulla uudestaan ripittäytymään.

Staupitzin neuvot olivat viisaita. Näin ihmistä autetaan näkemään asioiden mittasuhteet. Samalla hän auttoi Lutheria korjaamaan Jumala-kuvaansa. Jumala ei vaani pikkutarkasti kaikkia rikkeitä kuin verenhimoinen tyranni. Jeesus uhrautui ristillä juuri siksi, ettei syntejä tarvitsisi muistella. Lutherin arvostus Staupitzia kohtaan oli koko hänen elämänsä ajan suunnaton. Luther sanoi, että ilman rippi-isänsä apua hän olisi vajonnut nopealla tahdilla suoraan helvettiin. Tämän kokemuksen vahvistamana Luther arvosti yksityisen ripin merkityksen korkealle myös myöhemmissä vaiheissaan kansaa luterilaistaessaan.

Mutta nämäkään neuvot eivät antaneet Lutherille pysyvää omantunnonrauhaa. Se kertoo jostain todella merkittävästä asiasta meidän kaikkien kristittyjen kannalta. Se saattaa kertoa Lutherin poikkeuksellisesta omantunnon herkkyydestä – mutta siinä tapauksessa tämä herkkyys oli enemmän avu kuin rajoite. Sen avulla Luther joutui kaivautumaan syvemmälle kuin ehkä kukaan muu ihminen oli Paavalin jälkeen tehnyt kysymyksessä siitä, mitä oikeastaan on evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Luther eteni tiedostamattaan tätä löytöä kohti helvetillisen sisäisen kamppailun kautta, jossa paljastui kaikkien keskiajan teologisten systeemien ylivoimaisesti heikoin lenkki – se, ettei kyetty riittävän selkeästi tekemään eroa lain ja evankeliumin välillä. Ei ollut tarjolla riittävää apuvälineistöä. jotta Luther olisi voinut laittaa omalla kohdallaan oikeaan järjestykseen kahta vastakkaista ulottuvuutta: sitä, mitä Jumala vaatii tai odottaa ihmiseltä ja sitä, mitä hän puolestaan lahjoittaa ihmiselle armosta ilmaiseksi. Kuvaavaa onkin, että käsitepari "laki ja evankeliumi" on myöhempää, luterilaisuudelle tyypillistä käsitteistöä, jonka Luther löysi Raamatun pohjalta myöhemmin opettaessaan Wittenbergissä professorina Raamattua.

Miksi vuosi 2017 ei ole luterilaisuuden, vaan uskonpuhdistuksen alun juhlavuosi?

Luther on kuuluisa 97 teesistään, jotka hän syksyllä 1517 naulasi Wittenbergin kirkon oveen – tai ainakin laati ne väittelyä varten – ja joista erinäisten sattumusten johdosta laukesi prosessi nimeltä uskonpuhdistus, reformaatio. Teesit perustuivat ennen kaikkea kritiikkiin aneista, mutta niistä nähdään myös Lutherin käsityksen synnistä ja ihmisen rakkaudesta muuttuneen pessimistisempään suuntaan hänen omien ripittäytymiskamppailujensa seurauksena. Luther oli nyt kypsynyt vastustamaan yleistä ajatusta, että ihminen kykenee rakastamaan Jumalaa omassa voimassaan. Se, että ihminen tekee voitavansa, tarkoittaa käytännössä sitä, että hän tunnustaa olevansa kaikin puolin turmeltunut Jumalan edessä. Tämä ei kuitenkaan vielä estänyt Lutheria ajattelemasta perinteisen kaavan mukaan: kun ihminen tekee voitavansa, Jumala armahtaa loput. Luther saattoi jopa puhua siitä, että vanhurskauttaminen on täysin Jumalan teko – mutta hän tarkoitti sillä tässä vaiheessa sitä, että Jumala lahjoittaa armosta ilmaiseksi ihmiselle uuden ominaisuuden, nimittäin kyvyn rakastaa, jota ominaisuutta käyttäessään ihminen sitten palkitaan niin, että loput synnit mitä vielä jää jäljelle annetaan anteeksi tuon alkaneen rakkauden tähden. Tällainen "vanhurskauttaminen" on kuitenkin vielä osaksi ihmisen tekoja.

Ratkaiseva käänne tapahtui, kun Lutherille kirkastui lopullisesti ja täysin selvästi, mitä tuo vaikea sana "vanhurskauttaminen" oikein tarkoittaa. Häntä vaivasi pitkään ennen kaikkea Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun 17. jae, jossa puhutaan "Jumalan vanhurskaudesta". Vanhurskaus tarkoittaa sanana esimerkiksi oikeamielisyyttä tai viattomuutta. Luther oli oppinut, että Jumalan vanhurskaus on juuri sitä Jumalan puhtautta ja pyhyyttä, jolla hän rankaisee kaikkia epäpuhtaita ja syntisiä. Juuri tämä pelko Pyhän edessä oli alunperinkin aiheuttanut kaikki sisäiset kamppailut. Paavalin eri kohtia alkukielen avulla vertailemalla hänelle alkoi kuitenkin hikisten tutkimusten päätteeksi paljastua jotain niin vapauttavaa, että omantunnon kamppailut synkissä vesissä olivat voitetut: "Jumalan vanhurskaus" tarkoittaakin sitä, että Jumala lahjoittaa oman vanhurskautensa, pyhyytensä ja puhtautensa, ilmaiseksi syntisille ihmisille. Siksi siitä sanotaankin, että se "ilmestyy uskosta uskoon" (Room. 1:17), toisin sanoen ilman, että me ansaitsisimme sitä millään ponnisteluillamme, edes synnintunnustuksellamme. Me ainoastaan suostumme vastaanottamaan tämän vanhurskauden omaksi omaisuudeksemme – siksi se annetaan uskon eikä tekojen kautta.

Maaliskuussa 1918 Luther saarnasi "kahdenlaisesta vanhurskaudesta", jossa tämä ero ihmisen ja Jumalan vanhurskauden, lain ja evankeliumin välillä on täysin kirkas. Ihminen ei kykene ansaitsemaan armon saamista yhtään millään, koska on menettänyt oman vanhurskautensa Aadamin lankeemuksen johdosta; Jumalan vanhurskaus, jolla pelastutaan on Kristuksen synnittömän uhrikaritsan vanhurskautta, joka lahjoitetaan meille; kaikki mitä on Kristuksen, on meidän, uskon kautta; tätä Jumalan vanhurskautta seuraa sitten meidän oma vanhurskautemme edellisen hedelmänä – silloin kykenemme, joskin vajavaisesti rakastamaan Jumalaa ja lähimmäisiä, mutta tämä rakkaus ei edellä, vaan seuraa pelastumistamme.

Lutherista ei tullut luterilaista vielä 97 teesin naulaamisen myötä, vaikka tätä voidaankin pitää uskonpuhdistuksen eli reformaation alkuna. Se mikä on luterilaisuuden ydin, ei ole esimerkiksi aneiden tai luostarilaitoksen vastustaminen – toisin kuin monissa koulujen oppikirjoissa annetaan ymmärtää. Luther ei ollut vielä silloin päätynyt lopulliseen käsitykseensä, kun hän ajatteli tämän kaavan mukaan: ensin on Jumalan vaikuttama ihmisen rakkaus ja tästä seuraa syntien anteeksiantamus Kristuksen tähden.

Vasta sitten, kun tämä kaava kääntyi kirkkaasti toisinpäin, Luther oli päätynyt siihen, mikä tuli erottamaan luterilaisuuden esimerkiksi roomalais-katolisuudesta vielä meidän päiviimme asti: ensin on syntien anteeksiantamus Kristuksen sovitustyön tähden ja tästä seuraa Jumalan vaikuttama rakkaus ihmisessä. Vastaavasti Luther ei ollut vielä päätynyt lopulliseen käsitykseensä silloin, kun hän ajatteli, että ihminen ei ilman Kristusta voi tehdä mitään hyvää – mutta hänen pitää kuitenkin nöyrtyä tunnustamaan tämä karu totuus itsestään pohjaan asti ennen kuin hän voi odottaa saavansa armon. Lutherista tuli luterilainen vasta sitten, kun hän uskalsi tunkeutua suoraan Jumalan vanhurskauden omistajaksi ilman ja ennen oman katumuksen nöyryyttä.

Lutherin tie "tosiluterilaiseksi" oli hidas ja vaiheittainen ja yli ratkaisevan rajan todennäköisesti vuoden 1518 alussa, vähän sen jälkeen kun uskonpuhdistus oli tavallaan jo alkanut teesien naulaamisen myötä. Sen ydinidea oli ja on Kristus meidän puolestamme, joka avautui Lutherille Raamatun äärellä. Tästä sitten lähtivät johdonmukaisesti Lutherin oman kokemuksen vahvistamana keriytymään auki luterilaisuuden muut ydinideat, kuten Raamatun auktoriteetti yli paavin, kirkolliskokousten ja kirkon isien tai Kristuksen ruumiillinen läsnäolo ehtoollisleivässä. Tämä kaikki on aluetta, joka ei kuulu tämän kirjoitukseni piiriin. Haluan vain tällä luterilaisuuden rajan vetämisellä teesien naulaamisen jälkeiseen vuoteen korostaa sitä, miten tärkeää on nähdä, mikä ei vielä ole varsinaisesti luterilaista, vaikka se saattaisi olla sitä niin lähellä, että eron huomaa vasta tarkemmalla perehtymisellä. Lutherin oma kehitys on siitä oiva esimerkki.

Nuori aikuinen Luther ja me

Kun vähän tarkemmin mietitään, niin tietyin muutoksin samanlaisia kristillisiä virtauksia, mitä oli Lutherin aikana, tulee nykyäänkin vastaan. Löytyy ihmeitä, lopunajallisuutta, henkivaltoja korostavaa kristillisyyttä ja uuspakanuutta, löytyy Eurooppaa uhkaavaa "mustaa surmaa" ja kuoleman todellisuutta, löytyy totaalista antautumista korostavaa Kristuksen seuraamista. Kaikkein tärkeintä tässä kaikessa on se, minkä varaan laitetaan toivo pelastumisesta ja uskalletaanko tarttua kiinni onnelliseen vaihtokaupasta: syntini on sälytetty Kristuksen päälle ja Kristuksen puhtaus ja vanhurskaus on puettu minun päälleni. Ei meillä huono tilanne ole, niin kauan kuina aidon luterilaisuuden henki saa vielä vaikuttaa. Mutta, kuten Luther sanoo viisikymppisenä, ei kaikki ole evankeliumia, mikä Kristuksen nimissä kulkee:

Me varttuneet olemme imeneet paavilaisten turmiollisen opin itseemme, ja se on tunkeutunut luihimme ja ytimiimme saakka ...Vaikka kuinka tunnustimme suullamme, että Kristus on lunastanut meidät lain hirmuvallasta ja orjuudesta, silti me sydämessä tunsimme, että hän on lainsäätäjä, tyranni ja tuomari ... Emmekä me saa tätä turmiollista käsitystä vieläkään tyystin häädetyksi mielestämme, vaikka totuuden valo loistaa niin kirkkaasti. Niin syvälle piintyneitä ovat mielikuvat, joihin olemme tottuneet pienestä pitäen. Te nuorukaiset, te vasta äskettäin muovatut astiat, joihin tämä jumalattomuuden myrkky ei vielä ole syöpynyt, te pystytte omaksumaan puhtaan opin Kristuksesta vähemmällä vaivalla kuin me varttuneet kykenemme karkottamaan mielestämme herjaavat kuvitelmat hänestä. Mutta ette tekään ole kokonaan selvinneet Perkeleen metkuista. Vaikka ette kenties olekaan imeneet itseenne tuota jumalatonta käsitystä lainsäätäjä-Kristuksesta, tekin olette tätä samaa ainesta, lihaa, järkeä ja pahaa luontoa, joka ei voi kuvitella Kristusta muuksi kuin lainsäätäjäksi. Siksi teidänkin on ponnistettava kaikki voimanne ja käytävä ratkaisutaistelu, jotta oppisitte tuntemaan Kristuksen ja katsomaan häneen sellaisena, kuin Paavali kuvaa häntä tässä ... Jos näet jo sinänsä pilalle menneen luonnon lisäksi tulee jumalaton opetus, muotoutuu vääjäämättä väärä Kristus. Kuten sanoin, järki hahmottelee sellaisen kuvan ihan omin päin, huono opetus vahvistaa sen piirteitä ja painaa sen sieluun niin syvälle, että tarvitaan paljon vaivannäköä ja kovaa ponnistusta, ennen kuin se on sieltä saatu juuritetuksi pois. (Galatalaiskirjeen selityksestä)

Mutta sitten tulee toinen ongelma: onko meidän aikanamme edes kristittyjen parissa Jumalan pyhyys ja elämän katoavaisuus, kuolema ja viimeinen tuomio, jopa Kristuksen paluu, niin todellista totta kuin Lutherin aikana? Jos ei, niin voimmeko päätyä myöskään siihen iloon, joka seurasi Lutherin löydöstä? Jos me emme tiedä mitä on Jumalan pelko, niin kiinnostaako meitä sydämestämme, miten suuri aarre on lahjavanhurskaus? Tuo ihme, ettei Jumala tuomitsekaan meitä, ei herätä ihmettelyä, jos emme tajua tuonpuoleisen painostavaa läheisyyttä. Ja jos emme ihmettele, olemmeko vaarassa lakata uskomastakin.

Luther ennen luterilaisuutta opettaa meitä ottamaan uskon asiat todesta. Toki myös kuuntelemaan hyviä sielunhoidollisia neuvoja väärästä intoilusta, perfektionismista ja yliherkästä omastatunnosta. Mutta jos Luther ei olisi ottanut asioita niin äärettömän todesta, niin meillä ei olisi luterilaisuutta. Jos joku sanoo uskovalle The Roadin biisin sanoin "sääliks käy, mut ota joskus rennommin", niin silloin saattaa olla paikallaan palauttaa mieleen nuori aikuinen Martti Luther.